Part 8

— "No, kyllä me tiedämme, minne menemme. Me olemme ikään katsoneet kompassia. Tule tänne, niin näet itse", vastasi Ville. "Tuonnepäin on pohjoinen ja Kangasala on pohjoisessa. Meidän on mentävä päinvastaiseen suuntaan, siis etelään, tännepäin. No!"

— "Tuollahan kulovalkeakin on raivonnut", sanoi Rainar, osottaen puiden välistä aukeamaa.

— "En minä sitten ymmärrä. Mielestäni minä en ole ainoatakaan kertaa käännähtänyt. Minä olen vain istunut samalla mättäällä ja ojennellut käsiäni ympärilleni", toimesi Olli. "Muutenhan minä olisin jo ennemmin huomannut istuvani marjoilla. Katsokaapas, minkälaisia marjapilkkuja on housuissani."

— "Kyllä sinä olet monasti käänteleinyt", nauroi Ville. "Näkeehän sen selvästi. Hohoi! Hohoi! Eteenpäin! Päämajaan!"

— "Tuolla on meidän petäjä", sanoi Rainar, kun he olivat saapuneet paljaaksi palaneen kankaan keskipalkoille. "Minä tunnen sen niin hyvin vinosta latvastaan."

— "Jollei se ole toinen vinolatva", sanoi Ville nousten kivelle. "Puut näyttävät niin samallaisilta metsässä. — Ei, lippua ei ole. Ei se se ole. Entäs tuo", hän virkkoi osottaen muuatta kauvempaa. "Me olemme kulkeneet liiaksi vasempaan."

Mutta lähemmäksi tultua ei siinäkään näkynyt valkeaa lippua.

Mitenpä siinä olisi se ollutkaan! Tuskin oli muuan tavattoman utelias orava malttanut odottaa Antin ja poikain poistumista, kun se jo riensi tunnustelemaan, mikä se valkea oli, joka yhtäkkiä oli ilmestynyt petäjänrungosta pistävän kepin nenään. Petäjähän oli aina ollut oksaton juuresta tuuheaan latvaan asti.

Hyi! Orava säikähti pahanpäiväiseksi. Sekä keppi että se valkea putosivat maahan, juuri kun se latvaan ennätti. Se kompastui säikäyksissään ja tulla tupsahti suin päin leilille, jonka Antti oli asettanut puuta vasten. Pui, pui, pui — sinne maito valui, sillä tulppa oli pudonnut. Ja siinä oli nyt päämajan lippu kahden mättään välissä komppanian tyhjällä leilillä.

Senkin takia oli Villen ja Ollin ja Rainarin vaikea nähdä sitä. Mutta toisestakaan syystä he eivät puutansa löytäneet. Olli oli todellakin näet ollut oikeassa luullessaan, ettei hän ollut kertaakaan kääntäytynyt. He olivat siis kulkenut ihan väärään suuntaan, joutuen toiseen aukeamaan ja haikailivat puutansa ihan toisen metsän laidasta.

— "Parasta on palata mustikkamarikkoon", sanoi Olli viimein. "Paikalla kun näen mättään, jossa istuin, minä tiedän, mistä päin me Antin kanssa tulimme. Se oli niin pehmyt, että se on varmasti kuoperolla."

— "Mennään sitten", virkkoi Ville. "Sama minulle; mutta täällä lähellä sen täytyy olla."

He löysivät heti marikon, mutta ei se sama ollut, ainakaan ei näkynyt Ollin mätästä. "Tämähän on kuin loitsittua", arveli Ville. "Tietää paikan; ei vain sitä löydä."

He löysivät uusia marikoita, uusia aukeamia ja niiden takana uusia metsänrinteitä. Mutta eivät milloinkaan oikeaa paikkaa, eivät oikeaa metsänrintaa eivätkä edes vilaustakaan päämajan valkeasta lipusta!

