Part 19

Sillä Mirdjalla on vielä jälellä kaikki lapsuuden vanhat näyttelijätaipumukset. Yhä vielä huvittaa häntä leikkiä oman itsensä kera, pukeutua oman sielunsa hulluksi morsiameksi, yhä vielä... Sillä hän tietää olevansa niin kaunis, tietää liikkeittensä olevan kuin musiikkia jokaisen kuolevaisen silmille... Ah, miten suuresti nauttii hän itsestään yksin autiossa metsässä -- ja miten hyvällä omallatunnolla... Hänhän on saanut aikaan sentään niin paljon pahaa...

Määrättä maleksii Mirdja syksyisessä metsässä. Kostea sammal työntää hänen sieraimiinsa viileää, hullupäistä tuoksuaan ja korpi kohisee...

Mirjda huhuilee itselleen... Ja suloisesti hivelee hänen korviaan hänen oman äänensä kiiriskelevä kaiku kaukana taivaan rannalla...

Mutta äkkiä vastataan hänelle vieraalla äänellä.

Mirdja säpsähtää ja pysähtyy. Miehen ääni, rikkonainen ja lepertävä...

Suuttumuksen puna ajautuu Mirdjan poskille. Kuka raakalainen häntä uskalsikaan lähennellä?

Mutta samassa tuleekin vastaus itse: keski-ikäinen mies reppu selässä ja loistavan kirjavat sukat jalassa.

Hänellä on hullunsekainen ilme harmaissa, jokapuolelle vilkkuvissa silmissään, ja suuret teerenpilkut paistavat kuin iloiset napit hänen kiiltävällä naamallaan.

Omituinen otus, ajattelee Mirdja.

-- He, päivää, ha-ha-haa-ts, panee vastaantulija päästäen nauraessaan kummallisia, pehmeitä hammas-ääniä.

-- Hyvää päivää, vastaa Mirdja, tahtomattaankin myös naurahtaen.

-- Kaunis olet etkä ole ylpeäkään, sanoo taas vieras mies raapaisten jalallaan ja tehden samalla mitä hullunkurisimpia kumarruksia. -- Minä olen entinen herra, mutta kukas sinä olet?

Mirdja huomaa nyt selvästi olevansa tekemisissä puolihassakan kanssa, mutta seikkailu alkaa häntä huvittaa, ja hän vastaa samaan äänilajiin:

-- Mirdjaksihan minua kutsutaan... Mutta mistäs sinä olet kotoisin?

-- Minun kotini on siellä, missä olen yötä, fröken, vastaa kulkuri, yhä säestäen sanojaan naurettavilla eleillä...

-- Kukas sinä sitten olet?

-- Mamman poika vaan, ha-ha-haa-ts.

-- Eikös sinulla olekaan omaa nimeä tai isän nimeä?

-- Isän nimeä, ha-ha-haa-ts! Isä vaan yöllä kerran tuli minun mammani viereen ja yöllä se meni, ja aamulla talutti mamma minut maantielle, ja sillä tiellä minä olen, tjaah, selitti mamman poika melkein juhlallisesti. Mutta hänen silmänsä nauroivat mitä herttaisinta iloa ja ruma suu vääntyi hyväntahtoisesti...

-- Ja siitä asti sinä vain kierrät maailmaa?...

-- Tjaah, ja oikein sitä maailmanrantaa. Oletkos kuullut siitä puhuttavan, fröken? Se on sellainen paikka, jossa tuollaiset kaulahelkyttimet pahasti mustuu ja jossa paljon varastetaan... Oletkohan sinä koskaan vielä nähnyt varasta? -- Mutta ah fröken, päästäänkös myö tästä kaupan alkuun, kaupan alkuun, minulla on nuppineulaa, hiusneulaa, parsinneulaa, kaikenlaista neulaa...

