Part 6

— "Jos minä kerron tämän isälle, niin kestää kotveroisen, ennenkuin sinä saat nelipyöräisiä ajaa", äiti lisäsi, kun Tuima seuraavassa vastamäessä viimeinkin rauhottui. "Villeen voi ainakin luottaa."

— "Ville onkin vanhempi", säesti Rainar.

Onpa hän aika olevinaan, mietti Olli, eikä avannut suutaan ennenkuin kotona.

Elsa ja Leeni seisoivat portin pielessä ja niijasivat. Leeni kiepsahti takaistuimen polkimelle ja otti kyytiä pirtinportaille, jossa isä istui lukemassa.

— "Vai niin, vai tässä se uusi maalaisherra on", sanoi isä tullen kärrin luo. "Tervetultuasi! Olipa oikein hyvä, että tulit. Täällä on työtä enemmän kuin tehdä ennätämme!"

— "No, isä, Rainar tulee juuri lepäämään", oikasi äiti. "Hän on niin rasittunut, että hänen täytyy nauttia rautaa. Äitisi pyysi minua huoltamaan, ettet lääkettäsi unohda", hän kääntyi Rainariin heidän portailla seisoessaan. "Nyt olen minä sinun äitisi. Tervetultuasi! Jospa vain viihtyisit vaatimattomassa maalaiskodissa."

— "Aijai! Rasittunut. Sepä ikävä", tuumi isä. "Muuten olisin pyytänyt Rainaria auttamaan Ollia kärriä vajaan viedessä. Olli olisi siten ennättänyt viedä Tuiman aituukseen ennen Villen tuloa. Sitten meidän pitää paikalla syödä. Kyllä kai sinullekkin ruoka maistuu, Rainar, matkan jälkeen."

— "Meidän tallinrengin täytyi palon jälkeen muuttaa erääseen mökkiin, meillä kun on niin vähä tilaa. Siten saamme nyt tulla toimeen ilman häntä", selitti äiti.

Rainar mielellään auttoi Ollia. Ei se hänelle niin vaarallista ollut. Välttyihän siten kaikki kyselemiset ja töllistelemiset. Mutta ei hänestä ollut suurtakaan apua. Jollei Olli olisi kantapäitään maahan iskenyt ja hartiavoimalla työntänyt, minkä ikinä jaksoi, niin ei kärriä olisi vajan kynnyksestä saatu.

— "Jos tulet mukaan aituukseen, niin minä talutan Tuimaa, muuten minä ratsastan", sanoi Olli, kun kärri oli paikoillaan ja valjaat naulassa. "Saat nähdä Tuiman varsan. Se on tavallisesti veräjällä odottamassa."

— "Saatanhan minä tulla, jos se ei ole liian kaukana", sanoi Rainar. "Ei kai siellä ole märkä."

— "Ei ole; eihän nyt ole satanut viikkokausiin", selväsi Olli. "Tarpeen se olisi. Kaikki poutii. — Ainoastaan tuonne koivuaituukseen järven rannalle. Sinulla on niin hyvät housut; muuten voisit ratsastaa. Kaiketi osaat?"

— "Mikäs ihme se!" vastasi Rainar. "Mutta tietysti minä en voi ratsastaa satulatta."

— "Ville ja minä ratsastamme aina satulatta", toimesi Olli, "ja Tuima on paras. Mutta Tähti, joka nyt on Villellä, on oikein teräväselkäinen. Kivaa ajaessa tuskin selässä kestää, niin koskee. Meillä on kahdeksan hevosta, paitsi varsa. Montako teillä on?"

— "Helsingissä on hevosia ainoastaan pika-ajureilla ja kuorma-ajureilla ja palokunnalla", vastasi Rainar. "Mutta kun vain vihellän kadulla, niin saan vaikka viisisataa hevosta, jos tahdon. Viidelläkymmenellä pennillä ajan Kruununhaasta koko kaupungin läpi."

— "Kruunun haasta — sielläkö kaupungin hevoset käyvät laitumella?" kysäsi Olli.

