Part 11
Mitä jos tämä kansa, tämä suurien alkuperäisten tarpeiden käsissä taisteleva kansa, sittenkin oli jotakin Mirdjalle...? Mitä jos siinä sittenkin piili juuri se ehtymätön elämänvoima, jota hän tarvitsi?... ja eheys...? Hän menisi sen luokse... ja hänestä tulisi yht'äkkiä suuri, uhraantuvainen ja hyvä... kaikkensa hän antaisi, sielunsa antaisi... Ja kansan sielu se lämpenisi ja suurenisi myös hänen kosketuksestaan, se korkenisi, se kirkastuisi, ja tuhansista silmistä liekehtisi se häntä vastaan siunauksen sammumattomana aurinkona... Tämä olisi personattominta kaikista personallisista suhteista, vapainta kaikista uhrautuvaisuus-unelmien itse-orjuutusmuodoista. Tämä olisi kuin salaista, tuiki-läheistä yhteyttä tuiki-kaukaiseen maailmansieluun tai Jumalaan tai...
Mirdja nousi nopeasti. Melkein juoksujalkaa kiiruhti hän juhlaportille ja osti pääsylipun sellaisella hätäisyydellä kuin olisi ollut kysymyksessä hengenpelastus... Mutta heti astuttuaan aitauksen sisälle oli hän jo muuttunut entiselleen. Häntä inhotti taas...
Paksu, likainen ilma työntäytyi tukehtavana hänen silmiinsä, sieraimiinsa ja kurkkuunsa, tuo kansalle niin ominainen yhteistuoksu, joka yhdessä silmänräpäyksessä avaa näköalat sen karkeisiin ja niukkoihin elämän-ehtoihin: työn hikeä, likaisia vaatteita, tupakkaa, lapsia...
Ihmiset tunkeilivat uteliaina yksinäisen, hienon vallasnaisen ympärillä, toiset arastellen, toiset tahallaan työntäytyen ja tuuppien.
-- Sooh, sooh, ole nyt vähemmällä, etkö sinä näe herrasväkeä, kuiskutti eräs vaimo miehelleen aivan Mirdjan vieressä.
-- Alas herrat! ärähti mies raa'alla naurulla.
Mirdja oli kääntynyt selin puhujiin ja aikoi juuri jatkaa matkaansa eteenpäin, kun taas pieni näytelmä sai hänet pysähtymään.
Järjestyksen valvoja oli iskenyt silmänsä pariseen ystävykseen, jotka olivat heittäytyneet pensaan turviin pitkälleen käyttelemään pyylevää taskumattia. -- "Täällä ei ole lupa juoda." -- "Emme me siihen kenenkään lupaa tarvitsekaan." -- "Älä räysää tai pääset ruunun ruokkoon, tällaisessa paikassa ei saa juoda..." -- "Kuka minua voi kieltää syömästä ja juomasta mitä minä tykkään ja missä minä tykkään, tai luuletko, etten itse omalla työlläni ole ansainnut sitä, häh? Katsopas näitä kämmeniä, ei ne ole varkaan näköisetkään. Mutta ei taida kelvata rehellisen työmiehen kouraa koetella..." -- "Ei, konstaapeli tarkoittaa että meillä pitäisi olla oma klupi, juomisia ja mässäyksiä varten, kuten herroillakin. Mutta nyt onkin uusi aika tullut ja koko maailma on tästä lähin työmiehen klupi ja tämä juhla on työmiehen juhla ja sinä, sinä poliisi, olet meidän palvelijamme, sillä me maksamme sinulle palkkaa, me myös. Kenenkä verellä ja hiellä sinä luulet, että hopiaiset nappisi ovat kiilloitetut, ellei juuri meidän, ja kaikki herrojen komeus, kenenkä kurjuudella se on ostettu, ellei juuri meidän, ja tuokin tuossa tuo ryökkynä hepenissään..."
