Part 17

Näin elävät he kaksi hermosairasta ja raskasta ihmistä alati samalla lailla päivästä päivään. Kiusaten ja kiusaantuen... Mutta kaikki on kotoisin Mirdjasta, sillä Mirdjaa kiusaa kaikki. Mirdjaa kiusaa Runarin läsnäolo ja Mirdjaa kiusaa Runarin poissaolo. Ja Mirdjaa kiusaa sekin, että hän tekee työtä... Tuollaista työtä: ammattityötä, leipätyötä, rahatyötä... Mutta pyytää jäämään häntä Mirdjan kannalle, tuolle veltolle, työttömälle tyhjäntoimittajan kannalle, ijankaikkiselle diletantin kannalle, sehän olisi ollut sulaa hulluutta! Sillä eniten kaikesta kiusaa Mirdjaa kuitenkin se, ettei hän itse voi tehdä mitään... Mutta tässäkin asiassa kääntää hän kärjen Runariin: Hänestä olisi sittenkin tullut taiteilija, ellei Runar olisi tullut hänen tielleen eräänä heikkona hetkenä... Ja hänestä tulisi vieläkin taiteilija, ellei Runar olisi hänen tiellään nyt... Mutta siinä hän nyt on, on... Niinkuin kohtalo itse, jota ei enää voi kiertää, niinkuin elämän ajatus itse, joka on ajateltava loppuun ja joka työntää tieltään kaiken muun, niinkuin jokin, josta ei enää koskaan pääse vapaaksi, jota ilman ei edes enää saata elää...

Ah, tätä vankeutta! Ah, tätä vähittäistä kuolemaa poroporvarien silmien alla! huutaa Mirdjan sielu lakkaamatta.

Mutta talvi kuluu loppuun näinkin.

Mirdja ja Runar ovat eläneet sen toisiinsa vaipuneina ja kahden, niinkuin kaksi rakastavaista. Ja he ovat tehneet sen sydämensä valtavasta pakosta, sillä vaikkakaan he eivät oikeastaan voi elää toistensa kanssa, eivät he myöskään voi elää ilman toisiaan.

Epämääräiset huhut kiertelevät yhä heidän ympärillään, mutta kukaan ei itse asiassa tiedä mitään heidän päiviensä oudosta ja salaisesta tarinasta.

Mutta Runar ja Mirdja tietävät kumpikin paljon muuttuneensa tämän ensimäisen yhteisen talven aikana.

Runar on käynyt jälleen pessimistiksi ja synkän umpinaiseksi.

Ja Mirdjaan on tarttunut tavallisen porvarisrouvan tavallisia luonteen-ominaisuuksia: hänestä on tullut pikkumainen ja häijy...

II

Mirdja ja Runar asuvat kesää pienessä saaristohuvilassa kaupungin lähellä.

Se raskas talvi on jo aikoja sitten heidän takanaan, mutta talvinen painajainen ei vaan ota siirtyäkseen pois heidän kodistaan. Siellä väkisinkin tahtoo asua...

Kesäkuun pitkä päivä alkaa hiljalleen hämärtyä. Pilvet lepäävät alhaalla. Painostavaa alakuloisuutta on ilmassa. Ja Mirdja ja Runar, jotka istuvat huvilansa ulkoparvekkeella iltateetään juomassa, eivät puhu sanaakaan. Vaitiolo käy jo melkein kiusalliseksi.

Mirjda tekee silloin tällöin hermostuneita liikkeitä tukien niitä ivallisilla ilmeillä, ikäänkuin tahtoisi hän nauraa omille hermoilleen, niiden loppumattomalle typeryydelle: ettekö sitten ymmärrä, tällaista juuri on meidän normaalielämämme, tällaista -- ja tällaista se tulee olemaan aina...!

Sitten pysähtyvät ajatukset taas tyhjyyteen...

