Part 12
Ukko luuli minun olleen sairaan, ja vaikka hän olikin pahastunut epäkohteliaisuudestani, oli tämä sentään verrattain onnellinen ratkaisu asialle. Mutta silloin valtasi minut äkkiä totuuden perkele ja minä paiskasin hänelle vasten silmiä kaikki: etten yksinkertaisesti ollut viitsinyt tulla tunneille, kosk'ei minulla ollut laisinkaan inspiratsionia ja koska mielenkiintoni oli kokonaan toisaalla.
Tätä minun ei olisi pitänyt sanoa, sillä nyt joutui minun hyvä opettajani todellakin raivoihinsa. Ja silloin sain minä kuulla kunniani. Oppilas ei saa puhua mitään inspiratsionista tai indispositsionista. Oppilaalla ei saa olla muuta intressiä kuin oppitunnit, ei muuta vapautta kuin opettajan käskyt. Ja koska minun luonteessani oli tuollaisia kaikkiturmelevia oikkuja, täytyi hänen tästälähin pitää minua sangen kovalla, ja minun oli sokeasti toteltava, jos mieli mennä eteenpäin. Ja hän sanoi lopuksi:
-- Minä en olisi niin ankara teitä kohtaan, ell'ette olisi minun paras oppilaani ja ellei teidän tulevaisuutenne olisi minulle niin kallis. Kuinka teitä tuollaisilla taipumuksilla varustettuna koskaan uskaltaa kiinnittää mihinkään suurempaan tehtävään? Yht'äkkiä tulee mademoiselle'ille inspiratsionin puute ja hän jää yksinkertaisesti pois, sillä hyvä! Ei, neitiseni, minun täytyy sanoa nyt kerta kaikkiaan, että jos tällaista vielä kerran tapahtuu, en todellakaan enää voi pitää teitä johtoni alaisena, sillä minä en siedä nähdä, että tuollainen kyky menee hukkaan aivan silmieni alla.
Minä seisoin ja kuuntelin ja ymmärsin, että se puhe oli järkevää. Mutta mitä ankarammaksi ja johdonmukaisemmaksi se kävi, sitä useampia perkeleitä meni minuun... Ja lopuksi minä kuuntelin häntä vain puoleksi, ja pimeässä uhmassa minä ajattelin pimeitä ja ylpeitä ajatuksia.
Pitäisikö minun sinun käskystäsi puristaa kuoliaaksi koko ihmiseni, siten muka puristaakseni esille sen suuren taiteilijan, joka minussa mahdollisesti piilee. Sitä en ikinä tee, enkä kenenkään pakotusta minä tottele. Ja jos minussa kerran elää se suuri taiteilija, niin mikä olet sinä minua vangitsemaan! Eikö meidän vapautemme ole rajaton ja te tahtipuikkoa heiluttelevat peruukit ainoastaan meidän astinlautojamme lavalle!
Ja minä pahojen henkien palvelija vastasin siihen viisaaseen puheeseen:
-- Olen pahoillani, mutta minun on mahdotonta ehtoihinne suostua, sillä en voi edeltäpäin sitoutua noudattamaan järkähtämätöntä järjestystänne. Mahdollisesti minulta joskus taas saattaa puuttua inspiratsioni... Minä toivon, että minun sijalleni löydätte toisen yhtä etevän, mutta helpommin taltutetun oppilaan.
Niine hyvineni minä lähdin ja sillä tiellä minä yhä olen. Taas ilman työtä, ilman sisältöä, ilman tulevaisuutta. Mutta minä en enää voi kääntyä takaisin. Kerran olin jo vähällä sen tehdä, mutta silloin taas muistui mieleeni isäni, joka ei myöskään koskaan oppinut tekemään työtä eikä pakottamaan mielialojaan ja josta siksi ei koskaan tullut suurta taiteilijaa... Mitä minä tekisinkään ankaralla opettajalla! Voiko mikään ankaruus maailmassa tappaa ihmisestä perinnöllistä diletantismia...?
Se oli vain kohtalo...
Mutta ylen raskaisiin ajatuksiin olen minä taas vaipunut. Se on kuin pettymystä, toivottomuutta...
Ja yhtä asiaa en minä voi kieltää: minun on tuskaisen ikävä sitä suurta laulajatarta, jonka minä yhdestä ainoasta oikusta olen heittänyt pois.
