Part 9

Niin uskoo myös lähitienoon kansa, joka tietää kertoa hyvinkin satasen kummallista juttua tuosta hassakasta "Lumiukosta", jota nimeä Arnold Ast on saanut kantaa heidän keskuudessaan aina ensi saapumastaan saakka. Se tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten, ja se oli kauhea, kaikista pahoista taivaan merkeistä mainio vuosi koko kalastajakansalle. Myrskyjä, haaksirikkoja ja yletön lumentulo, joka oli peittää alleen kaiken köyhän kansan. Ja sitten lisäksi kuin taikurin kädestä ilmestyy samana vuonna eräälle rantatöyräälle eriskummallinen ihmis-asunto kuin jääkarhunluola ja linnunpesä yht'aikaa, ja vielä eriskummallisempi ihminen alkaa näyttäytyä seudulla. Sellainen outo, jolla on tukka valkea kuin kinosten harja ja suu mykkä kuin tontun. "Se ei hyvää ennusta", sanoivat vanhat, "se on tämän lumentulon haltia itse." Mutta sitten näiden kolmenkymmenen vuoden kuluessa olivat kaikki jo ehtineet rauhoittua. Ei mitään lumen- eikä vedenpaisumuksia ollut sen koommin ollut. Lumiukko ei enää herättänyt mitään suurempaa huomiota. Kaikki tunsivat jo hänen tapansa. Hän ei ollut tehnyt mitään kolmeenkymmeneen vuoteen, ei koskaan kalastanut, ei ampunut vesilintuja, ei muokannut maata, ei mitään. Vähän päästään löyhä hän oli tietystikin. Mutta olla niin rikas, ettei tarvitse tehdä mitään kolmeenkymmeneen vuoteen! Oh, miten mahtoi hän olla onnellinen!

Taas on kevät. Tuuli soittelee valkoisella vaahtokanteleellaan, meri korkeana kohisee.

Lumiluodon linnan katolla lepattaa levoton lippu.

Juhlavaate on lippu, iloisten seurojen sanansaattaja, majakka kunniakulkueille! -- Nyt se lyö ja lepattaa, tuulta pieksää ja pingottuu, eikä ketään kuulu. Yksinäisyys sitä vain kivettynein silmin katsoo. Sitäkö se kunnioikin, erakkuuden verimerkkinäkö se nyt kohoaa?

Mutta laineet lähenevät sitä ylpeinä, korskuvina, pitkässä rohkeassa rivissä, ne tietävät paljon erinomaisia salaisuuksia...

"Lapsi on taas tullut", kohisee vanha valkopartainen aalto. "Eihän hän ole enää lapsi, hän on jo oikea nainen, mutta mistä sinä sitä huomasit, sinä vanha tuhatvuotis tonttu", lipattaa keveämpi läike valkopartaisen olalla.

"Kumpi on heistä viisaampi, mies vain nainen?" utelee pieni viheräsilmäinen laine.

"Nainen, nainen! Hän tulee kaukaa ja on oppinut elämältä. Nainen on aina viisaampi kuin mies, elämä on aina viisaampi kuin erakkuus..."

"Mies, mieshän toki! Yksinäisyydessä puhuu itse Jumala. Mies on oppinut itse Jumalalta."

"Siksikö hän on niin harmaa? Jumala ottaa opistaan kovan hinnan."

"Ja kaataa kesken. Ihminen ei ole mikään tuhatvuotistonttu..."

Lakkaamatta puhelevat aallot... Ne likenevät, mutta väistyvät taas ja painuvat alas. Ne eivät koskaan ole kysyneet liian äänekkäästi...

"Me tiedämme sentään paljon erinomaisia salaisuuksia", kohisevat ne mennessään.

II

Ensimäisinä viikkoina, jotka Mirdja vietti Lumiluodolla, hän vain lepäsi, lepäsi ajatuksettomana ja tunteettomana, nauttien ainoastaan yksinäisyydestä ja rauhasta. -- He kaksi vanhaa erakkoa...

Sitten sanoi Mirdja itselleen: mutta enhän minä olekaan vielä sadan vuoden vanha, kuin eilen syntynyt minä olen!

