Part 16

Päivällä oli hän seisonut laiturilla ja silloin oli purjevene liitänyt hänen ohitseen, aivan läheltä. Ja veneessä oli istunut nuori ylioppilas ja hän oli katsonut Mirdjaan ja hymyillyt ja heiluttanut valkoista lakkiaan. Ja Mirdja oli hävennyt lyhyitä hameitaan ja jäänyt katsomaan hänen jälkeensä... Sitten oli tullut ilta, juuri tällainen samanlainen, jolloin kuu oli helakampi tavallistaan. Ja Mirdja oli seisonut Lumiluodon ulommalla rantatiellä ja itkenyt, käsivarret valkean koivun rungon ympärillä kierryksissä. Yöllä oli hän vielä valvonut, koettaen yhä painaa mieleensä sitä valkoisen lakin jäähyväistervehdystä, sitä aurinkoisilla laineilla ohi liukunutta hymyä, ja vannoen niille ikuista rakkautta...

Miten hyvin hän vielä muistaakin kaiken tuon! Ja sen jälkeen on hän kuitenkin ehtinyt jo niin paljon unhottaa. Sillä paljon, liian paljon on tapahtunut sen jälkeen. Ja ihminen ei pysy nuorena tyttönä vuosikymmeniä... Miksi oli hän ollutkin valapatto ensimäiselle valalleen!

Niin, nyt oli hän todellakin liian vanha haaveillakseen nuoren tytön unia kuutamossa. Liian kokenut. Ja -- olihan hän sitäpaitsi kihloissa! Sen oli hän taas vähällä unohtaa. Mutta ei hän tahtonut sitä ajatellakaan. Olihan se nyt kerta kaikkiaan päätetty asia. Samahan tuo oli lopultakin, kenen kanssa meni naimisiin. Kenellekään ei hän kuitenkaan voisi kokonaan itseään omistaa, ei ketään kokonaan rakastaa eikä lakkaamatta muistaa. Kaikkia voisi hän lempiä, kaikki unohtaa. Senhän hän jo tiesi kokemuksesta. Ja hänen täytyi sentään mennä naimisiin. Hän ei nähtävästi voisi elää ilman erotiikkaa. Yhteen oli siis pysähdyttävä. Hän säilyttäisi siten paremmin nuoruutensakin...

Mirdja kohauttaa olkapäitään ilkeille ajatuksilleen.

Nytkö hän vasta alkaisi koota koskemattomuuttaan ja nuoruuttaan! "Demi-vierges"!

Hän naurahtaa pahasti.

Prévostin kirja tuntui todellakin liian lähentelevältä. Kunnianloukkauksesta olisi hän voinut vaatia kaksintaisteluun tuon myrkyllisen kuiskailijan rinnassaan! Miksi se ei vaiennut, kun ei hän tahtonut sitä kuunnella!

Mirdja liikahtaa hermostuneesti. Ei ollut terveellistä tuijottaa liian kauan yhteen paikkaan. Mutta mihinkä hän sitten katsoisi? Kuuhunko? Eihän se ollut edes kauniskaan. Pyöreäposkinen, naurava ja kylmä... Miellyttävämmät silmille olivat sittenkin laineiden kuohuviivat...

Tuuli vongahtaa silloin tällöin kuin palotorvi pitkään ja matalasti. Meri kohisee levottomana. Pilven hattarat ajelehtivat taivaalla vaaleina, utuisina ja repaleisina. Niihin pysähtyvät Mirdjan silmät lopultakin! Kummallisia kuvia kiiti siellä ylhäällä ohitse... Keveitä valovaunuja, virmoja, tuliharjaisia ratsuja.

Kuukin oli jo korkealla. Äänettömässä, raffineeratussa ylenkatseessa tuntui jo kulkevan tuo kalpea hopeapallo. Vielä äsken oli se ollut suurempi ja rumempi, matalampi ja räikeämpi. Melkein kuin leveän toriämmän naama. Silloin oli se ollut Mirdjasta vastenmielinen. Mutta se oli syntynyt verisenä ja intohimoisena jätinliekkinä, hehkunut noustessaan taivaan rannalla kuin itse maailmanlopun lieska, kuin tuntemattoman tulivuoren selkä...