Äkkiä keksivät Mirdjan silmät Runarin lautaselta pienen lehtimadon. Keksivät sen ilolla kuin odottamattoman tarkkaamispisteen, edes hetkellisen harrastuksen... Ja koko Mirdjan huomio kiintyy siihen. Se ryömii hiljaa ja tasaisesti ympäri kupin reunaa, se alkaa kiivetä leivälle samalla tyynellä säännöllisyydellä... Mirdja vaan tuijottaa siihen ja tällä hetkellä ei hän välitä mistään muusta koko maailmassa kuin siitä lehtimadosta.

Samassa tarttuu Runar leipään ja on juuri pistämäisillään palasen suuhunsa, kun hän huomaa madon.

Mirdja naurahtaa pienen julman naurun.

-- Minä näin sen kyllä, hän sanoo.

-- Etkä sanonut mitään...

-- Minä en tahtonut tätä pyhää hiljaisuutta häiritä...

-- Oletpa sinä paha, virkahtaa Runar, koettaen pakottautua leikilliseksi.

-- Olenko paha nyt, kun vihdoinkin alan oppia sinun suuren taitosi vaieta, äänettömyyden ikuisen kaunopuheisuuden...?

Mirdjan ääni on katkera ja ärsyttävä ja asema alkaa taas käydä kiusalliseksi.

Samassa tulee palvelija sisään tuoden postin.

Se on kuin pelastus. Jännitetty tunnelma särkyy ja kumpikin syventyy omaan postiinsa.

-- Mirjda, sanoo Runar hetkisen kuluttua, tahdotko lukea tämän?

Mirdja heittää pikaisen syrjäsilmäyksen Runarin ojentamaan kirjeeseen.

-- Jobin posteja taas, hän murahtaa.

-- Pappa ja mamma taitavat tulla meitä ensi viikolla tervehtimään, jatkaa Runar.

-- No enkö sitä arvannutkin! Tarkastusmatkalle taas tietystikin. Oh, millaista näytetavaraa olen saanut olla tämän vuoden! Se on inhoittavaa!

Tumma puna ajautuu Runarin kasvoille.

-- Miksi sinä tahdot tahallasi ottaa kaikki asiat niin pahalta kannalta! Ymmärräthän kyllä... He rakastavat meitä ja...

Paha hymy Mirdjan huulilla katkaisee Runarin lauseen.

-- Niin, tietysti minä ymmärrän. Mitä olen minä muuta saanut tehdä kuin ymmärtää ja ymmärtää aina siitä asti, kun menimme naimisiin. Mutta nyt minä en tahdo enää ymmärtää mitään. Ymmärrys tappaa ihmisessä kaiken hänen omaperäisyydestään kumpuavan toimintakyvyn. Ymmärrys tekee ihmisen liikkumattomaksi patsaaksi... Ja tätä holhousta, tätä holhouksen suurta rakkautta, minä en enää jaksa ymmärtää. Kuoliaaksi se minut kuluttaa... Ja sitäpaitsi, mitä liikuttaa minua kaiken maailman rakkaus! Mitä on minulla tekemistä sen kanssa? Minä olen mennyt naimisiin vain yhden ainoan kanssa...

-- Sinä olet ikäsi elänyt ilman minkäänlaisia sosiaalisia siteitä. Kaikkein luonnollisimmat tunteet ovat sinulle tuntemattomia. Siksi saatat sinä puhua noin. Mutta koetahan kuvitella, että sinullakin olisi isä ja äiti, ja he tulisivat... sanoo Runar hiljaa, puristetulla äänellä.

-- Heidän tulonsa olisi toinen. He olivat vapaan elämän vapaita mustalaisia, jommoiseksi minäkin olen syntynyt. Ja juuri sentähden minä en jaksa tätä enää, minä en jaksa!

Mirdja on kovasti kiihdyksissä.

-- Mutta Mirdja... rakas Mirdja, mikä sinua tänään vaivaa? Runar koettaa lähestyä, mutta Mirdja työntää hänet rajusti pois.

