Part 18

-- Ja sinä et voinutkaan viedä minua pois itsestäni ja pois kaikesta siitä pimeästä ja matalasta ja valheellisesta, jota me vihasimme... Päinvastoin! Ennen oli se ainakin minulle ollut ainoastaan käsitteellistä, kaukaista ja vihattavaa varjoa, vaan nyt tunki se päälle aivan vuoriraskaana todellisuutena, musertavana, ylivoimaisena... Ja se kaikki tuli sinun kanssasi... se oli se sinun elämäsi raskas puoli... Sinä olit kyllä viitannut siihen kaikkeen jo ennenkin, mutta minä en silloin ollut jaksanut sitä täysin ymmärtää. Nyt vasta... kokemuksen kautta. Nyt osaan jo nimittää oikeilla nimillään kaiken sen abstraktisen pahan, jota elämäni ijän olen vaistomaisesti vihannut: ekonoominen pula ja siitä johtuva sovitteleminen, leipä virka, pakollinen virka-ura, näytekelpoinen sopivaisuus kaikessa, elämäntavoissa, ajatuksissa, pukimissa, siveydessä ja rakkaudessa... Niin, rakkaudessa sen sopivaisuuden näytteen nimenä on avioliitto. Ja minunkin sisällisestä elämästäni piti siis tehtämän näytetavaraa, siihen piti tulla mustan prelaatin uskonkappaleineen, koko ainoan autuaaksitekevän kirkon ja yhteiskunnan itsetyytyväisesti silittelemään pitkää pukinpartaansa ja vuodattamaan siunausta pääni päälle... Oh! kun tuo ajatus ensimäisen kerran löi sieluni läpi, säpsähdin minä kuin käärmeen puremasta ja työnsin sen luotani inholla, häpeällisenä ja alhaisena mielijohteena. Kuinka voisi sellainen olla edes mahdollista! Kuinka voisimme koskaan sallia minkään ulkonaisen, vieraan kosketuksen kajota meidän arkaan ja hienoon sielumystiikkaamme! Ei ikinä. Se oli toki liian loukkaavaa. Ja mitä liikutti meitä raa'an rahvaan siunaus ja kirous! Jos minulla oli jotakin asiaa Jumalalle, niin siihen en tarvinnut välittäjää... Ja mitä erittäin rakkauteen tulee -- no niin -- ja sinuun... Et kertaakaan ennen mihinkään suhteeseen ollut sinä vielä pyytänyt lupaa, et papilta etkä pormestarilta, mutta nyt, kun oli kysymys minusta, nyt juuri piti sen tapahtua, sen häpeällisen ja julkisen omaisuuden luovuttamisen... Ja se tapahtui todellakin. Se päästettiin nyt likelle tuo ilmestyspeto, yhteiskunta, jota elämän-ikäni olin vihannut, mutta jota en ennen ollut tuntenut. Nyt se tuli. -- Sinun vanhempiesi muodossa. Ja se oli siinä kaikkein katkerinta. Sitä en olisi suonut meille kummallekaan. Ymmärrä minut oikein! Sinä tunnet minun boheemikasvatukseni, sen täydellisen ennakkoluulottoman vapauden, jossa alati olen saanut kasvaa. Kaukaa ja kurittomana olen minä ylimielisellä hymyllä halveksinut yhteiskuntaa ja kaikkia niitä, jotka sen ulkokullaisten lakien orjuuteen ovat sortuneet, kuin hemmoteltu lapsi ainakin, tietämättä, mitä merkitsee todellinen käsikähmä sen kanssa, taistelu elämästä tai kuolemasta. Ja nyt yht'äkkiä tuo syrjäytetty välttämätön paha kohosi tielleni auktoriteettina, nyt juuri, jolloin olin elämäni arimmassa käännekohdassa... Sinä rakastit suuresti vanhempiasi, minä näin sen, ja he sinua, ja se oli minusta kaunista. Mutta he olivat vanhanajan kansaa ja itse pappissäätyä, tuota säätyä, jota tahtomattani alati olen vihannut kaiken valheen edustajana maan päällä. Ja hyviä he olivat, senkin minä näin -- ja kuka jaksaisi taistella hyvyyttä vastaan -- ja sitten he olivat vanhoja... Heidän sielunsa olisi särkynyt, jos sinä vapaana olisit vapaan naisen omistanut heidän tietensä, ja he olisivat kironneet sinut kuudennen käskyn rikkomisen kirouksella. Ja minä tunsin, ettei minulla ollut mitään oikeutta rikkoa teidän suhdettanne, joka minulle orvolle oli niin outo ja ihmeellinen ja pyhä... Ja silloin minä aloin taistelun itseäni vastaan. Minä koetin puhua järkeä vallankumoukselliselle ainekselle sielussani jotenkin tähän tapaan: Mutta otahan toki asia vain