Kummallinen kuu sentään!

Pilvet kaartelevat nyt yhä oudompina kuvina. Ja kuvat alkavat elää Mirdjan sielussa. Hän unohtaa aivan, ettei hänelle enää sovi haaveilla kuutamossa...

Valkoiset utu-olennot ratsastelevat valkeilla vaahtoavilla orheillaan. Ne keinuvat ja leikkivät yhä lähempänä ja lähempänä. Ne nyökäyttävät päätään Mirdjalle...

"Ah, en voi tulla, tiedätkö sa, mik' on huoli rinnassa: vankina nyt Preciosa on Rinaldon linnassa!"

Kuinka olikaan tuo sävel päässyt hänen huulilleen nyt! Siitä oli sentään jo niin pitkä aika, kun hän viimeksi oli leikkinyt mustalaisprinsessaa!

Mutta sehän hän olikin sentään. Tai ei edes prinsessa, vaan pieni repaleinen kulkijatyttö maailman pitkiltä, pimeiltä rannoilta...

Kalpea kuuvalo-tanssijatar, saavuttamattomaksi luotu, uneksi, varjoksi ja pettäväksi haaveeksi ihmisille...

Ah, mutta nyt oli hän vanki!

IX

Mirdjalla on sangen usein pahoja päiviä. Tänään on taas yksi sellainen ja tavallista pahempi vielä.

Hän kiertelee levottomana pitkin Lumiluodon rantoja. Hän tahtoo väkistenkin juosta pakoon pahoja, tyhmiä ajatuksiaan. Mutta mikään ei niiden puhetta hiljennä. Merikin on tyyni kuin peili. Ja kovana kolkutuksena takovat Mirdjan rautamoukari-painajaiset liikkumatonta ilmaa.

Koko maailma kuulee teidän ilkeät sananne. Vaietkaa toki, vaietkaa!

Eivät vaikene.

Vasta kun hämärä lankeaa ja Mirdja väsyneenä pianonsa ääreen istahtaa, alkaa pahojen valta väistyä. Niiden pistävät kärjet kilpistyvät, niiden julmuus muuttuu vähitellen pehmeäksi ja lempeäksi, -- suruksi.

Seuraa akordi toistaan. Arvoituksellisena ja salaperäisenä soi hiljainen sielumusiikki...

Äkkiä taukoaa Mirdja.

Onneton, onneton sinä! Siinä on elämäsi ainainen pohjasävel! Kärsi, kärsi! Sen olet elämälläsi ansainnutkin!

Ei! Se ei ole totta! Minkä mahtoi hän sille, että hän oli tuomittu kulkemaan etsijän teitä, kirotun omantunnon teitä, kuten kaikki don Juanit, nuo rakkauden ikuiset kulkevat juutalaiset, joita ei mikään mahti maailmassa voi pelastaa. Joista Rolf ennen muinoin puhui. Nyt olisi Mirdja itse osannut puhua heistä paremmin, vieläpä eräästä ennen aivan tuntemattomasta lajista: don Juanista naishahmossa...

Oh, miten se irvistelikin Mirdjalle se pitkä rivi uhreja! Tai ei uhreja. Hän itsehän oli niiden uhri. Ne seurasivat häntä joka askeleella, veivät häneltä elämän, veivät uskon, kielsivät rakkauden, kielsivät vapauden ja kaikki ihmis-oikeudet. Mirdja oli vain ihmissyöjä, velho! Varoittivat hänestä kaikkia. Mirdjaa itseäänkin varoittivat...

Ja hän oli sentään mennyt kihloihin!