Rainar nauroi: "jopa sinä olet typerä. Etkö sinä ole milloinkaan käynyt Helsingissä?"

— "En", vastasi Olli, "mutta monasti Tampereella. Siellä on enemmän tehtaita kuin missään muussa kaupungissa koko Suomessa. Oletko sinä nähnyt yhtään koskea?"

— "Minä ehkä ensi kesänä matkustan äitini kanssa Imatralle", sanoi Rainar. "Se on Suomen suurin koski. Mitäs katsottavaa Tammerkoskessa!"

— "Hyvää iltaa!" huudahti samassa ystävällinen ääni ihan heidän vieressään. Karoliina palasi polkua pitkin vasikka-aituuksesta, kantaen tuoreita koivunlehtiä koko sylyyksellisen. "Vai niin, tämäkö se nyt on se uusi mies", sanoi hän. "Tervetultua! Tervetultua! Siitäpä tulee oikein herrasväen hevostaja, kun on niin hienot vaatteetkin."

— "Mikä paksu akka se oli?" kysyi Rainar, kun he olivat ohi kulkeneet.

— "Jos sinä vielä kerran nimittelet Karoliinaa _akaksi_, niin luissasi tunnet, vaikka olisit vieläkin hienompi", tuimistui Olli. "Sinä pelkäsit, kun annoin Tuiman kivasti vilistää suuressa mäessä."

— "Luuletko sinä, että minä pelkään", suurenteli Rainar. "Talonpoikaismoukka!"

Tuimastakin se jo meni liian pitkälle. Se hirnui ja hyppi hyppimistään takajaloillaan, ja Rainar juoksi sitä kyytiä puun taakse tienviereen.

— "Soo, Tuima, Tuima!" maanitteli Olli ja tarttui lujemmin marhamintaan. "Se tunnustelee jo toisia hevosia. Olemme juuri perillä. Elä pelkää."

— "Tiettävästi sinä paikalla kielit", sanoi Rainar. "Tuoko se on varsa? Se on oikein kaunis. Mitenkä monivuotinen se on?"

Ollia nauratti. Hän unohti, että hän ikään oli ollut niin vihainen. "Viisikuinen", hän vastasi. "Etkö sinä tiedä, että hevonen jo rekivetona on miltei täyskasvuinen?" Hän painoi pörröisen päänsä varsaa vasten, tarttui sen kaulaan ja nauraa remusi riemusta joka kerran, kun se näykkäsi häntä korvasta.

Tuima katseli heitä hetkisen suurin viisain silmin, hirnahti sitten varsalle, ja iloisesti laukaten ne katosivat vesakkoon.

— "Luuletko tavaraini jo tulleen, kun palaamme taloon?" arveli Rainar. "Minulla on sinulle ja Villelle tuomisia."

— "Ville on varmasti jo tullut", vakuutti Olli. "Otappas kiini!" hän huusi ja hilpasi neliseen, niin että marhaminta olkapäillä selkää vasten läiski. — "Juoksethan sinä väki hyvästi", hän virkkoi, kun he läähättäen pirttiin saapuivat.

Ville oli palannut aikoja sitten, mutta tavaroita ei joudettu purkamaan. Isä käveli edes takaisin illallista odottaessaan, vilkasten tuhkatiheään pelloille, joita ohut terhen verhosi. "Jos tuuli laavenee, tulee varmasti halla", hän sanoi huolestuneena. "Minun täytyy mennä ilmaa tarkastamaan, kunhan on syöty."

Äiti itse kantoi suurta kulhollista höyryäviä perunoita, ja Miina keittiössä velliä ammensi.

— "Rainar tahtoisi mielellään ensin tavaransa purkaa", selitti Olli äitille hänen kulkiessaan porstuan läpi.

— "Ei nyt hätäillä", sanoi äiti. "Olkaa hyvät, kaupunkilais- ja maalaisherrat. Vähän illallista. Olkaa hyvät!"

