Part 15
-- Mirjda, Mirdja, kuule minua, tuo ei ole totuutta vielä tuokaan! Jos ei minulla olekaan ollut niin paljon ystäviä kuin sinulla ja jos en minä ole voinutkaan löytää personallisia luottokohtia elämässä, niin se ei todista laisinkaan, että minä silti olisin koskematon. Päinvastoin oli minulla kerran aika, jolloin minä heittelin sieluani sinne tänne kuin kuumehoureinen, kysymättä laisinkaan, keitä he olivat, joille minä sitä heittelin. Elämä on näes minua sangen pahasti pidellyt ja minä sitä. Vielä kolme vuotta takaperin kuljin minä pitkin Seinen rantoja valmiina paiskautumaan sinne joka hetki. Etkö usko! Katso tässä! Tämä todistaa, etten minä aina ole soittanut sordiinilla. Runar heittää Mirdjan eteen pienen pakan käsikirjoituksia.
-- "Sairaan miehen päiväkirjasta", lukee Mirdja.
-- Ne ovat juuri siltä ajalta. Olin silloin aikeissa tehdä sielustani rahaa, näepäs. Mutta onneksi oli tuo kaikki minua vielä liian lähellä, minä en voinut. Sitten menivät haavat kyllä umpeen, mutta niiden kanssa meni paljon muutakin umpeen. -- No niin. Mitäpä siitä. Minä olen jo ruvennut hieromaan sovintoa elämän kanssa... Tahdotko lukea noista jotakin? Minä toin ne sinua varten. Minähän olen tullut hävitys-työtä tekemään, naurahtaa hän surullisesti.
-- Mutta sitten perästäpäin, sinä kenties kadut paljastuksiasi...
-- Ei, en koskaan ole tuntenut itseäni niin onnelliseksi kuin nyt, kun kerrankin saan olla se mikä olen. Kuin Jumalan edessä... Jos kerran tahdot ottaa vastaan koko kurjuuteni. Uskallat ymmärtää miestä...
-- Ja sinä luottaa naiseen.
-- Vain sinuun!
-- Minuun... ja ilman epäilyn varjoa?
-- Enemmän kuin Jumalaan.
Kummallinen tunne kuumottaa Mirdjan sielussa eikä hän osaa selittää itselleen, onko se riemua vai tuskaa... Hän selailee kirjoituksia...
-- Yksi ystävä on minulla ollut ennen sinua, puhuu Runar, yksi, joka on nähnyt nuo --
-- Kuka?
-- Norkko.
-- Hän!!
Melkein säikähtää Mirdja omaa huudahdustaan ja hän alkaa puhua vain peittääkseen hämminkiään.
-- Kummallinen nimi tällä novellilla.
-- "Parisettaako" tarkoitat?
-- Niin, sillä on niin omituinen kaiku... Tule tänne sohvaan viereeni, niin luemme sen yhdessä.
Ja Mirdja pitelee Runarin kättä ja lukee:
'Parisetta, minä rakastin sinua kerran, yhden hukuttavan, hullun sekunnin elämästäni, enkä minä sinua koskaan unhota niinkuin kaikki, kaikki muut, joille tuhlaat onnettoman elämäsi hekumoivat tuskan hetket...
Etkö lienekin jo loppuun kulunut... Minun mieleni tekee uskoa niin. Minun mieleni tekee uskoa, että sinä elit ainoastaan sen yhden hetken minua varten, että minä jaksoin sinut tuhaksi polttaa, että minä jaksoin sammuttaa sinun elämäsi bakkanaalia-soihdun. Sillä minä tahdon vielä säilyttää sen saman julmuudessaan herkuttelevan mielikuvan, joka minulla oli, kun minä sinut tapasin...