Äänet hävisivät yleiseen hälinään. Päihtyneet kuljetettiin pois. Mutta Mirdjasta tuntui kuin olisi koko kohtauksen painopiste äkkiä siirretty hänen niskoilleen ja kuin nyt sadat ja yhä uudet sadat katseet kateina ja syyttävinä olisivat laskeutuneet hänen päälleen. Ne putoilivat kuin polttavat kipinät hänen liiaksi hienolle hipiälleen, hänen liian valkoisille ja pienille käsilleen, ne hypistelivät karkeasti ja pahansuopaisesti hänen pukunsa ylimyksellistä väriä, ne repivät kallisarvoista sulkaa pois hänen hatustaan, ei ainoatakaan kohtaa jättäneet ne koskemattomaksi... Ja ne huusivat kaikki: "Lumiluodon kalpea ja kaunis neiti, millä olet ansainnut pehmeän elämäntapasi, rikkautesi ja yltäkylläisyytesi? Sinulla ei ole työmiehen kouraa, varkaan kämmen sinulla on. Meille kuuluu sinun rahasi, sinun kauneutesi, sinun sirot muotosi, sinun hieno hipiäsi..."
Melkein hätääntyneenä silmäili Mirdja ympärilleen omien ajatuskuviensa ahdistamana. Ahneet ihmissyöjäkatseet nielivät häntä yhä jokapuolelta. Hänen aineellista hyvinvointiaan he himoitsivat ja pyysivät kaikki, ei ainoatakaan ollut, joka olisi tarvinnut hänen sieluaan... Ja hän hullu, joka oli aikonut antaa sielunsa...
Äkkiä kääntyi Mirdja ympäri, pisti kukkaronsa ensimäisen lähellä seisovan käteen ja kiiruhti pois katsomatta taakseen.
Pois, pois! huusi hänen sielunsa. Te, jotka niin vähän onneksenne pyydätte, te ette tarvitse minua. Ja mitä minulla olisikaan annettavana teille, joilla on vielä jälellä uskon ja kuvittelun ihanat lahjat! Te olette sentään ne ainoat ihmiset, joilla on voimaa elää. Myrkkyä olisi minun sieluni teille, te tervesieluiset! En koskaan, en koskaan voi minä teille mitään antaa enkä teiltä mitään ottaa, ja oikeaan on osunut teidän vaistonne, kun se sokean vihan minuun on teissä synnyttänyt. Sillä me olemme vihamiehiä synnynnäisesti, auttamattomasti. Valhetta oli minun lähestymiseni äsken, valhetta minun uskoni teihin, valhetta yhtähyvin minun altruistinen avun-tuontini kuin minun egoistinen avun-etsintäni teidän luotanne, valhetta, valhetta! Minä en ole teitä varten ettekä te minua varten. Me olemme erilailla sairaita. Me emme voi toisiamme auttaa emmekä ymmärtää...
Kaukaa juhlakentältä kuului nyt joku isänmaallinen laulu. Mirdja pysähtyi ja kuulosti. Sitten hän naurahti katkerasti ja kovasti painaakseen tuskansa alas. Hulluutta oli tuo hänen himonsa saada yhtyä sydämensä syvyydestä tuohon lauluun, tuohon kansaan, tuohon aatteeseen. Hulluutta se oli ja luonnottomuutta. Sillä hän oli muukalainen, hän, Lumiluodon kalpea ja kaunis neiti. Ei ollut se hänen kansansa tuo, joka hänen sairasta mieltää pilkkasi, ei hänen isänmaansa tämä, jota hänen jalkansa polki, ei hänen Jumalansa, joka asui noiden juhlalippujen alla. Vieras oli täällä Lumiluodon kalpea ja kaunis neiti, sairas ja koditon. Missä oli hän syntynyt? Missä oli hänen isänmaansa? Missä olivat hänen veri- ja henkiheimonsa? Nämä täällä eivät olleet kumpaistakaan.