Mirdjaa alkaa tuo hassu kulkija huvittaa yhä enemmän ja enemmän. Tuollaiseksi lyö elämä aina ihmisen, sen, joka sen helmoihin tinkimättä heittäytyy. Vie kaiken, jättää soimaan vain yhden ajatuksen, yhden päähänpiston, kuten hänen isälleenkin... Mutta onko maailmassa koskaan ollut suurempia viisauksia kuin ne, jotka hullujen päistä ovat ulos pusertuneet...?

-- Tule minun kotiini täksi yöksi. Ei taida maailmanranta lämmintä antaa...

-- Ah fröken, antaa lämmintä, ku antaa kylmääkin... Vapaa valta lämmitellä ja palella...

Minun unelmani, minun unelmani! huokaa raskaasti Mirdjan rinnassa...

Ja Mirdja kulettaa mielipuolen "mamman pojan" kotiinsa...

-- Tämä on eräs minun kaukainen sukulaiseni maailmalta, sanoo hän Runarille.

-- Merkillisiä päähänpistoja, murahtaa Runar, joka on pahalla tuulella...

-- Meillä tuntuu kummallakin olevan sama vika, naurahtaa pilkallisesti Mirdja. Me emme pidä toistemme sukulaisista. Tämä on kuitenkin sangen mukava vieras. Hänelle ei tarvitse kääntää turkkiaan nurin, ei teeskennellä, ei valehdella rahtustakaan. Hän on jo nähnyt tämän maailman totuuden. Katsonut siihen niin, että hänen sielunsa on särkynyt... Hän on hullu...

-- Hullut ovat aina epämukavia...

-- Sinä puhut nähtävästi kokemuksesta, viisas ystäväparka. Mutta minulle, joka itse olen hullu, minulle ei ole taivaan kannen alla muuta epämukavaa kuin se valhe ja pakko, jota tämän maailman viisaat edustavat. Jospa olisit sinäkin noin suvuton ja vapaa ja hullu kuin tuo maailman kiertäjä, niin olisin minä onnellinen...

Runar ei vastaa enää... "Mamman poika" jää heille yöksi.

Mutta koko sinä yönä ei Runar saa unta. Häntä kalvavat levottomat ajatukset ja viha, ja sitten vielä jokin, jota hän ei kehtaa edes itselleen tunnustaa -- mustasukkaisuus.

V

Viimeistä päivää maalla.

Keltaiset lehdet putoilevat lakkaamatta, ja Mirdja ja Runar istuvat ikkunan ääressä katsellen tätä kuihtumuksen suurta sadetta ympärillään. Takkavalkea loimottaa epätasaisesti. Puolivalmiit matkakorit viruvat lattialla niin avuttoman ja surullisen näköisinä. Kaikkialla on vastassa hävitys...

Mutta Mirdja ja Runar vaikenevat; ja heillä on yhteinen ajatus, josta he vaikenevat...

Kumpikin muistavat he viimeistä tuskan talvea kaupungissa. Ja kuin salaista pelkoa ja odotusta on heidän sanattomuutensa -- uuden talven kynnyksellä. Taasko se oli edessä, se sama?

He katsahtavat molemmat vaistomaisesti toisiinsa yht'aikaa...

-- Tahtoisitko jotakin nyt? Mirdja äkisti kysyy.

-- Enpä tiedä. Miksi sitä kysyt?

-- Minä vain soisin, että sinun olisi hyvä edes joskus, jonkun ainoisen kerran hyvä minun kanssani. Sano minulle suoraan, onko sinulla nyt hyvä olla?

-- Ei... onko sinulla?

-- Ei...

He vaikenevat taas. Pimenee. Lehdet putoavat yhä...

Sitten Runar hiljaa ja surullisesti:

-- Sano minulle, Mirdja, milloin sinulla viimeksi oli hyvä olla?

-- Tuo käsite on minulle kuin vieras. Ei milloinkaan ole minulla ollut hyvä olla...

-- Mutta paras olla milloin?

-- Älä kysy. Kukapa kykenisi elämän varjoja ja valoja vaaitsemaan! Minun on aina hyvä ja aina paha yht'aikaa... Aina on ollut niin... Muunlaista en muista... Mutta milloin lienee itselläsi viimeksi ollut hyvä...? Se mahtoi olla silloin... ennenkuin minä tulin.