muodolliselta kannalta! Siveellisesti kehnolla kehityskannalla ovat tuollaiset järjestys toimenpiteet vielä vallan välttämättömiä. Lasten aseman turvaamiseksi merkitään vastanaineiden nimet. Ja kuka tuon käytännöllisen seikan toimittaa, sehän on todellakin yhdentekevää, oli se sitten pappi tai muu. Hän katoaa sitten taas näköpiiristä eikä koskaan enää tule takaisin -- Tuo oli kyllä viisasta, minä käsitän sen. Mitä merkitsi todellakaan pieni, muodollinen litania parantumattomien irtirepäisyjen välttämiseksi, sinun tähtesi ja heidän tähtensä... Mutta silloin tuon ensimäisen hiljaisen tingintä-suostunnan kera lensi ensimäinen rääkkyvä yöhuuhkain minun sieluuni, ja siitä asti on se siellä rääkkynyt... Mutta vasta silloin, kun seisoimme kuin kaksi holhouksenalaista mielipuolta isäsi edessä, huomasin minä sen... Hän mustassa papinkauhtanassaan luki vihkisanoja, noita inhoittavia jaarituksia, naurettavan juhlallisesti, ja kansa vetisteli ympärillä. Silloin kuohui ja kiehui minussa, olisi tehnyt mieli paiskata jokainen sana takaisin vasten silmiä kuin likainen räsy... Korkealla kävi minun vihani sillä hetkellä kuin kesytön meri ja halveksiminen keijui sen pinnalla kuin vihreä lieju, mutta kaikkein syvimmällä piili se kaikkein pahin: itsehalveksiminen... Niin Runar, se oli pahin, ja sen jälkeen olen minä ollut kuin mennyttä. Minä en ole enää yhtä ylväs kuin ennen, minä olen myyty porvarillisen sovinnaisuuden pilkkahinnasta, ollakseni kuten kaikki muu kansa ja ollakseni "pahentamatta yhtä näistä pienimmistä"... Oh, vielä olen kuulevinani nuo kauheat sanat, joilla isäsi siunasi, ei, vaan kirosi meidät... Miksi se olikin isäsi! Sillä siitä asti kytee mielessäni salainen viha häntä kohtaan, aivan kauhtumaton katkeruus, ja sinuakin kohtaan... Oi Runar, anna se minulle anteeksi, minä en voi sille mitään! Mutta melkein vihaan sinua vain siksi, ettet ole suvuton ja säädytön kulkuri, vapaa kuin ilman lintu. Sinulla ei pitäisi olla minun ulkopuolellani mitään kallista, ei mitään kadotettavaa. Irrallinen sinun pitäisi olla, ja pudotettu maan pinnalle yksinäiseksi kuin minä, yksinäiseksi ja vapaaksi. Minä voisin seurata sinua silloin maailman rannoille asti, uskollisena ja uhrautuvana kuin orjatar, mutta ruhtinattaren ylväs ylpeys rinnassani. Se sopisi minulle, kulkurileirien levottomalle prinsessalle. Sellainen elämä sopisi ja sellainen rakkaus! Totisesti voisin minäkin silloin ehjentävällä rakkaudella rakastaa. Minä olisin toinen ja sinä olisit toinen, ja ainoastaan sielujemme yhä kasvava kaipaus toisiinsa takaisi meidän rakkaudellemme ijäisyyden... Mutta nyt kun välillämme on vieraan virkavallan lait, muka suhdettamme tukemassa, nyt tekee mieleni vain joka hetki rikkoa, rikkoa. "Muistakaa, että avioliittonne on pyhä ja erottamaton. Jonka Jumala yhteensovitti, ei pidä ihmisen sitä erottaman!" Ha-ha-haa! Miten paljon kirousta Jumala yhdistää ja siunaa, miten paljon siunattua kiroo, kun pappi häntä saa edustaa! Mutta minä sanon sinulle vieläkin sen, että minulle ei ole olemassa mitään avioliittokäsitettä. Minä olen sinun omasi, niin monta päivää kuin jaksat minut yhä uudelleen valloittaa, niin monta yötä kuin voin sinut vapaaehtoisesti valita rakastajakseni kaikista muista. Rakkauden sammumattomalla palolla, älyn loppumattomalla terävyydellä ja kekseliäisyydellä on sinun osattava se tehdä, kuuletko Runar, ettei vaan kukaan, kukaan pääsisi lähemmäksi minun sieluani. Sillä minun päälläni lepää nyt kirous, näetkö, joka vetää minua vastustamattomasti poispäin sinusta. Se on se pakko. Vapauden rajoissa ainoastaan voin olla hyvä ja uskollinen... Oi Runar, minä näen taas, että sinä kärsit... Minä olen loukannut taas sinua... Miksi olenkaan puhunut!