* * * * *
Minä harhailen yksin pitkin hämäriä, kirjavia katuja.
Minä etsin Jumalaa ja kirkkoa, missä voisin hänelle polvistua.
On kummallista tuntea, että kaikki, mikä minussa on, ikäänkuin säikähtää minua, enkä minä saa kiinni jumaluudesta, en eheydestä, en elämäntehtävästä enkä itsestäni.
Ja minä käyn ja hoen itselleni: Väärin käytettyä aikaa, tyhjiin tuhlattua lahjakkaisuutta!
Miksi syntyä taitelijaksi ilman keskityskohtaa s.o. ilman taidetta? Onko elämässä mitään sen surullisempaa? Käyttämättömiin asti monipuoliseksi hajaantuneen henkisen pääoman sirpaleilla herkutteleva tyhjäntoimittaja minä olen, velttoudesta ja itseluoton puutteesta hedelmätön syrjästäkatsoja, latsarooni, päämäärätön vetelehtijä, säälittävistä jätteistä koottu kaikenlainen -- Ja voisinko minä ollakaan mitään kokonaista? Tuskin. Minä olen isäni tytär.
Niin isä! Mutta meitä ei tuo suuri keskitien rahvas voi koskaan ymmärtää. Ja sentään olemme me tuomitut elämään sen multasieluisista säännöistä ja sen leveäleipäisestä ymmärryksestä!
Miten hirveää kidutusta mahtoi sinunkin elämäsi olla, minun isäni, joka olit pakotettu jumalaista kipinää rinnassasi kantamaan ja koko ajan kuulemaan ääntä, joka sinua siitä syytti ja soimasi: mitä olet tehnyt elämästäsi? Hukannut, hukannut! sinä vastasit.
Oh, miten se tunne painaa! Sillä minä kuulen yhäti sen saman äänen, vaikka minä koetan torjua sen pois, hukuttaa, eksyttää, kätkeä sen kuin raukka. Mutta kovimmankin haarniskan takana se sisin, se elää, se henkii, huutaa tuskasta eikä kuole. Mutta minulla on murhaajan omatunto. Ja yhä uudelleen ja uudelleen tekee mieli ottaa se esille, hyväillä sitä ja lohduttaa, vaikka kukin hively on kuin tikarin pisto ja sen herkin vastaliike kuin tuomion tuska minun sielulleni.
Edessäni on kirkko. Minä kuulen sen sisältä hiljaisen, tumman, urkumatalan sävelen:
Crucifixus etiam pro nobis...
Sanotaan että katolilaisuus on särkyneiden uskonto. Minä en tiedä, mutta minusta tuntuu ihanalta, ettei kirkon ovi koskaan ole suljettuna väsyneeltä vaeltajalta.
Tässä minä nyt seison ovensuussa ja tuijotan lekottaviin vahakynttilöihin ja välkähtelevään, Jumalalle vihittyyn kultaan...
Minäkin soisin voivani polvistua ristiinnaulitun edessä ja itkeä siinä elämäni tyhjyyden uskonnon äärettömäksi, salaperäiseksi sisällöksi... Mutta minä en voi.
Minä seison syrjällä, ja minulla on ainoastaan yksi asia, jota tahtoisin kysyä kirkon hiljaisilta pyhimyksiltä...
Jumalan äiti, oletko koskaan nähnyt minun äitiäni polvistuviesi joukossa?...
* * * * *
Nyt matkustan minä määrättä määrätöntä maailmaa. Suurien kaupunkien halki olen minä kulkenut, suurien virtojen vitkallista painuntaa olen minä seurannut. Mitä ja minkä nimellisiä ne ovat olleet, se on minulle yhdentekevä. Sama elämä on niissä kaikissa tykyttänyt, sama syksy... Niin, taas on syksy. Ihmeellistä, että minä kaikista vuoden ajoista vain huomaan syksyt. Syksy oli, kun Lumiluodolta läksin, ja eikö se liekin seurannut minua koko ajan...
Ei syki syvyyttä elämän mikään niinkuin syys, tulisimman rypälen ja verisimmän tertun pöytään se pyys, kattoi se kaarilampuilla taivaan yölliset salot, heitti se kestivieraiden rintaan vilut ja palot. Keveänä karkeloi lehti ja ilmojen tuuli. Soivat jo tahdit tanssihin kuolevan kertun. Sairas se sielu ja kalvas se huuli, joka söi sen verisen tertun...