Hänestä tuntui, että hän oli lapsi, jonka silmät vasta ensikertaa avautuivat havaitsemaan Jumalan suurta, ihanaa luontoa. Kuin lapsi hän oli. Tuntikausia saattoi hän istua meren rannalla polskien paljailla jaloillaan vedessä tai hyppelehtiä kiveltä kivelle punahiekkaisen, matalan poukaman ulommaiselle karille saakka. Ja kun hän välistä putosi veteen vyötäisiinsä asti, saattoi hän jäädä siihen nauramaan omalle irvistelevälle vesikuvalleen, ja yhä uudestaan ja uudestaan täytyi hänen painaa keuhkoihinsa meren suurta suolaista tuoksua, joka oli nyt niin lähellä, niin lähellä. Tai sitten hän kiipeili rantavuorilla, huhuili metsään, huhuili merelle, huhuili sedälle... Mirdja tahtoi ollakin vain pieni tyhmä lapsi, sedän piti olla Mirdjan vanha, viisas ja hyvä setä, ei muuta. Lakkaamatta kuletti hän setää mukanaan, lakkaamatta kyseli hän ilmasta, maasta ja merestä, kaikesta taivaankannen alla, ei siksi, ettei hän olisi tiennyt, mitä kysyi, ei edes siksi, että hän olisi tahtonut mitään selityksiä, vaan ainoastaan sentähden, että oli niin suloista ja turvallista panna kätensä sedän suureen vakavaan käteen ja kysyä: "setä, miksi?" Sitäpaitsi Mirdja tiesi, että tämä leikittely oli sedän harvoja nautintoja tässä maailmassa, että hänestä tuntui hyvälle nähdä, että joku häntäkin näin tarvitsi. Ja ymmärtää setää, se oli aina ollut Mirdjan suuri, salainen ylpeys. Sillä Mirdja tiesi sedästä paljon erinomaisia salaisuuksia, hän yksin osasi selittää monta kummallista asiaa, jotka kaikille muille jäivät ainaisiksi arvoituksiksi. Sillä paljon taikauskoa oli ajan pitkään kerääntynyt erakon maineen ympärille. Kansa ei sittenkään koskaan ollut päässyt aivan vapaaksi salaisesta pelostaan. Etenkin oli kaikkien silmätikkuna Lumiluodon päätyrakennuksessa kohoava pieni torni, jonka kansa oli ristinyt "Pirunmajakaksi." Ei oikea ihminen sellaista tarvitsisi, seitsemän huonetta päälletysten, kuin seitsemän kuoleman syntiä. Ja aina pahimpina myrsky-öinä kuului siellä soittavan, ei valoa, ei mitään ikkunoissa, ainoastaan sellainen laulu ja valitus ja uikutus kuin sata ihmistä tyrskisi. Itse pääruhtinas se siellä vain taitaa ulista. Näin tiesi huhu. Ja lapset, jotka kävivät marjassa, olivat nähneet Lumiukon kävelevän ja höpisevän itsekseen jotakin, joka ei ollut edes ihmisten kieltä, ja joka sanan perästä oli se ottanut taskustaan paperipalan ja heittänyt tuuleen. "Mustaa taitoa se harjoittaa", uskoivat toiset, mutta suurin osa ei ajatellut niin syviä, vaan naurahtivatpahan vain kaikelle, "tietäähän nyt heikkopäisen, mitä se tekee, ja vielä kun on rahaa niin, että vaikka kultapalasia metsään nakkelisi, mutta siihen se sentään on vielä liian viisas!" Tällaiset puheet olivat tulleet Mirdjankin korviin. Oi, hän yksin olisi osannut kertoa oikean tarinan Pirunmajakan salaperäisestä musiikista ja tuuleen viskatuista paperinpaloista. Ja hänen olisi väliin tehnytkin mieli kiivetä Pirunmajakan ylimmälle kattosakaralle ja kuuluuttaa sieltä koko maailmalle: kumartakaa, ihmislapset, tätä tornia, täällä ei asu piru eikä hullu, vaan suuri tietäjä ja taitaja, suuri filosoofi, jonka ainoa hulluus on siinä, että hän on ilmaan hajoittanut filosofiansa, suuri soittoniekka, jonka ainoa pirullisuus on siinä, että hän on soittanut ainoastaan meren tuulille! Mutta sitten oli hänestä taas tuntunut, ettei koko maailman kunnia ja kumarrus olisi voinut tuottaa hänelle niin paljon ylpeää riemua kuin tämä oikeus yksin kaitsea ja ymmärtää suuren ihmissielun suurta mystiikkaa. Ja tämä ihana oikeus oli tuonut mukanaan hänen sieluunsa tuhatta tuiki hienoa velvollisuutta tuota rakasta erakkosetää kohtaan. Ja niin oli heidän suhteensa kummankin puolen kehittynyt joksikin aivan erikoiseksi, aivan selittämättömäksi...