-- Ei ole minullakaan koskaan ollut hyvä olla... Paras sinun aikanasi sittenkin, Mirdja... Toista on sinun... Sinä odotit parempaa ja petyit, ja synkkyys ympärilläsi on vain syventynyt...

-- Tiedätkö, kuka pettyy? Ei se, joka kuvittelee, vaan se, joka uskoo. Minä en ikinäni ole osannut uskoa mihinkään, mutta kaikki elämän mahdollisuudet olen mielikuvituksessani jo edeltäpäin elänyt. Pettymykseni on siksi aina ollut keveä, tämäkin... mutta kuvitteluni tuska on ollut hirvittävä... Väkivaltaa tein itselleni sinä hetkenä, jolloin tulin luoksesi, sillä minä aavistin jo silloin tämän kaiken, ja järkeni huusi minulle: sinä hullu! Ja tunteeni huusi samaa... Mutta tätä en ole sinulle koskaan sanonut...

-- Ja luuletko, että minun omatuntoni oli rauhallinen, ottaissani sinut vastaan. Minun järkeni huusi minulle sanoja paljon pahempia vielä kuin sinun. Mutta minä en tahtonut silloin kuulla mitään, joka käski minua pois sinusta. Sillä sinä olit niin ihana ja niin liian lähellä jo... Minun rakkauteni oli heikkoa ja itsekästä. Minä vaikenin ja annoin sinun tulla...

-- Antaisitko nyt minun mennä pois?

-- Itsesi tähden jos menet. Minun rakkauteni on nyt kasvanut eron kestäväksikin...

-- Niin nyt, kun yhdessä-olon tuska on sietämättömäksi yltynyt... Sitä kutsutaan pettymykseksi... Tietysti se nyt kestäisi eron.

-- Sinä et usko, että minä sinua rakastan. Usko se, usko se!...

-- Mahdotonta... Minä olen sinun elämäsi tyhjiinpuserrus ja tuska. Mutta minä en tahdo sinulle pahaa, ystäväni. Minä lähden, unohda minut, niinkuin ei minua olisi ollutkaan...

-- Ijankaikkisesti elät sinä minun sielussani, Mirdja, en ikinä voi minä sinua unhottaa...

-- Tuottamani tuska on sinuun siis ijankaikkiset arpensa iskenyt...?

-- Sinä puhut yhä vielä niinkuin sille, joka ei sinua rakasta. Iskujasikin olen rakastanut, Mirdja. Minun rakkauteni sinuun se on, joka on ijankaikkinen...

-- Silloin olet sinä yli-inhimillinen. Milloin on ihminen ikinä vielä omaa onnettomuuttaan rakastanut? Sillä nyt ne ovat tulleet...

-- Mitkä?

-- Särkeymykset.

-- Muistatko, mitä kerran niistä sanoit?

-- Tulkoot särkeymykset... se oli kokemattoman ylimielisyyttä.

-- Niin, kohtalo tulee kutsumattakin.

-- Sinä olet viisaampi minua. Sillä me olemme sittenkin toistemme kohtalot. Me emme voi enää välttää toisiamme. Se on nyt liian myöhäistä jo. Minä en voi mennä pois sinun luotasi enää, Runar, vaikka minun pitäisi, minä en voi... Ja minä rakastaisin sinua, ellet sinä olisi minun kohtaloni. Voitko käsittää, ettei ihminen kohtaloaan rakasta?

-- Sitä ei jaksa voittaa, eikä se tule ikinä vastaan ystävänä...

-- Miksi ei voi kohtaloaan voittaa? ja miksi se ei voisi olla ystävä?

-- Siksi että kohtalo ei ole muuta kuin itseään vastaan taisteleva ihminen...

-- Se on totta... Siinä se juuri onkin kaikki, kaikki, koko arvoituksen selitys. Mistä sait tuon ajatuksen, Runar?

