Part 14

Minä tuhatkertaisesti hullu! huudahtaa Mirdja itselleen. Enkö minä koskaan viisastu! Tuhat kertaa olen jo työntänyt luotani kaikki hyvien ihmisten kolmiyhteydet ja tuhat kertaa rukoilen minä niitä itselleni taas takaisin. Että minä vielä uskoa ja toivoa elämältä pyydän, sen minä ymmärrän, mutta että minä rakkautta -- -- voi että minä vielä rakkautta itselleni huokaan!...

Mikä uupumaton unien tavoittelija minä olen... niin olen... kuin rannalla uneksija, joka elämänsä uhalla hukkaa, joka henkensä kaupalla kurkoittaa vesipeilien kellokukkaa...

Kurkoittaa, kurkoittaa...

Yhä...yhä...yhä...

-- -- --

IV

Sakea sumu lepää yli kaupungin. Raskautta on ilmassa, raskautta sydämissä. On kuin täytyisi joka ihmisen lakkaamatta toistaa itselleen samaa yksitoikkoista asiaa: nyt on sumua, nyt on sumua. Niin sen kostea hyhmä tunkee joka ainoaan paikkaan... Ja se panee värähtelemään ja kelmeästi ja hiljaisesti ajattelemaan...

Liekö koko kaupungissa sumun voittamattomia muita kuin kaksi... mutta niillä kahdella onkin kuumetta...

He istuvat lampun lempeässä hohteessa aivan lähellä toisiaan ja tavailevat toistensa sieluja. Sillä ajatustensa uskotun, ristiriitojensa lempeämielisen sovittajan luulevat he löytäneensä toisistaan. Ja kuin päihdyttävää huumausta on tämä äkkiä saatu usko. Siksi on heillä niin loppumaton ja kiihkeä tarve yhä uudestaan ja uudestaan todistaa se todeksi. Lakkaamatta kertoa ja puhua heidän täytyy...

-- Sinä... varmaankaan et ole ollut niin vaikealuonteinen kuin minä: himoava kaikkea ja sentään kyllästynyt kaikkeen; ikävystynyt pelkästä työn puutteesta, ja sentään työ on odottanut.

-- Niin, niin... Runar vain nyökkää.

-- Mutta tätä et ole koskaan ollut: kelvoton, unohtava ystävä, seura-ihminen ennen kaikkea, vaikka juuri seurassa yksinäisyys kuitenkin pahimmin on ilkkunut, ystävän kaipuu painavimpana pakottanut... Ymmärrätkö edes sellaista? Ymmärrätkö, että kun elämä oikein kovana koskena ylitse kohisee, niin kovana, että hädin tuskin tasapaino-pisteensä saa pelastetuksi, niin ei silloin jää aikaa avaruuden takaisille ystäville... Ja uutta, aina vain uutta olen minä ikäni kaiken elämältä pyytänyt...

-- Ja nyt? Sinä kaipaat taas jotakin uutta, eikö niin?

-- Niin, todellakin uutta minä taas kaipaan, puhuu Mirdja hitaalla painolla. Älä naura! Minä tiedän varsin hyvin, että ainainen uutuuden-tavoittelija on ainoa, joka ei mitään uutta enää löydä... Mutta sittenkin on se, mitä minä nyt tällä haavaa kaipaan, jotakin sellaista, jota en koskaan ole kokenut, en edes osannut toivoa ennen: rauhaa... Niin, sisällistä rauhaa ja eheyttä minä kaipaan nyt, en mitään muuta. Jotakin, joka sulattaisi minussa yhteen kaikki tuhannet hajanaiset vaikutelmat ja tekisi minusta kokonaisen ja elämän-kestävän... Tai oikeastaan, jos tahdon olla oikein suora itselleni, minä kaipaan nyt tuota niin paljon vihaamaani uskollisuutta. Uskollisuutta jollekin asialle, jollekin vakaumukselle, jollekin työlle, niin, ja miksei myös jollekin ihmiselle... Näetkös, se on nyt niin sittenkin, että minä olen jo vanha. Heikkouden merkit ovat varsin tuntuvat. Minä en enää jaksa päivä päivältä hankkia itselleni uusia ystäviä.

-- Entä kaikki ne vanhat?...

-- Oh, heidät olen minä heittänyt kaikki pois!

-- Oikusta?