-- Ei, ei, puhu, puhu Mirdja! Puhu kaikki minulle, kaikki se raskas, jota koko vuoden olet sydämelläsi hautonut... Siten katoaa se kova ja umpinainen väliltämme. Siinä ei ole tarpeeksi, että tiedämme jotakin toisistamme, meidän täytyy kuulla se toisiltamme, silloin vasta tunnemme olevamme ystävän asemassa toisiimme. Niin, olenhan minä tiennyt, että sinä vihaat niitä, joita minä verenvoimasta rakastan, vanhempiani... Mutta mitä me voimme sille kumpikaan! Sekin on kohtalo...

Aamu alkaa valjeta hiljalleen. Esineitten ääriviivat käyvät jälleen selviksi ja kiinteiksi... Ja Mirdjan piirteet näyttävät taas kovilta, melkeinpä teräviltä...

Runar tekee ponnistuksen jatkaakseen puhettaan:

-- Sinua kiusaa heidän tulonsa nyt. Kirjoitanko ja kiellän heitä tulemasta?

-- He tulevat sinun luoksesi, sinä kaipaat ja tarvitset heitä, mitä on minulla tekemistä sen asian kanssa, kunhan vaan itse saan pysyä poissa pelistä...

-- Minä en tahdo heitä nyt tänne. Minä kiellän heitä tulemasta...

-- Ja millä perusteella?

-- Vaikka millä...

-- Siinäpä se. Aina valheita, aina verukkeita. Millä samealla vyöhykkeellä sinä oletkaan heidät alati ympäröinyt! Ei pieninkään totuuden pilkoitus ole sitä koskaan halkaissut. Ja nyt olet sinä vienyt minut omalle radallesi. Olet valhetellut meidän molempien puolesta, teeskennellyt meidän molempien puolesta, esittänyt meidät kokonaan toisiksi, kuin mitä olemme. Minä en jaksa tätä enää. Tällainen keinottelu on rikos elämän pyhää kehitystyötä kohtaan. Tulkoot vanhempasi! Valhettele sinä, jos tahdot, yhä edelleen! Nyt minä tahdon puhua totta.