Tällaista minä sanelen puoli-ääneen ohiliitäville maisemille. Tämmöisessä yksitoikkoisessa ja yksinäisessä junan jyskytyksessä menee aina ajatukseni väkisinkin riimiin, ja minun sieluni alkaa laulaa hiljaisia lauluja...
Mutta paperille en minä tahdo mitään kirjoittaa, jotta en tulisi kiusaukseen mitään painattaa...
Sillä minä olen lukenut aivan tarpeeksi paljon huonoja runoilijoita tietääkseni, että he ovat sielujen vaiva ja vitsaus, ja tarpeeksi paljon hyviä, tietääkseni, että joka ainoa ajatus tai tunnelma, joka minussa puhkeaa, on jo ennen eletty ja paljon ihanammasti laulettu kuin mitä minä osaisin, s.o. minä kuuluisin ehdottomasti noihin edellisiin... Ja se on turhaa; jäljittelijöitä on maailmassa jo tarpeeksi.
Sitä paitsi en minä ole syntynyt lyyrikoksi vaan dramaatikoksi. Kaikki suhteet, jotka olen elänyt, ovat olleet draamoja. Mutta minun asiani ei ole luoda niistä taidetta...
Miten vähästä ihmiset rakentavatkin tuulentupia, kuten minun sielustani... Mitä ei olisi minusta toivottu, missä ei petytty! Ja itse olen ottanut osaa kumpaankin. Se ei kuitenkaan estä minua tulemasta kovaksi ja pilkalliseksi joka kerta, kun toisen huulilta kuulen jonkun alati uudistuvan ylistyksen, joka jo satatuhatta kertaa on osoittautunut tyhjänpäiväiseksi ja vanhaksi.
Tässä pari päivää sitten tapasin erään nuoren miehen, jonka ennaltaan tunsin. Hän ei ole mikään sellainen luonne, josta nainen voisi pitää, mutta hän soittaa viulua... Ja aivan sattumalta me sytyimme samanlaiseen tunnelmaan, vuokrasimme musiikkihuoneen ja aloimme sävelissä puhua toisillemme. Me olimme todellakin innostuneita, kokonaisen vuorokauden me yhdessä soitimme. Eli paremmin sanoen: hän soitti ja minä lauloin; hän improviseerasi säveleen, minä sanat. Se oli todellakin kaunista. Kuin huumauksessa me olimme. Mutta sitten alkoi hän puhua minusta, ja kaikki särkyi.
Hän ehdotti, että julkaisisin improviseeraukseni ja yleensä kaikki runokuvitelmani. Yhdellä iskulla löisin silloin itselleni maailman-maineen. Ja tämä olisi aivan varma, sillä niin suuresti minä muistutin sitä ja sitä kuuluisuutta, -- ja hän luetteli minulle hyvinkin kymmenen eri nimeä.
Tämä kaikki tuon miehen suussa oli minusta niin typerää ja samalla hullunkurista, että heti paikalla havahduin kaikista sävelien lumoista aivan arkipäiväisen viisastelun valoihin. Ja naurahtaen minä vastasin:
-- Ai, ai muistutanko minä todellakin kaikkia noita suuria sieluja? Se on aina pienten sielujen epäämätön tunnusmerkki. Jolla on jotakin uutta tarjottavana maailmalle, hän ei muistuta ketään muuta kuin itseään. Ettekö te tiedä sitä, te, josta tulee taiteilija... Te ajatte todellakin ihmeteltävän huonosti asiaanne. Sitä paitsi olette tässä puolen tunnin sisällä kehoittanut samaa ihmistä rupeamaan yhdellä haavaa laulajaksi, näyttelijäksi ja kirjailijaksi ja vielä lisäksi luvannut hänelle joka ammatista diploomit etukäteen. Se on sangen varomatonta ja ennenkaikkea tyhmää. Ihminen ei voi olla suuri kuin yhdessä asiassa kerrallaan, tai ehkä te luulettekin, että naisen korkein kunnianhimo tähtää ainoastaan kymmenennen luokan taiteilijaa... Ei, hyvä herra, älkää puhuko enää mitään. Te esiinnytte paljon enemmän eduksenne, kun soitatte...
Mutta se nuori mies ei soittanut enää. Hänkin oli havahtunut...
-- Älkää ymmärtäkö minua väärin, minä yhä jatkoin, jos te puhuttekin tyhmästi, ei sen tarvitse estää teitä soittamasta hyvin...