Rainar sai istua opettajan paikalla pöydän yläpäässä, ja äiti tarjosi hänelle kaikkia, mutta hän söi ihan kuin kärpänen.

— "Se ei kelpaa; maalla pitää syödä vahvasti ja tehdä työtä vahvasti", selitteli isä, joka ei muistanut, että Rainar oli rasittunut. "Katsoppas Ollia!"

— "Syönnissä Olli puolensa pitää", tiesi äiti. "Muussa saa luullakseni Olli pitää Rainarin esikuvana. Kas niin, miten kävi taas!" hän sanoi, kun Olli jäähdytti vesivelliänsä niin rutakasti, että sitä läikähti pöydälle. Sellaista voi tapahtua, kun koko ajan ajattelee tuomisia aavistamattakaan, mitä saa, ja toivoo vain, että illalliselta kohta päästäisiin.

Syötyä äiti itse saattoi Rainaria poikain huoneeseen. "Niin, hyvä Rainar, niinkuin äitillesikin selitin, on meillä yksinkertaista ja puutteellista. Koeta nyt tyytyä", hän sanoi, silittäen päällyslakanaa, jossa oli leveä välipitsi. Rainarin vuoteen jalkopäässä oli vierashuoneen hieno huopapeitto, ja vuoteen vieressä pieni pöytä, jossa oli vesikarahvi ja lasi.

Huone oli tosin hyvin yksinkertainen, mutta ainoastaan Antin jalustimet rakuunarykmentin ajoilta ovensuunaulassaan muistuttivat palvelijanhuonetta. Seinät oli vasta sanomalehdillä paperoitu. Ikkunoissa oli uutimet. Pöydällä oli vitivalkea pieni pöytäliina ja ikkunalla vihko tummansinipunaisia sireeniä. Nurkkahylly oli täpötäynnä koulukirjoja. Kokonainen kokoelma jousipyssyjä riippui vaarnoissa seinällä, ja Antin halkokirveen sijassa oli oven vieressä kirvesnaulassa Villen ja Ollin omat sievät kirveet.

Tuoreita koivunlehviä oli pistelty ikkunan- ja ovenpieliin ja lattialle oli ripoteltu katajia; pestyn lattian hajua ei tuntunut ollenkaan.

— "Minä otan sitten huostaani sinun liinavaatteesi, Rainar. No niin, nyt me jätämme nuoret herrat yksinään", sanoi äiti Elsalle ja Leenille, jotka seisoivat ovella nähdäkseen, pitikö Rainar huoneesta.

Olli oli jo uskonut tietonsa Villelle. Siinäpä ne matkalaukut olivat: toinen suuri ja mahdottoman raskas, toinen pienempi. Kumpaisenkohan Rainar ensin aukasee, ja kummassakohan ne tuomiset ovat! Olli nosti pienemmän tuolille, ja Rainar otti avainnipun. — "Taidamme saada täällä aika hauskaa", sanoi Rainar ja koetteli avaimia toista toisensa perästä.

Eikös mikään sovi! Olli oli jo aukassut hiihnat ja seurasi jännittyneenä jokaista koetusta. Viho viimeinkin! Ja melkein päällimäisinä oli kaksi käärerihmalla sidottua kääröstä.

— "Tässä ovat tuomiset teille", selitti Rainar. "Mutta kumpi saa toisen ja kumpi toisen?"

— "Pidä selkäsi takana ja sano oikea ja vasen", ehdotti Ville.

— "Ville vanhempana sanokoon ensin", toimitti Olli.

— "Niin hieno ja kaunis!" huudahti Ville kääröksensä avattuaan. Se oli oikea kompassi, jonka voi pitää liivintaskussa niinkuin kellon. "Kiitoksia hyvin paljon!" hän virkkoi tarttuen Rainarin käteen. "Ajatteleppas, Olli, jos metsässä eksyisimme!"

— "Mutta ajatteleppas tätä, kun mennään metsään!" ihasteli Olli, joka pahvirasiasta oli vetässyt pitkän, kiiltävän pistoolin.

