Part 7

Hän piti paljon Hannasta ja Miinasta, mutta enimmän Karoliinasta, joka saakin paraimman joululahjan. Viimeisestä ruisleipätaikinasta oli Karoliina hänelle leiponut puolukkapiirakan samoin kuin Villelle ja Ollille. Illallisen jälkeen oli hän syönyt sitä vatsansa kipeäksi, ja hänen oli täytynyt nauttia tippoja.

Hän oli pyörittänyt tahkoa kätensä rakoille ja soutanut rakot käsiinsä, mutta sittenpä hän jaksoihin suoralla kädellä pitää pienintä rautapunnusta, miltei yhtä pitkään kuin Olli.

Hänellä oli ollut sormet tikkuja täynnä, kun oli poiminut ja kantanut ja pinonnut lastuja rakennukselta.

Hän oli astunut lasisirpaleen jalkaansa, koettaessaan kävellä avojaloin. Hän oli sukan läpi haavottanut jalkansa opetellessaan leikkaamaan vihantarehua ja otettuaan luvatta Antin viikatteen, joka oli rehukaurassa niin huonosti piilossa, että osa punaista vartta pisti näkyviin.

Hän oli Villen ja Ollin mukana sinä merkillisenä hetkenä, kun niittokone työkaluvajasta vedettiin ja kaikki osat paikoilleen asetettiin. Hän tunsi heti koneen kaikki voitelureiät. Kun Lehtinen, joka ajoi, alotti uuden kapaleen, ja kaikki oli kunnollisesti voideltava, niin heitti hän haravansa maahan, jos sattui lähelle, ja pyysi Lehtistä lepäämään, tarttuen öljykannuun.

Hän katseli miltei kadehtien Villeä ja Ollia, jotka joskus saivat ajaa niittokonetta muutaman kierroksen. Ja hän oli ylpeämpi kuin kuningas — käyttääkseni hyvin vanhentunutta sananpartta — kun hän itse eräänä ihanana aamuna istui koneen istuimella ja piteli ohjasparia. Lehtinen seurasi kintereillä ja laski viikatteen käyntiin, kun kone kulki tarpeeksi kiireesti.

Hän kohosi mielestään itsevaltiasta mahtavammaksi — jos hän ylevässä asemassaan sellaista muistikaan — kun miljoonat pitkät, huojuvat timoteit ja tuoksuvat apilaat kumartuivat ja pitkinä jonoina lakoilivat terävän terän tieltä.

Hän oli päistikkaa pudota tupsahtaa korkealta istuimeltaan hevosten yhtäkkiä seisattuessa keskellä kapaletta, kun pari metsikanaa pyrähti lentoon ihan niittokoneen edestä. Hän kuuli viuskutusta oikealta ja vasemmalta ja edestä ja näki harmaanruskeiden pikku poikasten kipittävän pakoon joka suunnalle. Hän tunsi miltei olevansa murhaaja hetkistä myöhemmin pitäessään kädessään pientä kirkassilmäistä, säikähtynyttä ja räpistelevää metsikananpoikasta, josta verta vuoti. Hänen sydämmensä kutistui, kun siipi hetkisen perästä ei enää liikahtanut ja hieno harmaansinervä kelmu verhosi pienen linnunpojan kirkkaat silmät. Ja hän itki. Rainar Holm itki. Isä laski samassa kätensä hänen olkapäälleen ja taputti häntä päälaelle.

— "Elä itke!" sanoi isä. "Me emme tiedä, mistä kaikesta pikku metsikananpoikanen on varjeleutunut: kylmistä niukkaruokaisista talvista ja verenhimoisista koirista tai ehkä pitkällisestä kitumisesta, kun huvimetsästäjä olisi sen rammaksi ampunut."

Mutta Rainaria itketti vain, varsinkin kun hän näki Villen ja Ollin surun.

— "Näkisitpäs ne talvella", sanoi Ville, "kun ne pitkässä jonossa tepsuttelevat hangella harjun yli riihen luo etsimään jyväntähteitä."