Minä olin silloin sairas. Minä olin elämästä ja elämään väsynyt. Minä olin kuluttanut itseni yhdeksi ainoaksi herkäksi sykähdys-soluksi ja minun sieluni tykytti tukehduttavalla nopeudella. Mutta minulla ei ollut rauhaa eikä halua lepoon. Kulutusraivo kirveli ja poltti yhäti vaan minun suonissani. Minä tahdoin palaa loppuun yhdessä ainoassa hetkessä, yhdessä ainoassa öisessä liekissä, ja tuntea silloin tuon äärimmäisyyteen asti kiihtyneen sielun nytkähtelevät kuolinkamppaukset, sillä minä himosin sen tuntemuksen nautintoa.
Sillä minä olin silloin sairas. Ainoastaan syvyyttä ja synkeyttä, syntiä ja sairautta minä elämästä hain, ja ennen kaikkea itsellään leikittelevää kuolemaa. Kaiken valheellisen, kimaltelevan kuoren tahdoin minä tieltäni särkeä päästäkseni tunkemaan sen tummimpaan ydinsuoneen saakka, tuohon mädännäiseen, taudista tahmeaan likaviemäriin, ja tunteakseni ylläni sen tukehduttavan henkäyksen. Ja niinpä minä kuljin kuin houreessa, takaa-ajamassa kärsimystä ja nautintoa. Etsimässä ja odottamassa sitä, joka minut tappaisi...
Silloin näin minä sinut, Parisetta.
Sinä tulit minua vastaan eräänä syksyisenä iltana ja sinä olit keinotekoinen valo keinotekoisessa valaistuksessa. Mutta sinä olit sentään valo, sillä sinussa oli tulta, tuota hornan liekkiä, joka palaa vielä kuolemansakin jälkeen. Sillä kuollut sinun tulesi oli, Parisetta! Sinun silmäsi olivat mustat ja pohjattomat kuin tulta syösseen kraatterin kuilu, mutta niissä hehkui vielä kuin heijastus infernojen viimeisistä värilyhdyistä. Pistävä heijastus, joka poltti itselleen tien vaikka elämän ja kuoleman uhalla...
Heti ensi hetkestä rakastin minä sinua, Parisetta, sillä sinä olit se, jota minä olin etsinyt. Kulutuksen ihana demooni, elämän uhri itse, uhraamassa toisia, peikon portilla hiipivä musta äänetön hämähäkki...
Sinulla oli heleänpunainen tukka, niin heleä, että sen väri särki minun sieluani, ja sinun liikkeesi sitoivat hillityllä himollisuudellaan.
-- Parisetta, minä kysyin, pelkäätkö sinä kuolemaa? Halveksiva hymy leikki sinun hienoilla huulillasi.
-- Oletko sinä rikas? sinä kysyit.
-- Rahaako sinä odotit elämältä jo alussa, Parisetta?
-- Ah, alussa! Minä odotin itse elämää...
-- Ja se tuli -- ja oli rikas?!
-- Niin, ja köyhä...
-- Parisetta, minä olen yhtä rikas ja köyhä kuin elämä, riittääkö se sinulle?
-- Hullu, mitä sinä tahdot?
-- Elää itseni kuoliaaksi -- sinun avullasi, Parisetta...
Sinun silmissäsi välkähti oudosti. Kuoleman rakkaus ja kuoleman viha löivät niissä rohkean ristisalaman. Ja sinä vastasit:
-- Minäkin olen toivonut samaa, mutta riittänetkö sinä minun vapauttajakseni!...
Ja minä seurasin sinua, Parisetta.
Pariisin kaduilla oli yö. Mutta sinun punainen tukkasi säteili sähkövalo-autereessa kuin demooninen glooria ja sinun kraatterisilmäsi heijasti infernojen viimeisiä lyhtyjä...
Minä seurasin sinua, Parisetta...
Ja kun minä vihdoin seisoin sinun kanssasi kahden sinun keltaisessa, sulotuoksuisessa silkkialkoovissasi, valtasi minut taas entinen sairas himoni tuhatkertaisella voimalla.