Ja taas alkoi Mirdja kulkea. Raskas ja katkera oli hänen mielensä ja maanpakolaisen tyhjyys tykytti hänen ylpeässä ja yksinäisessä sydämessään.
VI
Kesä kallistui jo loppupuolelleen, tuo yltä-ihmeellinen kesä, jolloin elämä aivan uusilta puolilta oli koetellut maaperää Mirdjan sielussa.
Ensimäinen mullistava työntö oli ollut isän kirje, toinen käynti Loviisan luona. Sen jälkeen olivat molemmat vaikutelmat taistelleet sekaisin, kunnes sitten tuo epäonnistunut lähentely-yritys kansanjuhlissa taas osapuilleen paransi hänet kaikista avuttomista uhraantumis-unelmista. Mutta sitä kiihkeämmin kääntyi hän senjälkeen taas omaa itseään tarkkaamaan. Sillä ihme kyllä, mitä enemmän hän tuota vanhaa kirjettä tutki, sitä selittämättömämmäksi ja samalla tärkeämmäksi kävi hän itse itselleen. Ja mitä syvemmälle hän havaintoihinsa painui, sitä monimutkaisempia pulmia löysi hän edestään.
Välistä saattoi hän istua tuntikausia liikkumatta, tuijottaen sieluunsa, kysellen omaa arvoitustaan, pinnistäen äärimmilleen kaikki, mitä hänessä suinkin ajatusta oli, päästäkseen tuloksiin, päästäkseen rauhaan, mutta turhaan... Yhtä usein kuitenkin sattui päinvastoin, ettei hän tahtonut mitään ajatella, ja kuin järkensä pelossa koetti hän sellaisina hetkinä välttää pienintäkin ajatuksen varjoa. Silloin saattoi hän olla luonnottoman vilkas, melkein kiihkeä, hakea seuraa, nauraa ja laulaa ja pilailla jokaisen kanssa, koettaen hurjalla vallattomuudella heittää syrjään yksilöllisyytensä. Mutta sekään ei auttanut. Hän oli kuin noiduttu kyselemään itseltään yhä uudestaan ja uudestaan samoja takaisin palajavia asioita.
Tai oikeastaan ei Mirdja itse kysellyt, vaan jotkut salaiset tahdontoiminnasta riippumattomat äänet hänen sielussaan.
Tämäntapaisia puheita ne pitivät:
-- Mirdja, Mirdja, jokainen hetki, jonka viivyt täällä, on jumalien herjausta. Sinä olet luotu elämään elämäsi nopeasti ja jättämään jälkeesi kuolemattoman maineen. Riennä, riennä; elämäsi murenee! Sinä olet määrätty toteuttamaan sukusi suuruuden-unelman, kulkemaan ylitse sen sillan, joka esi-isiesi alta on murtunut. Sinä olet syntynyt häikäisemään maailmaa. Nyt anna kaiken väistyä, elämäsi ehtii, taitelijakutsumuksesi odottaa, vainajien unet vartioivat sinua...
-- Ah, hullu tyttö, älä tartu mielipuolena kuolleiden uskoihin! Se on ansa. Jos kerran olet joksikin syntynyt, joksikin luotu, et enää ole vapaa etkä oma luojasi. Määrättyjen itujen, voimien, vaikutusten yhteistulokseksi olet silloin ennakolta valittu, kehdosta alkaen. Oletko varma siitä, ettei diletantismi ja hulluus, joka sukusi on murtanut, ole mennyt perinnöksi itsellesi? Ja ellet kerran ole varma tulevasi suurimmista suurimmaksi, niin kavahda kaltevaa rataa!
-- Ainoastaan nuo ainaiset epäilyt ovat suuruutesi tiellä. Miksi onkaan ajatuksesi tahkottu ijankaikkiseksi epäilyksi?
-- Se on järjen työtä hulluutta vastaan.
-- Jumalainen ja ihmeellinen on sinun olemuksesi ja valtaistuinta varten. Sinä olet nähnyt, miten kaikki ovat kumartuneet...