— "Minä laskin kerran neljäkymmentäkaksi", tiesi Olli. "Me viskelemme niille ohria korsun lattian alle."

— "Kenties", jatkoi isä, "kenties se pikku raukka ei muuten olisikkaan saanut niin kauniisti kuolla kuin näin ihanana aamuna hengittää viimeisen kerran niin hellässä kädessä. Ja kukapa meistä tietää, vaikka se ylösnousemuksen aamuna, kun sinä itse silmäsi avaat, iloisesti lentää sinua vastaan uusin, kaunein siivin. Elä, elä itke."

"Meidän kaupunkilaisherra, luullakseni, alkaa talttua", sanoi isä tultuaan juomaan aamupäiväteetään. "Kukapa tietää, ehkä hänestä vielä kunnon mies kasvaa. Lämmin sydän hänellä on. Yhä enemmän hänestä pidän. Vahinko, vahinko, että hänenkin täytyy kasvaa epäterveellisessä kaupunkilaisilmassa."

— "Mutta aivan tavaton kuluttamaan sukkia ja vaatteita", sanoi äiti, joka istui vaatepinon takana ja parsi. "Menee edelle Ollistakin. Katsoppas, minkälaiset reiät! Ja ne viikossa."

8.

METSÄNPEITOSSA.

Malmi ja toiset miehet kattoivat navettaa, ja pojat auttoivat. Kun heitä oli kolme, ja heillä oli vain kaksi vasaraa, oli heistä kaksi vuoroonsa naulaamassa, ja kolmas sitoi maassa päreniput nuoraan, jolla Plyhti hilasi ne katolle.

Rainar ja Ville olivat vuorollaan naulaamassa, ja Rainar oli juuri kymmenennen kerran lyönyt vasaralla vasempaan etusormeensa, kynnenperään, joka, niinkuin kaikki tiedämme, on hyvin arka, kun tämä kertomus alkaa. Ja nyt se alkaa.

— — Pot! Pot! Kops! Kops! Hevonen tuli laukaten. Kopsis, kapsis! Kärrittä ja siioitta ja suitsitta se ihan raivoisaan porhalsi ohi. Kops! Kops! Kops! Kops! Neljä kaviota iski miltei yhtaikaa kovaan maantiehen talonmäen alla. — Kops! Kops! Pot! Pot! Ensimmäisessä mutkassa se huiskahti näkyvistä.

Olli, joka juuri oli sitomaisillaan uutta pärenippua, juosta pinkasi tielle, mutta poissa se oli. Pot! Pot! Pot! — Suurta mäkeä tuntui jo nelistävän. Rainar ja Ville ja muut katollaolijat sen vielä näkivät — vielä siellä, mutta sitten se hävisi.

— "Eikö se ollut Mattilan rekiveto, vaikka se oli niin kasvanut salolle päästyään?" arvaili Ville. "Sepä vasta raju oli."

— "Ei kuuna päivänä", sanoi Lehtinen. "Mattilan hevonen on punainen, ja tämä oli vaalakka. Eiköhän lie ollut Koiviston puolen mökkiläisten hevosia. Mutta kukapa ne kaikki vikurikonit tunsi."

— "Ei kaiketikkaan, varsinkin kun seisoo selin," virkkoi mökkiläis-Lauri loukkautuneena. "Saattoihan se olla vaalakka pölystä."

— "Katsokaapas, Ville se sentään oli oikeassa", sanoi Malmi osottaen vasaralla harjunpuoleisten peltojen yli. "Mattilaan se kääntyi. Suoraapäätä kotiin."

Rainar näki vain pölyä tai savua peltojen välissä, vaikka miten olisi koettanut katsoa.

— "Nyt se on kohta perillä", ilmotti Ville. "Näet kai sinä jotain liikkuvan. Mutta mikä sillä oli?"

— "Ehkä se on riistäytynyt laitumeltahakijan käsistä", arveli Lauri. "Kun tuommoiset hurjapäät kuleksivat viikkokausia väljässä metsässä ihmisiä näkemättä, niin ei niitä ole helppo hallita. Ne ovat pahempia kuin mäkitupalaisen vasikat", hän lisäsi vilkasten Lehtiseen, joka asui omassa mökissään, vaikka hän oli muonamies.