Sinä näit sen ja sinä katselit minua ylivoimaisella välipitämättömyydellä. Sinun silmäsi säteili, sinun tukkasi säteili, kaikki sinussa säteili sellaisella elämän varmuudella, niinkuin sinä et koskaan olisi sen kulutusta nähnytkään, niinkuin sinä et koskaan olisi kuolemaa odottanutkaan.
Mutta minä tunsin jo hukuttavaa hekumaa ajatellessani, että minä tuon loiston saisin lopettaa, polttaa poroksi, sammuttaa -- ja sammua sitten itse yhdessä sinun kanssasi. Minä en muistanut, että keinotekoinen elämä ei sammu, se on vaan se toinen -- ja se oli jo sinussa sammunut.
Mutta minä en tahtonutkaan muistaa sitä. Minä tahdoin uskoa, että Parisetta oli oikea, kirkas, täysivoimainen elämä, ja minä se suuri tuli, joka sen tappaisi.
Ja minä otin hänet kuin petoeläin saaliinsa. Minä suljin hänet syliini tappavalla hurjuudella. Minä tahdoin nähdä, miten hän hiileksi himmenisi; miten hänen silmäinsä säihky sammuisi, poskiensa puna kalpenisi, miten koko hänen loistavasta ilmestyksestään ei pian olisi jälellä muuta kuin raunio, kalpea, ruma, rääkätty varjo, ja miten minä olisin tuon muutoksen aikaansaaja. Minä tahdoin suudella pois kaikki keinotekoiset värit, repiä pois hänen päästään tuon punaisen hiuskyltin, kaikki, kaikki valheelliset sulot tahdoin minä hävittää.
Ja minä tein sen. Sillä minä olin sairas mies ja minä tahdoin nähdä ainoastaan kulutuksen, sen, jonka hän kaikilta salasi. Minä tahdoin sen nähdä, sillä minä rakastin sitä. Ja minä rakastin Parisettaa, siksi että hänkin oli niin kulunut ja sairas ja siksi että hän sentään jaksoi leikkiä elämän valolla ja voimalla...
Ja minä rääkkäsin sinua, Parisetta. Minä sanoin sinulle, sinä kaunis, juhlittu Parisetta, että minä rakastin sinun rumuuttasi, sinun alastomuuttasi, sinun likaisuuttasi ja kulumustasi, ja että minä tahdoin nähdä rakkauteni...
Ja minä sain sen nähdä...
Kun minä jätin sinut, jäit sinä puolitajuttomana virumaan...
Sinun pehmeä, kalpea ruumiisi lepäsi rääkkäyksestä rampana. Sinun valjuilla kasvoillasi oli kulutuksen kuolinmerkit. Ihanista väreistäsi oli vain täpliä ja jätteitä siellä täällä. Silmäsi loistavat tähdet olivat enää kaksi väsynyttä, elotonta ja ilmeetöntä kalvoa... Ja riistettyäni sinulta kauniit punaiset suortuvasi, peitti päätäsi ainoastaan joku tummea, kulunut haiven...
Kaunis Parisetta!
Niin, minulle sinä olit tärisyttävän kaunis alastomassa totuudessasi, kaunis uhratessasi minulle kauneutesi -- ensi kerran elämässäsi varmaan. -- Minä olin sinut siihen pakottanut ja sinä olit alistunut minun voimani alle, sinä ylivoimainen!
-- Riitänkö sinulle vapahtajaksi? minä kysyin. Minä olen riistänyt sinut irti vuosien vanhasta valheesta...
-- Mutta sinä olet vienyt minut uuteen... Voiko minunlaiseni nainen uhrata kenellekään enemmän kuin kauneutensa? Se on jo yliluonnollisen rakkauden uhri -- ja -- en minä sinua rakasta...
-- Miksi sinä sitten alistuit ilman pienintä vastalausetta, vaikka sielusi sisin vihasi ja vastusti minun turmelevaa väkivaltaani?
-- Sinä pyysit rumuutta... olet poikkeus, -- muut hakevat kauneutta -- ja minähän olen olemassa vain teidän mielitekojanne varten...