-- Kuule Mirdja, minä en ole ikinä pyytänyt sinulta valhetta, ainoastaan ymmärtämystä, hienotunteisuutta heitä kohtaan. Meidän on näes helpompi ymmärtää heitä kuin heidän meitä. He ovat puoli vuosisataa meistä jälessä. Meidän ei tarvitse tahallamme heitä loukata, vetää esille kaikkia ristiriitaisuuksia heidän läsnäollessaan. Se on aivan turhaa ja sydämetöntä sitä rakkautta kohtaan, joka meidät tälle valistuneemmalle kehitykselle on vaalinut. Meidän on asia ymmärtää...

-- Ainoastaan ymmärtää, oh, niin vähänkö se vain olikin! keskeyttää Mirdja katkerasti, ja ärsytys värähtelee suupielissä. Niin vähänkö vain! He ovat sangen tervetulleita, minä osaan jo läksyni: vain pieni repetitsioni kohteliaisuusterminologiassa, pieni lystillinen naamiaismenuetti varpailla, pieni referaatti viime pyhäisestä saarnasta sedälle, pieni luettelo nimipäiväkaakun maustimista tädille, yleensä pieni kaunis satu, pieni muodollisuus, pieni hienotunteisuus vain, ettei heidän sydämensä särkyisi, aivan niin! Mutta minä, tämän pienen ymmärtämyksen esittäjä, minä! Eikö minun tuskani, minun itsehalveksintani, minun salakavala myrkytykseni, eikö se ole mitään? Ei, ei! Minulla ei ole oikeutta pyytää ymmärtämystä, hienotunteisuutta, oman elämän oikeutusta!

Mirdja puhkeaa hysteeriseen itkuun.

-- Rakas, rakas Mirdja, rauhoitu ystäväni rakas! Minä ymmärrän sinut niin hyvin. Minä en tarkoittanut mitään sellaista. Mutta mitä tehdä, me olemme molemmat niin syvästi onnettomia...

-- Mutta kuinka voit sinä pitää minulle esitelmiä hienotunteisuudesta, minulle, ikäänkuin en olisi liian herkästi värähtelevä jo ennestään, sekä toisten että itseni puolesta. Enkö minä juuri toisten tähden ole kiemurrellut, madellut, hymyillyt, silloin kun tuska kouristi, vaiennut, silloin kun viha aaltosi, ollut katala, kavala, raukkamainen itsekieltäjä vain toisten tähden, säästääkseni, sääliäkseni, ollakseni hyvä niinkuin sinä! Minä tiedän, mitä se on ja millä hinnalla olen sitä ollut. Sentähden uskallan nyt sanoa: kirottu olkoon kaikki hyvyys ja sääli! Paha minä tahtoisin olla, sydänjuuriani myöten paha ja kova, silloin vasta jaksaisin olla taas uskollinen itselleni ja saisin itsekunnioitukseni takaisin. Ah, sinä siunattu kirkas-silmäinen viha, joka katkot ihmisen irti luonnottomista siteistä, joka uskallat käydä vaikka lähimpiesi ruumiiden ylitse! Ah, sinä siunattu hiljainen halveksima, joka käyt veljesi jälessä ja sallit yksinjääneen, poltetun sielunkin vielä hymyillä!... Keskitietä ei löydy. Miksi sinä turhaan haet sitä, Runar? Ah niin, mutta sinä oletkin sitä sukua, keskitien verta, kompromistien, filisterien ikivanhaa lauhkeaa verta. Ei ainoatakaan rehellistä, suorasukaista pirua ole istunut vielä laajan sukupuusi oksilla. Mistäpä sinä sitten sen mustan ja punaisen tuntisit! Kaikki selväpiirteisyys, kaikki voima ja suoruus on sinussa vain keinoteltua, jälestäpäin opittua, matkittua. Meissä on auttamattomasti eri veri, eri veri...

Kiihdyksissään on Mirdja kävellyt edestakaisin lattialla. Hyvää yötä toivottamatta hän katoaa.

Kauan hän liikkumattomana vuoteellaan lepää tuijottaen aamun raskaina riippuviin pilviin. Ensi kertaa hän nyt täydellä todella ajattelee eroamista...