-- Tai vapauden halusta tai ylpeydestä tai -- kenties tyhmyydestä. Herra ties. Varmaankin tyhmyydestä! Sillä ei kuitenkaan jaksa olla aina yksin. Joku uskottu täytyy ihmisellä sentään olla. Jollekin täytyy saada joskus puhua, vaikkapa sitten koiralleen...

-- Silloin on koiran asema epäilemättä edullisempi kuin sen uskotun. Sillä valheita saa hän syödä, kuten kaikki muutkin, mutta kuitenkin kuuluu hänen yksinomaisiin velvollisuuksiinsa uskoa kaikki...

-- Runar!

-- No, ei suinkaan se ole sinulle mikään uutinen, että ihmiset ovat yleensä suuria filisterejä. Sielun salaisimpia vaikuttimia tuodaan aniharvoin esille, etenkin jos niiden jaloutta vain jollakin tavoin sopii epäillä. Tai jos se tehdään, tehdään se sitten oikein paraadilla, tunnustuksien muodossa, joiden suuri ansio on siinä, että ne aina todistavat tekijänsä erinomaisen syväksi sielunanalyytikoksi ja ennen kaikkea rohkeaksi, joukon yli kohoavaksi, ennakkoluulottomaksi totuuden palvelijaksi ja neroksi... Mutta tässä he tekevät oikein, ihmisparat!...

-- Mutta todellista ystävää ei sentään pelaa pois väärillä korteilla...

-- Sitä oikeaa, lisää Runar pienellä ivalla.

-- Sinä et luota naiseen...

-- En minä tiedä. Minulla ei ole siinä asiassa mitään kokemusta.

-- Sinä et luota minuun?...

-- Sinä osaat pettää, sanoo Runar hitaasti.

-- Sinä et luota minuun?!

-- Sinussa on vaarallista satanismia, ma diablesse! naurahtaa Runar.

-- Minä olen kevytmielinen ja hetkellinen, on minulle sanottu. Minä osaan sen jo. Mutta minä en ole koskaan halpamainen. Uskotko edes sen?

-- Uskon kyllä...

-- Ja kun minä nyt sanon sinulle, kuuletko, että sinua minä en koskaan petä... en koskaan... Minä osaan olla myös suora, niinkuin ei kukaan taivaan kannen alla, ja silloin aivan ehdottomasti, peljättävästi...

Tai onko se sinulle minkään arvoista? jatkaa Mirdja tuskin kuuluvasti.

Runar on tullut vakavaksi. Hitaasti puristaa hän Mirdjan kättä.

-- Minä näen liian kaunista unta, sanoo hän hiljaa. Unen toverista, unen ystävästä, unen naisesta...

-- Unta... Näetkö sinäkin vielä unta! Tavallisesti vain hyvin epäkypsä mies näkee unia siitä hyvin kypsästä naisesta, jota hän vielä ei tunne... Mutta sinä...

-- Mutta minä, niin, en ole hyvin nuori enää, eikö totta!... Mutta kenties epäkypsä...

-- Oletko sitten runoilija, koska niin kauan olet lapsi?...

-- Sen verran kuin ihminen tarvitsee elääkseen. Minä uneksin keventääkseni elämääni...

-- Ja minä kun olen luullut, että unet tekevät elämän vielä raskaammaksi...

-- Elämä pysyy elämänä ja unien kuvat kaartavat kaukana, se on totta. Mutta jos omistaa oikein hyvän unen, voipi siitä virrata aivan merkillinen valo ja voima kaiken ylitse... Mutta sitten siihen pitääkin uskoa...

-- Ja sinulla on sellainen uni ja usko, niinkö?

-- Niin. Jokaisella lienee kai jonkunlainen elämän-unelma, jonkunlainen kuvitelma ihmisen tarkoituksesta...

-- Paitsi minulla... Anna minulle se unesi, Runar. Minä olen niin sen tarpeessa. Ah, miten usein tuntuukaan minusta elämä niin tuiki tarkoituksettomalta...

-- Sellaisia hetkiä on kyllä ollut minullakin, ollut paljonkin. Mutta ne ovat aina menneet ohitse. Minulla on näes sellainen ala, joka ei mielellään suvaitse "Weltschmerziä", -- historia... sinä tiedät... Ja sieltä olen minä löytänyt...

-- Tiedän jo, mistä aiot puhua. "Jumalan sormesta" tai "punaisesta langasta" tai jostakin sellaisesta yhtä tutusta asiasta... Kovin laimistuneita nuo vanhat heittotermit...