Niinpä oli Mirdja nytkin sedän ilmakehässä äkkiä ikäänkuin unohtanut kaikki surulliset irtirepäisyt takanaan. Kaunista, herkkää suloa tahtoi hänen sielunsa vain huokua tässä ihanassa paikassa. Ja kaiken itse-ajattelun tappoi Mirdja yhteen ainoaa lauseeseen: minun on niin hyvä olla sinun luonasi, setä, minun on hyvä olla...

Mutta ajan pitkään ei sekään käynyt... Väkisinkin heräsivät taas ennalleen kaikki vanhat ajatukset ja muistot, kaikki itsekuluttavat kyselyt, jotka joka kerta, kun Mirdja koetti päästää niitä ilmoille, yhä tiukemmin vaan painuivat häntä itseään vastaan. Tuhatsarvisena rautavyyhtenä ne painuivat, yhä pohjemmalle, yhä tiukemmalle. Kaikki se elämä, joka oli takana ja se, joka oli edessä, se ilkkui ja irvisteli hänelle ja kuiski: Sinä himosit minua ja nyt sinä herjaat minua, sinä löysit minut etkä vieläkään luule löytäneesi. Sinä houkko, ikäänkuin minä voisin olla muuta kuin sinun omaa heijastustasi. Kun minua herjaat, itseäsi herjaat. Tyhjä, ristiriitainen, irstas, ha-ha-haa! Minua et löydä ennenkuin itsesi löydät. Kuka olet sinä, mitä etsit sinä, sinä, sinä?

Niin, kuka oli hän, miksi oli hän sellainen kuin oli? Oliko se hänen syynsä? Eikö hänkin ollut elämän järkähtämättömien luonnonlakien alainen, eikö hänkin, tietämättään ja tahtomattaan, elänyt ja jatkanut menneitten polvien sukuperintöä? Olihan Rolfkin sanonut, että hänen syntinsä oli perittyä. Kuuluiko ehkä Mirdja hullujen sukuun? Hän muisti kuulleensa takanaan kerran kuiskailtavan, että siinä se nyt menee sen hullun Astin tytär. Tai ehkä ne olivatkin vain tarkoittaneet setää, silloinkin... Ja setä ei ollut kertonut siitä mitään koskaan.

Taas alkoi Mirdjaa painaa alkuperänsä salaisuus, pahemmin kuin koskaan ennen. Miten hän ei jo ennen ollut tullut ajatelleeksi ruveta sieltä päin hakemaan selvitystä itseensä? Hän oli todellakin kasvanut kuin mikä sieni ikään, kuin oman siemenensä siittämänä, omien juuriensa kohottamana, kuin yksinäinen simpukka, kuin taivaasta pudonnut ja tyhjästä luotu ihme, mahdottomuus... Hyvä Jumala, olihan hänenkin kerran täytynyt syntyä kahden ihmisen rakkaudesta. Millaiset olivat olleet nämä kaksi ihmistä, nämä kaksi ihmistä?...