— "Eiköpä tuo lie ollut majatalon rekivedon mukana. Kohta saanemme nähdä Junnun sitä taluttavan. Hän on kai ollut niitä hakemassa eikä ole jaksanut hallita molempia", tuumi Malmi, pistäen kourallisen kattonauloja suuhunsa.

— "Hirveä kyyti niillä on ollutkin saada ne kotiin", sanoi Plyhti, joka juuri oli hilaamaisillaan uutta pärekimppua katolle. "Valoisathan yöt vielä ovat. Sulkolassa annetaan hevosten olla syyskuuhun."

— "Kas niin!" sanoi Malmi lyöden jo viimeistä naulaa ja tapaillen tuohisesta uutta kourallista. Niin sukkelaan se häneltä sujui. Rainar oli ennättänyt takoa vain kolme naulaa ja lyödä kolme vääräksi.

— "Hyvästi sujuu", sanoi Ville, ottaen hänkin enemmän nauloja ja samalla selkäänsä oikasten. Hän silmäili katon alalaitaa, jonka päreet jo kattoivat rivittäin ja limittäin kuin suomut.

— "Tämmöisellä väenpaljoudella työt pian loppuvat", toimesi Malmi katsellen tielle. "Junnua ei kuulu, ei näy. Eihän toki liene tapaturmaa tapahtunut. Entäpä toinen hevonen on suohon suistunut?"

— "Tai jos on ollut liikkeessä hevosvarkaita", arveli Lehtinen, "ja tämä on heiltä ryöstäytynyt."

— "Ja se löytää tien kotiin — sieltä asti", sanoi Ville innokkaasti päreitä naulaten.

— "Hevonen löytää", varmensi Lauri. "Vaikka vain yhden kerran lie tien kulkenut ja senkin pilkkopimeässä, niin kyllä hevonen osaa. Ja tämähän oli metsässä koko viime kesän ja on viety ja haettu myötäänsä. Eikähän sinne ole kahdeksaa kilometriä enempää. Mutta mikä sen nyt säikäytti pillastumaan, on toinen asia."

Päivemmällä Junnu ajoi ohi, mutta kodista päin, asemalta. Hän kyyditsi erästä Valkiakosken konttoriherraa. Lieneekö ollut hyvin kiire vai muutenko vain tahtoi näyttää vasta ostettua mustaa, mutta hyrykyytiä sitä mentiin. Tuoko tuostaankin tuntuivat kärrin linjaalit kapsahtavan vastakkain, ja silloin aina matkustajan pää nyökähti niin, että luulisi niskan kipeytyneen.

Lehtinen kysyi, oliko rekiveto vielä metsässä.

— "Tietysti se on siellä. Missäpäs se muualla", vastasi Junnu, eikä ollut näkevinäänkään Ollia, joka vuorostaan oli katolla, eikä suinkaan piileskellyt itse eikä piilottanut vasaraansa.

— "Silloin on hullusti", arveli Malmi. "Vanhat ihmiset vakuuttavat, että jos hevonen näkee toverinsa suohon vajoovan, niin se ei poistu, niin kauvan kuin toisessa henki on, vaikka kestäisi päiväkausia. Mutta useimmiten se silloin niin vauhkoutuu, ettei monasti siitä selviäkkään."

Mattilan isäntä pistäysi itse iltamassa kertomassa hevosesta. Se oli niin laiha ja niin kurja kuin ei viikkokauteen olisi ruokaa nähnyt. Kello oli poissa kaulasta. Mutta eihän silti voinut päättää, että kukaan oli sen kiini ottanut. Mutaiset sillä oli jalatkin ollut. Kesä oli kuiva. Suossa se varmaan oli rämpinyt. Kukapa aavistaakaan, missä toinen hevonen on.