Miksi ei kenen muun kanssa hyvänsä jo ennen? Miksi ei ensimäisen kanssa sarjan päässä tai miksi vielä nytkään? Oliko hän nyt jotakin löytänyt -- entistä enemmän? Ei. Oliko hän antanut enemmän? Ei sitäkään. -- Kaikilta oli hän saanut paljon, oppinut paljon, koko ihmisensä heistä koonnut, muru murulta, pala palalta, osan sieltä, toisen täältä. Ja itse oli hän paloitellut oman sielunsa myöskin muruihin voidakseen vastimia antaa... Ja jokaisen sellaisen kosketuksen jälkeen olivat he kaksi aina lähteneet toistensa luota rikkaampina kuin olivat tulleet, mutta myöskin särkyneempinä. -- Tai ainakin Mirdja, joka vain siruja itsestään oli syöttänyt. Ne muut olivat aina antaneet itsensä kokonaan. Ne olivat kurkoittaneet käsiään ja rukoilleet, että hän ottaisi kaikki, kaikki, pysähtyisi ja ottaisi... Ja Mirdja ei ollut voinut kulkea ohitse heltymättä. Aina oli hän pysähtynyt, mutta vain ohimennäkseen taas... Sillä elämä odotti häntä edessä ja uudet aarteet ja uudet sielut. Ne odottivat omaansa ja luulivat kaikki Mirdjaa omakseen, tuota ohikulkevaa Mirdjaa... Mutta yhä vaikeammaksi tuli Mirdjalle kulkea eteenpäin, sillä yhä useammat ja useammat silmät alkoivat vetää häntä takaisin, sokeat silmät, joista vain hänen oma kuvansa katsoi...

Ja niitä oli niin monta. Ne lentelivät kuin yölepakot hänen ympärillään ja niillä oli niin pitkät ja pimeät siivet. Ne olivat kaikki kuin kahlehdittuja henkiä, loihdittuja lumo-olentoja. Eikä Mirdja enää osannut lumoja auki lukea... Hän oli osannut vain lukkolaulut. Hänellä ei ollut enää omaa sielua. Hänellä oli ainoastaan heidän, jälkeenjättämiensä, sielut. Siksi he alati niin vartioivatkin Mirdjaa... Ei sillä saanut elää kuin omallaan sellaisella sielulla! Ei sillä saanut rakastaa eikä sitä saanut antaa pois. Ei sillä saanut olla uskollinen eikä antaumisvalmis kenellekään, sillä olihan toki kunniavelvollisuuksia toisen omaisuutta kohtaan...

Sillä salakuljettajan painolastia kantoi Mirdja, kokonaisia rautavuoria tullaamatonta tavaraa... Ja ah, miten se painoi Mirdjan sydämellä usein!

Kenties eli siellä nyt se hullun isän unelmoima kaikkeusihminen. Eli raskaana satu-olentona tyttären syödyn sielun pohjalla. Kuin kummitus, jolla oli sata päätä ja tuhannen sielua... Kuin elämän sielun mikrokosmos...

Välistä väsyneinä hetkinään vihasi Mirdja sitä voimattoman rajulla vihalla, niin kiihkeällä kuin ainoastaan rakkaus voi luoda. Mutta siellähän ne lepäsivätkin hänen rakkautensa kaikki!

Mirdja on luotu näkyjen näkijäksi. -- Taas ruumiillistuvat henget. Hän tuntee mistä pään, mistä silmän, mistä äänen hivelyn, mistä taas koskettelevan hyväilyn...

Eikä lie se ensimäinen suudelma sentään ollut paras, se tyhmän, pienen Eino Kailon suudelma! Sillä siitä oli hän ollut sisällisesti ylpeä. -- Se oli ollut kuin vihkimävesi... Niitä muita hän enää tuskin muisti. Ja mitä ne häntä liikuttivatkaan. Jotakinhan oli hänen pitänyt antaa vastimeksi, ja kun he sellaisesta tyhjästä olivat tulleet onnellisiksi...

Mutta miksi olivatkin kaikki nuo erilaiset ihmiset, joita hän oli tavannut, olleet niin samanlaisia häntä kohtaan! Olisipa ollut edes yksi ainoa poikkeus. Sitä poikkeusta olisi hän vihdoin rakastanut... Ei, ei sellaisia sanoja enää. Ei sellaista leikkiä. Ja Runarin seljän takana oli tämä rikos, sillä hän oli luvannut olla häntä pettämättä...