— "Nyt minä en tiedä muuta neuvoksi kuin tallustella miehiä vastaan", sanoi Ville viimein. "Jos kulemme suoraan pohjoiseen, niin täytyyhän meidän tavata heidät. Pohjoiseenhan he aikoivat. Niin sanoi Antti, ja tietäähän sen maantiedosta. — Se on sittenkin parempi, kuin täällä haikailemistaan haikailla."

— "Totta kai he huutavat palatessaan", arveli Rainar, "silloinhan kuulemme. Paljonkohan kello lienee? Kiusallista oli, että kelloni jännin katkesi."

— "Aikoja sitten on ollut päivällisaika", sanoi Olli. "Minulla on niin nälkä, että ihan voin pahoin. Marjat ovat yhtä tyhjän kanssa."

He kulkivat suoraan eteenpäin, tarkastivat välistä kompassia ja jatkoivat matkaa, yhä suoraan eteenpäin. Pahinta oli, että Rainarin toinen kenkä hankasi. Jalkaa pakotti kohta niin kovasti, että he käärivät siihen nenäliinan ja vetivät sukan ja kengän jalkaan. Se vain pahensi. Kenkä puristi, ja se koski niin, että hän tuskin enää askeltakaan voi ottaa.

— "Parasta on, että te menette kahden ja jätätte minut", hän sanoi. "Minä kuitenkin kohta kuolen."

— "Ole nyt joutavoimatta", nauroi Ville. "Mitenkä me kolme eroaisimme! Odotetaan tässä kaikki."

— "Miehet ovat varmaan kulkeneet toista tietä, muuten kai jotain ääntä kuuluisi", arveli Olli. "Kestää kai tässä kotveroinen odottaa. Saavat lähteä meitä miesvoimalla etsimään ja löytävät meidätkin kuusenjuurelta niinkuin ne mökin lapset."

— "No, mutta, Olli! Mitä sinä luulisit isän sanovan, jos hän sen kuulisi! Emmehän me ole seitsen- ja kahdeksanvuotisia tyttöjä. Koetetaanpas huutaa: _Antti_!"

— "Antti!" vastasi kaiku siinä silmänräpäyksessä ihan lähellä. Tuntui niin kummalliselta kaiun hieman pelokas: "Antti".

— "Kyllä me kuulemme, kun he tulevat. Ja jolleivat he satu kulkemaan tästä ohi" — Ville tuskin itsekkään uskalsi sitä ajatella — "niin täytyyhän meidän lopulta löytää tie. Valtamaantie Kangasalle kulkee tästä, ja ennemmin tai myöhemmin me yhytämme rautatien."

Rainar nyyhkytti. Miltähän tuntuisi, jos vielä kerran eläessään saisi istua mukavassa rautatievaunussa ja matkustaa Helsinkiin ja tietää tulevansa onnellisesti perille. — Mutta sitä kai ei enää hänelle suotu. Häntä niin väsytti ja sydäntä pakotti ja jalkaan koski siinä istuessa kuusenjuurella.

— "Olisimme voineet pysähtyä marjaiseen paikkaan", sanoi Olli. "Tässä ei ole muuta kuin sammalta."

— "Mutta tässä on siihen sijaan kuivempi", huomautti Ville. "Rakennetaanpas tähän maja ja laitetaan oikein pehmyt sammalpenkki makuusijaksi. Ensin Rainarille. Tehdäänkö, Olli? Eipä sen kummempaa, vaikka jäisimme tänne yöksi. Miten moni saakaan valvoa yöllä. Ja valoisa, lämmin kesä-yö — mitä se nyt on!"

Ville alkoi katkoa kuusenoksia, joilla he aikoivat kattaa suuren kuusen alimmaiset riippuvat oksat. Niiden alla oli jo ennestään valmis huone. Seinät ja katto piti vain tiivistää. Rainarkin koetti auttaa. Hän kantoi sylyykselliset sammalia ja levitti ne lattialle pehmeäksi matoksi.

— "Entäpä meillä olisi tällainen maja lähempänä kotia!" ihasteli Ville. "Mutta missäs siellä tämmöistä sammalta. Ei edes Vohliossa. Nytpä tiedämme, mistä seinäsammalta saadaan, jos taas rakennetaan."