-- Etkö muista, että olet kyllästynyt ylistelyihin, joita olet saanut kuulla aivan liian paljon koko elämäsi ajan? Sinähän olet tottunut jo kaikelle haukottelemaan.
-- Sinä olet aivan sairas oman itsesi yltäkylläisyydestä. Sinun pitää löytää jotakin itseäsi suurempaa, jonka voima ja kirkkaus saattaa varjoon sinun oman minuutesi.
-- Lähde avaraan maailmaan!
-- Lähde etsimään kutsumustasi, Mirdja!
* * * * *
Eräänä päivänä syyskesällä oli Mirdja vihdoin tehnyt päätöksensä.
-- Setä, sanoi Mirdja, anna minun lähteä ulkomaille, minä tahdon oppia tekemään työtä. Tämä elämä ei minua tyydytä. Tämä ei ole se maa, jossa vapaus, äly ja taide voisivat juhlaa viettää. Vanki olen minä täällä. Salli minun matkustaa!
-- Matkusta, vastasi setä.
Enempää ei heidän välillään siitä asiasta puhuttu.
Mutta samalla viikolla vielä oli Mirdja lähtövalmis. Hän oli tahallaan tahtonut kiirehtiä, ettei mikään enää ehtisi tulla tätä päätöstä horjuttamaan. Eikä mitään uusia sisällisiä ristiriitoja ollut ilmestynytkään.
Ainoastaan sinä hetkenä, jolloin setä laski matkakassan hänen käsiinsä, pääsi hänen mieleensä pujahtamaan outo. Eikö ollut väärin käyttää kaikki vain itsensä hyväksi?
Ei! Ei voi kukaan ihminen auttaa toista.
Ja ylpeään uhmaan tukahdutti Mirdja sen oudon.
Ja se oli syksyä, lämmin ja kolea, keveä ja raskas, heleän kypsymyksen ja lakastuksen kalpea päivä, jolloin Mirdja lähti maailmalle.
Yksinpuheluja maailmalla
Nyt minulla on kaikki, mihin olen pyrkinyt: yksinäisyys ja vapaus ja väkevä, välkkyvä elämä ympärilläni.
Mutta ei se olekaan mitään. Sillä koko maailma heijastaa ainoastaan meitä itseämme. Se, mitä me elämän sylin sykkäilyksi luulemme, on vain meidän oman sydämemme levotonta lyöntiä. Ja niin kauan kuin minä olen minä, on maailma minun kaltaiseni. -- Niin se on.
Nyt se viittaa minulle parhaillaan, se suuri, se ihana, se tuntematon... Ja minä ojennan käsivarteni sitä kohti: minä tulen! Mutta koska minä olen minä, en tulekaan, vaan jään seisomaan: Miksi sinun riemusi on noin kulunut ja vanha, sinun tuskasi noin yksitoikkoinen, eikö sinulla ole mitään minulle annettavaa, sinä haalistunut, tyhjänpäiväinen elämä?
Mutta se on siksi, että elämä kantaa minun omaa naamiotani. Ja kantakoon vaan, kantakoon vaikka pirun naamiota; minä olen kyllästynyt sensatsioneihin ja himoan ainoastaan työtä.
Ja yksin minä olen, niinkuin olen tahtonut. Yksinäisyydessä piilee sittenkin ainoa todellinen ihanuus, todellinen vapaus. Tietää, ettei seurapeto pääse hyökkäämään niskaan odottamatta, ei edes parhaimman ystävän muodossa. Jospa voisinkin aina tarpeen vaatiessa ärjäistä heille: mene hiiteen! Mutta mitä sitten...? Tai ehkä se olisikin ollut parasta. Sillä kun katselen taaksepäin, en voi olla huudahtamatta: niin äärettömän paljon sisältöä ja tällainen on tyhjyys ympärilläni, niin äärettömän paljon rakkautta ja näin värisevän yksin minä kuljen! Ja pitäisikö minulla lisäksi olla omantunnonvaivoja jostakin? -- Onko se minun syyni, että te niin särkyvää rotua olette, todellisia porsliinileluja, te miehet! Yksi ruumiinliike voi tuottaa teille tuskaa, yksi äänenpaino voi tehdä teidät hulluiksi... Kuinka jaksaisin minä yksin olla varuillani aina, varokaa itse! Ja sentään olette te ne ainoat, joiden kanssa voin elää.