Isä ei oikein uskonut hevosen varkaita olevan. "Rahvashan on täällä tuiki rehellistä", hän sanoi, "kulkuria ei ole enää, korkeintaan joku laukkuryssä tai posetiivinsoittaja. He pakenevat, kun hevosen näkevät, eivätkä sitä kiini ota."

Kun Junnu palasi kyydistä, vei hän sanan kotiin, ja jo ennen päivänkoittoa seuraavana aamuna lähti majatalon isäntä itse erään renkinsä kanssa hevosta metsästä etsimään.

— "Tiedettiinhän se jo ennenkin, että se oli poissa", sanoi Malmi iltasella majatalon isännän ajaessa kotiin, juuri kun työt lopetettiin. "Ja mitä kaksi miestä semmoisessa metsässä! Onnenkauppa, jos sattumalta löytävät. Saadaanhan nähdä, niin taas hätyytetään kyläjäs etsimään aivan niinkuin viisi vuotta sitten Sulkolan mökkiläisen lapsia, polosia."

— "Olivatko he eksyneet?" tiedusteli Ville. "Löydettiinkö heidät?"

— "Ka, löydetyinhän heidät viho viimein. Kuusen alla olivat käppyrässä. Mutta ei niissä raukoissa ollut henkeä helmeäkään. Tietääpä sen, niin monen päivän perästä", vastasi Malmi.

— "Sehän on kauheata", säälitteli Rainar. "Sellaista ei voisi milloinkaan tapahtua Helsingin läheistössä."

— "Malmi, olivatko he paimenessa vai mitenkä he joutuivat niin kauvas salolle?" kysyi Ville.

— "Ka, marjassa tietysti", vastasi Malmi. "Mikäs paimenilla hätänä! Seuraavat vain eläimiä. Lehmät kyllä kotiin osaavat iltasella."

— "Kummallista on, jotta sekä lehmät että hevoset usein ovat paljoa viisaampia kuin ihmiset", ihmetteli Ville. "Sitä ei ollenkaan ymmärrä."

— "Minusta on paljoa kummallisempaa, että ihmiset ovat eläimiä tuhmemmat," sanoi Plyhti. "Muuten on kuulema Kangasalan puolella nähty mustilaisia. He eivät ole tuhmimpia kaupitellessaan varastettua hevosta. — Niin, niin, pitänee tästä alkaa painua kotia kohti", hän lisäsi, eväskonttiinsa tarttuen.

— "Pojat, emmekö koeta päästä mukaan, jos sitä miesvoimalla etsitään", sanoi Ville iltasella heidän riisuutuessaan. "Hirmuinen vahinko sellaista hevosta."

— "Olisippa hauska todellakin", vastasi Rainar. "Kompassista olisi hyötyä, jos eksyisimme."

Ollia nauratti. Hekö eksyisivät! He, jotka olivat kesät talvet metsässä kuleskelleet. Mutta miten lupa säätänee.

Malmi ihmetteli itsekseen, minkä vuoksi Rainar seuraavana päivänä koko ajan oli katolla, ja Ville ja Olli vuoronperään sitoivat pärekimppuja Plyhdin nuoraan. Hän ei ollenkaan muistanut, ettei Rainar vielä tuntenut kaikkia ohiajajia eikä kaikkia hevosia yhtä tarkkaan kuin toiset ja ettei siltä puolelta kattoa, jossa he silloin työskentelivät, nähnyt vilaustakaan tiestä. Eikä hän aavistanut, että pojat toisinaan melkein toivoivat, jotta majatalon isännällä, joka taas oli salolle ajanut, ei palatessa olisikkaan kadonnut hevosensa kiini kärrinsä perässä.

Koko iltapäivän Ville ja Rainar oikein jännityksissään odottivat Ollin merkkiä joka kerran, kun kuului ajantia tieltä. Aina vain sama pään puistus.

Ei vielä työstä soittaessakaan majatalon isäntä ollut kulkenut ohi. Mutta illallisella ollessa joku tuntui pihaan ajavan. Siinä hän oli, mutta hevosetta.

