Part 5

Moni, joka oli tulipaloon rientänyt, ei ollut ennättänyt suuresti pukimistaan välittää. Plyhti ei ollut löytänyt hattuaan. Hän tulikin, talonväkeä lukuun ottamatta, ensimäisenä palopaikalle, vaikka hänen kodistaan oli pitempi matka kuin sekä Malmin että Toivosen. "Minä olin valveilla, kun Jallussa on tuhkarokko", kertoi hänen vaimonsa Malmin vaimolle, kun he seisoivat rivissä vesiämpäriä vuoroonsa odottaen. "Paikalla kun minä tulen huomasin, herätin Kallen. En ole eläessäni nähnyt hänen sitä kyytiä menevän", hän ihmetteli. "Hän juoksi!"

Kun Vihtori-eno, joka oli syössyt huoneeseensa saamaan vähän vaatetta päälleen, palasi, aikoen rientää konttorin porstuan kautta, täytti koko eteisen konttorin suuri piironki, joka kahdella jalalla näytti hitaasti pihalle pyrkivän. Plyhti sen oli ottanut tanakoille hartioilleen, kun ei näkynyt apulaista kantamaan. Raskas se oli; hän kyyrötti melkein kaksinkerroin. Nähtävästi hän muisti isän hänelle palkkaa maksaessaan joka kerraan avanneen sen lahvin ja siitä syystä oli se ensiksi pelastettava.

Plyhti ei monta sanaa koko yönä sanonut, kantoi vain kantamistaan suurimmat ja raskaimmat, mitä käsiinsä sai. Vasta sitten kun ruokasalin suurta astiakaappia nostettiin ja se eteisen ovessa teki tenän, vaikka Malmi ja Lampinen, jotka eellimäistä päätä kantoivat, koettivat sitä pitää niin suorassa kuin suinkin kuului Plyhti entiseen tapaansa tuumivan: "pitäneepä tästä joutua". Eteisen seinäpaperi jo paloi. Suuri kappale palavaa katonreunustaa putosi suoraan Plyhdin niskaan hänen seisoessaan ja pitäessään koholla raskasta kaappia, joka ei edes saanut tärähtää, sillä se oli täynnä lasia ja posliinia.

Plyhdin nuttua kannatti katsella. Sarka selässä oli kuin hiiltynyttä kaarnaa. — "Kärysi minusta palolta", tuumaili Plyhti ujostellen, "mutta mitä siinä kiireessä muuten ennätti ajatella."

Ruokasalin kaappi oli viimeinen. Eipä sitten ollutkaan enää muuta pelastettavissa ruokasalissa, ei konttorissa, ei äitin ja isän huoneessa eikä salinkaan puolella. Kaikki oli palanut.

Tyttöin huoneesta oli Hanna kantanut Leenin peittoon käärittynä. Elsa oli tukahuttavasta savusta niin päästään pyörällä ja pökerryksissä, että alkoi peseytyä ja perästäpäin aivan kääntyi sairaaksi. Viime hetkessä heidät pelastettiin. Hiukan sen jälkeen tuli jo puhkasi keittiönvälisen seinän. Sieltä päin, keittiön katon täytteestä luultavasti palo oli saanutkin alkunsa.

Opettajakin pelastui viime hädässä. Hänen puvustaan ei ole puhumistakaan. Hän vain itki ja heittäytyi pihalla äitin kaulaan, juuri kun äitillä oli tuhat asiaa mielessä. Äänessä hän itki vielä silloinkin, kun hän Elsan ja Leenin kanssa istui vaunuissa, jotka Lentolan rouva oli lähettänyt lapsia hakemaan. Hänellä oli Vihtori-enon aamuviitta päällä ja jalassa isän saappaat.

Voi, voi! Se oli kauhea yö. Onnettomuuden lisäksi vielä isä melkein heti niukautti jalkansa niin pahasti, että hän töin tuskin jaksoi hilautua pirtin portaille.