-- Ainoastaan siten voin selittää sen, ett'emme jo ole eronneet tuhansia kertoja, että yhä vielä olemme yhdessä, vaikkakin yhdessä-olomme on ainainen, hivuttava sielujen kidutus. Me taistelemme toistemme kautta itseämme vastaan. Sen mikä meissä itsessämme on vihollista ja turmiollista, kaiken sen löydämme myös toisistamme.

-- Sinä puhut kummallisia asioita tänä iltana, Runar. Sinä annat uuden ja oudon valaistuksen kaikelle... Kohtalossaan tulee ihminen itseään vastaan... Itserakkaus vetää häntä siis kohtaloaan kohti...

-- Ihminen etsii siksi, kunnes löytää eniten itsensä näköisen. Ja hän luulee löytäneensä tasapainon, mutta silloin vasta alkaakin taistelu...

-- Niin, ensin luulin minäkin sinua itseni näköiseksi, mutta sitten kun se taistelu alkoi, luulin erehtyneeni. Mutta niin kai se kuitenkin on, että me olemme liiaksi samanlaisia molemmat. Liiaksi tunteissa väräjäviä, liiaksi ajatuksissa potevia ihmisiä. Menimme me minne tahansa, teemme me aina tuskaksi elämämme. Nyt ymmärrän tämän ajatuksen valossa kaikki, ja tuntuu kuin olisin aina ymmärtänyt. Sentähden juuri saatan minä välistä vihata sinua kaksinkertaisella vihalla, inhota sinua, kyllästyä sinuun, niinkuin ainaiseen yhtäläisyyteen ilman vaihtelua, niinkuin vain voi kyllästyä oman itsensä loppumattomaan perspektiiviin. Ja sentään me vaadimme toisiltamme uusia vaikuttimia, uusia elämän-arvoja ja kiihottimia. Ja kun emme saa niitä, kylmenemme me ylpeään ivaan, kuten tyhjää ja typerää katsellessa. Sillä me luulemme toisiamme omaksi peiliksemme ja halveksimme toisiamme epäitsenäisyydestä ja matkimisesta. Ja odotamme koko ajan jotakin aivan uutta ja itsestämme eroavaista. Ikäänkuin se voisi olla edes mahdollista meille, jotka ymmärrämme ainoastaan itsemme ja toisemme oman yksilöllisyytemme valaistuksessa. Sillä koko elämämme on ollut vain ainaista oman minuuden potensseihin korotusta, ainakin minun. Ja niin tulee olemaan vastedeskin. Siitä ei pääse. Me vihaamme itseämme, mutta rakastamme vielä enemmän kuin vihaamme. Siksi emme myöskään voi jättää toisiamme. Jos eroaisimmekin, olisi itserakkautemme siksi suuri, että se ajaisi meidät takaisin toistemme luo, oman kuvamme eteen. Mutta kun pysymme yhdessä, kasvaa vihamme usein suuremmaksi kuin rakkaus, ja vihan jälkeen tulee tyyneksi jäätävä halveksinta ja se on vielä suurempi kuin konsanaan viha. Tai jos me jaksamme olla rauhallisina ja katsella hetken kauniisti toisiamme, saattaa tapahtua, että hellymme hiljaisiksi ja lemmenlämpöisiksi, mutta vain siksi että meillä on silloin niin rajaton sääli rääkättyä itseämme kohtaan, sääli, joka vähäksi aikaa voittaa vihan ja halveksinnan. Mutta minulle sopii viha sittenkin paremmin kuin sääli, sillä minä olen ylpeä. Minä tahdon alati uskoa itseni kohtaloni tekijäksi, ja kun huomaan, että minun omassa ristiriitaisessa kokoonpanossani piilee oma näkymätön viholliseni, niin olen usein menehtyä sisällisen saamattomuuden ja avuttomuuden ylpeään raivoon, jollaista vain voi tuntea se, joka on liian voimakas totellakseen ketään, liiaksi heikko ollakseen jumala...