Mutta silloin hän nousi ja lähti.
Ja minä käsitin, että hän pakeni minun ilkeyttäni...
Sellainen minä olen aina...
* * * * *
Yhteen uskoon minä alan vaipua, isäni uskoon.
Minä olen syntynyt vain ollakseni ihminen, en mitään muuta... Ihminen joka elämän sisältää...
Mutta siksi olen minä syntynyt väärään aikaan.
Hullu olit sinä totisesti, minun isäni, etkä sinä aikaasi ymmärtänyt, kun sinä minut sellaiseksi rukoilit.
Pari tuhatta vuotta takaperin olisi minun silloin syntyä pitänyt. Meidän aikanamme ei ole enää lupa ihmisen elää, -- ihmisen, joka ei ole muuta kuin ihminen. Kaikkein vainotuimmaksi ja pilkatuimmaksi hän joutuu. Meidän aikanamme pitää olla spesialisti. Se merkitsee: mahdollisimman käytännöllinen työjako-kone. Se merkitsee: mahdollisimman yksipuolinen. Ei ymmärrettävä, ei kehitettävä mitään muuta elämässä kuin yhtä, alusta pitäin määrättyä asiaa, mutta sitä sen sijaan niin erinomaisesti, että menestyksellä voi kilpailla useamman tuhannen samanlaisen viisaan kanssa. Mutta tietysti vain ensimäisen palkinnon saanut on käyttökuntoinen!
Voi meitä muutamia harvoja ihmisiä, joilla ei ole mitään muuta suosittelua noilla suurilla vuossataismarkkinoilla esiintuotavana, kuin että olemme käyttäneet aikamme saavuttaaksemme mahdollisimman tasa- ja monipuolisen elämän-ymmärtämyksen!
Mitä ihmettä me teillä teemme, te tyhjäntoimittajat! huutavat spesialistit ja ajavat rämisevillä työrattaillaan meidän ylitsemme. Sillä sitä loistavampi on heidän uransa, mitä täydellisemmin he ovat ihmisensä hukanneet.
Yksi ainoa laji spesialisteja kuitenkin löytyy, joiden suuruuden ehtona on heidän ihmisensä säilyminen. Ne ovat taiteilijat. Sentähden onkin taiteilijan olemus täydellisintä ja suurinta, mitä luomakunnassa löytyy, ja vain ani harvat jaksavat sen saavuttaa. Moni uupuu tielle ja joutuu silloin oman taiteensa ammattipiiskalla kuritettavaksi... Se on todellakin surullinen kohtalo. Minä olen nähnyt niin paljon näitä epäonnistuneita... Ja minä itse sitten? Mutta nyt lienen ainakin siitä surkeudesta pelastettu...
Mutta tarvinneeko kukaan minunlaistani ihmistä, joka on kaikkea eikä mitään? Puolinaisuus on olemukseni nimi. Tähän asti olen sille kaikki antanut, pitäneekö minun tästä lähin ruveta tinkimään kaikki takaisin...?
Uskallanko nyt sanoa, että olen itseni löytänyt?
* * * * *
Välistä minusta tuntuu kuin olisin oman itseni marttyyri. Kuin olisin koko maailman loiston ja onnen kieltänyt ollakseni uskollinen omalle perikatoon säädetylle olemukselleni, ollakseni hyvän omantunnon apostoli.
Välistä minusta taas tuntuu, kuin ei minulla olisikaan hyvä omatunto. Kuin olisin parhaimman itseni hylkinyt, häväissyt, salakavalasti murhannut...
Ja minussa onkin kaksi Mirdjaa. Toinen elää ja toinen kummittelee.
Kun toinen nauraa ja leikkii ja on kova ja säälimätön, niinkuin kaikki, jotka ovat päättäneet elää, itkee se toinen surun ja hellyyden avuttomia kyyneleitä, se kummittelija...
Epäilemättä on hän se parempi Mirdja.
* * * * *
Nyt kun minä luulen tietäväni mikä minä olen, en minä enää etsi itseäni. Poispäin minä itsestäni pyrin, toisia kohti, jotka kenties ovat samanlaisia kuin minä.
Minä luulin ensin, ettei sellaisia olisikaan, mutta niitähän on tuhansia ja yhä uusia tuhansia. Heitä pitää vain oikeista paikoista etsiä. Elämän yöparmailta pitää heitä etsiä. Ja heidän mutkaisista poluistaan luen minä oman kohtaloni.