-- Mutta sinä itse, Parisetta, eikö sinulla itselläsi ole mitään mielitekoja?
-- Miellyttää teitä...
-- Turmeltunut, alhainen hirviö ja eläin sinä olet, Parisetta!
Pilkallinen, keveästi voitonriemuinen särähdys heilui Parisettan väsyneessä äänessä:
-- Sinunhan piti rakastaa minun rumuuttani. Sinunhan piti rakastaa totuutta. Sinä narri! Oikuillasi leikittelevä, hullumpi ja tyhmempi muita! Ikäänkuin kukaan teistä voisi minun totuuttani rakastaa! Ikäänkuin minä en jo aikoja sitten olisi kaiken rakkauden ulkopuolella!
-- Ah, Parisetta, totisesti hain minä sinua itseäsi sinun valheittesi alta ja sinua itseäsi minä rakastin sinä hetkenä, jolloin sinä rumaksi tulit...
-- Ken on vielä ikinä nähty metsästävän rakkaudesta otukseen!... Joskin hän vielä uhrinsa nylkisi ja paloittelisi ja palaset tieteellisesti tutkisi, niin olisiko se sen suurempaa rakkautta! Eläimillä ei ole sielua...
-- Sinä olet syönyt yhtä monta sielua kuin ruumista, Parisetta, jos lienetkin omasi kadottanut. Sillä sinun viisautesi on viisaampi kuin yhden viisaus, sinun totuudentuntosi suurempi kuin itse totuus ja niin on suuruutesi sentään suurempi alhaisuuttasi...
Ah Parisetta, Parisetta, toisena lähden minä sinun luotasi kuin minä tulin. Parantanut sinä olet minut, sinä itse niin sairas, upottanut omaan loputtomaan kulutukseesi minun mielipuoliset paloni; ja kaiken sen sijalle olet sinä painanut totuutesi viileän, hiljaisen ja surullisen uskon... Sinä olet vapahtanut minut...
-- Vaan minulle ei tule vapahtajaa...
-- Minä rakastan sinun muistoasi, Parisetta.
Parisetta, Parisetta, väliin vielä kun ilta-aurinko laskee ja sen sammuvat säteet leikittelevät syttyvän sähkön pehmeässä kuutamossa, luulen minä näkeväni sinun heleänpunaisen tukkasi säteilevän ja sinun kraatterisilmäsi tuijottavan... Mutta minä en himoa sinua enää, vaan pehmeisiin ajatuksiin onnettoman olentosi kiedon. Vaihdan tuon ihanasti kiehtovan valhe-ilmestyksen siihen toiseen, kalpeaan ja totiseen, jolla oli kulunut ruumis ja kulunut sielu, mutta joka puhui totta... Ja minä siunaan sen kärsineitä ja rumia piirteitä.
Parisetta, Parisetta! Miten monta lienet hukuttanut, mutta minut sinä olet pelastanut.
Vaan minä olen usein vielä kuulevinani sinun sammuvan, särkyneen äänesi viimeisen kuiskauksen: "minulle ei tule vapahtajaa!"
Se oli Parisetta, joka puhui totta...
Sinä kuljet vielä heleä punakehä pääsi ympärillä ja säteilet...
Minä en jaksanut sinua sammuttaa, minä en jaksanut sinua vapahtaa...'
* * * * *
Mirdja on lopettanut lukemisensa.
Huoneessa on jo pimeä ja kumpikin istuu omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Sillä ilmassa on nyt sitä sielujen arkaa pyhä savua, jossa on vaikea puhua...
-- Miten paljon kauniimpia olivat sentään miehet ennen aikaan, puhuu vihdoin Runar, enemmän itselleen kuin Mirdjalle. Laulajaisissa keväthämärinä öinä he kulkivat. Romantiikan hienoilla tuoksuilla ja kauneuden väreilevillä autereilla he sielunsa rakastetun ympäröivät... Ja nyt, nyt tuomme me hänelle huomenlahjaksi elämän ruman totuuden, kovan, karkean ja likaisen kosketuksen ensimäiseksi...