Mirdja vaikenee. Hetkisen perästä hän jatkaa:

-- Sinä olet vienyt minut ihmeellisiin ajatuksiin, Runar. Minä olen aina tuntenut, ett'emme enää voi erota vaikka kuolema tulisi, käsittämättä miksi. Nyt minä tiedän sen. Se on usko omaan kohtalokkaaseen onnettomuus-yhdistykseemme, joka liittää meidät. Se on se -- eikä mikään muu, ei rakkaus, ei intohimo, ei sukupuolihekuma, ei edes ystävyys, joka rajattomasti jaksaisi uhrautua -- ei mikään muu kuin kohtalokas luonnon-voima... Näin on ainakin minun laitani... Miten lie sinun? Sinä olet sittenkin erilainen. Sinä tunnut välistä kuin täydelliseltä ja silloin minä melkein pelkään sinua, silloin minun melkein täytyy uskoa siihen uskomattomaan, että sinä sittenkin rakastat minua, Runar...

-- Minä rakastan sinua...

-- Minun, armas ystävä raukkani, minun poloinen armaani, miten hirveästi minä olen raiskannut meidän elämämme, meidän ainoan elämämme, joka minun tähteni hupenee hulluudeksi.

-- Ja minun käsissäni on sinun elämäsi tuhoutunut. Minä olen tuomittu mies...

-- Sinulla on ollut lempeimmät kädet maailmassa...

-- Mutta pahojen voimien palveluksessa.

-- Minä olen itse ollut se paha voima...

-- Älä sano, älä sano...!

Mirdja vaikenee. Hiilet hehkuvat. Ulkona kohisee tuuli.

-- Ja siksi minun asiani olisi lähteä pois sinun luotasi, jatkaa Mirdja hiljaa.

-- Niin, sinun pitäisi saada vapautua minusta. Minä olen sinulle kahle.

-- Mutta vaikka minä menisin maailman ääriin, et sinä voisi lakata elämästä minun sielussani, et, et...

Kohtalo on tullut, näes... Entä sitten! Me ymmärrämme toisemme. Olemme lisänneet oman itsemme yltäkylläisyyttä kaksinkertaisella panoksella. Meidän on kestettävä toisemme. Eikö totta? Ja niin totta kuin minä itseäni rakastan, rakastan minä sinua. Samoin, käsitätkö, kiduttaen, ivaten, ruoskien ja vihaten minä rakastan. Minun armaani, minun armaani...

-- Me kulutamme toisemme loppuun... sinulla pitäisi olla kauniimpi loppu, Mirdja, Mirdja!

-- Minä tahdon sammua sinun kerallasi, Runar. Minulla ei tule olemaan enää mitään sinua kauniimpaa tässä maailmassa. Sinulla on se, jota ei ole kenelläkään muulla: rakkaus minuun, minuun...

-- Uskotko vihdoinkin...?

-- Olen aina uskonut. Minun on täytynyt, vastoin tahtoani... Ja se tuntuu niin hyvälle... Kuule kuinka syksy tulee... Tuulen kohinassa... Kaikki katoaa, paitsi sinun rakkautesi, Runar... Anna minun levätä sylissäsi, näin. -- Nyt on hyvä. Minä suljen silmät, kuulen vain sinun sydämesi sykinnän ja unohdan kaiken muun. Minä olen onnellinen nyt, Runar...

Hiilet mustuvat vähitellen.

Mutta noiden kahden sydämessä palaa jälleen suurena ja ehjänä rakkaus.

Ja sinä hetkenä he eivät taaskaan pelkää talvea. Vaikka syksy kohisee raskaasti ja kaameasti ulkona. Vaikka hävitys sataa yhä...

VI

He olivat nyt kaupungissa, ja kummallakin tavallista enemmän tahtoa ja uljuutta aivoissaan.

Sillä koska he eivät kerran voineet heittää luotaan yhteistä elämäänsä, täytyi heidän ainakin päästä sen herroiksi... Täytyi... Jostakinhan ihmisen oli taisteltava...