-- Tänään vaivaa! naurahtaa hän katkerasti. Tietysti sama kuin eilen ja huomenna, sama kuin aina, aina... Tai etkö sinä huomaa mitään, etkö sinä näe, että minä tukehdun? Oh, millaisessa hirvittävässä tyhjyydessä ja vankeudessa olen minä kitunut koko tämän pitkän vuoden sinun kanssasi! Ja sinä et näe vieläkään mitään, et enempää kuin alussakaan, sinä onnellinen sokea! Joka et huomannut edes häpeän punaa minun kasvoillani siinä inhoittavassa toimituksessa, jota vihkiäisiksi kutsutaan, ja johon sinä minut pakotit...

Runarkin kuohahtaa:

-- Sinut pakotin! Kuinka sinä saatat puhua noin? Kuinka sinä saatat sanoa, että minä pakolla vihitytin sinut itseeni? Ja sinähän todistat aivan itseäsi vastaan. Tähän asti et ole tunnustanut itsellesi pakkoa löytyvänkään tässä elämässä. Kaiken pakon olet aina leimannut alennukseksi, josta ihmisien kuolinhetki lasketaan, mutta joka on ainoastaan heikkojen kuolema, ei sinun...

-- Minunkin... minä olen heikko nyt. Kaikki olen minä kadottanut sinun ilmakehässäsi: ylpeyteni, riippumattomuuteni, voimani, itsekunnioituksenikin; ainoastaan yksi ainoa on minulla vielä jälellä entisistä avuistani: kyky puhua totta. Ja tämä on totuus: vihkiminen oli minulle pakko ja pakon keralla alennus, ja siitä hetkestä saattaa lukea minun kuolemani alkaneen...

Pitkä vaitiolo.

Sitten aivan soinnuttomasti Runar:

-- Ne ovat hirveitä sanoja sille, joka sinua yli kaiken on rakastanut ja jolle juuri sinun personallisuutesi pyhyys ja koskemattomuus on ollut enemmän kuin jumalanpalvelus... Mutta kenties olet oikeassa sentään. Minä olen ollut sokea, oikein umpisokea... Ja silloin, sinä hirveänä hetkenä, josta puhut, minä en nähnyt maailmassa mitään muuta kuin sinut, en tuntenut muuta kuin rakkauteni äärettömyyden -- ja minä hullu uskoin silloin, että sinäkin vähän välitit minusta...