— "Kuka tietää, miten olisi käynyt, jollet sinä olisi täällä ollut", sanoi isä jälkeenpäin Vihtori-enolle. Ja se on totta. Vihtori-eno oli yhtäkkiä kuin toinen ihminen, entistään suurempi ja varmempi ja päättävämpi. Hän huusi niin, että se kuului yli tulipalon räiskeen ja jylinän. Hän järjesti kaikki ja oli mukana joka paikassa sekä pelastamassa että suojelemassa pirttiä ja toisia rakennuksia.

Kun eivät riittäneet Antin ja Kasken vesitynnörit eikä Lentolan suuri sammio, joita lakkaamatta nelisessä kiidätettiin rantaan ja samaa kyytiä ääriään myöten täynnä takaisin, järjesti Vihtori-eno kaikki ne, jotka olivat tulleet tulipaloa katsomaan eivätkä osanneet muuta kuin päivitellä, kahteen pitkään jonoon kaivolle asti. Kaivonkannella seisoi Karoliina avopäin ja paljain käsivarsin ja vinttasi toisen raskaan vesiämpärin toisensa perästä hengähtämättäkään välillä ja täytti täyttämistään ämpäriä ja sankkoja. Piripintana ne nopeasti siirtyivät kädestä käteen. Siinä oli Malmin ja Plyhdin ja Toivosen vaimot ja pesu-Lotta tyttärineen, Lehtisen mummo ja koko joukko läheistön mökkien ja tupain naisia. Jonon keskessä oli vanha Taneli, joka jo oli valkohapsinen, ja hänen vieressään suutari Rantala. Kainalosauvansa hän puristi kainaloonsa ja oli yhtä ketterä kuin toisetkin. "Jo piti sattua onnettomuus niin kuvan ihmisille", hän päivittelemistään päivitteli. "Niin paljo heillä oli nahkojakin vinnillä, kun viimeksi olin täällä työssä!"

Toiseen riviin oli Vihtori-eno asettanut kaikki nuoret. Malmin Salmikin, joka tuskin jaksoi tyhjää ämpäriä maasta kohottaa, seisoi siinä housusillaan ja isänsä hattu korvia myöten päässä. Siellä olivat Ville ja Ollikin, jotka tosin olivat vetistelleet, mutta eivät mistään nimestä suostuneet lähtemään tyttöjen mukana Lentolaan. "Te saatte valvoa vedenkuletusta", oli Vihtori-eno sanonut, kun kaikki jo oli käynnissä. Pojat asettuivat vähän matkan päähän toisistaan, joten kummallakin oli omat ohjattavansa. Eikä Karoliinan tarvinnut milloinkaan tyhjiä ämpäriä odottaa.

Ville ja Olli olivat miestä mielestänsä, kun heillä oli määrätty tehtävänsä, josta olivat vastuussa. Kaikki riippui vedestä: jollei Karoliina saanut tyhjiä ämpäriä, pysähtyi sammuttaminen siihen patuseen paikkaan. Toisinaan kuitenkin, kun liekit taas leimahtivat entistään korkeammalle ja säkeniä joka paikkaan satamalla satoi, oli mahdotonta pidättää kyyneliä. Jokohan pirttikin oli tulessa?

Mutta pirtti säilyi ja samoin kaikki ulkohuoneet. Likeltä sentään piti. Tuon tuostaankin leimahti milloin miltäkin katolta teräviä, kellahtavia tulenkieliä ihan kuin itsestään. Aina se kuitenkin ajoissa älyttiin ja tiheä vesisuihku siihen käännettiin. Kekseillä kiskottiin hirsiä irti palavasta rakennuksesta. Siitä kipunasade, joka Villeä ja Ollia säikäytti.