-- Miten paljon kauniimpia olivat naiset ennenaikaan, puhuu Mirdja. Miten rumia olemme me, jotka puhumme ja ymmärrämme sitä rumaa totuutta! Miten rumia olemme me nykyajan viisaat naiset! Ah Parisetta, emmekö me olekin jo kuin sinä kaiken rakkauden ulkopuolella! Voineeko mies enää naista yhtä paljon rakastaa kuin ennen, noina utuisina kevätöinä, noita utuisia neitoja...?
-- Kenties enemmän kuin ennen...
-- Oh tuskin, tuskin! Ei ole meissä enää sitä rakkauden kauneutta ja kauneuden rakkautta, mikä oli ennen. Ajattelepas noita entis-ajan ihmisiä, miten ehjiä ja täydellisiä he sentään olivat meihin verrattuina. Miehet voimakkaita ja rohkeita, naiset hyviä ja lempeitä... Kaunista olisi ollut jo heitä katsellakin! -- Mutta he kukoistivat siksi, että he eivät ymmärtäneet ajatella, he onnelliset! Sillä ajatus on epätervettä ja rikkirepivää ja se on turmellut meidät. Sillä ajatus ei ehjennä elämää, sen tekee ainoastaan usko. Katsopas entis-ajan ihmisiä! He eivät tunteneet itseään eivätkä toisiaan, eivät he elämästäkään paljoa tienneet, mutta kaiken sen, minkä tieto oli jättänyt tyhjäksi, täyttivät he uskolla, ja kauniina ja tasapainoisina he pysyivät. Ja entäpäs nyt, millaisia olemme, kun ajattelu mielin määrin on tehnyt meissä työtään? Heikkoja, arkoja miehiä, oikullisia, vaarallisia naisia, ja kaikki niin kuoleman-väsyneitä. Missä on nyt tuo terve, itsetiedoton ero miehen ja naisen välillä, tuo kaiken rakkauden ja kauneuden salaperäinen lähde?... Minä ajattelen usein näin ja silloin minä aina ikävöin kadonneiden aikojen kaukaisia satutunnelmia, niiden valkeita, haihtuvia unelmia keväisissä öissä, niiden lapsenkauniita uskoja, koko sitä rakkauden suurta tulkitsematonta runoutta, joka vain kahden silmän välillä tuoksui... "L'amour sans frases" -- Kauniimpaa oli elämä ennen. Mutta se riippuu meistä naisista. Miksi me emme voi olla valkeita, me, joille on annettu tehtäväksi kutoa ne valkeat unet elämään!
-- Te kudotte nyt kestävämmät kuteet.
-- Ei, ei, Parisettoja me olemme! Tai hulluko minä olen, kun meistä puhun? Itseäni minä vain tarkoitan. Minä olen Parisetta! Enkö minä sitä sanonutkin sinulle jo heti alussa, että olimme jossakin maailmalla jo ennen kohdanneet toisemme! Mutta kuinka sinä et tuntenut minua heti kaksoissisarestani? Ja kuinka sinä et tiennyt, miten Parisettan kanssa on meneteltävä? Varovasti, -- ei koskaan! Mutta nopeasti ja ohimenevästi. Tultava niinkuin sattuma jonakuna ilosta läikähtelevänä iltahetkenä, jonkun suuren juhlahumun odotuksessa; silloin käy niin helposti ilakoida hänen kanssaan unohduksiin muutama hetki. Otettava häneltä kaikki, mitä hän hetken jumalattarena voi antaa kauneutta, sielukkuutta, iloa tai hekumaa, annettava tulisoihtujen sohista ja rakettien räiskyä, annettava kaiken sen riemun palaa, josta ei kukaan enää kysy huomenna, mistä se tuli ja minne se meni... Ja sitten on mentävä pois hänen luotaan ennenkuin juhlatulet sammuvat ja hänen oma sisäinen yönsä alkaa... Ilotytön velvollisuus on jaella iloja; kuka jaksaisikaan hänen surujansa kuunnella tai hänen raskasta arki-ilmaansa hengittää! -- Mutta minäkö sinulle tätä opettamassa! Jonka sinä kyllä tiedät. Minun piti sinulle vain sanoa, että minäkin olen samaan kohtaloon tuomittu. Minä olen mukava, henkevä ja kiihottava noin joskus harvakselta, mutta ah, ei kukaan jaksaisi minun kanssani aina! Minulla ei voi olla rakkautta eikä ystävää, hänellä olisi liian raskasta...