— "Sääli ukkoa", sanoi isä istuutuessaan käytyään pihalla häntä puhuttelemassa. "Hän koettaa nyt koota naapuria ja ystäviä miesvoimalla sitä etsimään."

Ville nykäsi hieman Rainaria toiselta ja Ollia toiselta puolelta.

— "Tietysti mekin avustamme", sanoi äiti. "Onpa onni, että laitumet eivät ole etäällä. Muistatko, minkälainen puuha meillä ennen oli syksyisin hiehoista?"

— "Muistan. Olen aikonut antaa Koiviston Laurin mennä sinne päivätöikseen ja sitten ehkä Antin. — Ja onhan meillä kolme miestä lisäksi, jos tarvis tulee", sanoi isä katsoen telmyrien pöydänpäähän.

Ihan kuin olisi hän arvannut, mitä he kaksi kokonaista päivää olivat mielessään hautoneet.

— "Aiotko todellakin?" kipsahti äiti. "Sitä sietää miettiä."

Pitkin ja poikki sitä tuumittiinkin illallisen jälkeen. Oikeastaanhan sopikin äitille, joka kuitenkin niinä päivinä oli aikonut käydä kaupungissa. Hän voi mennä huomenna, kun silloin siis muutenkin oli vähemmän puuhaa kotona. Oli asialla toinenkin puolensa, mutta hyvästi siitä lopuksi selvittiin.

— "Me pääsemme!" huusi Ville tullessaan pirtinportaille, jossa Rainar auttoi Elsaa pöytäliinaa lapoilleen pannessa. Olli oli penkillä vatsallaan, koettaen potkia selkäänsä, jota hän ei kuitenkaan voinut, kun oli niin lihava. "Elsa, äiti pyysi sinua auttamaan meille evästä pannessaan."

— "Juoskaapa, pojat, vielä tänä iltana sanomaan Antille, että hän hankkiutuu valmiiksi. Mutta ennen kuutta ette tarvitse lähteä. Käskekää hänen ottaa Kimo", selitti isä portaille tullessaan. "Pysyttäytykää sitten Antin matkassa", hän lisäsi. "Tottapahan vielä puhun siitä hänelle."

Kaikki tuntui jo iltasella olevan valmiina, mutta sittenkin lähtö viivästyi. Antin piti hakea tynnörillinen vettä. Nelipyöräiset oli vedettävä pihalle ja pyörät voideltava äitin asemalle menon takia. Sitten piti vielä odottaa aamumaitoa, ikäänkuin ei kirnupiimä, jopa vesikin olisi ollut kyllin hyvää metsänpeitosta hevosta etsiessä. — Kello neljästä alkaen oli toinen miesparvi toisen perästä astua jaappassut ohi. Jotkut olivat ajaa köröttäneet.

Vihoviimein oltiin menossa, ja jo ensimäisessä mäessä tavotettiin muutamia miehiä. Heillä oli eväskontit selässä, ja eräällä oli pyssy. Antti tunsi heidät ja tervehti. Astutellen ajaessa ylämäkeä hän kertoi Villen ja Ollin ja Rainarin tulevan mukaan. — Mutta pian he jääpyivät.

— "Emme me ainakaan viimeisiä ole", sanoi Ville. "Ihmeen ihana aamu. Eikö sinustakin, Rainar?"

Kaste kimalsi ruohossa tien vieressä. Täyteläiset rukiintähkät pellolla aidan tuolla puolen nuokkuivat huojuvissa korsissaan aivan kuin aamu-unisina, vaikka aurinko oli kotvan ollut ylhäällä. Linnut visertelivät joka puussa ja pensaassa, karjankellot kalkattivat aituuksissa, jotka eivät kuontuneet näkymään, metsästystorven pitkäveteisiä törähyksiä kuului tieltä ja etäällä pamahti laukaus, jonka kaiku heti kahtena kertoi.

Pienen harmaan mökin ovelta isä ja äiti katselivat hämmästyneinä tavatonta liikettä tiellä, ja heidän takaansa maurotti puoli tusinaa lapsia. Muuan pienokainen, niin liinatukka, että se oli melkein valkea, seisoi paitasillaan lähellä veräjää.