Jykevä koukku lyötiin hirteen, ja sitten vedettiin, muutamat köysistä, jotka oli kiinnitetty koukkujen lähelle renkaihin, ja toiset varresta. Joka kerran kun Vihtori-eno laski: yks, kaks — kolme! nyhtäsivät kaikki yhtaikaa. Liekkien leimutessa korkealle ja kekäleiden sinkoillessa laahattiin toinen hiiltynyt hirsi toisensa perästä syrjään ja sammutettiin. Mutta jos koukku ei sattunutkaan oikeaan paikkaan, sai sitä turhaan kiskomistaan kiskoa. Kuumuus kiihtyi. Kasvoja kihelmöi. Keksinvarsi ja köydet kuumuivat ja polttivat kuin kuuma rauta. Vihtori-eno oli kaikkialla, työnsi Malmin ja pitkän Lehtisen syrjään, tempasi koukun ja iski sen ihan paikalleen. "Voimakas hän on", ihmettelivät miehet, kun tulipalo kantautui puheeksi, "ja kuumuutta hän kesti kuin paras seppä."

Kartanosta oli viimein jälellä ainoastaan kolme tulisijaa, jotka törröttivät pystyssä kytevästä kekäleläjästä.

Pihamaata ei ollut tuntea. Nurmikko oli polettu. Mustissa vesilätäköissä virui vaaterepaleita, hiiltyneitä kenkiä ja makuuvaatteiden tähteitä. Keskellä äitin suurinta kukkaspenkkiä, johon ruusuja onneksi ei oltu vielä muutettu, oli rikkonainen keittiön tuoli, surullisesti kolmeen säilyneeseen jalkaansa nojaten.

Karvas palonhaju tunkeutui kaikkialle. Kottaraisen äänenkin se salpasi joka kerran, kun se pesäpönttönsä yläpuolella olevalla oksalla koetti virittää aamulauluaan. Kuului vain lyhyt, käheä kurahus. Kottaraisen täytyi vaieta. Niiden yö oli ollut kamala.

Kun vaara oli ohi, olivat kaikki vieraatkin hävinneet. Mutta vasta kun isä nimenomaan pyysi Malmia, lähti hän kotiinsa lepäämään. Samoin toisetkin miehet menivät. Plyhti oli kuitenkin niin touhuissaan kantamistaan kantaessaan ämpärillisen toisensa perästä, missä pieninkin liekki hiilistä vilahti, että isän täytyi niminiettyyn häntä huutaa.

— "Mikä hänen nimensä oli?" kysyi Vihtori-eno istuessaan isän vieressä, kun Plyhti kulki ohi palanut nuttu käsivarrella.

— "Plyhti", vastasi isä. "Luultavasti on se aikoinaan ollut _Flyktig_, vanha sotilaan nimi se niinkuin moni muukin näissä seuduin."

— "Polveltaan uutta, vanhaa mieleltänsä", laususkeli Vihtori-eno. "Siltä näyttikin, että on se suku ennenkin tulessa ollut", hän lisäsi. "Rattoisia ne olivat ne vanhat komisarjukset. Saattaapa lyödä vetoa, että vanha isoisä tai isoisän isä Flyktig oli yhtä tanakka ja tyyni kuin hänen jälkeläisensä. Mutta nyt ensiksi ettoneelle ja sitten tuumimaan tulevaisuutta."

— "Ihan ensiksi syödään", ilmotti äiti. "Onneksi aitta pelastui, ja eilen lopetimme kesäleipomisen. On meillä siis ainakin leipää."

— "Olisihan voinut käydä pahemminkin", sanoi isä. Mutta ihan hänen täytyi voihkia koettaen omin neuvoinensa nousta seisomaan. "Enpä olisi uskonut, että jäyhällä Lentolan ukolla on sellainen sydän. Hän näet yöllä tarjoutui lainaamaan minulle hirsiä, minkä tarvitsen, ja kuivia, hyviä rakennuspuita, viime talvena hakattuja."

— "Ja hyvin ystävällisiä, kun lähettivät hakemaan lapsia", virkkoi äiti. "Mutta mistä ihmeestä minä käden käänteessä saan vaatteita heille!" Äiti ei jaksanut enää. "Kyllä on kovaa nähdä kaikki työnsä tulokset savuna ilmaan haihtuvan", hän huokasi, turhaan koettaen kyyneliään niellä.