— "Kunhan ensin kunnialla täältä pääsisimme", tuumi Olli. "Miten kauvan luulette voivan elää syömättä? Janottaakin minua. Kyllä olimme tuhmia, kun emme pysähtyneet silloin, kun Antti kehotti."

— "Elä pelottele Rainaria", kuiskasi Ville. "Ei hätä tämän näköinen, sen kyllä tiedät. Rainar, nukuhan sinä ensin, niin Olli ja minä vartioimme?" hän lisäsi. "Me istumme täällä; parasta on, että kaksi aina on kuulokorvalla."

Alkoi jo hämärtää metsässä ja kuusikossa oli aika pimeä. Ville kuuli Rainarin nyyhkyttävän, mutta vähitellen hän hiljeni. Ja Olli alkoi korsata. Mihin ihmeeseen he joutuvat semmoisessa erämaassa! Kenties siellä kierteli mustilaisia, ja mitä he tekisivät. — Ville sulki silmänsä. Parempi niinkin kuin tuijottaa hämyyn, jossa kaikki tuntui niin hiljaiselta ja kamalalta, ettei edes lintukaan olisi sinne uskaltaunut.

— "Ville! Ville!"

Untako hän näki vai huusiko joku? Ville hypähti pystyyn unisilmin ja löi päänsä oksaan, niin että koko maja tärähti.

— "Ville! Olli!"

— "Ville! Olli!" vastasi kaiku ihan heidän vieressään, Antin iloisella äänellä.

— "Täällä, Antti!" Ville heittäysi Antin kaulaan.

— "No, olette te kai odottaneet. Kauvan se kestikin", tuumi Antti katsoen kelloa. "Me emme ole kotona ennen kahdeksaa."

— "Aamullako?" kysyi Ville.

— "Aamulla! Ei, tänä iltana, mutta kiirettä on pidettävä. Siinäpä sievä maja", hän sanoi. "Minä pistäysin päämajassa ja näin kyllä teidän käyneen siellä ja syöneen ja ottaneen pois lipun. Siitä päätinkin teidän olevan likettyellä. Mutta jollen minä olisi huutanut, olisin vaikka kymmenesti saattanut mennä tämän pesän ohi sitä huomaamatta."

— "Joko te kävitte päämajassa, Antti!" hämmästyi Ville. "Millaisia matkoja lienette kulkenutkaan! Mutta emme me ole ottaneet pois lippua."

— "Emmekä me ole syöneetkään", liitti Olli.

— "Minä huomasin vain leilin tyhjäksi, eikähän Olli tavallisesti tyydy ainoastaan maitoon."

Ei Ville eikä Olli ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Rainar, joka unen pöpperössä majasta kömpi, ei ymmärtänyt senkään vertaa. Mutta aivan pyörälle he joutuivat, kun he muutamain sylien päässä havumajasta yhtäkkiä seisoivat sen suuren petäjän juurella, jonka Rainar niin hyvin tunsi sen vinosta latvasta. Vähän merkitsi, että lippu oli poissa ja leili tyhjä, mutta hehän olivat siinä — siinä ihan lähellä — ja he olivat tuntikausia kulkea kupittaneet suoraan Kangasalaa kohti!

— "Paljohan täällä onkin evästä jälellä", tuumaili Antti nostaessaan kahta eväslaukkua. — Olli oli paikalla omansa ottanut. — "Metsässä kulkiessa on tavallisesti hyvä ruokahalu."

Ville ei tiennyt, mitä vastaisi.

— "Hevosta ei löytynyt", sanoi Antti, kun he istuivat kärrissä. "Lieneekö varastettu. Kyllä me olemme humunneet väsyksiin asti."

— "Sanotaan Antille", kuiskasi Ville toisille. "Ei hän sitä kerro. Voimme sitten kunnollisesti syödä matkalla."

Antti lupasi vaieta kuin kiiski kiven alla, olipa se mitä tahansa. Ja sitten he kertoivat, miten kummallisesti he olivat kulkeneet ja itsekkin nauroivat Antin mukana, kun olivat luulleet, että heidän pitää metsään kuolla nälkään.