Ja Mirdjalla oli päässään ylen monta tehokasta tasapainolakia, ylen monta viileää ja viisasta ajatusta -- kaikkien ristiriitojen varalle.

Selväpäisesti ja kylmästi oli hän itselleen selvitellyt nykyisen asemansa.

Hän oli naimisissa. No niin. Se ei ollut mikään erikoinen onni. Mutta sen ei myöskään tarvinnut olla mikään erikoinen onnettomuus. Ja jos hän todellakin heittäytyi riippuvaiseksi tuollaisesta mitättömästä arkitapahtumasta, jollaisia tässä elämässä sattui vähän jokaisen osalle, oli se ainoastaan hänen oma syynsä. Arkitapahtumien yläpuolitse täytyi hänen voida elämänsä elää. Sitäpaitsi olihan hän aina tietänyt sen seikan, että lopultakin oli yhdentekevää, kenen kanssa oli naimisissa. Avioliitolla oli aina omat ominaiset, ikävät tunnusmerkkinsä, mutta näitä ikäviä puolia ei tarvinnut välttämättä ulottaa itseensä. Miten olikaan Ranskassa? Vuosittain solmitaan siellä tuhansittain avioliittoja, ilman että pienintäkään personallista mielitekoa on mukana pelissä, ja ani harvoin ovat avioliitot siellä onnettomia. Miksi ne olisivatkaan sitä? Muodollisuus muodollisuutta vastaan; pienellä seurustelutaidolla ratkaistaan koko pulma. Aamulla pieni ystävällinen tervehdys ruokapöydässä: "bonjour ma chère", -- "bonjour mon ami", kohtelias suutelo kädelle, kaunis hymyily vastaukseksi, ja kaikki on kuin olla pitääkin. Sillä ne ihmiset osaavat ottaa asiat oikealta kannalta. Avioliitto, yksi yhteiskunnan monista ontoista pakkomuodoista! Ainoastaan hullut koettavat niin karkeissa puitteissa toteuttaa sisällön täydellisyyttä ja ihannettaan. Hullu oli ollut Mirdjakin. Naurettava ja turmiollinen tuossa pohjoismaisessa raskaan vakavassa elämän-katselmuksessa, joka ei tahdo tunnustaa mitään muotoa ilman sisältöä eikä kuitenkaan uskalla luoda sisällölle muuta muotoa kuin sen sääntöjenmukaisen ja ammoin hyväksytyn. Tusinaihmisen täydellisyyskaipuussa oli hän elänyt, antaen kuten tämä pettymysten ja katkeruuden sitten runsaasti tulvia lähimmän lähimmäisensä ylitse. Tahdittomuudessa oli hän elänyt. Ollut pieni ja ilkeä, ja uskonut olevansa orja...

Miten mielettömiä uskoja, ikäänkun ihminen ei olisi orja tai vapaa ainoastaan sikäli, mikäli hän itse itsensä orjuuttaa tai vapaana pitää.

Tästä lähin oli hän oleva vapaa. Niinkuin ei maailmassa olisikaan olosuhteita tai avioliittoja tai asianhaaroja tai muita ihmisiä, ainoastaan hän yksin. Itseään oli hänen ainoastaan toteutettava, ei mitään muuta. Silloin olisi hän vapaa. Ja ne muut saisivat riemuita hänestä tai kärsiä, rakastaa tai vihata. Mitä se kuului häneen! Ei koskaan heltyisi hän enää suojelemaan pehmeitä sydämiä oman itsensä hinnalla, niinkuin oli joskus tehnyt. Ne, jotka eivät kestäneet häntä, saattoivat siirtyä syrjään tai sortua. Sitäpaitsi olihan elämä epämieluisten ihmisten asumassa maailmassa kärsimys, josta ei kukaan päässyt vapaaksi.

Mutta maailmassa eli myös toisenlaisia ihmisiä, sellaisia, joiden kera elämä oli iloinen ja kauniskin. Sen asian oli Mirdja melkein unohtanut. Niin kauan oli hän elänyt hautautuneena heidän sisäiseen kaksinsuhteeseensa. Käännellyt ja väännellyt sitä kaikilta mahdollisilta puolilta. Itse Jumala ei olisi sellaisesta kiirastulesta ehjin nahoin pelastunut.