Viimeiset sanat, jotka kuulin lähtiessäni, olivat: onko hauskaa olla noin kaikkein kiertämä ja kumartama?
Herjaaja, herjaaja!
Mutta nyt tahdon olla yksin.
* * * * *
Jättiläiskaupungin tulet loistavat kuin tuhansien salaisten infernojen värilyhdyt ja vielä useammat tuhannet ihmissielut lentävät niihin kuin kärpäset ja polttavat siipensä tai kenties palavat kokonaan.
Tämä uudistuu ympärilläni joka hetki ja minä olen ruvennut ajattelemaan, että kenties ihminen vain elääkin siksi, että hän tulta kohden lentäisi ja tuleen hukkuisi.
Eikö lie tulenkestävä ihminen yli tarkoituksensa ampunut!
Katso, miten kaunista on niiden elää, jotka kirveleviä palohaavoja potevat, jotka kulkevat sydän tulvillaan tuskaa ja itkevät itsensä nukuksiin, ja katso miten kaunis oli niiden kuolla, jotka yhdestä tunteesta uskalsivat itsensä heittää pois ja hypätä liekkeihin! Todellisia ihmisiä he!
Ja vielä äsken minä vihasin heitä. Ja minä ojensin käteni noita kylmiä ja järkeviä kohti, joita sanotaan maailman olevan tulvillaan, mutta joita minä en ollut tavannut, ja minä rukoilin:
Teidän välinpitämätöntä ryhtiänne, teidän kovaa koskettamattomuuttanne minä himoan. Ihanaa olisi olla kylmä kuin jää, ei, jääkin sulaa, vaan kova ja kaunis kuin kallion kupeessa kimaltava timantti, ihanaa olisi kestää itsensä. Salli minun tulla kovaksi, kohtalo, kovaksi niinkuin sinä itse olet! Ja joskin minun täytyisi sydänpisarani hangelle vuodattaa, niin salli niiden paikalla kiveksi kiteytyä, jotta ne pistäisivät ohikulkijaa silmään ja leikkaisivat säteillään kuin rubiinit, sillä minä en tahdo, että kenkään näkisi minun tuskani höyryävää vuotoa!
Näin minä rukoilin ja se oli kauhea rukous.
Sillä mikään ei ole maailmassa ihanampaa kuin suurena tuskana tulvehtiminen. Sen minä opin tietämään sinä hetkenä, jolloin rukoukseni tuli kuulluksi ja kaikki tunne minussa sammui. Tai voisinko kenties vielä kateutta tuntea niitä kohtaan, jotka suuria tunteita tuntevat!
Kuin muisto olen minä itselleni, enkä minä ymmärrä, mitä minussa tapahtunut on.
Kaikki sisäiset intohimot ja ulkonaiset pyyteet, kaikki erotiikka ja oikkujen suloiset ailahtelut, jotka ennen minun ydintäni olivat, tuntuvat nyt vain valheellisilta varjoilta ja kuvitteluilta, joiden aika on ammoin ohitse. Vaisu välipitämättömyys on tappavana myrkkynä vähitellen tunkeutunut koko olemukseni läpi. Ja useasti lankeaa ylitseni kauheita hetkiä, jolloin hämärä, äärettömissä hapuileva tylsyys minut lyö. Asia valuu pois tajunnasta, sana jää kesken, ja kuin lamautuneina painuvat tajuttomat aivot alas. Se on hirveää ja panee aavistamaan pahinta. Mistä se johtunee? Kulutuksestako? Miten vähän ihminen sentään kestää!