— "Ja täydet eväskontit vierimäisen puun takana", sanoi Antti.

— "Nytpä hämmästytte", sanoi Ville, kun kaikki voileivät oli syöty ja hän otti laukkunsa pohjalta suuren raskaan ohukaiskäärön. "Tämä jaetaan tasan neljään osaan."

— "Mutta kuka ihme otti lipun pois", kummasteli Rainar.

— "Ja joi kaiken maidon", lisäsi Olli. "Kylläpä se nyt maistuisi."

Antti piti sanansa. Hän ei kertonut kellekkään, että kolme hevosen etsijää eksyi ihan metsänrantaan kompassi liivintaskussa.

Mutta kun he ajoivat pienen ränstyneen mökin ohi, oli isävaris suurella vaivalla juuri saanut viisi poikastaan suureen, tiheään kuuseen yöksi. Isävaris kuuli koko jutun. "Eikös tuo ollut sama poikaviikari, joka tänä aamuna tähtäsi meidän Ruhjaketta?" hän sanoi äitivarikselle.

Ja kostaakseen ne sitten talvella rikkatunkiolla kovalla äänellä kertoivat koko seikkailun. Sekä varpuset että pakkastiaiset sen tietysti kuulivat ja sitä tehen sitä kerrotaan muuallakin.

9.

TALKOISSA.

— "Kummallista, että Lentolassa ei vielä ole leikkuuta edes alotettu ja niin suuret pellothan siellä on", ihmetteli Ville, silmäten naapurin laajoja vainioita, jotka vain aita ja tie erotti heidän ruispelloistaan.

— "Ka, ylihuomennahan siellä on talkoot. Päivässä on pelto puhdas", selitti Malmi, joka juuri taittoi viimeistä lyhdettä viimeisen kuhilaan hatuksi. "No niin. Loppui työ, väheni huoli. Ei ole leivän puutetta Metsolassa tänä vuonna. Tällaista ruista ei ole tässä maassa vielä kasvanut."

— "Ennätetäänkö todellakin yhdessä päivässä niin suuret pellot?" kysyi Ville hämmästyneenä. "Heillä on ainakin viisi kertaa niin paljo kuin meillä, ja me olemme leikata jytyyttäneet melkein viikkokauden."

— "Mutta siellä onkin sitten kymmentä vertaa enemmän leikkaajia. Toisinaan on ollut toista sataa henkeä", tiesi Malmi.

— "Ja soittoa ja ruokaa ja juomaa", lisäsi Lehtinen. "Päivässä se sujuu ja niinkuin leikkiä vain. Ja iltamyöhällä sitten tanssitaan. Vanha patruuni itse ei suinkaan ole huonoimpia tanssittajia."

Ollia nauratti. "No, tahtoisinpa nähdä Lentolan patruunin pyörivän valssia", hän sanoi, lähestyen aitaa, johon oli nuttunsa ripustanut. "Hänhän on —" Olli ei lausettaan lopettanut. Hän lensi niin punaiseksi, kuin Ollin lainen maalaispoika voi. Ainoastaan parin sylen päässä hänestä seisoi juuri lentolainen itse vanha leveälierinen olkihattu päässä ja keltainen kesänuttu päällä. Keppi hänellä oli kainalossa, ja näytti tutkivan rukiintähkää.

Hän käännähti, otti silmälasit nenältään ja hämmästyi nähdessään ihmisiä niin lähellä. Ehkäpä hän ei kuullut, mitä Olli sanoi.

— "Ruis jo leikattu", hän sanoi Malmille. "Ripeästippä olette liikkuneet. Pelkäänpä, että minä olen antanut rukiini liian kauvan pystyssä olla."

— "Ka, meillähän on tänä vuonna ollut niin vikkelät kerääjät ja sitojat", vastasi Malmi.