Mirdja ääni värähtelee katkeruutta ja tuskaa...
-- Tiedätkö Mirdja, ystävä on olemassa juuri ihmisen raskaita hetkiä varten, ja se joka rakastaa, tahtoo jakaa itse kuolemankin...
-- Mutta Parisettat ovat kuolemattomia! huudahtaa Mirdja rajusti. Se joka vielä rakastaa tai vihaa, voi sekä tappaa että kuolla itse, kuten ihminen voi, mutta välinpitämättömyys tekee kuolemattomaksi. Ja sellaisen ihmisen kanssa on elämä ijankaikkinen, mutta sellainen kuin helvetissä: ijankaikkinen kidutus. Sinä et tiedä, miten minä osaan kiduttaa. Minä en osaa enää rakastaa muulla lailla. Mene pois minun luotani, Runar! Mene pois!
-- Niin, minä menen pois, koska sinä niin tahdot. Sillä vaikka minä en enää koskaan puhuisi sinulle rakkaudesta, tuntisit sinä sen sentään, ja sinua vaivaisi kenties se, kun et kuitenkaan voi siihen vastata...
-- Niin, minua vaivaisi se, kun en voi siihen vastata...
Ja Mirdja puhkeaa itkuun.
-- Armas ystävä, mikä sinun on? Olenko viipynyt luonasi jo liian kauan?
-- Aivan liian kauan, Runar, niin kauan, että minä en jaksa sinusta enää erota. Ja kuitenkaan en voi pyytää sinua jäämään, sillä minulla ei ole mitään sinulle annettavaa. Kaikki olen minä jo ehtinyt hukata. Vaikkakin olen koko elämäni säästänyt ja puolittain vain omaani hellittänyt, olen minä siinä ehtinyt jo loppuun kulua. Ja nyt kun kerran tahtoisin antaa kaikki, huomaan ettei minulla ole jälellä enää mitään. Miksi ei minulla ole mitään sinulle annettavaa rakas, rakas Runar, sillä kaikki, kaikki tahtoisin sinulle antaa! Minä rukoilen sinua, älä jätä minua sentään, minä olen niin väsynyt ja yksinäinen ja köyhä...
-- Minun rakas, armas Mirdjani, kuiskaa Runar. Me ymmärrämme toisemme. Meillä on kummallakin kulumusta takanamme. Mutta me olemme yhdessä voimakkaat. Me parannamme toisemme ja voitamme elämän yhdessä, minun kallis ystäväni...
Mirdjan pää painuu Runarin rinnalle ja Runar suutelee häntä.
Ja outoa onnen suloa vapisee suuri mies, niinkuin hän vasta ensi kertaa suutelisi naista.
Mutta Mirdja lepää hänen sylissään hiljaa ja silmät ummessa kuin äärettömän väsymyksen vallassa. Hyvä hänen on, vaikka nyyhkytykset vielä rintaa halkovat, ja niin äärettömän turvaisaa. Suuri ja vahva on Runar, jättiukko, joka häntä, pientä väsynyttä lasta, hartioillaan äkkijyrkänteiden yli kantaa. Suojaamassa on häntä Runar kaikelta, itseltäänkin, ja elämän hirveältä prostitutsionilta. -- Ah, uskollinen on Mirdja hänelle elämänsä viimeiseen hengähdykseen asti... Ja aina häntä rakastaa kuten nyt... Mutta onko tämä nyt rakkautta, tämä hiljainen aistiton hehku? Tämähän on kaikki kuin vanhaa... Mikä romu hän on! -- Ja Mirdja säikähtää itseään taas...