— "Se on Eurekapistooli", selitti Rainar. "Siihen painetaan nuoli, ja ampuessa se ilmanpaineen vaikutuksesta tarttuu kiini kumirenkaasta. Näin!" Hän tähtäsi oveen ja samassa oli nuoli siinä.

Olli oli haltioissaan.

— "Muista kiittää", toimesi Ville hiljaa.

Olli koetteli ampua. Mihin hän tähtäsi, siihen nuoli sattui: keskelle ovilautaa, pihtipieleen, jopa keskelle sanomalehdessä olevaa muotokuvaa. Siihen se iskeytyi niin lujaan, että suuri pala sanomalehteä repesi nuolta irrottaessa.

— "Aijai, vasta paperoitu", päivitteli Ville. "Mitä äiti sanoo?"

— "Tässä on pari pussia, jotka taidamme antaa tytöille. Tytöt tavallisesti pitävät namusista", arveli Rainar.

— "No, siitäkös ne ihastuvat", virkkoi Ville. "Mutta minkä tähden sinä annat muille kaikki, mitä sinulla on! Se on liian paljon."

— "Oh, en minä juuri enää välitä makeisista", sanoi Rainar, "kenties hiukan suklaasta. Tahdotteko?" hän kysyi, antaen kummallekkin, sekä Villelle että Ollille, kokonaisen suklaakimpaleen.

He katsoivat toisiinsa. Oliko se oikein totta. Kokonaisen!

— "Nythän on melkein kuin jouluna", ihmetteli Ville. "Meidän pitää jakaa toisille."

— "Jos sinä annat äitille ja tytöille, niin minä annan Karoliinalle ja Hannalle ja Miinalle", ehdotti Olli.

Ennenkuin tavarat oli purettu, oli tullut maatamenon aika, mutta mahdotonta oli sinä iltana ajatellakkaan unta. Ulkona oli vielä niin valoisa, että kompassineulan pyörähtelemisen selvästi erotti, ja Ville tahtoi niin pian kuin suinkin varman tiedon pohjoisesta ja etelästä. Ollinkin teki mieli nähdä, mitenkä pitkälle pistooli kantoi. Huoneessahan siitä ei saanut selkoa, ja muun hyvän lisäksi vielä seinäpaperit repeilivät. — Kaikki he menivät ulos.

Siellä äiti ja Elsa peittelivät kukkaspenkkiä sanomalehdillä ja olivat jo huivilla ja muilla suojuksilla verhonneet runkoruusujen latvat. Ruusut näyttivät olevan sokkosilla hämärissä.

Useimmat lintuset olivat vaienneet. Toiset sen sijaan laulaa helistivät puutarhassa niin, että kottaraisisä, joka jo uinui pesäpönttönsä yläpuolella, koetti viheltämällä hillitä sitä iloa. Mutta sitä uhemmin ne visertivät, täyttä kurkkua vain, niin että kottaraisäitikin jo pesästä pilkisti. Mahdotonta oli hänen saada poikasia nukkumaan; valoisa oli ja semmoinen hälinä! Hänkin viheltää hujautti kesäisen yön öitsijöille puutarhassa.

Yölepakko liiteli pihamaalla melkein näkymättömänä ja säikäytti Rainaria hipasten hänen olkapäätään.

— "Hyi, lintu!" ärjäsi Rainar.

— "Ehkä se oli vain yölepakko", huomautti Ville. "Eivät ne ole vaarallisia. — Menemmekö rannalle vai harjulle?"

— "Minusta on ihan sama", vastasi Rainar.

He lähtivät harjulle päin, josta oli avarin näköala ja paraiten sai selville kaikki ilmansuunnat.

Sivumennen Olli ampui muutamia laukauksia vanhan jyväaitan seinään. Pistooli oli mainio.

— "Näinköhän tähän voisi kumirenkaan sijaan panna kären ja käyttää metsästäessä?" arveli Olli.

Ja he kertoivat yhdessä Rainarille ketusta, jonka viime talvena olivat saaneet.