Samassa lentolainen älysi Villen ja Ollin aidan vieressä ja Rainarkin sinne joutui. Hän oli kuhilaan takana karistanut kengistään sinne varisseita kiusallisia rukiinjyviä.

Lentolainen ojensi kätensä aidan yli ja tervehti heitä kaikkia kuni vanhoja tuttuja ikään. Ville ja Olli oikein nolostuivat eivätkä saaneet sanaa suustaan. Rainar, joka aikoi kohteliaasti hattunsa kohottaa, pistikin kiireissään koko kätensä hatunlaidan läpi. Se oli niitä viidenkymmenen pennin venäläisiä olkihattuja, Kaskesta ostettuja, jotka eivät suuria kestä.

Mutta lentolainen ei mitään huomannut. "Herroja näyttää maanviljelys toden teolla huvittavan. Minä olen kyllä huomannut, miten uutterasti te olette koko kesän työskennelleet juurikasvipellolla."

— "Emmehän me herroja ole", toimesi Ville. "Minun nimeni on Ville, tämä tässä on Olli ja tuo on Rainar Holm Helsingistä."

— "Se minua ilahuttaa. Se minua ilahuttaa", sanoi lentolainen kohteliaasti. "Ehkäpä haluatte, Ville ja Olli ja Rainar Holm, tulla talkoihin ylihuomenna. Olenpa hieman levoton, että rukiini on vielä leikkaamatta. Tulkaa nyt kuitenkin vähäksi aikaa katsomaan", hän lisäsi ja jätti kohteliaasti jäähyväiset.

— "Ei hän toki kuullut mitään tanssista", sanoi Olli, helpotuksesta henkästen, kotiin mennessä. "Luuletteko, että pääsemme?"

— "Jos pääsemme", toimesi Rainar, "niin pitää meidän pyytää Elsa mukaan, että on parit keräämään ja sitomaan."

— "Elsa ei tietystikään pääse. Hänen täytyy auttaa äitiä ennen muuttoa uuteen rakennukseen", tiesi Ville. "Siksi, kun sinun äitisi tulee sinua hakemaan, pitää kaikki huoneet olla kunnossa."

— "Niin, kahden viikon perästä on tämä aika ohi", huokasi Rainar. "Sitten alkaa taas kaupunkilaiselämä."

— "Ja koulu", lisäsi Olli. "Ihan jo katoaa halu koulua käydä, kun on saanut jo vuosikausia sitä jupittaa. Mutta mikäs auttaa? Ei kuin kestä vain loppuun asti."

— "Mutta, Olli, sinä kyllä tiedät, että tiedot hyödyttävät", sanoi Ville. "Ei aina saa vain hauskuuksia ajatella."

— "Niin, tiedot", virkkoi Olli. "Mutta mitä ihmeen hyötyä meille on kaikkien kuolleiden kuningasten syntymävuosista ja kaikkien sotain vuosiluvuista? Malmi ei tiedä ainoatakaan vuosilukua, mutta jos osaisi kaikki, mitä hän osaa, niin ei olisi hätäpäiviä."

— "Etkö sinä muista, että itsekkin nauroit, kun hän kysyi, oliko Berliini Venäjällä?" muistutti Rainar.

— "No, maantieto", toimesi Olli. "Sen sijaan hän tuntee joka talon tässä pitäjässä ja Vesilahdessa ja Kangasalla. Entä mitenkä tarkasti hän tietää ilmat ennakolta? Eivätkö ne ole yhtä päteviä maantieteellisiä tietoja?"

— "Mutta totta kai sinä mieluummin olet sellainen maanviljelijä kuin isä tai Lentolan patruuni, ennenkuin isäntärenki niinkuin Malmi", sanoi Ville.

Olli ei ollut niinkään varma. Mutta kun he juuri tavottivat Malmin ja toiset miehet, niin jäi häneltä vastaamatta.

— "Niinpäs kävi", sanoi Malmi. "Lentolainen nappasi meiltä parhaat miehet talkoihinsa. Ja minä kun juuri luulin saavani auttajia, kun viimeinkin joudumme siemenheinää kotiin ajamaan."