Mirdja oli äkkiä muuttunut mykäksi. Hän ei voinut ajatella kuin yhtä asiaa, ja hänen oli vaikea siitä puhua. Sillä setä ja veljentytär olivat siinä kohden omituisia, ett'eivät he koskaan kysyneet mitään toisistaan. He tiesivät, että kumpikin pyytämättä toi esille sen, minkä suinkin saattoi toiselle antaa. Ja jos toinen vaikeni, vaikeni myös toinen. Kuin pyhänkuvaa, hartaina ja kunnioittavina, he alati toistensa sielua lähestyivät, he kaksi äärimmäistä individualistia. He puhuivat yleensä kaikista asioista, mutta harvoin suoranaisesti omasta itsestään. Mutta sentään tunsivat he toisensa niin hyvin, että he kaikkein objektiivisimpienkin keskustelujen läpi alati kuulivat toistensa sydämen-sykähdykset. -- Niin, Mirdja tiesi varsin hyvin, että setä pyytämättä kertoi kaiken, minkä hän tahtoi kertoa. Mutta miksi, miksi ei hän koskaan ollut puhunut enemmän veljestään?

Monta päivää kulki Mirdja mustana ja mykkänä. Sitten hän vihdoin kysyi:

-- Setä, sano minulle, oliko minun isäni samanlainen kuin sinä?

-- Ei, tai kukapa sen uskaltaa varmaan sanoa, vastasi setä hiljaa.

-- Oliko hän samanlainen kuin minä?

Setä vaikeni.

-- Ah setä, sinä et tahdo sanoa mitään. Hyvä Jumala miksi, miksi? Hänhän oli minun isäni. Ymmärrätkö, mitä se minulle merkitsee, minulle joka olen suvuton kuin taivaan tähti tai meren simpukka? Sano minulle edes yksi seikka, kuoliko minun isäni hulluna?

-- Kenties, en minä sitä tiedä, vastasi setä harvakseen.

-- Etkö sinä sitten todellakaan tiedä enempää kuin minäkään? Isäni oli rauhaton sielu, matkusteli paljon, äitini ulkomaalainen ja kuoli minun synnyttyäni, sen olet kertonut. Entä sitten, riittääkö se, kun on kysymys minun isästäni ja äidistäni! Heillä on täytynyt olla sielunsa, elämänsä, kohtalonsa, hetki hetkeltä, päivä päivältä. Ja minä, minä toteutan ja jatkan heitä nyt; heidän sielunsa seuraavat minua alati, enkä minä edes tunne heitä. Minä onneton, minä onneton!

Mirdja purskahti itkuun.

Setä nousi hitaasti. Seisoi ja katsoi itkevään tyttöön kauan. Sitten hän meni vanhan kaapin luo, avasi varovaisesti laatikon ja kopeloi siellä hyvän aikaa. Kun hän palasi, oli hänellä kädessä vanha kirje. Raskaasti laski hän kätensä Mirdjan pään päälle, ojensi kirjeen hänelle:

-- Tässä on kaikki, mitä olen tiennyt, enemmän kuin sinä. Se on isäsi viimeinen ja ainoa kirje minulle.

-- Isäni kirje! Miksi et ole antanut sitä jo aikaisemmin? kysyi Mirdja tarttuen paperiin vapisevin sormin.

-- Sinun piti ensin itse löytää itsesi, lapset saattavat helposti uskoa kummituksiin... Lue ja päätä, Mirdja. Nyt sinä et enää ole lapsi.

-- Yksin tahdon sen lukea, sanoi tyttö.

Kuin takaa-ajettuna kiiruhti Mirdja omaan huoneeseensa. Maa poltti jalkojen alla, kirje poltti kädessä, koko sielu poltti, koko maailma poltti... Ja hänen täytyi kiertää ovi kaksinkertaiseen lukkoon, että hän oikein, oikein tuntisi heidän olevan kahden, häiritsemättä, tällaisena pyhänä ensitapaamisen hetkenä... Sielussa poltti, mutta hän tärisi kuin pahimman pakkasen käsissä, kun hän hitaasti kääri auki vanhat paperit ja alkoi lukea...