— "Siellä olisin minäkin mielelläni ollut", sanoi Rainar. "Odottakaa vähän, että sytytän paperossin. Ole hyvä", hän sanoi, ojentaen paperossilaatikkoa Villeä kohti.

— "Minä en ole milloinkaan polttanut tupakkaa", kieltäytyi Ville. "Luullakseni isä ja äiti eivät pidä siitä."

— "Pelkäättekö te isäänne ja äitiänne?" nauroi Rainar. "En minä usko teidän isäukkoanne kovinkaan ankaraksi."

— "Jos olemme tottelemattomat, niin on kyllä", vastasi Olli. "Mutta pelätä! Pelätäänkö, Ville?"

— "No, eipä juuri", vastasi Ville.

— "Ei edes kettua. Emmehän?" toimes Olli.

Rainar puhalsi savun pillinä ilmaan ja näpsäytti kynnellään tuhkan paperossista. Se oli ihmeellisen hauskan näköistä. Olisippa Villen ja Ollinkin ollut mukava koetella. Hän osasi nielläkkin ja puhallella savun kiemuroina tai henkästä sen nenästä.

— "Saattaisihan tuota hiukan koettaa", arveli Ville.

Ja miten olikaan, savusi Villellä ja Ollilla kohta paperossi.

Rainar ei jaksanut olla nauramatta heidän kömpelyydelleen. Ville poltti sormensa ja tuhkaa karisi nutulle. Kun hän sitä puisteli, katkesi paperossi kahtia. Olli veti savua sitä vilakkaa, että enemmän kuin puolet paperossista oli pian palanut. Mutta silloin savu meni väärään kurkkuun ja hän alkoi rykiä. Hän oli tulipunainen ja ryki, että kyyneleet valuivat. Ville luuli hänen tikehtyvän ja lyödä jyskytti selkään, kun ei muutakaan osannut. Mutta eihän siitä apua lievinnyt.

Rainar vain nauraa hihitti. "Kaikki ovat ensi kerralla tottumattomia", hän sanoi. "Pian te opitte."

Mutta rykimisestä ei yrittänyt loppua tullakkaan. Isä palasi peltojen välistä tietä eikä ymmärtänyt, kuka siellä keskikesällä niin hellittämättä ryki, ja mitä tekemistä ihmisillä oli jyväaitan takana. Hän käveli kiireenvilkkaa sinne päin, mutta ääniä kuullessaan pysähtyi.

— "Helkkari sentään! Minä olen unohtanut kelloni vetämättä. Mikähän aika nyt lie?" hän kuuli Rainarin sanovan.

— "Elä vain tuolla lailla sano isän kuullen", varotti Ville. "Hän piti kerran aikamoisen saaman Lehtiselle, joka kirosi Virmaa."

— "Te olette niin peräti lapsellisia", ylvästeli Rainar. "Mitä se nyt on? Taitaa tulla joku."

— "Parasta on mennä huoneeseen," toimesi Ville. "Liian myöhäksi tuleekin harjullakäynti."

Kun isä heidän poistuttuaan käveli jyväaitan ympäri, löysi hän kaksi palavaa paperossinpätkää ja yhden katkenneen paperossin, ihan seinän vierestä. "Semmoinen viikari", sanoi isä polkien vaaralliset paperossinpätkät.

Pirtissä äiti isän tullessa järjesteli vaatteita liina vaatekaappiin.

— "Ei tule hallaa ensi yönä", isä sanoi iloisesti. "Etelästä huokuu siksi tuulenhenki. Ehkäpä viimeinkin saamme sadetta."

— "No niin, se on tehty", puhui äiti omissa ajatuksissaan. "Hienoa tietysti, mutta, mutta... Heti huomaa, että on kaikki palvelijain hoteissa. Nappia puuttuu. Ja vaatenappia ja luunappia samassa vaatekappaleessa. Annahan olla, kun ne on täällä kerran pesty, niin näyttävät ne edes hieman toiselta. Mutta tohtorinrouva oli hyvin miellyttävä. Jos poika on äitiinsä, ei hätää ole."