Runar ajattelee samaa. He valvovat molemmat... Ajattelevat ja kärsivät taas...

III

Kuinka yö on kirjava kuin karnevaali, pitkä kuin ijäisyys sille, joka valvoo!

Mirdjalta uni yhä lyhyemmäksi loppui ja valvotut pimeydet vain pitenivät, aivan kuin syyskesän yötkin hänen ympärillään...

Nyttemmin nukkui hän enää sangen harvoin. Tuntikausia saattoi hän maata silmät auki tuijottaen johonkin pisteeseen huoneensa nurkassa... Tuntikausia johonkin pisteeseen... kunnes pimeys vihdoin alkoi elää puhjeten kummallisiksi kuviksi ja väriaalloiksi...

Mirdjasta tuntui kuin olisi hän joskus hyvin kauan sitten kokenut jotakin samanlaista. Varhaisimmassa lapsuudessaan -- niin -- silloin se oli... Silloin aina kun syys-yöt pimenivät mustiksi, alkoi kummallinen juhlavalaistus hänen sielussaan -- joulu. Silloinkin makasi hän öisin silmät auki, liikkumattomassa tuijotuksessa niinkuin nyt, katsellen pimeään niin kauan kunnes se kokonaan hukkui silmistä... Ja silloin alkoi sataa tähtiä... Kirkkaita, punaisia, keltaisia, vihreitä valopisareita tiheänä tulisateena aivan... Oi, kuinka se oli kaunista ja hauskaa!

Tämä on ainoa, jonka Mirdja selvästi muisti lapsuutensa ensi vaikutelmista. Tähtisateet joulu-öinä! Ja kaikki pimeät yöt olivat joulu-öitä silloin...

Mitä se oikeastaan oli, tuo kaikki, näköhäiriötäkö vaiko mielikuvituksen liika-eloisuutta, sitä ei Mirdja vieläkään osannut selittää. Mutta kerran oli hän tähtisateiden alla elänyt, siitä oli hän varma...

Nyt tuntui taas vähän samanlaiselta kuin silloin. Mirdja makasi vuoteellaan ja odotti... Mutta tähtiä, noita tuttuja, niitä ei vaan enää putoillut, vaikka hän kuinka olisi toivonut. Hän kokeili kaikilla mahdollisilla keinotekoisilla tavoilla, pinnisti silmänsä jäykkään tuijotustilaan, niin että niihin koski, piti niitä raollaan, haki epäluonnollisia tukipisteitä saadakseen aikaan valohäiriöitä, tähtiä... Kaikki turhaa!

Hän tuijotti yhä vaan itsepintaisesti huoneensa nurkkaan. Eikö siellä sittenkin elänyt jotakin outoa! Ilkeän-näköisen pään ääriviivat alkoivat erottua...

Ei, ei sellaisia kuvia! Ei, vaan tähtiä!...

Tämä alkoi jo vaivata. Mirdja ummisti äkäisesti silmänsä. Mutta uni ei vaan ottanut tullakseen. Nyt vasta kuvakarnevaali hänen sielussaan oikein alkoikin...

Se oli sitä vanhaa... Ajatuksia, muistoja, jotka yksinäisyydessä ruumiillistuivat, kaukaisia mielikuvia, jotka yön hiljaisessa pimeydessä muuttuivat näyksi...

Kaikki tämä oli sangen epäterveellistä, sen hän tiesi. Tästä johtui sitten päivisin hänen ärtyisyytensä, hänen parantumaton hermotautinsa... Mutta sittenkin! -- Ja juuri ehkä sentähden kaipasi hän alati päivästä pois takaisin yöhön ja yön näkyihin. Riuduttavalla rakkaudella himosi hän niiden hiljaista hivelevää seuraa, niiden ylhäistä herkkätuntoista koskettamattomuutta. Sillä ihanan koskettamattomia ne olivat nuo sairaat ja kauniit uniruusut, eivät kenellekään muulle ne aukaisseet umpuaan, eivät kenenkään vieraan kaukaisinta läsnäoloa sietäneet, eivät edes Runarin. Runar ymmärsi sen ja ymmärsi pysyä loitolla. Mutta hän kärsi, ah, kuinka hän kärsi siitä, että tuon ihanan yksinäisyys-tropiikan hehku kuivui ja kutistui hänen kosketuksestaan ja että hän sentähden oli tuomittu ijät päivät pysymään ainoastaan vieraana, syrjäisenä ymmärtäjänä tuolle "noli me tangere"-sielulle, hänkin...