— "Eihän meistä kovinkaan suurta hyötyä ole", arveli Ville. "Ja yksi päivähän vain. Ehkä emme pääsekkään."

— "Vain yksi päivä! Kolme päivätyötä!" virkkoi Malmi ja raapasi huolestuneena korvansa taustaa.

* * * * *

Malmi oli taas oikeassa uskoessaan sään vakiutuvan. Mutta jos hän olisi sanonut Lentolan talkoopäivän koko syyskesän kauneimmaksi, niin olisi hän osannut vieläkin oikeampaan.

Kun Ville herättyään vilkasi ulos, ihastui hän ikihyväksi. Taivas oli sininen. Viileä aamu oli niin tyyni, ettei lehti värähtänyt. Ja ilma oli niin kirkas, että Ville selvästi erotti kirkontornin huipun etäältä yli puidenlatvain. Hänelle juolahti mieleen muuan varhainen kaunis kevätaamu, kun he isän kanssa soutivat kalanpyydyksiä kokemaan.

Ja kuitenkin — vain silmäys kukkaspenkkeihin, joissa kastepisarat kimaltelivat — syksyyn jo kesä kallistui. Rehevät, värikkäät leukoijat suorina ja hurmaavina kohottautuivat kohti georgiineja, jotka keskeltä kukkapenkkiä korkeiden varsiensa päistä niiden tuoksun ja kauneuden huumaamina kallistivat suuria painavia päitään niin alas kuin voivat. Pörröiset asterit, terälehdet kuin hienointa silkkipaperia, katselivat vakavia orvokkia. Ja reseeda, joka alussa kituen kasvoi, oli yhtäkkiä levitelleinyt ja pöyhistelleinyt ja oli rehevä ja kopea, joka ei suinkaan sitä kaunistanut.

— "Aivan on kuin sunnuntai", virkkoi Ville pukeutuen puhtaaseen puseroon.

Toisillakin oli puhtaat vasta silitetyt puvut, ja heidän kenkänsä olivat tavattoman hyvin puhdistetut ja voidellut, vaikka jokainenhan tietää, ettei salli savinen pelto koreata kuokkijata.

Äiti oli heihin tyytyväinen. "Minä luotan sinun arvostelukykyysi", hän puhui Villelle. "Jos te huomaatte olevanne tiellä tai syödessä näyttää tulevan ahdasta, niin tulkaa kotiin päivälliselle."

— "Ja muistakaakin olla viskelemättä lyhteitä, vaan _laskekaa_ ne sievästi, vaikka olisi miten kiire", neuvoi isä. "Tuskinpa mikään on minusta pahempaa kuin viljalyhteiden viskeleminen kuin halkoja ne olisivat. Meidän on muistettava, että se on meidän jokapäiväinen leipämme. Ja mehän tiedämme, että jyviä sillä lailla paljo karisee hukkaan."

Elsa ei päässyt mukaan. Hän saattoi heitä veräjälle ja kätteli heitä jokaista leikillään jäähyväisiksi. "Pojilla saa aina olla hauska", hän sanoi. Mutta kun Rainar piti häntä kädestä liian kauvan, vetäsi hän sen pois ja juoksi nauraen kotiin, niin että vaalea palmikko entiseen tapaansa heilui puolelta toiselta.

Peltojen välisellä tiellä vilisi jo ihmisiä. Pojat eivät olleet aavistaneet niin paljon tulevan. Siellä oli vanhoja, valkohapsisia virsujalkaukkoja. Ja siellä asteli nuoria, reippaita miehiä, pitkävarsisaappaissa, hattu päässä kallellaan, piipunvarsi punaisine villalankatupsuineen nutuntaskusta pilkistäen aivan kuin markkinoilla. Siellä oli mökkiläisiä ja mäkitupalaisia ja loisia. Ja siellä oli suuri joukko naisia, vanhoja ja koukkuselkäisiä mummoja, joiden hiukset olivat harmaantuneet ja harventuneet ja silmät oli matalain majain savu punaiseksi polttanut. Siellä oli keski-ikäisiä, voimakkaita, vakavia naisia ja nuoria, punaposkisia tyttöjä, joiden veitikkamaiset silmät tiirottivat valkeasta huivista ja joiden pellavankeltaisten palmikkojen päitä koristivat koreat villalankasolmekkeet.