-- Puhutaan sitten mieluummin kaiken tarkoituksenmukaisuudesta. Mutta kieltää sitä ei voine. Sillä ihmiskunnan historia on kauttaaltaan täynnä merkkejä ikuisen, johdonmukaisen voiman vaikutuksesta, kutsuttakoon sitä sitten kehitysvoimaksi tai jumalaksi tai miksi tahansa. Ja kun katselee taaksepäin tuota kehityksen piirtämää ihmeellistä aaltoliike-viivaa, jossa jokainen harja on merkinnyt jonkun uuden totuuden kirkastumista ja jokainen laakso taas uutta harjaa, niin ei todellakaan voi olla uneksimatta kauniita ja suuria edistysunia ihmiskunnan olemassaolosta ja tarkoituksesta. Ja silloin tekee iloisella mielellä työtä...

-- Tai ei tee ollenkaan; se riippuu kunkin luonteesta, pilailee taas Mirdja. Sinun maailmankatsomuksesi on juuri siitä niin mainio, että se on yhtä mukava työttömälle kuin työtätekevälle, niin uhrille kuin sankarille. Mutta itämaiden ihminen ymmärtäisi sen vain tavalliseksi fatalismiksi ja antaisi tahtonsa edelleenkin levätä... Ja yhdentekevää kai onkin ihmiskunnan kehitykselle, makasin minä sen aaltoviivan laaksossa tai harjalla. Sillä koska kerran maailmanrakenne ja kehitys pienimpiin, hienoimpiin vivahduksiinsa asti on saman tarkoituksenmukaisuuden läpitunkema, olen minä aina joka asemassa yhtä paikallani ja aina tietysti sen lopullisia päämääriä edistävä. Sillä mikä minä olisin elämälläni hituistakaan säikyttämään ikuisia lakeja! Olin minä sitten kuinka vanhoillinen, kuinka valonarka ja huono tahansa, olen tietysti aina, joskin epäsuorasti, toteuttava siis ihmiskunnan tarkoitusta...

-- Mutta et omaasi silloin. Yksilöllä on sama päämäärä kuin koko ihmiskunnallakin, totuuden- ja valon-etsijän päämäärä... Ja minut valtaa todellakin hartaus, aina kun katselen noita vanhoja, suuria silhuetteja, jotka sukeltavat esiin historian utumerestä silloin tällöin kuin korkeasilmäiset majakat...

-- Entä ne miljoonain miljoonat, joista ei koskaan tule jumalallisia valonheittäjiä?

-- Heissä voi elää sama pyrkimys. He voivat tukea yksinäisiä neroja ja seisoa aikansa rohkeassa etuvartijastossa. Käydä sotaa vastavoitettujen totuuksien puolesta ja valmistaa tietä uusille. Ne historian silmissä pienet yksilöt...

-- Nekö harvat, joissa sellainen pyrkimys elää! Ei ikinä! Hajoitettuja he ovat ympäri maanpiirin, pahan ja pimeän kansan sekaan; ei ikinä tule heistä kenellekään mitään etuvartijastoa, sillä itse he ovat juuri niitä, jotka eniten tukea tarvitsevat. Sillä itse he ovat juuri niitä, jotka varta vasten ovat syntyneet sortumaan... Joiden herkät ja totuutta tavoittavat henget valjastetaan ennakkoluulojen raskaimpien vankkureiden eteen... Jotka ruoskitaan ja runnellaan ja syödään elävältä!... Ah, sinä et näytä muistavan taaskaan yhteiskuntaa ja sen uhreja! Ja kukapa tietää kuitenkaan, vaikka vielä itsekin allekirjoittaisit kompromissin, sinä kauniiden unien uneksija! Mutta mitä siitä, jos yksilö ja sen tarkoitus tapetaankin, ihmiskunnan tarkoitus täyttyy sentään!... lisää Mirdja vähän katkerasti.

Runar on tullut synkäksi. Hän ei vastaa ja pitkään aikaan ei puhu kumpikaan mitään. Sitten sanoo Runar kuin itsekseen:

-- Ehkä sinä olet oikeassa. Ei pidä heikon miehen jumalanunia uneksuman...

Melkein kauhistuneena katsoo Mirdja häneen.