Väliin ajattelen, ettei minua enää itse asiassa olekaan. Minä olen kuin luonnon-atoomi, voimapiste, joka on voimansa kadottanut. Mutta mitä hyödyttää minua kaiken maailman filosofia!
Miksi piti minun osata kuluttaa itseni loppuun, kun en kuitenkaan osannut heittää itseäni pois!
Olen väsynyt, väsynyt omaan väsymykseenikin.
Miksi piti minun elää itseni yli, Jumala?
"Itse olet itsesi pahin vihollinen." Se on totta. Minä muistan tämän niiltä ajoilta, jolloin luimme Rolfin kanssa Nietzscheä. Mutta erityisesti olin silloin rakastunut lauseeseen: "Verbrennen musst du dich wollen mit deinen eignen Flammen. Wie wolltest du neu werden, wenn du nicht erst Asche geworden bist."
Silloin en sitä niin ymmärtänyt kuin nyt. Nyt olemme mekin kaksi polttaneet itsemme tuhaksi oman sielumme sinisellä liekillä. Mutta tuskinpa siitä tuhasta enää mitään nousee...
Ah, miksi minä yhä ajattelen toisten ajatuksilla? Siksikö että olen nainen vai siksikö että olen keskinkertaisuus? Ja enkö lie tuntenutkin aina vain toisten tunteilla, minä tusinatunteilija. Neroko vain ajattelee ja tuntee omaansa...? Mutta minä en ole vielä kertaakaan tavannut neroa...
* * * * *
Minusta tulee nyt todellakin taitelija, ensi luokan taitelija. Nyt minä vasta olenkin kypsä taiteelliseen työhön. Turhaan minä valitin puuttuvani tunteita. Minä omaan päinvastoin juuri ne harvat ja valitut, jotka ovat omiaan tekemään ihmisestä suuren taitelijan. Minussa on itserakkautta ja kunnianhimoa. Ja ajatus, että minä ennen pitkää saan itselleni kaikki ne sielut, jotka täyttävät maailmankaupunkien loistavat oopperasalit, antaa minulle työ-innon, joka lähenee intohimoa. Työ on minun täydellinen onneni. Tai kukapa sen tietää? Mikä on oikeastaan onni?
"Höchtes Glück der Erdenkinder ist nur die Persönlichkeit."
Olenkohan minä persoonallisuus? Ainakaan sitä persoonallisuuttaan ei pitäisi niin rajusti metsästää kuin minä olen tehnyt. Parempi sitten pyydystellä "onnea" sellaisenaan, mutta siitä minä en ole koskaan välittänyt. Itseäni etsimässä minä vieläkin olen, vaikka itsetietoisuus juuri on elämäni särkenyt. Sillä minkä minä voin sille, etten koskaan ole osannut katsoa itseeni, hartaasti ja uskonnollisesti kuin hiljainen jumalankuvankumartaja! Vaan luonnontieteilijänä olen itseäni alati lähestynyt, levittänyt kaikkein sisimpäni tutkintopöydälle ja armottomasti sitten kaikki, jokaisen solun hajalle leikannut särkien siten kaikki, jokaisen tunteen ja tunnelman, jokaisen tahdonilmauksen ja toimintahalun, jokaisen uskon ja innostuksen. Ja vielä pahempikin olen minä ollut itselleni, kuin itsemurhaaja olen minä ollut. Jokainen itseeni tähdätty ajatus on ollut kuin päästään leikattu luoti, joka on räjähtänyt sielussa ja revellyt pirstaksi kaiken.
Sellainen olen ollut, ja kun tätä ajattelen, tuntuu minusta kuin olisi kaikki, mitä minä elämän kiihkeäksi paloksi olen luullut, ollutkin vain kuoleman kaipuuta, haudan hiljaista, itsetiedotonta himoa.
Mikä minä oikeastaan olen?
* * * * *
Olen useasti kuullut soimattavan itseäni sairaloisista omituisuuksista. Mutta nyt minä vasta ensi kerran itse itseni sellaisesta tapaan... Tai miksi muuksikaan voisin nimittää rajua äkillistä rakkauttani erääseen kuvaan...
Sillä nyt minä olen löytänyt itselleni kappelin ja pyhänkuvan, jota minä rakastan.
Jumalani, miten nainen sentään voi olla kaunis! Tekisi välistä mieleni olla mies vain sentähden, että voisin enemmän nauttia naisesta, niin, ja miksei silloin myös itsestäni. Eikö lie parempi osa sillä, joka nauttii, kuin sillä, josta nautitaan?
Mutta minun madonnani, jota rakastan, ei olekaan mikään oikea madonna eikä oikea nainen.
Minä löysin hänet aivan sattumalta suuren gallerian pimeimmästä nurkkauksesta. Sattumalta kohotin silmäni hänen puoleensa. Kullakin ihmisellä on oma Medusansa ja hän oli minun. Siihen paikkaani minä kivetyin. Ja siitä asti en tee muuta kuin katson häntä ja palvelen, tuota kylmää ja liikkumatonta epäjumalaa.
Sillä kylmä ja liikkumaton hän on kuin kivi, vaikka hän ohitse kulkevan näyttää, ja vanhassa kultaisessa kehyksessä hän asuu.
Opaalilta kuultavat hänen pitkät, hienot ja läpihohtoiset sormensa... Ja kuka tietää, mikä hänen katseensa on ollut? Auringonpistoko vai kyynel? Nyt se on ainakin vain pieni selittämätön helmi... Sillä kaiken hänessä täytyy olla kallisarvoista; jokainen piste hänen pinnallaan on muuttunut läpäisemättömäksi jalokiveksi...
Jos minä olisin hänen sijassaan, tuo ylimyksellinen aave, jonka hysteerinen kauneus vielä kuolemankin jälkeen kultapuitteissa kummittelee, en todellakaan löytäisi arvokkaampaa ilmestymismuotoa kuin hänen.
Ah, kalpea narsissi, koskemattomaksi olet sinä kivettynyt silkkiselle varrellesi!
Pyhimys olet sinä todella!
Vai ettekö ole ihailleet muutkin, kuten minä, Crivellin ihmeellistä vanhaa pyhimysnaista?...
Mutta minä en ole tyytynyt vain siihen. Minuun on mennyt hurja himo saada hänet itselleni. Ja minä olen alkanut varastaa häntä, väärentää häntä, kuljettaa häntä kotiini pala palalta. Kaiket aamupäivät olen katsellut häntä ja kaiket iltapäivät olen koettanut palauttaa hänen jalokivettynyttä ihanuuttaan maalikankaalle. Minä en ole mikään maalari ja kuin unissakirjoitusta on ollut työni. Mutta jotakin olen kuitenkin saanut hänestä itselleni...
Ja olisin kenties saanut enemmänkin, mutta nyt on kaikki lopussa auttamattomasti...
Yhden ainoan kerran elämässäni olen ihaillut naista ja silloinkin on -- mies tullut väliin.
Niin, mies on ryöstänyt minulta madonnani, enkä minä edes tiedä, kuka se mies on.
Sen minä vain hänestä tiedän, että hänellä on musta kulunut mekko päällä, herkät viiksettömät huulet ja ilkeät sanat huulilla.
Viisi päivää olin saanut madonnani edessä istua. Sitten hän jo tuli. Silloin näin hänet ensimäisen kerran.
Seuraavana päivänä tuli hän taas ja viipyi galleriassa yhtä kauan kuin minäkin. Minä tiesin, että hän koko ajan seisoi minun takanani, mutta minä en tahtonut katsoa häneen.
Kolmantena päivänä uudistui sama. Silloin minä en voinut olla enää katsahtamatta häneen. Ja samalla mies sanoo: "Te mahdatte olla äärettömän itserakas ihminen, joka jaksatte yhä istua ihailemassa omaa kuvaanne..." -- Minä hämmästyin, mutta en ilmettäkään muuttanut. Minähän olin ulkomaalainen eikä minun tarvinnut siis häntä ymmärtää. Mutta sinä päivänä ajattelin minä sitä miestä enemmän kuin madonnaa enkä voinut vetoakaan maalata.