Ja Mirdjakin kärsi siitä. Sillä Runarille, jos kenellekään, olisi hän tahtonut mielikuva-mystiikkansa jakaa. Ainoalle, suurelle, ymmärtävälle ystävälleen. Mutta hän ei voinut. Ja kaikki syy oli hänessä itsessään. Runar oli täydellinen, siltä tuntui hänestä ainakin usein. Pelkällä kauniilla ja hyvällä oli hän alati Mirdjan ympäröinyt... Ah, ei sentään...

Ja Mirdjan mieleen muistui taas tuo heidän elämänsä vaikea ja arka kohta: Runarin vanhemmat. Siinä oli se vieraista vierain kosketus, joka oli tullut kaupanpäällisiksi ja joka uhkasi tukahduttaa hänessä kaiken, kaiken, paitsi katkeruuden...

He eivät tietystikään pysyneet loitolla, eikä heitä voitu siihen pakottaakaan. Olihan heillä oikeus lähestyä, verirakkauden ikuinen oikeus, mutta ymmärtämisen, luonnollisen sielunvalikoimisen myöntämää oikeutta, voi, sitä heillä ei ollut. Mutta siitä he eivät itse tienneet mitään, ja sitä ei myöskään voinut heille sanoa loukkaamatta heidän kaikkein arimpaansa...

Liiankin hyvin ymmärsi Mirdja Runarin kauhean välittäjäaseman, hänen hienot, mutta turhat koetuksensa suojella molempia puolia haavoittumattomina, molempia rakkaimpiaan... Hän oli todellakin tehnyt kaikki voitavansa varjellakseen Mirdjankin herkkää ja ylpeää sielua. Mutta se ei ollut onnistunut. Ja minkätähden? Sentähden että Runar oli koettanut varjella niitä toisiakin. Juuri tämä alituinen keskitiessä hoippuminen, tämä alituinen sovittelemisen ja tinkimisen pakko se oli, joka teki heidän asemansa niin tuskaisen toivottomaksi. Se se oli, joka sai Mirdjankin niin julmaksi; suurentamaan kärsimyksiään, painamaan sormensa aina kipeimpään kohtaan... Ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt ainoastaan itsensä... Sillä hän tunsi niin hirvittävän selvästi olevansa vanki, tunsi ettei valhe enää koskaan erkanisi hänen elämästään... tuo jokapäiväinen, tappava, pieni valhe...

Ja tämä kaikki ainoastaan tuon tyhmän Anna tädin tähden, tuon pastorin rouvan ja pastorin. Miksi ei Jumalan tuli iskenyt heitä pois hänen tieltään, miksi ei oikeus tullut! Väkevämmän, sielulta ihanamman ja kirkkahamman oikeus, hänen oikeutensa...! Tai oliko pimeiden sielujen hyvyys lopultakin jotakin ikuista, voittamatonta, se viimeinen, maailman-nielevä turmelus, ja kaikki "Annat" niitä viimeisten päivien pyhiä? Isänkin tielle oli tullut sellainen "Anna." -- Ja nyt tyttären. Ah, kirottu...!

Ss... hiljaa! Pimeiden sielujen hyvyys on sittenkin jotakin voittamatonta. Kirotkin ponnahtavat siitä takaisin...

Salamana leimahtaa Mirdjan silmien eteen eräs muisto, kummallinen kuva, oudosti hellyttävä ja hiljentävä. Kesynä ja sanattomaksi lyötynä jää hän siihen tuijottamaan...