Naiset olivat pyhäpuvuissaan kuin kirkkoon menossa. Kun miehet riisuivat nuttunsa ja liivinsä, hohti jokaisella puhdas paita, vaikka olikin keskellä viikkoa. Vanha Taneli oli ajanut vanukkeisen parrantynkänsä, ja hänen ohuessa leikkutukassaan näkyi vieläkin selvästi märän suan jälki.

Hienoin oli kuitenkin Lentolan isäntärenki itse, paksut kellonperät vaaleaa liiviä vasten välkkyen ja uusi olkihattu päässä.

— "Eikös ollut hyvä, että pukeuduimme siististi", sanoi Ville. "Äiti se aina tietää."

— "Minusta olisi ollut yhtä hyvä, vaikka emme olisi tulleetkaan", arveli Olli. "Mitä me täällä toimitamme vennon vierasten joukossa?"

— "Jos haluamme, niin voimmehan hetkisen perästä mennä kotiin", ehdotti Rainar.

"Yhtä mielelläni minä muutettaessa olen apuna."

— "Ja eilen te olitte niin huolissanne ilmasta", keskeytti Ville. "Saattepa nähdä, että tulee hauska, kunhan tässä alkuun päästään."

Isäntärenki käveli peltoa pitkin jakaen väkeä saroille. Hän tunsi heti Villen ja Ollin ja näytti tulevan oikein iloiseksi nähdessään heidät. "Malmi kertoi, että nuoret herrat mielellään auttavat", hän sanoi. "Siitä patruuni pitää."

— "Me kyllä teemme, mihin pystymme, jos vain on tilaa meille", selitti Ville. "Me olemme kotona koko ajan koonneet ja sitoneet."

— "Tilaako täällä", ihmetteli isäntärenki. "Minä en käsitä, miten saamme kaikki päivässä leikatuksi. Meillä ei ole milloinkaan ennen ollut näin paljo rukiinkylvöä. Ehkäpä, nuoret herrat, tahdotte tulla minun saralleni? Nyt heti alotetaan."

— "Ajatelkaapas: me saamme sitoa isäntärengin leikkaamia kouramuksia", sanoi Ville hänen poistuttuaan. "Sellaista viikatteen heiluttajaa ei ole koko pitäjässä."

— "Mutta miksikä ei aloteta?" marisi Olli. "Paleltuuhan tähän."

Tuntui kuin jotakin odotettaisiin. Miehet olivat jo viikatteensa hioneet. Siinäkös oli väikettä ja helinää ja raudan kalsketta. Suuri kottaraisparvi, joka juuri pellon yli liiti etelään, muuttomatkallaan, sitä säikähtäen pyörähti suunnastaan niin sukkelaan, jotta ihmetellä täytyi, etteivät linnut lentäneet toisiaan vasten ja siipiään taittaneet.

Silloin tällöin joku miehistä leikkasi korren ojan reunalta kuin kokeeksi. Muuta ei. Naiset olivat riisuneet päällyshameensa tai nostaneet ne ylös. Hekin halusivat jo alottaa. Ainoastaan vanhat ukot, jotka kuhiloivat ja joilla oli hyvää aikaa, istuivat edelleenkin parvittain, puhellen menneistä ajoista ja maistellen mainiota talkookaljaa, jota oli korvomäärin tienreunalle kannettu, ja kehuen taloudenhoitajaa, joka tosiaankin osasi verratonta talkookaljaa panna.

Isäntärenki oli palannut saralleen keskelle peltoa, seisoen siinä suurena ja suorana viikate olalla, syvä ja vakava ilme uurteisissa, päivettyneissä kasvoissa.

— "Tuossapa ukko tuleekin", sanoi eräs Lentolan renki, tarttuen viikatteeseensa, jonka oli aidalle laskenut.