— "Hädästä ei meillä tietysti puhettakaan", sanoi isä, "mutta silmät selällään, se on varma."

Äiti aikoi juuri vastata, kun Elsa tempasi oven auki. — "Äiti, Olli on hirveän kipeä — hän on pihalla — portaiden vieressä."

— "Olliko, joka ei vielä eläissään ole ollut sairaana!" huudahti äiti, rientäen ulos. "Olemmeko nyt saaneet tuhkarokon Plyhdistä!"

Isä arvasi syyn. Hän vain hymyili. "Se tauti ei ole vahingoksi", hän mietti, mutta meni kuitenkin katsomaan, miten Olli jaksoi.

Portailla seisoi Ville nojaten pihtipieleen. Hän oli kalpea kuin palttina ja itku kurkussa.

— "No, oletko sinäkin kipeä?" kysäsi isä. "Eihän vain liene tuhkarokko. Kuruuta suutasi oikein hyvästi raikkaalla suolavedellä. Se estää tartunnan."

Ville olisi mieluimmin kaikki tunnustanut, mutta silloinhan hän olisi kielinyt Rainarista. — Se oli kauhea ilta. Ei edes kompassi saanut häntä iloiseksi. Jollei vain kukaan tätä tietäisi, niin ei hän milloinkaan tupakoi. Ei edes sittenkään, kun hän on niin vanha, että on lupa tupakoida. Eihän se suuresti lohduttanut, mutta sentään jonkun verran. Ja hän kurnutti kuruttamistaan, että kaulaa kirvelsi. Se todellakin helpotti. Mutta varansa hän pitää. Ei Rainar eikä kukaan muukaan häntä silleen enää mujauta.

— "No, eikös tunnu jo helpottavan?" kysyi isä, kun Ville hyvää yötä toivotti.

— "Tuntuu", vastasi Ville, mutta tukala oli katsoa isää silmiin. "Minua niin väsyttää."

— "Myöhähän nyt onkin", arveli isä. "Nuku rauhassa! Niin, vielä yksi asia. Kuulehan! Minä löysin palavan paperossinpätkän vanhan jyväaitan seinän vierestä. Se oli varmaan Rainarin. Sinä olet ymmärtäväinen miehenalku: pidäppäs häntä silmällä. Entäpä hän koko talon sytyttäisi tällaisella poudalla. No niin, riennä Höyhensaareen."

Rainar jo nukkui Villen tullessa, mutta Olli oli valveilla. Äiti oli antanut hänelle kiinanpulveria ja pannut paksun villasukan kaulaan.

Kismerä kiinan maku oli ihan sietämätön, ja sukka kaulassa poltti ja pisteli.

— "Mitenkä sinä voit?" kysyi Ville myötätuntoisesti.

— "No, kyllä on kurjaa", vaikeroi Olli.

— "Poika! Tehdäänkö lupuus, ettei enää milloinkaan tupakoida?" kysyi Ville. "Ja sitten meidän täytyy pitää Rainaria silmällä. Kukapa tietää, minne hän viskelee palavia paperossiaan. Ajatteleppas, miten vaarallista se on näin poudalla."

— "No, ei minua enää semmoisella roskalla milloinkaan puijata", vastasi Olli surkeissaan. "Mutta luuletko, että uskallan ottaa pois sukan?"

7.

METSIKANAN POIKANEN.

Maalla päivät reten lentävät, varsinkin lyhyen kesän päivät. Tuskin on kevät koittanut, kun juhannuskoivut jo helottavat oven edessä. Ja tuskin ovat koivuparat kerinneet halkovajaan, päivät ensin kuultuuan, miten niiden kuihtuneet lehdet rikkoina portaille karisevat, kun jo sierat soinnukkaasti viikatteiden kaartoteriä helkkyen hiovat, ja niittokone aamusta iltaan, jopa usein valoisat yötkin läpeensä särisemistään särisee.