Syrjäytettyjä, väärin-ymmärrettyjä, herjattuja ja syntisiä he ovat; sillä he ovat kaikki sellaisia, jotka ovat voineet heittää pois tulevaisuutensa yhdestä oikusta, kieltää lahjakkuutensa mitättömästä mielijohteesta ja arpoa muille onnensa yhdestä silmäniskusta. Ja köyhiä he ovat; sillä he ovat kaikki sellaisia, jotka eivät koskaan ole myyneet itsestään hiuskarvaakaan spesialistien suurilla rahamarkkinoilla, tietäen vallan hyvin, että heidän ihmisyytensä olisi tullut myydyksi polkuhinnasta kahdennenkymmenennen luokan tavaraksi lajiteltuna. Siksi ovat he säilyttäneet itsensä. Ja siksi ovat he niin äärettömän köyhiä kaikessa rikkaudessaan, siksi niin äärettömän onnettomia kaikessa onnessaan.
Mutta Olympon jumaliksi olisitte te kelvanneet ennen, te yksinäiset ylpeät!
Teitä minä nyt etsin ja kaipaan, teidän seuraanne himoitsen ja teidän luoksenne käyn, olkoon kuinka pahamaineinen tahansa se paikka, missä kulloinkin olette.
Sillä minulle te olette uusi ja ihmeellinen ihmiskunta, jota minun on paljosta kiittäminen.
Sillä te olette laajentaneet minun itserakkauteni ihmisrakkaudeksi, niin että minä voisin syliini teidät kaikki vetää; niin minä teitä rakastan. Ja kun minä näen, että minä ymmärrän teitä ja että teidän pimeä katseenne valkenee, kun minä lähestyn, täyttää minun sieluni sellainen autuus ja lämpö, jota en ikänäni vielä ole tuntenut. Uuden elämän tarkoituksen olette te minulle opettaneet. -- Ja minä muistelen vanhoja ystäviäni, joita minä vain sen verran ymmärsin, että saatoin näytellä ymmärtämystä...
Paremmaksi ihmiseksi olen minä tullut teidän kauttanne, te hunningolle joutuneet, syntiset ja syrjäytetyt. Ja minä luulen tuntevani sen paremmuuden salaisuuden, sellaisena kuin teidän hukkaan mennyt elämänne sen opettaa:
Elämän riemusta se suuri tyhjyys, elämän tyhjyydestä suuri suru, elämän surusta se suuri hellyys ja hellyydestä sääli pohjaton, sääli surun suuri, tuskassaan ja lemmessänsä rajaton -- -- --
* * * * *
Ihailen teitä, te korkea-otsaiset ja kova-silmäiset, te elämän Caesarit, jotka kohtaloita käskette ja maailmoja luotte ja lakaisette. Jotka voimanne ihanuudessa olette jumalien vertaiset, rajoittamattomat tekojenne mielivallassa, murtumattomat sydämenne syttymättömyydessä.
Ihailen minä teitä, te valtavat ja vapisemattomat, te elämän Caesarit!
Mutta te heikkosydämiset, te elämän lennättämät leijat, mitä sanoisin minä teistä? Teistä, jotka olette luodut yliluonnollisia ilmamatkoja varten, mutta jotka pahan ilman sattuessa painatte päänne lokaan. Teistä, joilla on niin kaunis ja arka sielu, että se yhdestä epäsoinnusta särkyy ja jotka siis melkein aina olette särkyneitä. Teistä, te arat, heikot ja heltyvät, te siipirikot siivelliset, te tahratut ihanuudet, te sattuman paiskelemat ja perhosväreillä maalatut tietäjät, niin, mitä sanoisin minä teistä?
Ihaillako teitä?
Ah, en voi. Mutta minun sieluni, minun sieluni kuuluu teille -- -- --
* * * * *
Vihdoinkin lähden minä paluumatkalle, ja paljon vanhempana minä palaan kuin läksin, sillä minä olen jättänyt taakseni tulevaisuuteni...
Ja paljon parempana minä palaan, sillä minä en ole enää kiihottunut niinkuin alussa enkä katkera niinkuin sen jälkeen, vaan aivan tyyni.
Luulen, että tällaista tilaa kutsutaan resignatsioniksi.