Mökin vieressä aidalla kuhjotti viisi lentokuntoista, suurta variksenpoikaa, kurkistellen niin varomattomasti, että vanhemmat, kumpikin kuusenlatvastaan, niitä varottamalla varottivat.

Olli ei malttanut olla pistoolillaan tähtäämättä likimäisintä variksenpoikaa. Isävaris säikähti pahanpäiväisesti, heittäysi suin päin kuusenlatvasta ja oikein tyrkkäsi aidalta varomattomat poikaset.

— "Olli, mitä tuo nyt on!" nuhteli Ville. "Sinähän tiedät, että isä on kieltänyt meitä milloinkaan tähtäämästä elävää olentoa, paitsi tietysti petoeläimiä. Emmekö mieluimmin laulaisi?"

— "Mitä laulamme?" kysyi Olli. "Porilaistako vai Kolmekymmenvuotista?"

Ville kallistautui Rainariin ja Olliin päin, jotka istuivat takaistuimella. "Eiköhän oteta Kolmekymmenvuotinen sota ensin? Siitä Antti pitää."

— "Hyvä on", sanoi Rainar ja selvitti ääntään. "Anna sinä ääni, Ville."

— "Eläpäs!" intti Ville. "Aiota sinä. Sinä paremmin osaat."

— "No, minä lasken kolmeen", suostui Rainar.

"Meill' Pohjola luminen on kotimaa, sen rannoilla lietemme nyt leimuaa, siell' kalvalla vahveni käs' jänteväks', ja jalosti povemme sykkäeli."

Laulu sujui aika hyvästi.

Ville lauloi niin selvästi ja kovasti, että se kuului pitkän matkan päähän. Olli murista jyryytti matalla äänellään, jota Elsa nimitti puuroääneksi. Laulaessa oli hänestä sanat pääasia.

Kun he olivat hyvällä alulla ja Rainar huomasi Villen laulavan oikein, siirtyi hän itse toiseen ääneen. Siitä toinen osa vain parani.

"Ja usein Nevan vettä ratsut kaalailla sai, ne ui yli Veikselin kuin pitoihin kai, ne aseemme Reinin rannalle toi ja Tonavasta keisarin maljoja joi."

Antti oikasihe, sipasi viiksiään syrjään, pullisti poskensa ja oli puhaltavinaan suurta bassotorvea. "Pum — pum — pu-pum —" Se kuului niin luonnolliselta, ja hän pysyi niin hyvässä tahdissa, että ihan ihme. Villen täytyi kesken laulun kääntyä katsomaan Rainaria, joka ei milloinkaan ennen ollut kuullut Antin matkivan bassotorvea.

Kimo suipisti korviaan ja pää nyökkäsi tahdissa, tuntuipa se jalkojaankin nostavan korkeammalle kuin ennen.

— "Sen marssin se Antti tuntee", sanoi Ville, ensimäisen säkeistön loputtua. "Eikö niin?"

— "Tietysti minä _Suomen ratsuväen marssin_ tunnen, kuulin sen siksi monta sataa kertaa rykmentissä. Se vasta jotain oli, kun seitsemänsataa hevosta yhtaikaa nosti jalkansa ja pani ne yhtaikaa maahan, että koko harjotuskenttä kumahti. _Rat — rarat — rarat!_ rätisytti torvensoittaja everstin vieressä. Samassa törähytti koko soittokunta, niin että ilma tärisi. Kaikilla soittajilla oli valkeat hevoset."

— "Kuules, Rainar, soittokunta ratsasti valkeilla hevosilla", sanoi Ville.

— "Tapa on semmoinen", toimesi Rainar.

— "Siellä oli eräs maalahtelainen, joka puhalsi suurinta torvea", Antti jatkoi. "Sillä pojalla oli keuhkot kestämään. Torvi kiersi hänet ihan ympäri, kun hän istui hevosen selässä."

— "Lauletaanko seuraava säkeistö?" sanoi Ville. "Antti puhaltaa alusta asti."