Nopeasti kaikki kasvaa ja nopeasti muuttuu. Viikon perästä jo miten kehittynyt! Ruis on ujahtanut, ja lehti lisää tullut. Kaura ja ohra kilpailevat. Kaura kääntää lehtensä vasempaan, vastapäivään, vakuuttaen siten paraiten ylöspäin pyrittävän, mutta ohra kiertää entiseen tapaansa myötäpäivään. Nauriit ja juurikkaat sysivät ja tyrkkivät toisiaan ja alkavat jo arvailla, ketkä harventaessa hylätään, ketkä kasvamaan jätetään. Perunantaimet, jotka mullatessa äsken aivan peittyivät, pilkistävät taas entistään terhakampina ja vantterampina. Entä hernepelto! Muutamissa päivissä se sinivihreästä hernemaasta kukkeimmaksi kukkapelloksi kaunistui.

Puhumattakaan puutarhasta! Pensaat ja puut eilen kukkivat ja tänään jo vihreä raaka näytäksen. Ruokakasvitarhassa ja kurkkupenkeissä käydään paraillaan rikkaruohosotaa ja lavan nurkassa nypitään kurpitsoista joka päivä suuria koreankeltaisia tarpeettomia kukkia, joista eellimäisenä päivänä oli vain pienet nuput reheväin lehtien peitossa.

Kottaraispesiin kannetaan ruokaa kantamasta päästyäkin. Ei ole voitu arvatakkaan vaikean hautomisajan jo onnellisesti loppuneen, ennenkuin pienten, uteliasten kottaraispoikasten keltaiset nokat pesän suulle ilmestyvät. Yhtä nopeasti kananpojatkin kehittyvät aitauksessa navetan päivänpuoleisen seinän vieressä, jossa ensimäisen poikueen kukkopojat taisteluhaluisina tepastelevat punaisine heltanalkuineen, vaativina kaulaansa kurotellen ja koettaen kiekua.

Mutta muita enemmän ja nopeammin oli sinä kesänä jotakin Metsolassa muuttunut.

Karoliinan vasikatko?

Ei.

Villen varsako?

Kasvanut mahdottomasti, mutta ei silti sekään.

Rainar Holm se oli.

Senhän voi sanoa paikalla. Rainar Holm ei ollut tullut toiseksi ihmiseksi samalla lailla kuin kuulema usein kaupunkilainen vietettyään kesän maalla. Hän oli toistaiseksi vain niin toisellainen Rainar Holm kuin on mahdollista muuttua neljässä lyhyessä viikossa. Eikä kesälupa onneksi ollut vielä lopussa.

Hän ei ollut enää rasittunut, vaikka häntä toisinaan muutamia kertoja haukotutti noustessa yhtaikaa kuin Ville ja Olli kello puoli kuusi. Ja mielellään hän painautui vuoteelleen puoli yhdeksän aikaan, vaikka oli vielä valoisa. Hän nukkua tuuskahti miltei paikalla eikä kärsinyt unettomuutta. Hän ei herännyt edes sinä yönä, jolloin kauhea rajuilma — ukkonen ja rankkasade muutamia päiviä kestänyttä tukahuttavaa ilmaa puhdistaessaan — tärisytti vanhaa pirttirakennusta kivijalasta kellonkattoon. Sekä äiti että hän olivat unohtaneet rautamarjaset.

Omasta pyynnöstään oli hän muuttanut telmyrien pöydänpäähän, eikä ole vakivarma, pitikö Olli enää puoliaan syönnissä.

Hänestä oli vesivelli iltamaidon kera ja vasta suolattu lahna, hiilillä paistettu, maukkainta ruokaa, jota oli maistellutkaan. — Keitetyistä perunoista, Miinan keittämistä, puhumattakaan.

Hänestä ei mikään hienon hieno herkkukovaleipä ollut parempaa kuin murakka reikäleipä, jota hänellä siitä syystä oli useinkin pala taskussa.

Hänestä oli kirnupiimä ja vesi virvottavinta juomaa, jolle eivät minkäänlaiset limonaadit vertoja vetäneet, varsinkin kun oli kirnupiimää mukana ulkotöissä hohtavan valkeassa leilissä, joka heinäin haravoimisajaksi tai juurikasvien kitkemisajaksi piilotettiin varjoisaan ojaan.