Minun mieleni tekee melkein kiittää koko elämääni, minkä olen elänyt, kaikkine kärsimyksineen ja hulluntekoineen. Miksi? Sitä en tiedä, enkä liioin sitä, kuuluuko tämä piirre oleellisesti resignatsioniin...
Mutta minä sanon sittenkin: Ole siunattu, sinä kärsimyksiin kannustava elämä! Ole siunattu, sinä kärsivä ihmissielu oman yksinäisyytesi jylhässä lahjomattomuudessa!
Minä olen vanha ja kulunut, ja minun elämäni on kuin alkuunsa loppunut, mutta minä en tahtoisi olla toinen kuin mikä minä olen...
Runar
I
Taas on Mirdja tuossa tutussa pikkukaupungissa, joka on hänen kotimaansa suurin.
Ei mikään ole muuttunut hänen poissa ollessaan. Samat vanhat elämänmuodot, samat kyllästyttävät, yksitoikkoiset ihmiset, sama harmaa arkipäivä kaiken ylitse.
Ei, tässä maassa ei ollut ikänä elänyt boheemeja eikä boheemifantasioja; ja kuin pois puhalletut olivat ne äkkiä Mirdjankin mielestä. Hän ei saattanut edes enää ymmärtää, kuinka hän oli voinut kulkea siellä ulkona sellaisissa unissa. Hulluutta ne olivat olleet kaikki: kuvittelut resignatsionista ja ihmisestä ja spesialistista ja ihmisen ymmärtämisestä. Noin matka-stimulanssina saattoivat ne vielä käydä, mutta täällä, mitä tekisi hän niillä täällä? Ei yhtään mitään.
Täällä vallitsi alituinen harmaa arkipäivä. Ja sen, joka täällä tahtoi elää, täytyi arki-askareita toimitella...
Tämän tiesi Mirdja jo ennestään. Mutta nyt tiesi hän vielä jotakin muuta; hän tiesi, että hänenkin vuoronsa tulisi antautua... Hänenkin täytyi välttämättä saada jotakin kouriin tuntuvaa elämän sisältöä, oli se sitten mitä tahansa. Hänenkin täytyi tahtoa jotakin, tehdä jotakin, ja uskoa sitten ainoastaan tekojensa näkyväisiin tuloksiin. Hänenkin oli jo aika tulla realistiksi. Pois kaikki lapsellisuudet ja pilventakaisuudet tästä lähin!... Koska hän nyt kerran oli tehnyt sen tyhmyyden, että oli tullut tänne takaisin...
Sillä pimeä ja pikkumainen oli hän ollut jättäessään kesken työnsä ja tullessaan takaisin...
Tällä haavaa vaivasi Mirdjaa kuitenkin ensi sijassa se, että hän oli pakotettu vielä jäämään joksikin aikaa tähän kaupunkiin, josta hän kernaimmin olisi lähtenyt pois aivan heti paikalla. Lumiluodolle olisi hän lähtenyt. Mutta nyt sitoi häntä lupaus. Hän oli luvannut esiintyä... Ja tämäkin seikka kiusasi häntä, sillä ehkä se sittenkin oli ollut tyhmää...
Mutta missään tapauksessa ei hän enää voinut päästä siitä. Kaikissa lehdissä oli jo ilmoitettu, että viikon päästä pidettävissä suurissa arpajaisissa Mirdja Ast tulisi laulamaan ja näyttelemään päähenkilön osaa paljon lupaavassa "Odaliskissa."
Kun lähetystö oli tullut pyytämään Mirdjaa tähän, oli hän ensin jyrkästi kieltäytynyt. Mutta sitten oli vähitellen tullut esille sangen paljon hellyttäviä asianhaaroja. Ensinnäkin oli se hänen oma osakuntansa, joka toimeenpani iltaman, toiseksi vallitsi sillä hetkellä kaupungissa täydellinen puute esiintymiskelpoisista lauluvoimista ja kolmanneksi piti uuden kappaleen olla varsin kiitollinen esittää.
-- Kuuluisa säveltäjämme Toivo Salava on tehnyt siihen musiikin, ja vielä kuuluisampi nuori kirjailijamme Nero-Norkko on kirjoittanut tekstin, vakuutettiin suositukseksi.
-- Kuka, mikä? hämmästeli Mirdja.
-- Sehän on totta, neiti on ollut ulkomailla, eikä siis voi tuntea kaikkia meidän uusimpia nerojamme.