— "Mitenkäs se alkaakaan?" kysyi Rainar. "Minä en oikein muista."

— "Sälöt poron ja tuhkan yli josp' samoaa, valon kipenet välkkyvi kavioista. Kuin koi miekan säihkyvi sivallus ja Pohjolassa koittava on vapaus", muisti Ville. "Eikös se nyt sovi hyvästi, kun olemme menossa hevosen etsintään".

— "_Rat — tararat — rattat_", töryytti Antti, pitäen kättään torvena suun edessä. Yhtaikaa he kaikki sitten alottivat.

Vanha mummo tuli mökkeröisestään, jonka ohi he juuri ajoivat. Hän ei tiennyt, mitä oli tekeillä ja näytti oikein säikähtyneeltä. Mutta kun Ville kohotti lakkiaan ja tervehti, nyykisti hän ja hymyili, jotta hän ei kai pitkiin ollut koettanutkaan, niin yksinäiseltä ja köyhältä siellä näytti. Reipas mies olisi olkapäällään mökkipahasen kumoon sysännyt.

— "Kertokaa, Antti, vähän rakuunarykmentistä", pyysi Ville laulun loputtua. "Rainar niin mielellään tahtoisi kuulla. Ehkä siitä, miten ensimäinen ratsuparvi leikkisodassa vangitsi koko komppanian."

— "Se meni mukavasti", sanoi Antti huomaamattaan siirtäen vanhan hattunsa vinoon oikealle korvalle ikäänkuin hän vielä olisi ensimäisen ratsuparven sivusmies. Ja sitten hän kertoi siitä ja monesta muusta.

Matka meni niin huvassa, etteivät pojat arvanneetkaan, kun jo käännyttiin viimeiseen salomökkiin, jonne isä oli käskenyt jättää Kimon.

— "Vai niin, nyt se siis alkaa", huokasi Olli kärristä laskeutuessaan. "Milloinkahan arvellaan aamiaista syödä?"

Sinne oli keräytynyt jo koko joukko miehiä ja toista tuli. Kun oli päätetty, miten kulettaisiin, oli ainakin seitsemänkymmentä miestä koolla siihen luettuna Ville ja Olli ja Rainar.

— "Tämähän on kuin kierros leikkisodassa", tuumi Ville koettaen saada eväslaukkunsa pysymään niin keskellä selkää kuin mahdollista, että se muistuttaisi sotamiehen reppua. Hänen laukussaan oli jotain Rainarille ja Ollille. Elsa oli kuiskannut sen hänelle illalla, ja paraillaan hän arvaili, mitä he sanovat, kun hän ottaa hujauttaa sieltä kääröksen kylmiä ohukaisia, joiden väliin, ihan jokikisen, on ripoteltu sokeria.

Metsä oli alussa niin tiheä, että pojat ja Antti vain silloin tällöin näkivät jonkun toisista miehistä, mutta koko aika huudettiin toisilleen. "Hohoi! Hohoi!" kuului joka suunnalta. Taas kuului metsästystorven törähys ja etäällä tuntui joku kauheasti rämyyttävän jäniksenpelätintä. Säikähtyneet linnut piiloutuivat ääneti tiheimpiin puihin ja pensaihin.

Jos hevonen hengissä oli, täytyi sen kuulla ihmisiä tulevan ja silloin se hirnuu. Jos sitä ei kuulu eikä näy eikä kuolleena löydetä, on se varastettu. Syrjälän mökkiläinen, joka myöskin oli etsimässä, oli menneellä viikolla omin silmin nähnyt suuren mustilaisjoukkueen.

— "Minun mielestäni", sanoi Antti, kun he viiden minuutin perästä tulivat aukeamaan metsässä, "on tämä paras päämajan paikka."

Maa oli kivikkoa ja paljas ja mustain hiiltyneiden kantojen välissä kasvoi tiheä vesakko.

— "Tässä raivosi kulovalkea viisitoista vuotta takaperin", hän jatkoi, "ja tuolla juuri lammin toisella puolella on Kangasalan raja. Tuolta harjanteen päästä näkee, minne asti palo ulottui. Isännekkin arveli, että on parasta pysähtyä vähän lähemmä Kimoa, niin voitte sitä jonkun kerran katsastaa."