III

'Muistatko, veljeni, yleensä elämää taaksepäin, muistatko ihmisiä, joita olet sivuuttanut elämässä? Minä en yleensä muista. Olen katsonut silmään, katsonut sieluunkin, sitten eronnut ja -- unohtanut. Mutta sinua, veljeni, en voi unohtaa, siksi syvään olemme me toistemme silmiin katsoneet, vaikka siitä onkin nyt jo niin pitkä aika. Luonnottoman lyhyt oli meidän yhteis-elämämme, siihen nähden, että olemme veljiä. Jokunen vuosi koulupoika-elämää, pari vuotta yliopistossa, siinä kaikki. Ja sentään, luulen, ehdimme me sinä aikana toisemme itsellemme voittaa, me jaksoimme yllättää ja ymmärtää ne äärettömyys-matkat, jotka erilaiset luonteemme olivat välillemme luoneet. Sillä erilaisiahan me olimme aina alusta alkaen, muistatko? Jo lapsina. Minä kuljin edellä, tunsin ja elin tunteeni, sinä tulit jälessä ja ajattelit ne samat tunteet, etkä katsonut niitä toiminnan arvoisiksi. Minä olin fantasti ja runoilija, kokonaissielullani antautuva ja kritiikitön, kiihkeä ja sairas. Ja mitään en minä niin pelännyt kuin harkintaa, sillä uskoin, että se tappaisi minussa sen elämisen ihanan vietin, joka niin väkevänä löi valtimossani. Sinä olit myös fantasti, mutta sinä olit samalla ajatuksen mies, aina filosofeeraamiseen valmis, ja siksi asetit sinä fantasiasi vaa'alle ja tapoit elämänviettisi. Ja siksi sinä et koskaan toteuttanut mielikuviasi, olit blaseerattu ilman kokemuksia, elämään väsynyt ilman elämää. Ja sinä kärsit siitä ja tunsit itsesi puolinaiseksi...

Ja minä leikin elämällä ja se minulla ja me löimme toisemme rikki. Minusta tuli seikkailija, maankiertäjä... ja sinusta erakko. Ja me olemme kumpikin pitäneet paikkamme. Eikä niin? Minä tiedän tämän kaiken ja sinä tiedät tämän kaiken, vaikk'emme mitään ole kuulleet toisistamme -- sataan vuoteen -- aioin sanoa. Mutta kuka osaisikaan kertoa maankiertäjän tai erakon jäljistä? He ovat molemmat hukkuneet maailmasta. Sitä paitsi me tiesimme kohtalomme jo kauan sitten, jo niinä vuosina, jolloin ensimäinen itsetietoisuutemme heräsi ja me lakkaamatta kidutimme itseämme sielun-erittelyllä ja kysyimme itseltämme ja toisiltamme: quo vadis?...

Ja sitten me tietysti menimme kukin tahollemme, sillä meidän personallisuutemme huusi eroa. Niin me erosimme, vaikka me tiesimme, että me kaksi vain ja vasta yhdessä muodostimme kokonaisen, täydellisen ihmisen. Me olimme kaksois-olentoja, jotka täydensivät toinen toistaan ja jotka aina tulisivat kaipaamaan toistaan. Ja paljon olen minä sinua kaivannutkin näinä pitkinä vuosina, sekä kirkkaina hetkinä että pimeinä, mutta yksilöllisyyteni johti minua aina vaan yhä kauemmaksi sinusta ja pidätti minut maailmalla, ja nyt minä kuolen näkemättä sinua, teen sinulle testamenttini näkemättä sinua. Raskaan perinnön minä jätän sinulle, mutta se on kaikki, mikä minulla on, ainoa, paras, kallein, mikä minulla on, ja sinä olet ainoa ihminen maailmassa, jolle voin turvallisesti sen uskoa.

Niin, minä olen kuolemaan tuomittu. Kuolen tuntemattomana, tuntemattomilla seuduilla, kuten olen elänytkin, pakanana ja ilman pappia. Ainoastaan sinulle tahdon tehdä uskon- ja synnintunnustukseni ja viimeisen rippini. Tahdon täyttää sen tyhjän paikan, jonka pitkä eromme on välillemme asettanut.