Hän hullu, joka niin kauan oli kehrännyt itsestään ja itsensä ympärille yksinäisen kuvittelunsa teräviä lankoja! Se ei ikinä voinut olla terveellistä.

Mutta nyt menisi hän jälleen maailmaan ihmisten luo kuten ennenkin.

Molemmat omille tahoilleen he menisivät, mies ja vaimo. Ja he palaisivat toistensa luo rikkaampina kuin ennen, sielut tulvillaan vieraitten ilmapiirien salaisia, ärsyttäviä tuoksuja ja outoja, värisyttäviä tunnelmia... Koko uutuuden viehätyksen aisti-armaus olisi sellaisessa kohtauksessa...

Heidän tähän-astinen menettelytapansa oli ollut peräti väärä. Hentomielistä, alituista toistensa tavailemista oli se ollut. Varsin kyllästyttävää ulkoa-opettelemista...

Onnettomista onnettomin sellainen taipumus kahden ihmisen välillä, joiden pitää kauan sietää toisiaan!

Ainoastaan puolivalaistuksia silloin ja puolitunnustuksia! Puoli-ymmärrystä, puoli-uskoa, ja paljon ijankaikkista hämärää heidän välillään, jotta paljastustyö ei koskaan selviäisi, ei koskaan loppuisi...

Näitä kaikkia ajatteli Mirdja, viileästi ja selvästi. Ja hänen sielussaan tykytti taas herkkä ja iloinen elämänhalu, jommoista hän ei ollut tuntenut moneen vuoteen. Hän himosi vaihtelua, uusia kosketuskohtia, uusia ristiriitoja ja avaraa maailmaa ulkopuolellaan.

Olikohan siellä kaikki ennallaan? Hänen teki mieli kokeilla. Ja kaikki ne monet sielut? Olikohan mikään nainen voinut täyttää ainoatakaan niistä paikoista, jotka hän oli jättänyt tyhjiksi? Eikö hän vieläkin ollut naisista ihanin ja ihmeellisin ja kaikkien sielujen hallitsija?

Ah, kahden vuoden sisäisen alennuksen ja kurin jälkeen himosi hän jälleen nähdä itsensä oikealla paikallaan, korotettuna, ihailtuna, tuhansien turhien toivojen tavoittamana...

Ah, kahden vuoden sisäisen toivottomuuden jälkeen tarvitsi hän takaisin itseluottonsa ja ylpeytensä. Sitten, sitten voisi hänestä vielä tulla vaikka taiteilija...

Mutta ensin täytyi hänen nähdä taas, miten sielut hänelle kumartuivat.

Se parantaisi kaiken.

VII

Ja Mirdja parantui...

Todellakin oli hänestä tullut toinen ihminen.

Hän kulki nyt ulkona, liikkui erilaisissa seuroissa aivan niinkuin entis-aikaan. Ja kaikkialla veti Mirdja huomion puoleensa tuolla kiehtovan henkevällä tavallaan, joka oli hänelle niin ominaista.

Hän näytti aivan kokonaan kuin ihmeen kautta päässeen pitkällisestä, raskaasta ja ärsytetystä mielialastaan. Kotonaankin oli hän alati hymyilevä ja keveä, jopa vallatonkin. Ei mitään perhekohtauksia enää. Runarkin oli kuin uutta Mirdjalle tässä uudessa asennossa ja koko maailma oli kuin uutta.

Tuokin ikivanha ajatus, jonka hän vielä yhä uudelleen ja uudelleen sai lukea kaikkien miesten silmissä ympärillään, tuo "madame ich liebe sie", tuntui hänestä taas melkein huvittavalta.

Mutta minkä vastaanoton saisi hän niiltä vanhaan aikaan valloitetuilta sieluiltaan? Heistä ei ollut Mirdja vielä kohdannut ainoatakaan. Ja heitä etsi hänen salainen henkiin-vironnut vallanhimonsa.