Ja niin hiljattain vielä se tapahtui. Kaksi kuukautta takaperin ainoastaan. Juuri silloin, jolloin hänen sielunsa oli mitä pirullisimpaan vastaan-ottoon valmistunut... Mutta Jumalan tuli olikin iskenyt häneen itseensä, ja kaikki oli käynyt vastoin arvioimisia...

Kuva ei hellitä...

Mirdja makaa sairaana, hyvin sairaana. Pää polttaa kuivaa, pistävää kuumetta ja aivot kehräävät kuuluvasti... Mutta Anna täti istuu vuoteen ääressä yötä ja päivää, yötä ja päivää... Hän kohentaa tyynyä ja muuttaa kääreitä... Aina kun Mirdja avaa silmänsä, kohtaavat ne vanhan naisen sydänhellän katseen ja hänen alati ahkerat sormensa vanhanaikuisessa virkkauksessa...

Mutta Mirdja on vaarallisesti sairas. Sinkoaa silloin tällöin hänen itsensäkin ymmärrettäviin kuoleman ajatus. Hän värisee siitä, mutta hänellä ei ole enää voimaa tahtoa elämää... Mutta Anna täti on nyt voimakkaampi Mirdjaa, hän tahtoo parantaa ja Mirdja paranee...

Mutta mitä enemmän fyysillinen sairaus hellittää, sitä huutavammaksi käy sielun salainen suuri tuska. Sillä nyt ymmärtää jo Mirdja, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hänen tähtensä uhraudutaan, antaudutaan tartunnan vaaraan, kärsitään ja kalvetaan. Eikä edes sydämien salatuimmissa sopukoissa asu valitusta tai nurkumista... Nyt ymmärtää Mirdja, että tyhmä Anna rouva on laupeudensisarista täydellisin... ja että hän tällä hetkellä on hänen palveluksessaan.

Ja se koskee Mirdjaan. Hän tahtoisi kiittää, hänen asiansa olisi kiittää, mutta hän ei voi. Kitaan kuivuu kiinni itsepintainen kieli. Kuitenkin sattuu välistä, että tuska yltyy yliluonnolliseksi ja Mirdja ei jaksa enää hillitä itseään. Silloin saattaa hän äkkiä kapsahtaa kiinni vanhan rouvan käteen, kuumehoureisen tavoin kuiskuttaen: rakas täti, älkää välittäkö minusta, älkää kalvetko minun tähteni, se on liikaa, liikaa, liikaa!... Ja hänen ylijännityksensä raukeaa rajuun itkuun...

Mutta silloin vasta tädin huolenpito tuhatkertaiseksi käykin. Hänen rakkauden-osoituksillaan ei ole enää mitään määrää. Ja kerta toisensa jälkeen vakuuttaa hän, että Mirdja on hänelle niin rakas, rakas...

Ja Mirdja näkee, että hän puhuu totta.

Raskaana ja raukeana painuu hänen päänsä jälleen tyynylle. Ei mitään tule muuttumaan koskaan...

Olkapäissä ja rinnassa nytkähtelee vielä tukahdettu nyyhkytys, mutta Mirdja painaa sen alas ja puristaa silmänsä kiinni. Hän on nukkuvinaan. Teeskentelyn tie oli ainoa perille vievä! Sillä on nytkin tarkoitettu vaikutuksensa. Anna täti hiipii varpaillaan ulos huoneesta...

Ah, miten hyvää teki silloin kiusaantuneille hermoille yksinäisyys! Ja hyvää teki päästää ajatusten kirvelevät kipunat purkautumaan, hyvää teki tuntea naamioiden painon poissaoloa...

Sillä ainoastaan Mirdjan naamiaispuvun tunsi Anna täti, ei itse Mirdjaa. Hänen naamiaispukuaan hän rakasti, ei itse Mirdjaa. Itse Mirdjaa ei ollut hän vielä koskaan nähnyt, sitä Mirdjaa, joka oli hänen verivihollisensa.

Miksei ollut Mirdjalla oikeutta eikä sydäntä ilmaista omaa totuuttaan! Niin, miksei? Hänen sielunsa olisi sen kuitenkin parkaissut kuin kuoleva peto, kauheasti, tuskallisesti... milloin tahansa.

Vieraan maaperän kasvattama myrkyllinen kukka hän oli, hajoamistilaan asti sairas, parantumattomasti ja auttamattomasti. Sairas sillä lailla, että hän vain ärtyi ja paheni jokaisesta hyväilystä ja hymystä sairaanhoitajattaren huulilla. Sairas sillä lailla...

Mutta siitä ei Anna tädillä ollut aavistustakaan. Onnellinen asia sentään tuo tietämättömyys! Muutamille aivan elinehto tietenkin! Mutta Mirdjaa tämä raivostutti. Miksi ei niillä ihmisillä, joita kehdosta asti oli neuvottu varomaan susia lammasten vaatteissa, miksi ei heillä ollut silmää nähdä turkkia syvemmälle, miksi ei heillä ollut edes heimovaiston varmaa tuntoa itsessään? Ei mitään muuta kuin typeryyttä!

Kuinka ei Anna täti nähnyt, että se oli nytkin etupäässä Mirdjan sielu, joka kärsi, joka kiemurteli aivan kuolintuskissaan, joka voihki ja parahteli ja vapisi vaitiolonsa suuresta painosta! Ei, ei ikinä katsottu Anna tädin harmailla lapsensilmillä sellaisen ihmisen sieluun, jossa paloi itse helvetti. Taivasta varten olivat lapsen silmät! "Ja ellette tule kuin lapset, ette ikinä tule taivaan valtakuntaan." Niinhän se heidän oppinsa kuului. Tosi kenties, mutta alhainen ja tyhmä oppi sittenkin!

Ja kuitenkin kulki hän täällä itse, hän, Mirdja, suuri herjaaja ja kapinoitsija, kuin nöyrä opetuslapsi ainakin ja edisti taivaan valtakunnan lähestymistä maan päällä. Ja valhetteli ja halveksi itseään, mutta valhetteli uudestaan, voidakseen vain jättää tämän suuren, hyvän Anna lapsen Jumalan valtakunnan portista pahentumattomana sisälle. Ei, totisesti hän ei silloin omaa autuuttaan ainakaan hakenut...

Mikä altruisti sinä olet, sinä paha, itsekäs Mirdja!

Miten tyhmä sinä olet, kun et löydä parempaa ratkaisua, sinä viisas, itsekylläinen Mirdja!

Miten heikko sinä olet, kun sinut kärpänen kaataa, sinä voimakas, ihmisiä hallitseva Mirdja!

Kummallisia ajatuksia!

Mirjda naurahtaa.

Helvetit nauravat myös...

Uskoako vielä kohtaloon ja tarkoituksenmukaisuuteen? Tai itseensä? Mitä teki uskolla se, joka oli sidottu? Mutta kuka, kuka sitoi?...

Vain arvoituksia, ainaisia arvoituksia...

Kuinka yö on pitkä kuin ijäisyys ja raskas kuin maailman kaikkeus sille, joka ajatuksissa valvoo...

Eikä ratkaisua millekään...

IV

Syksy on todellakin tullut, se suuri värihekumoitsija syksy...

Siellä täällä puiden latvoissa loimottaa jo lakastuksen punakeltainen poltto ja yli koko karun rannikkokankaan on levinnyt kanervien kalpea, sinipunerva valaistus.

Mutta Söderbergin huvilan ikkunoihin näkyy korkea törmä, joka auringonvalossa paistaa aivan verenpunaiselta. Mustikan lehdet kuultavat sieltä kuin tuhannet heleiksi levitetyt perhossiivet, jotka joka hetki ovat valmiina lehahtamaan lentoon...

Mirdja lähtee taas tavanmukaiselle yksinkävelylleen metsään. "Minä menen puhelemaan hengille", naurahtaa hän Runarille lähtiessään. Niin on hän tehnyt joka päivä, koko kesän...