Hän oli huomannut hyvin hyvästi voivansa ratsastaa satulatta ja oli älynnyt senkin, että Tähden selkä oli niin terävä, että siitä uskomattoman helposti voi nuljahtaa maahan. Hän oli todellakin pudonnut ja toinen jalka ohjasperissä viistänyt kappaleen matkaa perästä, lyönyt päänsä kiveen, ja haavasta juossut verta kotveroisen.

Hän oli ajamaankin oppinut. Merkkipäivä oli silloin, kun hän Tähdellä ja turunkärrillä sai yksin ajaa Kaskeen hakemaan vehnäjauhosäkkiä. Kotiin palattua oli kuitenkin Tähti kauvan puistellut vanhaa päätään.

Hänestä niinkuin Villestä ja Ollista oli merkkitapauksia, kun Valkiakosken posti ajoi ohi. Ja mielellään hän eräänä sunnuntai-iltana toisten kanssa kiipesi korkealle Lounasvaaralle ainoastaan katsomaan junan tai Vanajavedellä kulkevan höyryveneen savua.

Hän oli kerran käynyt äitin kanssa Tampereella. Ja tuskin hän malttoi silmiään kääntää vaahtoavasta Tammerkoskesta, joka valtavasti pauhaten syöksyi monien tehtaiden välitse kaupungin läpi. Eipä ihmettäkään, että koski oli mahtava, kun koko vedenpaljous suuresta Näsijärvestä ja sadoista järvistä sen takaa syöksyy sitä tietä virratakseen viimein mereen.

Hänestä oli mieluista Villen ja Ollin kanssa tervata metsärekiä ja halkokelkkoja ja työrekiä, joita pitkä jono korotti päivänpaahteessa jyväaitan mäellä. Hän olikin sitten niin tervainen, yksin pää ja jalatkin, että Hannalla oli täysi työ hangata hänet puhtaaksi saunassa. — Hänestä oli Metsolan sauna lauvantaisin ihan toista kuin Sentraalinsauna Helsingissä.

Hänestä oli "Aurora-täti" hänen paras tätinsä eikä yksikään setä vetänyt vertoja "Sommerfeldtin setälle."

Hän ihaili Villeä ja Olli oli hänestä paras tuntemistaan pojista.

Hänen mielestään oli Elsa yhä miellyttävämpi, mitä tutummaksi he tulivat, ja hänen vaaleat hiuksensa ja kirkkaan siniset silmänsä muistuttivat taruston kilvetärtä tai onnetarta. Kun hän oli pudonnut Tähden selästä ja koko iltapäivän lepäsi vuoteellaan ja ihan todella päätä oikein kivisti, ja Elsa toi puolukkamehuvettä ja kädellään koetteli hänen otsaansa, oliko hänessä kuumetta, ei hän huomannutkaan, että käsi oli suuri ja karkea ja punainen ja hiukan kostea. Hän toivoi vain, että Elsa olisi kauvan antanut sen otsalla olla.

Hän oli antanut pienen, punaisen silkkinenäliinansa, jota hän vain näön vuoksi piti rintataskussaan, Leenille nuken vaatteiksi.

Häntä oli isä muutamana päivänä halkovajan takana kauvan puhutellut. Ainoastaan etana, joka istui takiaislehden alla ja kuunteli, tietää, mitä siellä puhuttiin, mutta etanat ovat niin vaiteliaita, ettei sitä milloinkaan ole saatu tietää.

Hän oli seuraavana päivänä lahjottanut viimeiset paperossinsa, puolitoista laatikkoa, Malmille joka ihastui ikihyväksi. "Onpas pulskaa mennä sunnuntaisin kirkolle paperossi hampaissa", hän tuumaili.

Rainar nosti hattuaan joka aamu niinkuin Ville ja Olli tervehtiessään Malmia ja mökkiläisiä ja palvelijoita.