-- Ei, ei! huudahtaa hän. Se ei ole totta! Minä olen väärässä. Minussa asuu vain paha henki, ikuisen kieltäymyksen ja nihilismin henki, joka ei koskaan lepää, ennenkuin se on kaiken kauniin ja ehjän hävittänyt, jokaisen uskon ontoksi porannut, jokaisen unen usvaksi puhaltanut... Mutta niin ei saa olla. Minä tahdon päästä siitä, päästä sinun hyvien uniesi turviin, Runar... Puhu minulle vielä, kerro minulle jotakin. Ah, niin! Se äskeinen unesi. Mistä se olikaan? Toverista, ystävästä, naisesta... Niinhän sinä sanoit. Eikö totta? Kerro se minulle! Minä kuuntelen sinua silmät kiinni... Kerrothan minulle sen, Runar...

-- Minä pahasti paljastan itseni silloin, sillä se oli heikon sielun unelma... Mutta minulla on usein sellaisiakin... Niin, minä kuvittelin mielessäni juuri tuollaista yksinäistä poloista miestä, kehityksen eturintaman miestä tosin, mutta joka on joutunut erilleen pahan ja pimeän kansan sekaan, kuten sinä äsken sanoit. Ja jotta hän pääsisi kulkemaan, annetaan hänelle tunnuslauseet. Mutta joka kerta kun hän sellaisen tunnuslauseen huutaa, kieltää hän itsensä... Mutta koko ilmapiiri on tylstyttävä ja sokaiseva, ja tunnuslausettomille ei anneta leipää... Hän on tuomittu... Mutta sitten tapaa hän aavistamatta hengenheimolaisen ja toverin, löytää keskeltä erämaita kuin ilmestyksen, valkean ja valoisan naisen, jossa sisäisen taipumattomuuden tuli vielä korkeana lieskana palaa. Ja silloin on mies kuin uudestisyntynyt, voimakas, niinkuin ei hän koskaan olisi heikko ollutkaan. Ja he alkavat palaa yhtenä, he kaksi, totuuden rakkauden ja toistensa rakkauden pyhänä liekkinä, ja liekkisin siivin kohoavat he saavuttamattoman korkealle... Muistoa on heille enää alhaisen hivuttavan elämän kaamea varjo... Suurena tykyttää heissä ihmisen korkea tarkoitus ja kultaisen renkaan jättävät he jälkeensä kehityksen ketjuun... He jaksavat sen, sentähden että heitä on kaksi... Sellaiseksi olen minä aina kuvitellut kahden suhdetta... sen täydellisimmässä, kirkkaimmassa muodossa...

-- Niinkö sinä olet kuvitellut...? Ja että nainen voisi hukkuvasta tehdä sankarin...?

-- Ei jokainen nainen, ei, mutta sellainen muita valoisampi ja syvempi, sellainen... niin, sellainen kuin sinä Mirdja... Sinä voit tehdä miehestä mitä tahansa. Sinun avullasi voisi mies kehityksen korkeimmalle huipulle kohota...

-- Minunko avullani! Minunko, epäilijän, herjaajan, hapuilijan! Joka juuri revin alas kaiken muissa ja itsessäni. Joka juuri itse tarvitsisin apua. Jonkun, joka nostaisi minut itsetuntoihini, sytyttäisi minut ja ehjentäisi ja antaisi uskon... Sitten minäkin kenties voisin kohota joksikin... Minullakin on vain heikon sielun unelma...

-- Sinä puhut noin, mutta sittenkin omistat sinä uskon ja voiman, joka on aivan loppumaton ja ääretön, joka virtaa sinusta ympärillekin kuin säkenöivä sähkö, joka hedelmöittää kuivimmankin erämaan, nostaa elämän vaikka itse kuolemaan. Elämän ylhäisin tarkoitus täytyy sinun ihmisessäsi silloin koskemattomana elää, muuten sinä et voisi olla se alati sytyttävä ja syventävä, mikä sinä olet ja olet aina ollut, muuten sinä et voisi etsijäksi elähyttää muita... Ja sinä tiedät itse, että sinä aikasi eellimmäisiä ja sukupuolesi ensimäisiä olet, ja ihmisenä aivan yltä-ihmeellinen ja ilmestyksellinen. Tämä itsetietoisuus paistaa sinusta vakuuttavana, se lumoo, herpaisee tahdon, ja tekee voimattomiksi sinun edessäsi kaikki ne, joilta se puuttuu. Siksi sinä oletkin niin ylivoimainen, niin voittamaton ja ihana...