-- Minusta tuntuu, puhuu hän, kuin ei minulla elämää olisi ollutkaan tätä ennen. Mutta nyt kun se kenties voisi alkaa, ei minussa enää ole sen eläjää. Minä tahtoisin sanoa sinulle niin paljon hellää ja hyvää ja onnellista, sanoa sinulle, että minä sinua ijankaikkisella rakkaudella rakastan. Mutta minä en uskalla. Sillä minä epäilen kaikkea. Minun uskoni ovat aina olleet valhetta, mutta epäusko on taas tyhjyyttä. Sinä näet, mikä minä olen, siitä voit päättää, mitä kaikkea olen elänyt. Itseäni minun epäillä täytyy. Sano Runar, uskotko sinä että minä vielä voin rakastaa?
-- Elämä on kuluttanut sinusta pois haaveet, enemmänkin kuin mitä totuudelle on välttämätöntä. Mutta jos sinä kerran sanot, että sinä kaikkesi minulle tahdot antaa -- tiedätkö, antautumisessa on ihmeellinen totuus -- niin uskon minä sinuun. Ja sinun kokenut rakkautesi on minulle tuhat kertaa suuriarvoisempi kuin kaiken maailman ensilemmet. Suurempi sisältö on sinulla kuin itse rakkaudella.
-- Miten hyvää tekevät sinun sanasi, armas, sinuun minä tahdon uskoa, sinua rakastaa, sinulle olla tosi kuin Jumalalle. Ehkä siinä on eheys. Ja sinusta virtaa minuun uutta voimaa, sitä minä tarvitsenkin. Ennen olin minä sekä sairas että väsynyt, enemmän sentään sairas kuin väsynyt; nyt olen enemmän väsynyt kuin sairas. Mutta minä en tahdo muistaa entisyyttä. Ja taivas onkin kohtaloni kevennykseksi suonut minulle unohtamisen ihanan lahjan. -- Runar, kuule, lisää Mirdja kuin äkisti pelästyen, kuule, minusta tuntuu kuin särkeymykset tulisivat meidänkin välillemme ja tuska... Ne kuuluvat niin minun saattooni. Mitä sitten? Heitätkö minut pois?
-- Se mikä särkeymyksistä ja tuskasta jää jälelle, on yhä kestävämpää ja todempaa. Kärsimysten läpi me toistemme sisintä ydintä etsimme.
-- Ja löydämme.
-- Ja silloin me vasta oikein omistamme toisemme.
-- Tulkoot särkeymykset!
Ja Mirdja lepää taas hiljaisena ja autuaana sen miehen sylissä, jolle hän jo oli sanonut ijäiset jäähyväiset. Hän tahtoo sitä yhtä rakastaa, sitä yhtä seurata ja hänen kauttaan ehjäksi taas tulla...
Väsynyt Mirdja parka!
-- Mutta minä epäilen vielä...
-- Heitä epäilykset!
Mirdjan pää painuu jälleen hänen syliinsä.
VII
Mutta siitä asti käy Mirdja kuin unissa. Hän ei käsitä, mitä on tapahtunut eikä myöskään mitä tulee tapahtumaan. Mutta jotakin on maailmassa muuttunut, varmasti...
Ja sentään on kaikki entisellään. Elämä kulkee niinkuin ennenkin. Talvi muuttuu vähitellen kevääksi, hanget sulavat, purot lorisevat ja kyyhkyset kuhertelevat auringonpaisteisilla räystäillä...
Mutta siitä kaikesta ei Mirdja nyt tiedä mitään. Hän tietää vain yhden merkillisen asian: että hän on kihloissa... Ja sitä hän ei ymmärrä vieläkään eikä itseään silmään tohdi katsoa...