Minä lähdin silloin pois, kuten muistat. Minä luulin itseni runoilijaksi ja yleensä taiteilijaksi, joksi minua muuten kutsuttiinkin. Sillä sieluni poltti minussa kuin kirvelevä kipuna ja olentoni sisimmässä leimusi korkeita, kesyttömiä aarniovalkeita ja minä uskoin niihin -- uskoin ensin. Aloin hakea aarteita niiden alta. Minä etsin niitä monesta kohden -- liian monesta. Muruja, muruja! Sitten tuli se tavallinen suuri pettymys. Minä heitin romulaatikkoon kaikki unelmieni pikkukorut. Siten tuli minustakin se parantumaton epäilijä, joka sinä jo alusta pitäen olit, ja minä huomasin, ettei koko ilmankannen alla ole kurjempaa, surullisempaa ilmiötä kuin diletantti. Ja siksi voi jäädä kuinka todellinen taitelijaluonne hyvänsä, jos hänellä vaan ei ole kylliksi voimaa, eheyttä ja itseluottoa. Silloin ei hänellä myöskään ole tuotantotarmoa, joka takaisi tuotannonylpeyden ja luomisen riemun, ja ilman sitä ei mikään taitelija jaksa elää... Ja onnettomuuksista suurin on se, ettei hänellä myöskään ole voimaa sammuttaa tuota kasvavaa onnettomuuden-tulta; se palaa, se kytee sentään. Sellainen on täysverinen diletantti ja sellainen olin minä. Tuo tuli ei kuollut minussakaan, ei kuollut elämänviettikään, se oli voimakkaampi kuin koskaan ennen. Mutta minä en uskonut enää mihinkään ja minä aloin ehdoin tahdoin tuhota, kuluttaa, särkeä itseäni. Hurjan kulutusvietin uhrina kiertelin sitten maailmaa vapaana, nimettömänä kulkurina. Ja kuka voi sellaisen elämää kuvata! Ammatista toiseen, nälästä ylellisyyteen, sattuman keinutettavana! Yhdyin kulkeviin teatteriseurueihinkin milloin missäkin, niitin hetkellisiä laakereita, jos inspiratsioni sattui yhteen näytäntöillan kanssa, mutta useimmiten se ei sattunut. Ja minä olin veltto, en koskaan ponnistanut, en pakottanut itseäni, en ottanut mitään työn kannalta, en taidetta ensinkään... Tätä kesti useampia vuosia. Mutta sitten sammui elämänvietti -- minä olin niin väsynyt, että tahdoin vain kuolla, sammua itsekin. Ja sitä ennen tahdoin käydä sinun luonasi. Mutta miksi en tehnyt kumpaakaan? Niin katsos, minun elämäntarinani on vain keskinkertaisten sielujen tarina. Minä oli kuolemankokelaanakin vain diletantti ja minun kävi kuten kaikkien tuiki tavallisten ihmisten jokapäiväinen historiikki näyttää. Tuli nainen... Niin, veli, älä usko, että ensikerran näin naisen silloin. Minä olin jo nähnyt heidät kaikki ja kaikki keveiksi havainnut. Ja minä halveksin heitä kaikkia, kuten muutkin rappiolle joutuneet miehet. Mutta nyt kun minun itsehalveksintani oli kukkuloillaan, samensi minut omituinen näköhäiriö ja minä aloin taas katsoa ylös naiseen, siihen puhtaaseen, viattomaan, kokemattomaan... Tuo niin perin tavallinen ilmiö sekin! Ja itse asiassa, sanottakoon sitten mitä tahansa, ovat nuo naiset juuri miehen suurin vaara. Turhaan lyödään miehensyöjän kyltti julkisten irstailijattarien otsalle. Ne, jotka todellisuudessa voivat kutistaa sielun, tehdä tyhjäksi, sietämättömäksi, valheelliseksi, eläimelliseksi ja alhaiseksi elämän, ne ovat juuri nuo naiset, jotka eivät mitään ole kokeneet, eivät mitään eläneet eivätkä nähneet, eivätkä sentähden mitään ymmärrä. -- Minä löysin yhden sellaisen. Hän oli pieni porvaristyttö, maalainen ja orpo, ja voitko ajatella hullumpaa, minä nain hänet, minä, irstailija, maailmankiertäjä ja komediantti. Tytöllä oli suuret ymmärtävät silmät, oikeat uunikissan silmät, luottava, hyvä hymy ja pehmeä kosketus. Tuo kaikki oli niin kaunista, kaikki kävi niin helposti. Minä nain hänet...