-- Taitaisi käydä vaikeaksi pitää lukua niistä kaikista, vaikka ne vallan vierestä nousisivat. Aika on paha. Neroja aivan sataa...
-- Ei, mutta totta puhuen, tämä Nero-Norkko on herra, johon kannattaa tutustua. Hänen kirjoihinsa nimittäin. Sillä sangen harvapa se taitaa olla, joka hänet personallisesti tuntisi. Eipähän häntä salongeissa näe. Jostakin maalta hän niitä novellejaan meille lähettelee. Hänen olinpaikastaan ei ole paljon tietoa kellään. Tätä nykyä hän kuitenkin on sattumalta kaupungissa ja luultavasti saapuu hän katsomaan omaa kappalettaan. Ei hänen nimensä kuitenkaan Nero-Norkko ole. Se on ainoastaan joku vanha, toverien antama haukkuma-nimi, joka äkkiä jollain tavoin on päässyt leviämään. Niin, että nyt ei kukaan puhu muusta kuin Nero-Norkosta, vaikka hänen kristillinen ja samoin kirjallinen nimensä onkin Kaarlo Norkko.
Mirdja otti käsikirjoituksen vastaan sangen epäluuloisesti. Erään maalais-Norkon nerontuote! Mahtoi se olla ihanaa. Ja keksiä sille nimeksi "Odaliski." Epäilemättä tietokirjasta löydetty! Jonkun nälistyneen kansakoulun-opettajan romantiikkaa kaikki tyyni tietystikin! Mutta se oli aivan omiaan arpajais-yleisölle...
Mutta sittemmin oli Mirdja kuitenkin lupautunut ja vieläpä lisäksi oikein sisällisellä riemulla.
Niin, menepä selittämään ihmissielun selittämättömiä käänteitä!
Itsekään ei Mirdja oikein uskaltanut tehdä itselleen selvää niistä vaikuttimista, jotka olivat suostuttaneet hänet laulamaan "Odaliskia." Kappale oli kyllä kiitollinen, se oli totta. Mutta ei se tainnut olla vain sitä...
Ehkä hän sittenkin oli tehnyt tyhmästi. Ehkä taas jonkun hänelle niin tavallisen hullunteon.
Ja Mirdja alkoi taas selailla käsikirjoitusta...
Musiikki oli todellakin kaunis, sitä ei käynyt kieltäminen, ja kuvaelmat verrattomalla koloristisella tyylillä piirretyt...
Itämaisessa ilmakehässä lepää muhamettilainen paratiisi haaremeineen ja mustine orjineen, palmuviuhkoineen ja helmeilevine marjoineen. Lepää... Mikään ei värähdä... Haaremi nukkuu, ja mustat miehet seisovat kuin patsaat. Ijankaikkisesti samassa asennossa näyttävät riippuvan viuhkat, kuten taivaallinen tulipallokin niiden yllä, alustaansa kiinnikasvaneen näyttävät kultaiset maljat. -- Ja kuten itämaalaisten onnen unelma, liikkumattomana ja hiljaa, lepää divaanillaan sulttaani, kaiken tämän ihanuuden herra...
Mutta odaliski tulee ja hänen kanssaan elämä... Alkavat leyhytellä viuhkat ja kohota maljat, alkavat välkähdellä ja palaa loppumattomat peilit ja kullat... Ja mustien miesten kiilteiset pinnat heijastavat hänen valkeiden jäseniensä sammumatonta aurinkoa...
Mirdja käänsi lehden ja luki puoliääneen:
-- Minä en ole orja.
-- Erehdyt, kaunis, tyttö, ihminen on aina orja... kohtalonsa orja...
-- Ihminen, mutta ei nainen, nainen on ihmistä voimakkaampi...
-- Ivaat itseäsi, kaunis paholainen.
-- Aiotko olla paholaisen voittaja?
Mirdja heitti paperin käsistään ja alkoi hermostuneesti kävellä.
Hän oli sittenkin tuntenut oikein. Tämä kaikki oli hänelle sangen läheistä, enemmänkin kuin läheistä: häntä itseään... Mistä oli tuo mies löytänyt hänet? Millä voimalla oli hän luonut uuden Mirdjan, tuo salotonttu? Käsittämätöntä...
Äkkiä seisahtui hän.
Aiotko olla paholaisen voittaja? toisti hän ajatuksissaan.