Sitten kohtasi hän Rolfin. Mutta se oli onneton kohtaus...

Se sattui eräänä iltamyöhänä. Ensimäisenä valkoisena talvi-iltana. Lumi putoili hiljaa. Hohtavan uutena ja untuvaisena se laskeutui kaiken syksyisen loan peitoksi.

Kadut olivat jo melkein tyhjät. Mirdja käveli hiljaa kotiinpäin nauttien tästä valkeasta autiudesta, joka niin äkkiarvaamatta oli astunut tuon tavallisen tuhatpäisen myllerryksen sijalle...

Hiljaista, puhdasta, tyhjää... Ainoastaan tuolla kauempana Mirdjan edellä eräs yksinäinen kulkija, yksi ainoa. Musta piste tässä valkeassa erämaassa. Miksi sen pitikin olla siinä tiellä! Muuten olisi hän voinut kuvitella olevansa yksin maailmassa...

Mirdja astuu taas...

Musta piste suurenee. Miksi se ei liikkunut? Se ei siis ollutkaan ihminen...

Mirdja säpsähtää. Kaikki selittämätön on ihmisen mielikuvitukselle kummitus.

Mutta se oli sittenkin ihminen. Oli, ja... Mirdja säpsähtää uudestaan...

Oliko tämä mahdollista? Mirdjahan tunsi lisäksi tuon ihmisen. Siinä oli se hänen vanha talvi-öinen yllätyksensä taas: Rolf. Kädet taskuissa, pää kallellaan kauluksen sisällä, aivan kuin ennen. Tällaisena juuri muisti Mirdja hänet parhaiten. Kesäistä kuvaa ei hänellä Rolfista ollutkaan, tuskinpa vaan olisi kesällä tuntenutkaan.

Kummallisesti alkaa läpättää Mirdjan sydän odottamattomasta mielenliikutuksesta ja jännityksestä...

He eivät olleet tavanneet toisiaan niin moneen tärkeään vuoteen. -- Mitä sanoisivat he kumpikin nyt?

Samassa häviää Rolf nurkkauksen taa toiselle kadulle. Ja Mirdja alkaa juosta hänen jälessään.

Joku ohikulkeva naurahtaa hänelle, sanoo jotakin... Mutta Mirdja ei kuuntele, juoksee vain.

Nyt on hän aivan Rolfin takana. Hän ei ole erehtynyt henkilöstä.

Mutta hän ei uskalla mennä hänen rinnalleen. Henkeä ahdistaa niin kummasti, polvet vapisevat ja sormenpäissä asti pistelee jälleentapaamisen jännitys.

Ja Mirdja alkaa kulkea Rolfin kanssa samassa tahdissa salatakseen läheisyyttään. -- Tällaiselta mahtaa tuntua kainon rakastajan sydämessä, ajattelee hän.

Vihdoin katsahtaa Rolf taakseen.

Silloin vasta uskaltaa Mirdja astua askeleen eteenpäin.

-- Minä olen juossut sinun jälessäsi, Rolf, hyvän matkaa, saa hän hätäisesti esiinhuohotetuksi.

Rolf näytti hämmästyneeltä ikäänkuin ei hän oikein olisi tajunnut...

-- Sinä Mirdja...

He ojensivat toisilleen kätensä ja syntyi parin minuutin kiusallinen vaitiolo.

Sivusilmäyksin tarkasteli Mirdja Rolfia ja hänestä näytti lyhtyjen heikossa valossa kuin olisi tämä viime näkemästä paljon vanhentunut.

Hän huokasi...

Kumpikaan ei tiennyt millä alkaa.

-- Miten sinä olet täällä, missä olet ollut niin kauan, kun sinua ei ole laisinkaan näkynyt ja mitä sinä teet nykyään? purki Mirdja sitten äkkiä hermostuneeksi aluksi.

Rolf katsahti Mirdjaan kummallisesti ja sanoi sitten painolla: