Part 10

Minä olen ollut näin pitkäpuheinen vain siksi, että sinulla olisi suuremmat edellytykset ymmärtää minua ja ennenkaikkea -- lasta. Sillä siinä lepää nyt minun painopisteeni, minun unelmani, minun uskoni, minun hulluuteni, sanalla sanoen kaikki... Vihdoin olen löytänyt sen, jonka luo aina palaan maailmalta, vaikka mitä etsisin... Ja helppohan minun nyt on sanoa, mitä etsin, millaiseen unelmaan minä nukun. Naista, yhä vielä naista minä unelmoin, mutta hänen pitää olla kaikkeus-olento, joustava kuin järki ja välitön kuin vaisto, syvä ja keveä, kaikkea yht'aikaa ja ennenkaikkea ihminen, ihminen, joka voi huudahtaa: en luule mitään inhimillistä vieraaksi itselleni! Ja enkö minä tietämättäni juuri sitä ole aina elämältä pyytänyt? Oh, halki maailman olen minä vaeltanut ja yhtä etsinyt. Sen yhden piti olla nainen ja sen naisen piti olla ihminen ja sen ihmisen piti koko elämä sisältää. Ymmärrätkö nyt? Minä menen pois ja sinun pitää jatkaa minun etsintääni, se on minun viimeinen tahtoni, ja minä johdan sinut oikealle tolalle: Mirdjasta pitää sinun etsiä sitä, ainoastaan Mirdjasta. Muualta sinä et sitä ihmistä löydä, minä todistan sen, minä, joka olen köyhtynyt ja kulunut siinä pitkässä pyhiinvaellusretkessä maailmalla enkä mitään löytänyt. Mutta nyt minä tunnen jo hänen henkäyksensä, hän elää täällä aivan lähelläni, mutta minä en löydä häntä vielä. Minun Mirdjassani hän ehkä elää. Minä katselen häntä kuin pyhää seimilasta ja kumarrun hänen edessään kädet täynnä myrhaa ja suitsutusta. Hulluksi minua sanotaan. Mitä minua liikuttaa yhteiskunnan hullut tai viisaat! Minä näen edessäni vain yhden kutsumuksen, sen jälkeen kun taitelija minussa särkyi diletantiksi, yhden kutsumuksen: löytää nainen, joka olisi kaikkeus-olento. Ja omaa lastani minä nyt palvelen. Tämä on kenties vain myöhään heränneen isäntunteen sairaloista liikavoimaa, selitän itselleni välistä, mutta se ei minua paranna päähänpistostani. Hän on nyt suurin kaikista minun huimapään-suurista unelmistani. Hän on nyt se maailma, jossa tahdon löytöretkeillä tehdäkseni ennen kuulumattomia keksintöjä. Alati tarkastelen häntä silmilläni, tarkastelen silloinkin, kun silmäni katsovat pois. Minä olen jo lukevinani hänen tummista lapsensilmistään salaisuuksia, joita ei vielä kenenkään ihmisen sielussa ole ollut. Ja minä uskon, että jos hän puhuisi, soisi jokainen hänen sanansa kuin ilmojen laulu, kuin ennen kulkemattomien juhlasaattojen helinä...

Minulle ei ole sallittu nähdä unelmieni kehitystä. Minun täytyy kuolla. Mutta Mirdjan lähetän minä sinulle. Minun unelmani tulee näin särkemään sinun unelmaasi: sinunhan piti aina saada olla yksin... Älä syytä minua. Sinä ymmärrät minut. Hän on minun hulluuteni ja viisauteni, minun rakkauteni, minun kaikkeni... Minä en voi sellaista heittää maailmaan... Kenties tulee hänestä se täydellinen ihminen, sinä ja minä yhdessä, ja sitten vielä jotakin muuta. Sinä saat toteuttaa minun unelmani... Nyt tiedät tarpeeksi. Täydennä itse loput... Minun elämääni ei voida kirjoittaa, se täytyy elää...

Minä kirjoitan tämän nyt, kun elämä kuvina ohitseni kulkee ja ajatukset pyrkivät järjestämään ja selittämään kaikkea, mikä on takana, nyt kun se uusi ja tuntematon alkaa. Nuorena tulin minä vanhaksi, nyt minä voisin tulla nuoreksi jälleen... Mutta että minun nyt, nyt juuri pitää kuolla, nyt kun tahtoisin elää! Kenties juuri siksi on rakkauteni Mirdjaan niin palavaa ja kiihkeää, kun se on niin toivotonta. Sinulle uskon elämäni keskeneräiset langat... Kevytmielinen ja hullu olen aina ollut... Sinun arvosteltavaksesi jää, missä määrin olen ollut hullu.

Minä siunaan teitä molempia jäähyväisiksi

Ervin.'

Sellainen isä, sellainen unelma ja sellainen rakkaus!

Kuumeessa ja houreessa tykyttävät Mirdjan aivot. Jo minä sukuni tunnen! parkuu riemu ja tuska hänen rinnassaan. Ikuisten uneksijoiden, taitelija-alkujen ja hullujen ylen mahtavaa sukua minä olen! Jo minä sukuni tunnen ja sukuni tunsi minut, ja kaikki hullut ovat minun ääretöntä valtakuntaani! Isäni sielun kautta minä teitä hallitsen, hallitsen. Kaikilla teillä on ollut myrhaa ja suitsutusta käsissä, kun te minua olette lähestyneet, kaikki te olette kumartuneet minun edessäni. Voisi melkein luulla, että koko maailmassa ei löydy muita kuin hulluja... Mutta silloinhan minä olisin maailman mahtavin hallitsija. Ha ha ha...

Kauhistuu Mirdja omaa houreista nauruaan.

Hirveä oli tuo kirja hänen edessään, pelottava ja suuri. Oh, Nemesis, Nemesis!

Menneitten polvien ennustus minua seuraa, menneitten polvien sielut minussa elävät, kaikki pakanoina kuolleet vainajat ovat minun lihassani nousseet ylös. Teidän elämäänne minä elän, teidän hukkaan heitetyillä voimillanne minä hallitsen, teidän herjattua heimoanne minä puolustan ja edustan. Ah, huokukaa hyvää minun ylitseni, kaikki tuntemattomien maankiertäjien ja hourupäisten tuntemattomat haudat!

Lieskuu Mirdja edestakaisin lattialla, henkien näkyjen, sielujen kanssa hän puhuu, ja silmät palavat sisäänpäin katseettomina tulipalloina.

Tällainen olen minä Mirdja, vielä äsken orpo, nyt suuren suvun jälkeläinen ja hallitsija!

Mutta aamupuolella yötä selittyy katse jälleen ulospäin näkeväksi... Henget ovat hälvenneet ja Mirdja istuutuu ajattelemaan...

Yhden ainoan pisteen ympäri kierii ajatus, yhteen ainoaa pisteeseen hän tuijottaa...

* * * * *

Setä istuu samaten ja tuijottaa. Koko yön on hän valvonut ja odottanut, että Mirdja tulisi, kysyisi jotakin, sanoisi jotakin... Mutta hän ei ole tullut ja hetki hetkeltä on setä käynyt yhä rauhattomammaksi. Oi, mitä kaikkea hän on ehtinytkään läpi käydä tänä yhtenä ainoana yönä, koko elämänsä on hän ehtinyt tilittää... Sitten taas tarttuu ajatus tuohon kirjeeseen ja Mirdjaan. Ehkei hänen sittenkään olisi pitänyt antaa paperia. Hulluuskin on tarttuvaa. Täytyihän hänen myöntää itselleen, että vainajan päähänpisto oli tavallaan siirtynyt häneen... Mitä se sitten vaikuttaisi Mirdjaan?... Siinä oli sittenkin niin hämmentävän paljon totta siinä kirjeessä...

Ja vanhus alkaa taas muistutella mieleensä kirjettä, jonka hän niin lukemattomia kertoja on lukenut... Siinä oli sittenkin paljon totta... Mutta mitä siihen tulee, että he olivat niin erilaisia, velivainaja ja hän... no niin, siitä lausunnosta saattoi paljonkin tinkiä pois... etenkin nyt myöhemmin, kun kaikki oli selvillä hänelle itselleenkin. Hän oli kyllä aikoinaan luullut itseänsä viisaammaksi kuin veli, sentähden ettei hän muka vetänyt uniaan ja ajatuksiaan todellisten tekojen maailmaan. Mutta ainoastaan itsepettäjä oli hän ollut. Sillä kun hän silloin nuorenamiehenä vetäytyi yksinäisyyteen, ei hänen sisin tarkoituksensa suinkaan ollut, ettei kukaan koskaan saisi hänestä mitään tietää. Päinvastoin oli hän silloin juuri unelmoinut maailman-kuuluisuutta. Hänen oli pitänyt kirjoittaa jonkinmoinen filosofian encyklopedia. Mutta se filosofia ei ollut milloinkaan tullut valmiiksi. Alkuperäiset maksiiminsa oli hän aikoja sitten hajoittanut tuuleen, ja lopulta oli hän tunnustanut itselleen, ettei hän ollut keksinyt mitään uudempaa eikä kestävämpää teoriaa kuin tuhannet ennen häntä tai vielä musertavammin: hän oli itse omalla elämällään kumonnut teoriansa. Tai siihen oli tullut väliin hullun veljen hullut unelmat. Aivan satunnaisen erehdyksen kautta hänen luokseen saapunut lapsi oli muuttunut hänen kohtalokseen ja anastanut abstraktisten haaveilujen valta-istuimen. Filosoofi ja filosofia saivat kuolin-iskunsa. Mutta sitä ei saisi Mirdja koskaan tietää... Ja nythän se jo olikin vähäpätöistä: lapsi oli kerta kaikkiaan muuttunut hänen kohtalokseen... Mutta alussa oli hän todellakin ollut kuin pettymys, kuin paha laskuvirhe... Sitten myöhemmin oli hänestä tullut ihana välttämättömyys. Jokainen pilventakaisen maailman kuperkeikka nousi taas jaloilleen tämän positiivisen elämän maaperässä. Tälle lapselle saattoi hän toki antaa kaiken vuosien pitkän ajatustyönsä ja viisautensa. Se oli käsitteiden heittämistä elävän elämän kiirastuleen... Se oli totuuden etsijälle kuin koettelemus...

Ja niin tuli hänestä, ylpeästä teoreetikosta, nöyrä ja ihmeellinen kasvattaja, joka äkkiarvaamatta uneksi samoja hullun veljen unelmia jostakin uudesta, salaperäisen ihanasta olennosta ja täydellisestä ihmisestä. Ja mitä enemmän tuo pieni ihmelapsi näytti ymmärtävän ja omaavan nerokkaan kasvattajansa ajatuksia, sitä hullummaksi uskossaan ja ylpeydessään kävi tämä. Tämä ihminen oli oleva hänen elämäntyönsä suuri tunnustus. Ja he kävivät yhdessä läpi kaikki ihmiskunnan eri kehitys- ja ajattelumuodot, ja setä teki kaksinverroin työtä, jotta hänellä olisi aina jotakin uutta ja kaunista annettavaa kasvatilleen. Mutta milloinkaan ei hän mitään tyrkyttänyt, ei mitään opettamalla opettanut, jotta lapsi itsessään kypsyttäisi kaiken ja jotta hänen oma pyhä yksilöllisyytensä saisi täyteen kukkaansa puhjeta, niin harvinaiseksi, niin suureksi ja kauniiksi kuin suinkin.

Näin elivät he omituisen yhdessä ja irrallaan monta vuotta. Toistensa sieluista he elivät. Ja kun Mirdja meni suorittamaan ylioppilastutkintoa, oli hän moninverroin viljellympi kuin ketkään hänen ikäisensä. Mutta silloin tulikin työtoveruksille ero. Mirdja jäi kaupunkiin ja setä ymmärsi, että nyt oli hänen annettava sijaa elämälle.

Nyt vasta kun hän taas istui yksin erakkona Lumiluodollaan, kuten alkuaikoina, nyt vasta tunsi hän, miten hän oli muuttunut. Mikään ajatustyö ei enää tuottanut hänelle iloa, päinvastoin. Se oli vain Mirdjaa varten, mutta Mirdja oli poissa. Ja Mirdja oli hänen onnensa, hänen elämän-sisältönsä ja kaikkensa, sen hän nyt varmasti tunsi. Mirdjassa riippuivat alati hänen ajatuksensa. Mitä tulisi hän tekemään elämästä ja elämä hänestä? Hänellä oli todellakin nyt heidän molempien sielu, isän ja sedän. Tai itse asiassa, mitä eroa heidän välillään olikaan! Samaa ainesta he olivat, uneksijoita, unissakävijöitä, diletantteja kumpikin. Mitä sitten, jos ei hän ollutkaan vienyt diletantismiaan maailman suurille markkinoille kuten veli! Mirdja esti sieltä hänen filosofiansa ja filosofia oli estänyt viulun. Ah, viulu, viulu! Hänen nuoruutensa suuri rakkaus! Pitkän aikaa on se uinunut, ja kenkään ei tiedä sen tarinaa. Kenkään ei tiedä, että usein vielä nyt yön yksinäisinä hetkinä, jolloin Mirdja kulkee kaukana maailmalla, istuu erakko-setä tornikamarissaan viulu polvella ja itkee... Itkee sitä, ettei hän nuorena miehenä tehnyt kuin hullu veli. Miksei ottanut hän kainaloonsa viulua ja lähtenyt avaraan maailmaan? Ehkä olisi hän nyt jotakin muuta! Mutta sitten hän muistaa veljeään, naurahtaa epäuskoisesti omille ajatuksille. Hän, vanha hupsu! Mutta ikävä hänen on ilman Mirdjaa. Ja salaa pimeässä tornikamarissa nyyhkyttää hänen viulunsa niinkuin hukkaan menneelle elämälle. Nyt ei kukaan tarvitse häntä enää, kun Mirdjaakin opettaa jo elämä itse... Oi Mirdja, Mirdja, ei koskaan saa hän tietää, mitä hänelle on uhrattu... Pitkät, pimeät ja surulliset ovat yksinäisen sedän päivät Lumiluodolla ilman Mirdjaa.

Mutta aina kun Mirdja tulee, silloin on valoa ja iloa, silloin lepattaa lippu Lumiluodon tornissa ja vanha viulu laulaa uudesta keväästä.

Istuu setä yksin yön hiljaisuudessa, odottaa Mirdjaa ja miettii: Minun ei sentään olisi kenties pitänyt antaa kirjettä, se on kuin tähti-ennustus. Se voi viedä hänen järkensä. Mirdja on kyllä hyvin viisas, mutta hänellä on meidän molempien sielu, hullujen sielu...

Istuu setä ja odottaa... Mirdja ei tule. Sinä yönä on isä sedän ja Mirdjan välillä.

* * * * *

Seuraavana aamuna aikaiseen koputtaa Mirdja sedän ovelle:

-- Setä, miten olet saanut minun isäni kirjeen? Se on kummallinen. Siinä ei ole postileimaa, ei paikkaa, aikaa, ei mitään mainittua. Se on lähtenyt kuin itse ijankaikkisuuden helmasta. Miten olet saanut sen?

-- Sain sen sinun kerallasi.

-- Miten se on mahdollista?

-- Sinut toi tänne hoitajatar, jonka haltuun isäsi oli uskonut sinut ja kirjeen.

-- Missä hän nyt on?

-- Hän asuu täällä lähipitäjässä.

-- Setä, minä matkustan häntä tapaamaan.

IV

Mirdja kulkee ventovieraalla seudulla, kulkee yhdestä matalasta majasta toiseen kysellen Kuutanaisen Loviisaa. Tässä kylässä piti hänen asua.

-- Vai Kuutanaisen Loviisaa se rouva hakee, pyykille vissiin? Mutta ei siitä enää ole työihmiseksi, se kun on jo niin pahasti vioittunut. Tokko siitä enää nouseekaan. Kevättalvesta astihan se on makuulla ollut.

Tämän kuulee Mirdja eräässä mökissä, jossa hänelle osoitetaan pientä tuparähjää läheisen mäentöyrään alla.

Tuolla siis, tuollaisen katoksen alla lepäsi hänen synnyinsalaisuutensa!

Mirdja astui sisälle köyhään huoneeseen. Ummehtunut likainen ilma huohotti häntä vastaan ovessa. Se tuntui niin vastenmieliseltä, että Mirdja vaistomaisesti pidätti askeltaan. Hän voitti kuitenkin silmänräpäyksessä inhonsa ja veti oven jälkeensä kiinni, vaikka hän mieluummin olisi jättänyt sen auki. Sairashan oli kuolemaisillaan, oli hänelle sanottu. Täytyihän hänen saada heittää henkensäkin tähän kurjaan, tukalaan ilmanalaan, jossa hän oli elämänsä elänyt. Tällaista, tällaista ei Mirdja ollut osannut aavistaakaan...

Hän lähestyi vuodetta. Likaiset sänkyvaatteet löivät häntä vastaan melkein sietämättömän löyhkän. -- Kuinka oli ihminen saatettu jättää näin yksin ja avuttomaksi ja ilman hoitoa! Eikö hänen lähellään asunut ainoatakaan hyvää ihmistä! Syvä sääli voitti äkkiä kaikki muut tunteet Mirdjassa. Hän kumartui... Vanha vaimo lepäsi liikkumattomana, silmät ummessa, valkoiset hapset sekavana takkuna pään ympärillä, luiset kädet ristissä rinnalla...

Nuo kädet olivat siis Mirdjaa kannelleet, tuo kauhea, ryppyinen, ruma suu häntä ehkä suudellut... Mirdja värisi... Mutta yksi tunne häntä hallitsi: nyt oli hänen vuoronsa auttaa, hoitaa... tuo oli kaikki kuin hänen laiminlyönti-syntejään...

-- Loviisa, oletteko hyvin sairas? sai Mirdja kurkustaan ulospuristetuksi.

Vaimo avasi silmänsä tuijottaen tylsällä kummastuksella hienoon neitiin edessään...

-- Minä olen Mirdja...

-- Herra Jeesus, mumisi sairas, onko se mahdollista... Mirdja, Mirdja, Jumala teitä siunatkoon, te olette aina ollut enkeli...

-- Tarvitsetteko jotakin?

-- Enhän minä, mitä minä nyt enää, huohotti sairas. Poishan minä jo pian pääsen ja hyvähän minun on nyt... se Mannun Tiltu siunattu vei tuosta ne lapsetkin kitisemästä. Olkoon Jumala orpopahoille armollinen. Eihän se taivaallinen isä sentään ijankaikkista ristiä anna. Pelasti minutkin siitä helvetistä, johon minä tässä ajallisessa elämässä jouduin. Taivas varjelkoon teitä sellaisesta, Mirdja. Ettehän te vielä ole naimisissa -- tai taidatte ollakin. Mutta toista se on herrasväen. Eihän ne sellaisia petoja olekaan. Ohhoh, se vasta tietää, mitä maailma maksaa, joka saa elää niinkuin minä juopon retkun kanssa kirouksessa ja nälässä, potkittuna kuin koira. Jumala syntistä monella tavalla kurittaa. Mitä ylpeämpi lapsi, sitä kovempi vitsa. Ja parempi se onkin niin. Kurita täällä, säästä siellä! Kaikkihan täällä loppuu, maailmakin loppuu. Eihän ihmisen elämä ole sataakaan vuotta. Minäkin jo pian pääsen pois tästä surun laaksosta.

Raskaalla kauhulla kuunteli Mirdja tätä luonnottoman pitkää sanatulvaa ennen ikuista vaikenemista. -- Niin tällaistahan oli elämä! Aina vain sama sävel joko karkeammassa tai hiotummassa muodossa! Mitä olikaan kaikki se kärsimys, minkä Mirdja tähän asti oli nähnyt tai kokenut, tämän rinnalla? Lapsen leikkiä, sulaa nautintoa. Ei, ei! huusivat taas katkerat ja paatuneet ajatukset, me olemme herkempiä, me kärsimme enemmän; tämä rääkkäyksen uhri tässä ei osaa kärsiä hänen on hyvä olla, hänellä on rauha... hänellä on alistumisen taito. Niin todellakin... eihän ihmisen elämä ole sataakaan vuotta. Hyvä Jumala, sata vuotta hukkaan, tarkoituksettomaan, alentavaan kidutukseen! Ja se ei ole vielä mitään! Tämän vaimon nöyrä alistuminen pakolliseen, pahaan kohtaloon vaivasi Mirdjaa.

Uskontoko tuollaisiksi mursi ihmiset? Ei, ei uskonto, vaan papit... Ei, ei papitkaan... Noin hirvittävää valtaa ei heillä toki ollut. Elämän kurjuus on ensin ja sitten vasta tulevat papit ja puhuvat, ja heidän sanansa rapisevat kuin pienet pisarat syksyn suuren mädännyksen yli. Se tietysti pahenee, mutta entä sitten; mädännys on jo pohjalla, pohjalla... Mutta tuo lohdutus: "ei se ole mitään, eihän ihmisen elämä ole sataakaan vuotta", se oli heiltä, heiltä! Ei mitään, hänen ainoa elämänsä! Ei ainoa, sitten tulee se oikea ja kaunis... Mirdja naurahti. Samassa pelästyi hän itseään. Miksi tuijotti hän kuin mielipuoli ja nauroi kuolevan naisen vuoteen ääressä? Mutta elämän kurjuus oli todellakin liian suuri, jotta hän sille olisi voinut itkeäkään. Jähmettyvänsä tunsi Mirdja sen edessä. Mädännäisyyden ja hävityksen haju tunki tukehtavana hänen sieraimiinsa ja toisella puolen tuijotti kuoleman kauhea, tuntematon pimeys...

Mirdja oli vielä äsken tuntenut, että hänen piti kuolevaa auttaa, mutta nyt se tuntui hänestä vain lapsellisuudelta. Luonnollista oli hänestä nyt, että Loviisa makasi likaisessa, ummehtuneessa pirtissään ja kuoli yksin. Mihin tässä riittäisi hänen apunsa tai kenenkään apu hukkaan menneen elämän edessä, joka ei ollut edes saanut elämäksi puhjeta, ei tähdätä ruumiin tarpeita pitemmälle, ei kypsyttää ihmistä ihmiseksi...?

Mirdja värisi kuin kylmästä. Oliko hän vielä liian suuri idealisti, sen liikavaloko vain tämän elämän äkkiä niin mustaksi varjosi? Miksi häneen koski niin kipeästi tämän ruman vanhan vaimon edessä? Oliko hän liiaksi itse untuvilla nukkunut? Mutta hän hoki sydämessään vain yhtä ajatusta: hukkaan mennyttä, hukkaan mennyttä kaikki, tämän vaimon elämä, hänen setänsä, hänen isänsä elämä ja -- hänen omansa. On olemassa jotakin voimakkaampaa kuin ihmisen voima. -- Mutta kuka oli opettanut, että se voima on hyvä! Pitikö sitä kutsua Jumalaksi? Ah, hirveä, väkivaltainen luonnonvoima on Jumala, kun se heikkoa ihmistä kurittaa ja omaa jumaluuttaan hänestä etsii...

Pää riipuksissa seisoi Mirdja sairaan vuoteen ääressä. Yhdessä hetkessä oli hän ehtinyt toiseksi muuttua... Ja tänne oli hän tullut oman sielunsa salaisuutta etsimään... tältä vaivaiselta... Eikö se ollut synti?

-- Te hoiditte minua pienenä... ja te näitte isäni... muistatteko häntä?

-- No, voi siunattu lapsi, mitä kyselee! No josko muistan, kuin eilisen päivän muistan minä kaikki. Niin se oli herttainen se teidän pappanne, ettei sellaista miestä enää toista synny. Ja niinkuin se teitä lellitteli ja hellitteli! Että sen niin nuorena piti kuoleman! Tuskin olisin minäkään joutunut sellaiseen kurjuuteen, jos pappanne olisi elänyt, ei sen käsi ollut koskaan koukussa eikä silmä kovana, ei huonointakaan kohtaan. Mutta oma syynihän se oli, kun menin ottamaan sen Kuutanaisen. Sellainen se oli kuin itse helvetin peräseinästä reväisty pääruhtinas. Mutta kuka sen silloin tiesi alustapitäen? Ja kun ei iljennyt sitä Liisa-tyttöä sille Lumiluodon herralle näyttää, se kun aina oli niin yksitotinen, ja äidin sydän se nyt on sellainen... Niin se oli heikkoverinen se pappanne, ei olisi luullut Lumiluodon herran veljeksi, ja vieraalle maallehan sen piti kuollakin. Mutta te Mirdja olette kovin tullut pulskaksi ja kauniiksi...

Kova yskä katkaisi puheen. Vanhus oli käynyt aivan hikiseksi ja nyt yht'äkkiä tuli hän omituisen jäykäksi ja kieli kangistui...

Mirdja pelästyi... Joko se nyt tulee, se...? Varmasti oli tämä syntiä. Loviisalla oli varmaankin muuta itsekohtaisempaa ajattelemista sen suuren tuntemattoman edessä. Hänen viimeiset hetkensä olivat säästettävät hänelle itselleen.

-- Loviisa, minä lähetän teille hoitajan, sanoi Mirdja.

-- Voi siunattu Mirdja, mitä minä enää mistään hoitajista piittaan. Lähettäkää minulle vaan pappi! Jumalan kanssa vielä on tili jäljellä...

Mirdja tunsi kuin iskun kasvoillaan. -- Niin, tietysti pappi! Kuinka vähän hän ymmärsi ihmisen todellisia tarpeita! Kuinka vähän hän ymmärsi ikuisuuskaipuuta tämän ihmisen rinnassa! Hän, joka oli ajatellut ihmistä jumalan vertaiseksi, omaksi välittäjäkseen ja esirukoilijakseen, omaksi papikseen!

Ah, painu alas, sinä korska Mirdja, joka vielä äsken ylpeili suuresta, pakanana kuolleesta suvustasi! Sinä et ollut silloin nähnyt, miten ihmiset kuolevat. Ah, painu alas, sinä korska Mirdja ja opi, mitä ihmisille opetetaan: "Te olette maan tomu! Armosta olette te autuaiksi tulleet, ette itse kauttanne"...

-- Te saatte, Loviisa, mitä tarvitsette, jääkää hyvästi.

Mirdja ojensi kätensä.

Kovasti tarttui siihen vanha vaimo luisilla keltaisilla sormillaan.

-- Enkeli te olette Mirdja, kuten isännekin... Jumala teitä siunatkoon pitkällä onnellisella elämällä.

Mirdja astui ulos. Sokeudella häikäisi alkukesän aurinko ja puhdas ilma melkein pyörrytti.

Tottuisihan sitä siihen ummehtuneeseenkin...

Täältä oli hän siis tullut itseään etsimään... Aina etsi hän vain itseään, itseään... Hän ei ollut voinut mitään ottaa, sentähden että hän oli tullut vain ottamaan... antamaan olisi hänen pitänyt tulla...

Mirdja käveli hitaasti. Ajatukset kulkivat itsepäisinä, napisevina...

Hän toisti mielessään sairaan viimeisiä sanoja: "siunatkoon pitkällä elämällä"... Eihän ihmisen elämä ole sataakaan vuotta...

Jumala, Jumala, hän huokasi.

V

Kansanjuhla oli juuri alkamaisillaan, kun Mirdja saapui Kanniston kentän kohdalle.

Varsin tätä varten oli hän kävellyt viisi kilometriä. Minkätähden oikeastaan? Sitä ei hän itsekään osannut selittää. Mutta aina siitä asti kun hän oli istunut kuolevan Loviisan pirtissä, aina siitä asti oli hänen mielessään asunut outo. Joku sellainen kummallinen, joka ei antanut rauhaa, joka teki hänet levottomaksi, itseensä tyytymättömäksi ja epävarmaksi. Jonkun uuden ja tuntemattoman ihmisyyden kynnyksellä seisoi Mirdja, pelottavan ja suuren, josta hän ei ennen ollut tiennyt mitään, hän, joka oli kerskunut ihmisen tuntevansa...

Mitä oli tuo n.s. kansa? Lintuperspektiivistä oli hän sitä tähän asti mittaillut keveästi ja ohimennen, kuten ainakin väärennyshaluiset pinta-ihmiset, ja siksi oli hän sen aina niin helposti voinut sivuuttaa. Mutta nyt tuntui se tulevan häntä vastaan hänen omalta tasoltaan korkeana ja syvänä kuin valtameren vyöry, pakottavana, vaativana ja kovasilmäisenä kuin ratkaisematon elämänkysymys...

Mirdja hiljensi askeleitaan. Hänen edessään ja takanaan tulvehti kansaa, tirskuvia tyttöjä kirjavissa juhlatamineissa ja seurapitoisia miehiä, joiden hampaissa törrötti pahanhajuiset paperossit. Mirdjasta tuntui kaikki sangen vastenmieliseltä ja hän poikkesi valtamaantieltä pienelle yksinäiselle metsäpolulle. -- Mutta tuskin oli hän sen tehnyt, niin se outo jo alkoi taas kolkuttaa ja vaivata. Tätä sinun ei olisi pitänyt tehdä; kuinka voit sinä koskaan tunkea syvyyksiin, jos kuorta jo kammoat, Mirdja, Mirdja, Mirdja...? -- Ja ajatustensa painoon pysähtyi Mirdja...

Mutta kentältä alkoi kuulua virren veisuuta. Se kohosi suurena ja hartaana ja vakuuttavana kuin lähteneenä tuhansista sieluista, jotka puhuivat samalla suulla ja samaa asiaa... Ja sillä hetkellä ei mitään muuta koko avarassa maailmassa! Ainoastaan se suuri puhe ja ääretön hiljaisuus sen ympärillä...

Jumalan juhla, Jumalan juhla! huokasi Mirdja.

Ja yht'äkkiä rajun mielenliikutuksen lyömänä lankesi hän polvilleen maahan kuin rukoukseen ja kuumat kyyneleet tulvahtivat esille... Se oli hartautta ja se oli tuskaa... Se oli puristavaa, kipeää kaihoa saada yhtyä tähän kansaan, tähän Jumalaan, tähän jumalanpalvelukseen... Se oli ystävän ja ymmärtämyksen nälkää, elämän sisällön ja sydämen sisällön huutavaa, ijankaikkista nälkää...