Mutta minä jäin yksin. Silloin vasta olinkin todella yksin ensi kertaa elämässäni ja onneton meidän molempien puolesta. Anna, se oli hänen nimensä, oli liian tyhmä ollakseen aivan onneton ja liian hyvä näyttääkseen sitäkään vähää. Mutta minä tiesin, ettei hänkään voinut olla kovin tyytyväinen, sillä kaikkein tyhmimmälläkin naisella on vaisto, tuo eläimien verraton kyky...

Mutta minä jätin hyvän uskollisen kotikissani. Pitkä lepo oli jo kokonaan parantanut minut ja herättänyt taas kulkurihimoni. Kotikissat löytävät aina kodin, tai jos muuttuvatkin kulkukissoiksi, entä sitten... Minä jätin hänet.

Villimmin kuin koskaan ennen liekehtivät nyt romanttiset pyyteet sielussani. Kuin häkistä pakeneva kotka minä pitkin ottehin lensin, sillä tuo minulle niin outo lepo tasaisten filisterien typerän tyytyväisessä ympäristössä, vaati taas vastavaikutuksia, oikein repäisevää vallankumousta. Minä vakuutan sinulle, minä kestin sitä todellakin mahdollisimman kauan, tuo tavallinen kotielämä kourin-kajottavine hyveineen oli minulle mahdottomuus, mahdottomuus. Minä kiertelin taas, ja minä hullu, minä aloin etsiä taas, romanttisten unieni väräjävää villikukkasta minä aloin etsiä. Miksi minä löysin sen! Olisin ollut löytämättä, olisi kaunis kaipuuni elänyt, olisin saanut kauniiseen kaihooni hiutua! Etsijän löytö on aina hänen unelmiensa haaksirikko, se on harmaan arkipäivän tasainen astunta hupenevaan tähti-yöhön. Tai miksi minä herjaan parastani, minä kurja! Minä löysin sentään niin paljon, löysin jotakin niin kummallista ja kiehtovaa, vapaata ja luonnonvilliä, joka voimakkaana elämäntuulahduksena yhdessä hetkessä puhalsi pois kaiken sen ahtaan, pölyisen ja kutistuneen elämän muiston, johon minua vielä lyhyt perheidyllini sitoi. Ja sitten myöhemmin -- minä sain vielä enemmän kuin olin koskaan uneksinutkaan. Mirdjan minä löysin.

Mikä? kuka? ajattelet.

Lue tarkalleen: Mirdjan minä löysin.

En tiedä, mistä hän oli, kuka hän oli. Muukalainen, kiertäjä, maantielaulajatar oli. Mutta minä rakastin häntä. Hohhoo, veikkonen, vanha sana tuo rakkaus ja kulunut, hyvin kulunut, mutta en muutakaan voi käyttää. Me sytytimme yhteisen nuotiotulen ja leikimme yössä räiskyvillä, taivaaseen asti kohoavilla liekeillä, vapaina kuin mustalaiset, kuin taivaanlinnut. Hän ei ollut tyhmä eikä raaka eikä poroporvari. Hän oli syntynyt rikkaaksi ja elänyt itsensä vielä rikkaammaksi. Hän ei kuulunut niihin, kumma kyllä, jotka sallivat elämän harjoittaa ryöstövarkautta. Mutta hänellä ei ollut mitään muuta kuin itsensä ja elämänsä.

Ja sitten minä aloin taas kaivata jotakin muuta, jotakin vielä rikkaampaa, monimutkaisempaa muotoa ja vaikeatajuisempaa sisältöä... jotakin, joka yhdistäisi itsessään luonnon ja kulttuurin, alkuperäisyyden ja hionnan vastakohdat. Niin alkoi itää minun suurin ajatukseni, minun täydellisyys-unelmani, jonka tähden minua nytkin hulluna pidetään...

Minun syntini ovat monet. Mirdja kuoli... Mutta minulla on nyt toinen Mirdja... Tässä tulenkin vasta pääasiaan, sillä sen Mirdjan lähetän minä sinulle...