Ville pettyi pahasti. Hän olisi mieluimmin toisten kanssa samoillut koko salon, vaikka olisi pitänyt tullen mennen kulkea kolme peninkulmaa. Mutta kun hän oli vielä vähän puhellut kahden kesken Antin kanssa, ymmärsi hän sen Rainarin tautta paraimmaksi.

— "Viisain tähän meidän on jäädä tälle puolen. Etempänä on vain soita ja rämeitä. Onhan täälläkin metsää kypikyllä, josta etsiä. Jospa onnistuisimme yhtä hyvin kuin ketunpyynnissä. Kymmenen markkaa on majatalon isäntä luvannut sille, joka ensiksi hevosen näkee, vaikka kuolleena."

Olli oli löytänyt vatukon, jota oli miltei mahdoton jättää, ja hän jäi mielellään. "Mikäs ilo on juoksennella sillä lailla salon halki", hän tuumi.

— "Tämä polku vie suoraan mökkiin", selitti Antti, laskien leilin suuren petäjän juurelle. "Eipä siltä. Kimo tulee kyllä toimeen pari tuntia."

— "Me lähdemme kuitenkin saattamaan vähän matkaa, palaamme sitten tänne syömään aamiaista", päätti Ville pannen eväslaukkunsa leilin viereen. "Eikö panna lippua merkiksi, niin näemme petäjämme jo etäälle?"

— "No, tämän nyt muutenkin tuntee", arveli Rainar. "Tokkohan kahden ihmisen syli sen ympärille riittää?"

Ville sitasi lipuksi nenäliinan karahkaan, jonka pisti ryhmyiseen kaarnaan.

— "Nyt tämä on oikea päämaja", sanoi Antti.

— "Hohoi! Hohoi!" huusivat toiset miehet jo hyvin kaukaa.

— "Minun pitää nyt jouduttautua tavottaakseni heidät", toimesi Antti. Kaikki he saattoivat Anttia aution palokankaan poikki, jonka takana taas havumetsä korkeana, tummana seinänä kasvoi.

— "Elkää nyt lähtekö kauvemmaksi", sanoi Antti, kun he jo kappaleen metsääkin olivat kulkeneet. "Mutta tähystelkää nyt tarkkaan ympärillenne, näkyykö hevosta tällä puolen. Jos huomaatte sen, niin karjaskaa kaikin voimin. Elkääkö menkö liian loittoolle päämajasta."

— "Onpa mustikoita!" huudahti Olli, joka jo istua nökötti mättäällä ja molemmin käsin riipi marjoja varsista, jotka ylettyivät hänen päätään ylemmä. "Emmekö voi jäädä tähän vähäksi aikaa?"

Ville olisi mieluimmin ensin syönyt aamiaista ja sitten marjatellut. Mutta ihania marjoja siellä kasvoi! Sääli oli niitä jättää. "Tämmöistä marikkoa ei ole Helsingin läheistössä", hän sanoi piloillaan Rainarille.

Rainar tuskin saattoi vastata, kun oli juuri ikään kourallisen suuria sinervänmustia marjoja suuhunsa pannut. Hänen kätensä olivat jo kuin värjätyt ja hänen suunsa niin musta, että Ville nauroi, jotta raikui. Ei kukaan heistä ollut milloinkaan edes maistellut niin maajaita mustikoita, joita siellä oli niin, että varret nuukottivat.

— "Olli, missä sinä olet! Me menemme nyt. Tule, tule!" huuteli Ville viimein. "Me saatamme sairastua, jos syömme liiaksi ja päälle päätteeksi leivättä."

Olli istua nakotti yhä samassa paikassa. "Olettepa te nyt kiireisiä", hän sanoi noustessaan. Siinä se nyt oli. Hän oli mustikoissa istunutkin. Housut olivat kamalan näköiset. "Mutta eihän se ole sinnepäinkään", hän huusi.