Olipa siinä liikettä, kun pitkin koko peltoa järven rannasta metsän laitaan kaikki paikoilleen asettuivat. Silloin vasta selvästi nähtiin, miten paljo siellä oli ihmisiä.

— "Tule nyt, Olli, alotetaan", huusi Ville Ollille, joka oli siirtynyt lähimmän kaljakorvon luo ja paraillaan tuoppia täytti. "Varmaankin odotetaan patruunia", hän sanoi Rainarille kurottautuen katsomaan. Mutta hän ei nähnyt mitään, kunnes viulu yhtäkkiä ihan heidän takanaan vingahti. "Krymmi, räätäli", hän kuiskasi Rainarille. "Hän se vasta soittaa osaa. Hän on monen pitäjän paras soittaja. Minä luulin hänen tulevan vasta iltasella, kun tanssi alkaa."

Krymmi nyökytti ystävällisesti päätään kaikille ja iski silmää iloisesti samalla irnistellen ja virnistellen, mitä kummallisimmin, kun ei saanut uutta kieltä oikeaan vireeseen. Hän olikin tavattoman tarkka virityksestä. Toinen olisi vähempäänkin hyölään tyytynyt. Mutta hän vain väänteli ja näpsytti ja näpsytti ja väänteli.

Vihoviimeinkin hän kohotti leukansa viulusta ja silmäili ympärilleen. "Ka, alotetaanpa sitten vaikka Napeljoonilla", hän sanoi koputellen koppaa käyrällä.

— "Se on _Napoleonin marssi Alppien yli_", selitti Ville. "Saatpa kuulla, miten komeasti hän sen soittaa."

Se oli komeaakin komeampi. Se oli tulinen ja elähyttävä ja riemuisa. Juuri semmoinen marssi se saa uuten uupuneen sotajoukon unohtamaan pyryt ja pakkaset ja loppumattomat tiet. Ja juuri semmoinen marssi on sopiva ensimäiseksi talkoissa, ennenkuin ensimäinen kuhilas kohoo huojuvan ruispellon lohduttomille lakeuksille.

Napoleon oli taitava alallaan, Krymmikään ei omallaan huonoimpia. Säveleet kukkeina hänen viulustaan kumpusivat. Siinä juoksutuksia ja lirityksiä ja sirityksiä ja sellainen tahti, että tuskin paikoillaan kesti.

Jo ensimäisen säveleen kajahtaessa isäntärenki laski viikatteensa. Pitkään ja varmasti sillä vetästessä horjahti joukko kullankeltaisia tähkiä, vaipuen ojan kaltaalle. Napoleonin marssin tahdissa kymmenet viikatteet sujahtelivat, ketterät kädet kokosivat olet kasoihin ja toiset ne kierretyillä olkisiteillä lyhteiksi liittivät.

Kuhilaastajilla oli hyvää aikaa. Varovasti he kantoivat lyhteitä, yhden kummassakin kädessä, ja olivat niin huolekkaita kuin paraillaan uutta kansakoulua rakentaisivat. Niin pian kuin vanha Taneli isäntärengin saralla oli ensimäisen kuhilaan pystyttänyt, kasvoi niitä kuin taikavoimalla, vieri viereen pellon toisesta laidasta toiseen. Kohta kohosi toinen ja kolmas rivi ja kohta monta. Ja katsoipa puolelta tai toiselta, edestä, sivuilta tai viistoon olivat rivit suorat kuin viivottimella vedetyt. Näytti kuin Napoleonin sotajoukko olisi laskeutumaisillaan hankaloilta Alpeilta ja toinen joukkue toisensa perästä asettuisi tarkoin määrättyihin osastoihin.

Koko ajan Krymmin viulu soi. Konsa kaikui marssia, konsa lauluja, taas uusia marssia, tauoten vain juonikkaan kielen viritysajaksi tai siksi, että soittaja silloin tällöin sai tuopillisen vaahtoavaa kaljaa tyhjennetyksi.