Runarin kasvoilla kulkee ääretön kärsimys... Mirdja näkee sen ja hänen sydäntään viiltää, mutta raateluvietti hänen sielussaan siitä vain yltyy... Ja teeskennellen välinpitämättömyyden kovaa ja kestävää julmuutta, hän vasten sydäntään jatkaa: -- Niin, välitinhän minä vähän sinusta, mutta liian vähän, ja minä uhrasin liian paljon niin vähän tähden. Ja mitä vihkimiseen ja kaikkiin suhteemme muodollisuuksiin tulee, niin olihan niistä puhetta paljonkin, ja minä suostuin, se on totta, ja siinäpä se juuri onkin. Mutta sinun on vaikea löytää tästä kaikesta pakkoa. Ikäänkuin pakko nykyaikaiselle ihmiselle merkitsisi enää mitään ulkonaista väkivaltaa! Ani harvoin ainakin. Mutta sen sijaan jotakin paljon huomattavampaa. Ainoastaan parin erilaisen elämän-arvon murhaavaa sotaa ihmissydämessä, jossa lopullinen ratkaisu, kallistui se sitten minne päin tahansa, tietää sielun varmaa murtumista... Mutta sinä tunsit minut siksi hyvin; sinun ei olisi pitänyt ahdistaa minua tähän umpisokkeloon. Suostuinhan minä kaikkeen, mutta suostuin vastoin tuhansia sisällisiä ääniä, vastoin varsinaista itseäni. Minkätähden? Sentähden, että minä tahdoin olla hyvä sille, jota luulin rakastavani. Ah, ei pidä kenenkään koskaan vedota toisen ihmisen hyvyyteen! Sillä hyvyys on eniten levinnyt ja anteeksi-annettavin kaikista heikkouden synneistä. Mutta sentään se on kuolemansynti, jolle ei ole armahdusta, eikä saakaan olla. Sillä ei minkään asian nimessä koko maailmassa ole tehty niin paljon pahaa kuin sen. Sen nimessä on luovuttu luonnollisesta itserakkaudesta ja julistettu sijaan ihmisrakkauden käsky, joka on julmin ja typerin kaikista käskyistä. Se on vuorostaan koonnut yhteen kaikki tyhmät, ilkeät ja muka hyväätarkoittavat pikkusielut ja luonut heidän avullaan maailman tekopyhyyden ijankaikkisen valta-istuimen. Niin, niin, ajattelehan vaan, mistä ihmeestä on ihmiskunta saanut niskoilleen tuon suuren, ulkokullaisen ja selkärangattoman loiskansan, kaikki nuo ahdasmieliset profeetat ja raukkamaiset filisterit, jotka eivät kunnioita yksilön vapautta, jotka laativat ennakkoluuloja ja evankeeliumeja, lakeja ja rangaistuksia, jotka lähettävät lähetyssaarnaajia kääntämään ihmisiä uskottomiksi itselleen, tuon siveellisen mädännyksen!... No niin, -- mutta näiden ihmiskunnan painajaisten, näiden edistyksen vihollisten lakia olen minä kerran elämässäni palvellut. Ymmärrätkö nyt, mitä merkitsee sellainen synti, synti itseään vastaan, ainoa ja kuolettavin synti? -- Sen tehneelle ei löydy enää pelastusta. Turhaan olen minä kamppaillut koko tämän vuoden. Minun syntini on liian suuri...

Mirdja katsoo hämärän halki Runariin...

Tämän pää on painunut käsiin, ja Mirdja luulee näkevänsä hänen olkapäillään tuskan nytkähdyksiä. Ja hän tuntee, että hänen julmuutensa on petomainen ja ääretön tuota hyvää miestä kohtaan. Hyvää miestä! Anteeksi-annettavin ja vihattavin ilmiö taivaankannen alla! Sillä mies ei saa olla heikko, mies ei saa siksi myöskään olla hyvä, sillä hyvyys on heikkoverisyyden alku ja loppu. Mutta että hänen oman miehensä piti kuulua noihin syyttömiin pehmeämielisiin, noihin ihmiskunnan hyllyviin suokerrostumiin, jotka alati huokuvat ilmaan raskasta, hiljaista hengitystään ja upottavat pehmeään syliinsä kaikki ne, jotka vihalla niiden päälle astuvat! Ah, voimaton on kaiken maailman voima heidän hiljaista heikkouttaan vastaan! Voimaton oli Mirdjakin Runaria vastaan. Hänen alati hillitty mielensä ja ainainen hyvyytensä koskivat häneen enemmän kuin mitkään voimapainiskelut. Niitä olisi hän juuri tahtonut, niistä olisi hän kasvanut ja vahvistunut, niistä olisi hänen itsetuntoinen elämän-ilonsa korkealle kuohahtanut. Mutta näin yksin lyödä sitä, joka ei lyö takaisin! Se oli tappavan raskasta. Mutta sentään hänen täytyi lyödä, täytyi, ja juuri sentähden täytyi. Ja väliin tämä tunne yltyi aivan sietämättömäksi, yltyi raatelevaksi raivoksi tuota samaista hiljaista miestä vastaan, joka tekeytyi noin kesyksi, joka aivan kiusoittavalla tyyneydellä alistui kohtaloonsa ja kärsi Mirdjan ilkeyksiä. Miksi ei hän tarttunut häneen kiinni, nuijinut häntä nyrkillään, polkenut häntä saappaansa rautaisella korolla! Sillä huono vaimo oli Mirdja... Millaista raakaa rakkautta hän taaskin unelmoi, ikäänkuin hän olisi koskaan voinut sellaista todellisuudessa sietää! Runarin rakkaus oli syvää ja hienoa... Mutta Mirdja oli huono vaimo... Miksi ei hän voinut olla hyvä ja ymmärtävä, hänkin, ja sovitella...? Ah, ei sitä enää. Niin oli hän juuri tehnyt, ja siitä tämä kauhea sisällinen itsehalveksinta, tämä kauhea katkeruus...

Mirdja katsoo yhä Runaria ja hänestä tuntuu kuin kävisivät miehen ruumiin ääriviivat yhä painavimmiksi ja pehmeämmiksi hänen katseittensa alla -- kuin surun. Ja äkkiä valtaa hänet ääretön, hukuttava hellyyden tunto. Sääli heitä kumpaakin kärsinyttä kohtaan ja etenkin sitä toista, onnettomuus-toveria kohtaan, joka hänen tähtensä kärsi... Vaikka kuolemallaan olisi hän tällä hetkellä voinut julmuutensa sovittaa.

-- Rakas, rakas Runar, kuiskaa Mirdja, langeten ystävänsä kaulaan. Rakas, rakas Runar.

Kummallinen, kirvelevä hymy välähtää Runarin kasvoille.

-- Mirdja...

-- Niin, Mirdja on niin paha, niin huono, mutta Mirdja rakastaa Runaria sentään. Ja hän vie hengen siltä, jota hän rakastaa...

-- Onko se totta, Mirdja? Sinä rakastat vielä minua... onko se totta? Sitten mielelläni annan kaikki, vie henkeni, vie järkeni, kaikki kuuluu sinulle ja minä olenkin sinulle velkaa suuren sovitus-uhrin... Minun ei olisi pitänyt tulla sinun tiellesi... Sano, tahdotko että menen pois -- nyt vielä?

-- En minä tahdo, en minä tahdo, mutta kummallinen, kohtalokas voima minua johtaa... Minä olen kiusaajattareksi luotu ja minä kärsin itse omasta olemuksestani niin, niin. Ymmärtäkäämme toisemme, ystäväni. Voi minä tiedän, miten sinä saat kärsiä... Parempi olisi sinun mennä luotani, mutta minulla ei sittenkään ole ketään muuta maailmassa kuin sinä. Sinä olet minulle kaikki...

Nyyhkytykset tukehtavat Mirdjan äänen.

Ja koko tuskansa väkevällä intohimolla sulkee Runar hänet syliinsä.

Yö verhoaa nuo molemmat. Pimeät ovat heidän silmänsä hetkisen kaikelle sille hirvittävälle ja jäytävälle, joka ympäröi heitä edestä ja takaa. He tahtovat unhottaa, he tahtovat uskoa, he molemmat epäuskoiset, vaikka tietoisina omasta valheestaan. Väkevästi vetää heitä nyt toisiinsa heidän salainen kohtalokas sairautensa, sama, joka kalsean aamun sarastaessa on omiaan tekemään heidät taas tuhat verroin vihamielisemmiksi toisilleen...

Ja sen he tietävät... Mutta entä sitten!...

Kesäkuun yö kuluu... Sen kalpea ja läpikuultoinen hämärä lepää hienona ja liikkumattomana kuin melankolia kaikkien luotujen ylitse...

Mirdja ja Runar tahtovat säilyttää tietoisen, viileän mystiikkansa, sairaiden, nautinnonhimoisten ihmisten kyllästymättömällä karuudella, aina viimeiseen asti...

He istuvat ja istuvat... Väsyneinä, mutta levollisina, yön keinuvan epäselvässä puolipimeässä. Nopealentoinen harmonia on hetkeksi istahtanut heidän sielulleen...

-- Runar, puhuu Mirdja hiljaa, hyväilevällä äänellä, tiesitkö sinä ennen, että minä voisin olla niin paha kuin ei kukaan koko maailmassa?

-- Tiesin, Mirdja, ja tiesin senkin, ettei kukaan voisi myöskään olla niin hyvä kuin sinä, ei kukaan koko maailmassa. Sinä olet kaikkea yht'aikaa... kuten ihmisen elämän-unelma itse...

-- Unelmien pitäisi pysyä unelmina, saavuttamattomina ja kaukaisina. Mikä pohjaton pettymys onkaan koettaa vetää niitä povelleen. Sinä näet nyt.

-- Niin, unelmista tulee lopultakin jotakin oleellista: kohtalo... Sinusta on tullut minun kohtaloni, Mirdja...

-- Huono kohtalo, ja huono mies, kun puhut noin. Nainen ei saa olla miehen kohtalo. Sinun täytyy voida voittaa minut, panna minut päitsiin, kesyttää, taltuttaa, sinun täytyy olla minua voimakkaampi, silloin on kaikki ratkaistu...

-- Kohtaloita ei panna päitsiin, Mirdja, eikä sinua. Pakko on sinulle myrkkyä...

-- Mutta myöntyväisyys on myöskin, oikullisuuteni siitä vain yltyy. Sinun täytyy hallita minua ilman pakkoa...

-- On luonteita, jotka eivät ole luotuja hallittaviksi ja jotka eivät ikinä alistu siihen. Sellainen olet sinä...

-- Mutta mies on luotu hallitsemaan naista...

-- Ja sinä kaikkia miehiä.

-- Mutta minä olen sittenkin nainen... Niin, se on todellakin merkillistä... ihminen minussa vihaa kaikkea alistumista ja pakkoa, mutta nainen minussa sitä himoaa. Se on merkillistä... todellakin... Avioliitto ei liene minunlaiselleni sopivanlaatuinen suhde...

-- Ei...

He vaikenevat.

-- Mutta olisihan minun pitänyt ymmärtää se jo alussa, jatkaa Mirdja ajatuksissaan kuin itselleen, ja kyllähän minä sen ymmärsinkin. Minä olen tehnyt väärin sinua kohtaan, ystävä raukkani. Ethän sinä saattanut kaikkea aavistaakaan... Kuule Runar, meidän välillämme on ollut koko vuoden jotakin epäselvää, salaperäistä, hirveää, eikö sinustakin? Jotakin suljettua ja sielua jäytävää... jotakin, jota ei ole saanut sanotuksi... Vain hillittömien kohtausten läpi olet sinä saanut oikullista sieluani tavailla... Minä en ole voinut olla avonainen ja hiljainen kesäyönä ennen, ennenkuin nyt, tänä himmeänä ja viileänä kesäyönä, nyt vasta ensikerran koko avioliittomme aikana. Kaikki on ollut liian lähellä tähän asti... Nyt vasta tunnen, että voin kiihkottomana katsella yhteistä onnettomuuttamme, nyt minä voin olla melkein hyvä tänä yönä. Tahdon kertoa sinulle sieluni tarinan aina siitä asti, jolloin seinä laskeutui välillemme... Se oli silloin, jolloin muodollisuuksienkin riitteet laskeutuivat... Ja sen jälkeen on ollut ilmassa alati jotakin kolkkoa ja kovaa... Mutta sitä ennen, muistatko, me uneksimme usein yhdessä... miten me kaksi yhdessä jaksaisimme kasvaa vapaiksi ja voimakkaiksi, oikeiksi kehityksen eturintama-ihmisiksi, ja jättää taaksemme kaiken matalan, pimeän ja valheellisen... Tai oikeastaan oli se sinun unesi, mutta minäkin omaksuin sen, sillä minäkin toivoin voivani kerran ehjentyä ja ehjällä rakkaudella antautua...

-- Mutta sinä et voinutkaan ehjentyä ja antautua...