Ja Mirdja saa salaman-nopeasti taas yhden noita tavallisia, äkillisiä tunnustuskohtauksiaan.

Hän jättää kuvittelut ja soitot ja kiiruhtaa kirjoittamaan Runarille.

Näin hän kirjoittaa:

'Sinun ei olisi pitänyt koettaa saada epäilijää uskomaan. Se koe voi käydä kalliiksi. -- Minä annoin sinun johtaa itseäni, sillä minusta oli suloista uskoa sinuun ja kuvitella rakastamista. Sinähän vakuutit minulle, että tunteeni oli suuremman arvoinen kuin konsanaan se, mitä rakkaudeksi kutsutaan, ja enemmän rakkautta kuin rakkaus itse. Minä itse en ole koskaan tiennyt, mitä rakkaus on, ja siksi minä vain kuuntelin sinua ja ihmettelin. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Sillä jos en minä tiennytkään, mitä rakkaus on, tiesin minä liiankin hyvin, mitä on rakkaudettomuus. Minä en osaa rakastaa, en sinua, enemmän kuin ketään sinua ennen tai ketään sinun jälkeesi.

Nyt olen sielultani tyyni ja terve, ja sinut olen minä kokonaan unohtanut. Enhän ole nähnyt sinua kolmeen kuukauteen. Sinä olet minulle nyt aivan vieras mies, niinkuin kuka ohikulkeva tahansa, jonka joskus sattumalta olen tavannut. Jos sinä nyt kuolisit tai jättäisit minut, ei pieninkään kieli värähtäisi minun sielussani. Voisin yhtä hyvin olla kihloissa kenen kanssa tahansa, voisin antaa toisen miehen suudella huuliani, ilman että sinun kuvasi kertaakaan tulisi häiritsemään, enemmän kuin sinun edeltäjäsi ovat häirinneet minun suurta tunnettani sinuun. Ha-ha-haa! Se on rakkautta. Niin, sinähän sen sanoit ja minä itsekin sen sanoin. Mutta minun tunne-elämäni oli silloin kiihdyksissä, minä olin silloin sairas ja siksi olin niin herkästi riippuvainen sinusta. Tuleen olisin minä mennyt sinun tähtesi. Minä muistan sen kyllä hyvin. Ei se valhetta ollut, mutta ei se lie ollut rakkauttakaan. Liiallista hermo- ja tunnekiihotusta se vain oli ja kuka hyvänsä muu olisi saattanut olla yhtä edullinen esine minulle kuin sinä, sillä personallinen sieluesine minulla aina pitää olla. Mutta jos tätä kutsuttaisiin rakkaudeksi, niin silloinhan voisin rakastaa ketä hyvänsä, kuinka monta hyvänsä ja yhtä suuresti. Ei kukaan ole minulle niin paljoa, etten ilman häntä voisi elää. En ketään tarvitse elämäni suureksi välttämättömyydeksi. Ainoa, mikä minulle on välttämätöntä, on ikuisesti vierivä vaihtelu. Ja minulla on sen pyörteissä valittavana ainoastaan kaksi mahdollisuutta, molemmat yhtä hirveitä: joko seurata alati omaa tunneaaltoamistani, antautua alati "rakkaudelle", kulkea miehestä mieheen, olla suora itselleni ja heille, ottaa ja jättää aina uutuudenpalon ja kyllästyksen oikkujen mukaan; tai sitten aina kieltää tunteeni, aina pettää, aina olla kylmä, aina, kuuletko, aina vetäytyä pois teidän miesten näkyvistä, jotten herättäisi vaarallisia tulia itsessäni enkä teissä. Tämän viimeisen valitsee parempi itseni, mutta onko sekään mikään elämän paremmuus? Ajattele, aina olla kelvoton näyttelijätär, aina sulkea ihmisensä ihmiseltä! Ja minkä vuoksi? Ett'emme muka kuluisi ja särkyisi toistemme kosketuksesta. -- Hyvä Jumala, mitä varten sitten oikeastaan säästämme itseämme! Eikö koko elämä ole kulutusta? Ja eikö ole ihanin kulumus se, joka kahden sieluja vaihtavan ihmisrinnan välillä tapahtuu. Ihanin kulumus siksi, että se rikastuttaa ihmisen suureksi, ymmärtäväksi ja syväksi. Mutta lopulta tulee kulumus sittenkin suuremmaksi kuin rikkaus, ja siitä alkaa jälleen ihmisen laskeutuminen. Moni-ystävyys hioo vähitellen pois sen hienon koskemattomuuden, sen syvä-ytimellisen herkkyyden, jonka pitäisi yleviä sieluja aateloida, ja tuo sijaan markkinakuluneisuuden, raa'an romutunteisuuden, jolle pitää päristää rumpuja ja lyödä nuijalla, ennenkuin tunto-eroavaisuus herää. Ja lopulta häviää kokonaan erovaisto raaemman ja hienomman kosketuksen välillä ja kaikki on vain samaa likaista, harmaata ja välinpitämätöntä tunnottomuutta. -- Se on tavallinen ilotytön kehitys. -- Sen olen kai minä jo läpikäynyt.