Vasta eräänä päivänä, kun hän kävelyillään sattumalta on joutunut meren rannalle, huomaa hän että kevät on tullut. Sillä laineet käyvät jo korkealla... Ja silloin muistaa hän, että Lumiluodon laineet käyvät kaikista korkeimmalla. Siellä vasta on kevät kevättä. Sinne hänen pitääkin lähteä...
Näissä ajatuksissa hän eteenpäin kulkee eikä laisinkaan huomaa, että vastaan tulee eräs tuttava.
Se on Anni Mantere, eräs vanha ystävätär, tuollainen tavallinen pieni ylioppilas-ystävätär...
-- Hyvää päivää, Mirdja, tervehtii hän.
Hajamielisesti nostaa Mirdja silmänsä maasta; ja peittääkseen sielunsa poissaoloa, hymyilee hän vastaukseksi tuolla tavanmukaisten ihmisten tavanmukaisella, suloisella tyhjyydellä.
-- Sinä kuljet kovin yksin... Missä on ritarikaartisi? pilailee vallaton tyttö.
-- Ritarikaarti, toistaa Mirdja vieläkin hajamielisempänä.
-- Niin. Milloinpa olisi Mirdja voinut tyytyä yhteen! jatkaa toinen samaan äänilajiin.
-- Ei tietystikään yhteen, vastaa Mirdja kisailevalla äänellä, mutta sen varjossa väreilee katkera, peitetty iva...
Toveri huomaa jotakin sellaista, pelkää loukanneensa, kääntää puheen muualle. Ei tahdo vaan sujua. Hänellä onkin kiire, hänen täytyy jatkaa matkaansa...
-- Hyvästi Mirdja! Turhaa on kai pyytää sinua käymään tervehtimässä...
-- Turhaa! Minä lähdenkin jo tänään maalle. Kevät on tullut. -- Hyvästi, hauskaa kesää! puhuu hän keveällä kovuudella, vieroittava kylmyys suupielissä.
Mutta se ilme kestää vain yhden silmänräpäyksen. Jo seuraavana on hän jälleen lämmin ja luonnollinen... Annihan oli sentään niitä paraita, niitä luonnollisia, avosieluisia ja valoisia...
Mirdja puristaa hänen kättään ja lisää sydämellisesti:
-- Oikein hyvää ja onnellista kesää sinulle!
He eroavat.
Mikä omituinen tyttö, ajattelee Anni Mantere. Häntä ei voi koskaan tuntea edeltäpäin, ei kukaan ihminen. Hänen atmosfäärissään ei tehdä ilman-ennustuksia... Ei ihme, että hän vetää, vetää kuin magneetti...
Mutta Mirdja vaipuu jälleen entisiin ajatuksiinsa.
Selville itsestään on hänen päästävä. Irralleen lumoista edes vähäksi aikaa!
Ah, sinä siunattu Lumiluoto!
VIII
On tumma elokuun ilta.
Mirdja istuu Lumiluodolla katsellen pimeästä ikkunastaan kuuvalossa välähtelevää vettä.
Ja hän laskee sormillaan päiviä Lumiluodolla. Tasan kolme kuukautta on hän juuri ollut täällä erämaassa, hakemassa selvitystä kohtalolleen ja odottamassa merkkiä taivaalta. Niinkuin sellaista muka voisi tulla! Hän oli jo melkein tällä aikaa ehtinyt unohtaa koko asian...
Nyt oli kuitenkin juuri sellainen ilta, jollaista nuoret tytöt tarvitsevat haaveittensa taustaksi ja mielikuvitelmiensa lentopiiriksi... Niin, nuoret tytöt! Miten kaukana se aika tuntui olevan!
Ja Mirdja muistaa selvästi erään tällaisen samanlaisen illan toistakymmentä vuotta takaperin. Silloin jo oli hän nuori tyttö ja osasi haaveilla!