Neljäntenä päivänä en mennytkään tavalliseen aikaani galleriaan vaan paljon myöhemmin. Hän istui jo siellä minun kuvani edessä, tällä kertaa maalisalkku levällä edessään ja sivellin kädessä.
Oh, sinä minun päähänpistojeni varastaja! sanoin hänelle sydämessäni ja minä olin niin hermostunut, että koko ruumiini värähteli. Minä aioin mennä hänen ohitsensa, mutta kun hän huomasi minut, nousi hän nopeasti tuoliltaan, tuli luokseni ja sanoi: "Hyvä neiti, ken te lienettekin, sallikaa minun maalata teidät!"
Ja kun minä en vastannut, jatkoi hän kuin itsekseen yhä katsellen minua: "On todellakin harvinaista nähdä naista, jolla on malaaria. Jumala on ollut suurempi dekadentti kuin Crivelli luodessaan teidät..."
Minä katsoin häneen niinkuin en olisi mitään ymmärtänyt ja lähdin pois.
"Te ymmärrätte minua, älkää teeskennelkö!" huudahti hän silloin seuraten minua yhä.
Mutta silloin jouduin minä kuin äkilliseen sielun hätään. Minä lensin punaiseksi kuin koulutyttö ja kyyneleet tulivat silmiini. Tein torjuvan liikkeen kädelläni ja riensin pois kuin hullu.
Paljoa minä en ymmärrä vieläkään siitä kaikesta, mutta sen minä tiedän, että sillä hetkellä minä pelkäsin sitä miestä. Sillä en koskaan, koko elämäni ajalla, ole minä tuntenut sellaista halua jäädä jonkun miehen luo kuin juuri tuona hetkenä, jolloin minä kuin henkeni edestä häntä pakenin.
Se oli ensimäinen kerta, jolloin minä pakenin miestä...
Mutta sen jälkeen on minussa jotakin muuttunut...
Ja madonnaa en minä enää tahdo nähdä...
Se on Medusa...
* * * * *
Pitääkö minun nauraa vai itkeä nyt?
Miten hirvittävän oikein minä tunsin, kun sinut Medusakseni ristin, sinä julma, kivenkova pyhimys! Mikä saatanallinen sattuma heittikään minut sinun silmiesi eteen! Ha-ha-haa! Voiko kukaan kohtaloaan välttää! Kuin rikkirevityn sukuni kammottava, liikkumaton predestinatsioni seisoit sinä äkkiä edessäni pakottavana ja läpitunkemattomana. Ja koko ajan kun sinun ilmestykselliset silmäsi katsoivat minuun, valmistivat korkeat kohtalottaret pitoja minun pääni päällä, kahleita ne kalkuttivat, ansoja asettelivat, unikukkien hulluutta helmoillaan huiskuttelivat; ja hornassa heittivät iloiset pikku pirut arpanappulaa kadotetun suvun viimeisestä... Kun minä vihdoin sinun silmiesi alta sain lähteä, olin minä rampa ja hullu ja sokea ja petollisilla juomilla juotettu, ja nöyrästi lähdin minä oman onnettomuuteni asialle.
Ja itse minä rikoin kaikki. Mutta minun osani on sittenkin vähäpätöinen... Se oli kohtalo...
Sillä minä en voi mitenkään selittää sitä, mikä on tapahtunut. Joku minua ajoi... Se oli kohtalo...
Kun minä tuon kahden viikon hulluuden jälkeen vihdoin taas ilmestyin laulun-opettajani luo, olin varsin valmistunut kuulemaan moitteita, sillä olin jäänyt pois tunneiltani sanaakaan ilmoittamatta. Olin ollut hullu, sen tiesin.