Pitääkö minun vielä puhua sinulle rakkaudestani! Etkö jo usko, etten minä enää voi rakastaa?

Ja sittenkin minä luulen, että jos taas näkisin sinut, heräisi herkkyyteni jälleen ja minä saattaisin riippua sinun kaulassasi ja tuntea kuoleman kouristavan rinnassa eroa ajatellessa. Ja minä saattaisin vannoa seuraavani sinua aina maailmanloppuun asti, jos minä vielä tunteitani uskoisin. Mutta minä en usko niihin enää. Älä koeta enää koskaan pelastaa epäilijöitä!

Enkä minä usko myöskään enää sinuun. Sinunhan piti ehjentää minut ja nostaa ja parantaa. Mutta minusta tuntuu nyt, ettet sinä jaksa sitä tehdä. Aisoihin sinä minut veisit. Ja niihin minä en ikinä alennu. Ei ole Mirdjasta kotiin, jossa on neljä seinää ja yksi ikkuna. Koti-idylli ja Mirdja! Liian särkevää ivaa todellakin! Minun täytyy aina saada lentää, lentää avarasti ja vapaasti, ja langeta lennostani yksin, viemättä ketään mukaani.

Unohda minut! Minä olen niinkuin Parisetta. Minulle ei tule vapahtajaa -- --'

Mutta kirjoitettuaan tämän alkaa Mirdja taas miettiä... Itseään, Runaria ja koko maailmaa...

Mistä, mihin, miksi ja minkätähden sulaa hänen päässään hermoja särkeväksi sekasorroksi.

Ja hän ei lähetäkään paperia Runarille.

Totuus, oliko se muka siinä? Sinä hetkenä, jolloin Runar sen lukisi, saattaisi se jo olla moninkertainen valhe...

Ja jos hän työntäisikin pois Runarin, tulisi varmasti taas joku toinen...

Miksei saattanut ollakin hänen vapahduksensa pysyä Runarissa nyt, uhrata kaikki hetkelliset mielijohteet uskollisuudelle, hakea itsestään epäitsekkyyttä, lopettaa tähänastinen "demi-vierge "-elämä...

Hänpä ei peräydy nyt enää, ei mistään hinnasta. Hän lupaa sen itselleen ja Runarille ja Jumalalle.

Mutta pikkuiset pirunlapset kuiskailevat hänen korvaansa: Sinä houkko, sinä kevytmielinen, sinä itsepetturi! Tämä uskollisuutesi on, jos mikään, vain itsekkäisyyttä ja mielijohdetta. Se on oikkua, oikkua. Se kostaa itsensä...

X

Nyt on Mirdja ottanut viimeisen ratkaisevan askeleen: hän on puhunut kaikki sedälle. Nyt on hänen siis mahdotonta enää peräytyä, sillä hän ei tahdo näyttää sedälle sisällistä heikkouttaan ja hulluuttaan. Eikä hän myöskään tahdo näyttää onnettomalta. Ja hän pakottaa itsensä tyyneksi ja iloiseksi.