-- Oh, Runar... Mirdja melkein vaikeroi.

Hän tuntee kuin äkillistä pahoinvointia. Tuo tunnustus se oli siis, se välttämätön paha hänen elämässään, jonka alati oli määrä uudistua. Aina se nousi kuin aita hänen tielleen, kun hänen toista ihmistä lähestyä piti... Ja siitä aidasta ei hän saattanut mennä ylitse. Ei. Matoja hän ei tarvinnut; he eivät voineet häntä auttaa. Eikä suitsutusta enää... Mutta voi, että Runarin, Runarinkin piti puhua noin!... Miksi ei ollut hän tarttunut hänen kieleensä jo alussa!... Sillä tuon tyynen ja hillityn miehen itsensä kannattavaan kuvaan hän korkealle katsoa tahtoi, tahtoi... Kuin tukeensa tai kenties -- kuin rakkautensa unelmaan...

Mirdja nousee nopeisiin jäähyväisiin.

-- Minä olen väsynyt, hän sanoo.

-- Minuunko?

-- En, vaan itseeni. Älä koskaan enää muistuta minulle itsestäni!...

V

Mitä oli tapahtunut? Mitä oli tapahtumaisillaan?

Eikö samaa kuin monta monituista kertaa ennen? Mirdja oli valloittamaisillaan miehen sydämen ja antautumaisillaan itse tälle rakkaudelle... Sitä myöten oli kaikki tuttua; ja sitten seuraisi taas yhtä tuttu jatko: irtirepäisy. Uusi rikkoutuminen.

Mutta niin ei saisi nyt enää tapahtua. Mirdjahan oli jo vanha ja pyrkimässä elämän ehjyyttä ja rauhaa kohti. Täältäpäin se ei suinkaan ollut etsittävissä... Kuinka ei hän muistanut sitä! Ja kuitenkin oli hän jo siksi vakuuttavasti ja katkerasti tuntenut koko muinaisen polyandrisen antautumisensa häpeän, tuskan ja tunnottomuuden, että hänestä, lemmenseikkailujen levottomasta intrigantista, oli tullut sielujen hiljaisen koskettamattomuuden kumartaja, uskollisien sydämien kunnioittaja...

Niin mutta, puhui ääni hänen sisimmässään, ehkäpä nyt juuri olet löytänytkin sen uskollisuuden, josta olet unia uneksinut... Ehkäpä voitkin ikuisella rakkaudella Runaria rakastaa...

Hullu! Kuka siihen uskoisi! Ei Mirdja itse ainakaan.

Ei koskaan jättäisi epäily enää sijaa hänen sielussaan ehjälle rakkaudelle. Ei koskaan voisi hän enää ketään omistaa, niinkuin ei kukaan häntä. Monista pitelyistä särkynyttä pirstaa.

Erota, erota hänen täytyi. Ainakin siitä, jota hän rakasti...

Mutta Runarille oli hän luvannut olla suora. Ehdottomasti, peljättävästi...

Nyt, nyt oli se hetki tullut.

Ja pyhän tulen palossa kirjoitti Mirdja:

'Sinä ylväs ja koskematon sielu, minä rakastan sinua...

Rakastan sinua niin paljon, että en uskalla sinua sisälle omaan sieluuni päästää. -- En voi pyytää yksinäistä ja ylpeää ruhtinasta astumaan sisälle markkinakojuun, jossa koko maailma on kulkenut, jossa rahvaan likaiset askeleet tuntuvat ja elämän kulutus...

Kaiken tämän likaisuuden ja kulutuksen hinnalla olen minä ihmistuntemukseni ostanut, minä. Mutta siksi minulla onkin silmästä-lukijan taito. Minä näen hyvin, miten yksin sinä käyt ja kärsit, ja minä tiedän myös, että minä olen se ainoa, joka tummuutesi jaksaisi jakaa ja jalostaa. Ja ah, Jumala! miten mielelläni minä henkeni herkuksesi uhraisin!

Mutta sentään minä sanon: Menen pois, älä lähesty! Ole yksin ja kärsi, sillä minä rakastan liian paljon...

En tahdo, että tulet lisäämään sitä pitkää jonoa, joka sielustani on tahtonut elämää imeä, että jatkat sitä janoista kerjäläisjoukkoa, joka pisara pisaralta on juonut kuiville minun olentoni syvälähteet...

Minun sieluni on prostitueerattu. Älä koske siihen! Ja minun valtakuntani on kadotettujen henkien orja valtakunta. Joka hetki kuulen minä, kuinka orjien kahleet korvissani kalisevat...

Minä tahdon säilyttää sinulle kruunun enkä kahleita ja siksi minä sanon: Mene pois, minun lempeni ritari, jotta aina sellaisena pysyisit!...

Sillä ne muutkin olivat alussa ylväät ja yksinäiset niinkuin sinä. Sillä minä olin ensin yksinäisten ymmärtäjä, ennenkuin minusta tuli kahlekoirien omistaja...

Mene pois yksin ja ymmärtämättömänä, niinkuin sinä tulit, ja säilytä itsesi ja suljettu suuruutesi! Minä olen kaiken sen jo hukannut ja siksi en ole sinun arvoisesi.

Mikä minussa sisältöä on, se on miljoonina pirstaleina. Sitä on vaikea kenenkään kokoilla. Ja jos se maailman tuulihin haihtuukin, ah, ei se ole niin surullinen asia, minun ystäväni... Se on sitä varten luotu...

Mutta minun rehellisyyteni on ollut minun alennukseni alku. Sillä minä olen saanut niin paljon, ja aina olen minä antanut takaisin samalla mitalla. Se on ollut sellainen se minun surullisen kunniantuntoni vaatimus!

Ah! mutta jokainen uusi sielu, joka minun kunniakseni on uhrattu, on ollut vain uusi nöyryytys ja häpeä ylpeälle koskemattomuudelleni. Joka ainoasta kerrasta on tumma, verinen uhrisauhu sieluani mustannut, ja nyt se on kuin kuluneeksi käytetty alttari, jonka pyhyys aikojen pitkään on syntisten sydämistä tahraantunut.

Jos olet suuri ja ylväs, älä polvistu saman alttarin juureen, jota kaikkien polvet ovat kuluttaneet. Rakenna itsellesi oma ja puhdas, minun ystäväni!'

Tämän kirjoitettuaan tunsi Mirdja omituista helpotusta...

Hänestä tuntui melkein kuin olisi hän pelastanut ihmishengen... Kuin olisi hän kerrankin ollut epäitsekäs, nähnyt maailmassa jotakin itseänsä kalliimpaa...

Hän sulki kirjeen kuin oman kuolemantuomionsa. Sydän raskaana, mutta otsa ja silmä kirkkaana...

Sekään ainoa kyynel, joka väkisten oli puristautunut esiin, ei päässyt putoamaan, vaan jäi riippumaan ripsiin...

Milloinkaan eivät he tapaisi toisiaan enää, mutta he saisivat uneksia toisistaan nyt koko elämänsä ijän -- hyviä unia.

VI

Ilta laskee.

Pää painuneena käsiin istuu Mirdja. Ja unet ja kuvat ja runot kulkevat hänen sielussaan, niinkuin aina, silloin kun se jonkun salaman jäliltä värisee...

Sydämensä rakastetulle hän yksinäisiä puheitaan pitää... Hänelle, jonka hän on hyljännyt, oman huonon rakkautensa pelossa hyljännyt...

"Yksin väsynehin, heikoin hetkin, jolloinka sielu puuttuvi tahdon terästä, silloin minä sinua kaihoten muistan, hiljaa itken -- -- itken vielä vuosien perästä."

Niin laulaa unelmalleen hiljainen tyttö. Ja edessään ja takanaan näkee hän toistaiseksi ainoastaan heikkoja hetkiä...

Ovelle koputetaan.

Mirdja säpsähtää. Hän vilkaisee peilistä punaisia silmiään ja vastaa epävarmasti: sisään!

-- Sinä Runar, sinä tulet...

-- Niin... minä... Minun täytyy saada puhua kanssasi, Mirdja, minun täytyy. Älä pelästy! Jos sinä tahdot, että eroamme sitten, niin olkoon niin...

Runar pysähtyy --

Mirdja sanattomana, värisevänä vain seisoo...

Runar jatkaa:

-- Mutta minä en voi mennä pois sinun luotasi, ennenkuin olen tehnyt sinulle tunnustukseni minäkin, paljastanut itseni, heittänyt pois itseni, aivan kuten ne kaikki muutkin ennen. Sillä minä en ole yhtään suurempi ja ylväämpi heitä, en kruunun kantaja enkä sinun lempesi ritarin näköinen. Huonompi olen minä ollut niitä kaikkia entisiä, jotka sinusta elämää ovat janonneet. Sillä jos he ovat olleet kuin kerjäläisiä, olen minä ollut kuin varas. Valepuvussa olen minä kulkenut ja oman heikkouteni viimeiseen asti salata tahtonut. Mutta että sinä nyt menisit pois uneksimaan valheellisia unia minusta, sitä minä en enää voinut nähdä. Minun täytyi tulla sinulta särkemään se uni. Sillä minä en ole mikään poikkeus siitä pitkästä jonosta, joka sinua on kumartanut, mutta minä tahdoin olla. Niin se on. Näes, minä tiesin sinusta liian paljon etukäteen ja minä lähestyin sinua siksi suurilla ennakkoluuloilla. Minulle oli tarkalleen opetettu, kuka sinä olit: aivan suunnaton miesten viettelijä, aivan pirullinen sielujen vampyyri, oikuissa ja näyttelytaidossa vallan voittamaton, joka kutsuu ja työntää pois samassa silmänräpäyksessä, jolle sanojen ja ajatusten häikäisevä esprit on kaikki, mutta ihmisten kärsivät sydämet eivät mitään, viskeltäviä palloja vain... Niin... ja paljon muuta vielä... Ja silloin minä vannoin, ettei ainakaan minusta tulisi ikinä mitään palloa sinun käsissäsi. Ja vaikka sinun herkkä, avomielinen käytöksesi jo heti alussa riisuikin minulta kaikki varustukseni ja minä tunsin olevani sinua kohtaan aivan toinen kuin mitä olin aikonut, en kuitenkaan tahtonut tunnustaa itseäni voitetuksi. Jonkinlaisen varovaisuuden, jonkinlaisen epäilyn varjon, ikäänkuin sordiinin, tahdoin kumminkin alati pidättää itselleni vastapainoksi sinun yhä kasvavaa vaikutustasi vastaan. Ei mitään äärimmäisyyksiä ja ennen kaikkea ei mitään rakkauden tunnustuksia, olihan siinä jo kuin pieni varaventtiili! Minä houkko, niinkuin et sinä silti olisi huomannut, että minä rakastin sinua! Mutta niin turhamainen ja ylpeä raukka minä olin, etten kenties koskaan olisi uskaltanut sitä ääneen sanoa ilman tätä sinun kirjettäsi. Kurjaa uljuutta todellakin! Sillä rohkeinta ja ylväintä on aina totuuden tunnustaminen. Siinäkin olet sinä käynyt minua edellä nyt, Mirdja...

-- Älä ole siitä niin varma! On niin vaikea puhua totta, siksi että on niin vaikea tietää, mikä on totuus... sanoo Mirdja hiljaa, omissa ajatuksissaan kamppaillen.

-- Se on totuus, että minä sinua rakastan, Mirdja, se on totuus. Niin suuresti kuin mies konsana voi ainoaa naistaan rakastaa... Ilolla minä polvistun tuon saman alttarin ääreen, jossa syntisten sydämet ennenkin ovat levon löytäneet. Sillä samanlainen syntinen ja särkynyt ja heikko olen minäkin kuin ne muut, ja sinua juuri minä elämäni pyhitykseksi kaipaan ja tarvitsen. Mutta minä en rukoile sinua itselleni. Minä voin nyt mennä pois, -- ja keveällä mielellä, kun tiedän, etten ole jättänyt itsestäni valheellista kuvaa sille naiselle, joka minulle on korkein ja parhain. Niin usko pois, minulla on helpompi nyt lähteä kuin minun oli tulla. Raskaasti sain minä taistella kaikkien pimeiden voimien kanssa itsessäni, kun minä tätä itsenöyryytys- ja hävitystyötä lähdin tekemään. Mutta nyt on taas kaikki hyvin, eikö niin, ja sinun on niin helppo pyyhkiä minut pois mielikuviesi joukosta, kun en minä ollutkaan se, joksi olit minut kuvitellut, se ylväs ja ylpeä ja koskematon...

-- Tuhatkertaisesti olet sinä koskematon minuun verrattuna, sinä, joka et koskaan ole jaellut rakkauttasi maantielle, et syöttänyt sieluasi maailmalle etkä luottamustasi lumpunkerääjille, sinä, joka aina olet soittanut sordiinilla, sinä, joka...