Usein se hänelle onnistuukin. Lumiluoto ei ole vielä koskaan tuntunut hänestä niin ihanalta ja rakkaalta kuin nyt. Ja se saattaa välistä sytyttää kaikki hänen salaa-elävät voimansa suuriin ja syviin säveleihin, niin että kaikki elää, pulppuaa, soi ja sykkii hänessä yht'aikaa, niinkuin ei koskaan vielä ennen...

Mutta sitten hän aina melkein pelästyy itseään. Tämä herkkä viritys hänen sielussaan, tämä outo soiminen ja leikkiminen hänen rinnassaan, minkä edellä tämä kaikki? Kuolemanko? Vaiko uuden paremman elämän? Pikemmin kuoleman.

Mutta hän tahtoo olla iloinen. Sedänkin tähden. Ah, hän on kauan ollut paha ja unohtava lapsi!

Setäkin on syntynyt hänelle äkkiä uudeksi, ihmeen läheiseksi ja ihmeen rakkaaksi taas. Ja hän saattaa puhella hänen kanssaan aamusta iltaan kuten ennen lapsena. Saattaapa hän saada vielä ennen hänelle aivan outoja hellyydenpuuskiakin. Lyödä äkkiä käsivartensa vanhan miehen kaulaan ja puhua hänelle eriskummallisia rakkauden sanoja.

Ja sitten he soittavat yhdessä, kauan, kauemmin kuin koskaan ennen, paremmin kuin ennen. Yhdeksi ainoaksi suureksi sointumereksi puhkeaa sellaisina hetkinä äänetön Lumiluoto. Säveleet saavat sielun. Ne puhuvat satuja toisilleen, hiipivät yhä lähemmä ja lähemmä, hivelevät ja hyväilevät toisiaan, ymmärtävät toisensa ja vaikenevat samasta ajatuksesta; lähenevät taas ja sulkevat toisensa sitten pitkään äärettömään syleilyyn -- niinkuin jäähyväisiksi.

Näin puhelevat setä ja Mirdja toisilleen joka ilta. Joka ilta soittaa aavemainen Pirunmajakka Tschaikovskyn "Sérénade mélancolique'ia". Pilkkosen pimeä on siellä sisällä, pilkkosen pimeä ulkona. Henget soittavat ja meri vastaa kuin ennenkin, mutta joka ilta hiljemmin ja hiljemmin. Sen käy tuskaisen vaikeaksi säestää noita kahta. Ei ikinä, ei ikinä ole se kuullut noin palavia rakkaudentunnustuksia.

Mutta joka ilta yhä kaameammin ja kaameammin puristaa Mirdjan rinnassa tuska, kuin elämän tyhjiin puserrus itse. Irtirepäisy! Hän ei voisi lähteä pois tästä ihanuudesta täällä, ei elää ilman viulua, Lumiluotoa ja setää. -- Hän on ollut hullu, hullu!

Mutta kun Mirdja tietää tunnelmiensa tarttuvan, hillitsee hän taas itsensä, katkoo kaameat mielikuvansa ja hymyilee onnellista hymyä sedälle. Näin itkee hän ilman kyyneleitä joka ilta -- --

Sillä mikään ei auta kumminkaan enää. Mirdja on päättänyt lähteä sen vieraan luo, Mirdja on päättänyt sitä vierasta rakastaa.

Ja hän saa sanoa jäähyväiset Lumiluodolle, suloiset ja hirveät jäähyväiset.

Eräänä syysmyöhänä iltana se lopullinen tapahtuu.

Aurinko on jo laskenut ja taivaan ja maan yhtymäkohtaa piirtää kapea, luonnottoman punainen viiva.

Kuin elämän ydinsuoni itse on se Mirdjasta, ja mitä kauemmin hän siihen katsoo, sitä punaisemmaksi se pusertuu, repeytyy tuskalliseksi vertavuotavaksi haavaksi.

Mirdja on kalpea ja säikkyy sitä veren kirvelevää väriä.

Setä on myöskin kalpea. Ja Mirdja huomaa äkkiä, että hän on käynyt omituisen vanhaksi.

Ja hänen sielussaan vaikeroi; sinä viet elämän häneltä mennessäsi, sinä huono, huono lapsi. Se on väärin sinulta. Hän ei ole enää se, mikä nuorempana, hän tarvitsee sinun ymmärtämystäsi ja hellyyttäsi. Täällä olisi paikkasi ja elämäntehtäväsi!

Ja meri katselee Mirdjaa soimaavasti: täällä olisi paikkasi ja elämäntehtäväsi...

Mirdjan sielua kouristaa kuin kuolema, kuin hulluus, kuin koko maailman paha omatunto...

Mutta hänen täytyy lähteä.

Ja ensi kerran elämässään kirjoittaa hän itsestään laulun. Sydämensä soimissa heti eron jälkeen, pahan, sydäntä särkevän laulun:

"Olin ennen ma erakon ainukki ja erakko lauleli lastaan; nyt laulaa hän laulunsa yksikseen ja minä vain kaukaa vastaan.

Olin ennen ma erakon enkeli: kivet allaan ei saanehet liestää; nyt yksin hän kulkee ja kumartuu, minä suutelen vierasta miestä..."

Runarin rouva

I

Runar Söderberg on opettajana eräässä pääkaupungin koulussa. Alati on hän kalpea ja vaitelias...

Opettaja ei varmaankaan ole oikein terve, päättelevät oppilaat.

Vastanaineen väsymystä, naurahtaa yksi ja toinen hänen tovereistaan.

Mutta kaupungin rouvat tietävät, että Runar Söderbergillä on sopimaton rouva...

Ah, miten sopimaton rouva! Kukapa ei tuntisi hänen vanhaa huonoa mainettaan! Kukapa ei tietäisi että hänen keltaisella silkillä peitetyn pintansa alla tykytti petollinen, rietas ja itsekäs sydän! Kukapa ei ymmärtäisi, että avioliitto hänen kanssaan oli sulaa hulluutta ja onnettomuutta! Mutta että juuri tuon kelpo Söderbergin piti joutua hänen lopulliseksi uhrikseen. Miten saattoikin viisas mies olla noin sokea valitessaan itselleen vaimoa! Ja niinkuin ei muka hänellä olisi ollut varaa valita. Vaikka itse kuun tyttären taivaalta olisi hän saanut. Sellainen hieno ja siivo mies, edessään varma virka-ura ja takanaan kunnianarvoisen pitkä ja kaunis sukuluettelo! Mikä hirveä isku mahtoi tämä mesallianssi olla hänen vanhemmilleen! Perheen ainoa poika vielä lisäksi!

Ja suuri päivittely ja sadattelu ja siunaus käy läpi satojen lämminsydämisten ja puhdashenkisten kotien noiden kahden vastanaineen ympärillä.

Mutta ne kaksi itse eivät tiedä siitä kaikesta mitään. He elävät vain omaa suljettua elämäänsä.

Ja millaista on sitten tämä elämä, josta kaikki puhuvat, mutta jota kukaan ei ole nähnyt?

Ah, huhu on arvannut liiankin oikeaan. Mirdja on sangen sopimaton rouva.

Päivät pitkään kävelee hän vain edestakaisin huoneessaan ja vääntelee käsiään tuskasta. Heidän yhteisessä kodissaan!

Tämäkö nyt oli sitä suurta sielun eheyttä, sitä elämän ja rakkauden tasapainoa, sitä ihanaa yhteispyrkimystä ihmisen tarkoitusta kohti, jota hän oli tavoitellut! Tämä ijankaikkinen istuminen neljän seinän sisällä, tämä hiljainen, määrätön virkaileminen ainoastaan miehensä vaimona!... Tuhansille muille naisille se kuului riittävän elämän sisällöksi, tämän yhden suhteen ylläpitoon keksitty ammatti... Mutta mitä oli se Mirdjalle? Samaa nähtävästi kuin miehelle. Alistettua jollekin suuremmalle, välikappale, ei päämäärä, elämän täydennys, ei elämä itse... Ja sittenkin oli hän pudottanut itsensä yksinomaan tämän suhteen varaan, heittäytynyt kuin hullu mielikuvitelmiensa repeäviin verkkoihin... Ja ajautunut hirvittävän kauas päinvastaiseen suuntaan siitä, mihin oli pyrkinyt...

Hän oli uneksinut uskollisuuden ehjentämästä elämästä, valoisasta ja voimakkaasta mies-ystävästä, ja lennosta hänen kanssaan kaikissa yläilmojen saavuttamattomissa korkeuksissa, -- ja hän oli valinnut itselleen työkameelin, kalpean koulunopettajan, ja tämän kera poroporvarien tukehtavan matalan ilmapiirin ja yhteiskunnan aasin-aisat, kaiken sen, mitä hän enin vihasi tässä matoisessa maailmassa...

Siihen oli hän lopultakin nyt tullut, Mirdja parka. Ja järkähtämättömän säälimättömästi tuijotti häneen nyt koko hänen olemassa-olonsa paljas, ankara totuus, nyt, kun kaikki viimeisetkin unet olivat särkyneet. Pahemmin kuin koskaan ennen kiusasi hän nyt mieltään julmilla ajatuksilla, ruoskien niillä itseään oikein sydämensä kiivaasta, kesyttömästä himosta, ja ruoskien niillä Runaria... Ja mitä kipeämmäksi heidän kärsimyksensä kävi, sitä hillittömämmäksi vaan kävi hänen himonsa ruoskia...

Tähän hukkui ja hupeni heidän elämänsä, se elämä, joka oli aiottu niin kirkastavaksi ja ehjentäväksi...

Tai nyttemmin oli Mirdjalla oikeastaan aina kaksi eri sielua. Toinen oli kova, ivallinen, katkera ja julma. Se haavoitti ja puri lakkaamatta kuin raivohullu koira. Ja se toinen kärsi niin sanomattomasti sen toisen puremista, kärsi heidän molempien puolesta, mutta etenkin Runarin... Sillä se toinen oli hellä ja hieno ja uhrauksiin altis...

Näin kului aika näiden molempien vihamielisten sielujen alituisessa, mielettömässä taistelussa. Etenkään se pahempi ei milloinkaan vaiennut. Levähtämättä purki se sydämettömiä, särmäisiä viisastelujaan ja purki kaikki kuuluville. Runarinhan täytyi saada tietää kaikki. Se oli suoruutta. Siksipä se ei myös unohtanut pienintäkään julmaa viittausta tai ilkimielistä lisäystä tehdäkseen suoruutensa vieläkin vaikuttavammaksi. Se tiesi kyllä, ettei Runar ollut syypää mihinkään, mutta Runar oli sittenkin tiellä, välikappale pahan kohtalon käsissä, ja siksi se ei voinut sietää sen miehen muotoa edessään. Ja se toinen, joka häntä rakasti, se nyyhkytti vieressä hiljaa koko ajan...

Kuin ijankaikkisuudeksi pitkittyvää kuolinkamppausta on Mirdjan sisäinen elämä.

Ja Runar, se hiljainen ja hillitty Runar, käy päivä päivältä yhä hiljaisemmaksi. Kaikki mikä hänessä aluksi Mirdjan rakkauden paisteessa oli puhjennut esille, painautuu jälleen yksinäisen surun painosta alkuperäisiin syvyyksiinsä. Ja mitä enemmän Mirdja puhuu, sitä enemmän vaikenee Runar. Mutta Mirdjasta se on kuin heikkoutta, kuin julmuutta, kuin typeryyttä, kaikkea pahaa yht'aikaa, ja hän kiihtyy siitä vaan vielä enemmän. Mutta kun taas Runar puhuu tai koettaa lohduttaa, tuntevat he molemmat, että se on vielä suurempi typeryys...