— "Ei kaikkea. Ei kaikkea", lohdutti isä. "Meillä on —"

— "Meiltä on unohtunut jotain!" keskeytti Vihtori-eno hätäisesti ja oikein hypähti nähdessään keskelle pirtin lattiaa sirosti katetulla pöydällä maukkaat lahnanpäät.

— "Mitä?" kysyivät yhteen suuhun isä ja äiti säikäyksissään.

— "Me olemme unohtaneet rysät, ja kello on kohta seitsemän", vastasi Vihtori-eno. "Nyt se vältti!"

— "Eikö sen pahempaa", rauhottui isä.

Ja äiti huokasi helpotuksesta.

Seuraavana päivänä, kun Ville ja Olli auttoivat miehiä tulipalopaikkaa raikotessa, he löysivät hiiltyneen ikkunalaudan alta kuolleen västäräkin. Ja ihan sen vieressä kiviaidassa, jossa he tiesivät pesän olleen, oli toinen savuun tukehtunut istuessaan hautomassa viittä sievää munaansa.

— "Mitä arvelet? Teemmekö jotain?" kysyi Ville heidän siinä seisoessaan lintuinensa.

— "Mitä sitten?" tiedusti Olli. "Kylläpä sen arvaankin. Hautaamme ne. Sitäkö tarkotit?"

— "Juuri niin", myönsi Ville. "Minä arvelin, että kun Leeni nyt on menettänyt kaikki me ottaisimme Potaskan pois ja panisimme nämä hänen kirstuunsa. Etkö luule, että Leeni tulisi hirveän iloiseksi?"

* * * * *

Beneficio del Dion perhe Monte Petraion luona odotti odottamistaan lokakuussa, jolloin västäräkit tavallisesti tulivat, marraskuussa, vieläpä joulukuussakin, kun mantelipuihin oli lehdet puhkeamaisillaan, ja ihanin aika oli tulossa.

— "Mitäs minä sanoin! Huonosti heille lopultakin kävi", sanoi äitisisilisko haukotellen vasten aurinkoa.

— "Minä en heitä milloinkaan ymmärtänyt", vastasi isäsisilisko, johon haukotus tarttui. "Mistä pakosta lennellä ympäri maailmaa, kun on täällä niin hyvä olla!"

He eivät tienneet, että västäräkit nukkuivat suloista unta kauniissa, öljyvärillä maalatussa kirstussa, ja että he kaihollensa olivat löytäneet levon ainaisen.

6.

RAINAR HOLM.

Iltapäiväaurinko oli eräänä päivänä niin etäälle ennättänyt, että se kahden maantienvarrella kasvavan tiheälehväisen vaahteran välitse pilkisti suoraan pirttiin. Hämmästyneenä se katseli ympärilleen. Pirttiä tuskin tunsikaan.

Malmin höyläpenkin paikalla oli isän kirjotuspöytä toisen pihanpuoleisen ikkunan alla. Työkalukaappi oli saanut siirtyä piirongin tieltä ja sitä vastapäätä oli ruokasalinkaappi kauniine leikkauksineen. Valkeat vasta pestyt lattiapalkit, jotka olivat lähes metrin levyiset, olivat vielä äskettäin olleet lastujen ja höylänlastukokojen peitossa.

Valkeat käytävämatot ulottuivat nurkasta nurkkaan. Oven edessä, johon päivätyöläisten raskaat saappaat olivat vuosien kuluessa syvän kuoperon kuluttaneet, oli paksu harakanvarvasmatto, jonka mäkituvan vanha Taneli oli valmistanut ja palon jälkeen lahjottanut.

Uuni ja avonainen takka oli vitivalkeaksi valastu, ja mustuneet hirsiseinät hohtivat, niin puhtaiksi olivat Miina ja Elsa ne hanganneet.

Uudinlaidalla, jossa aina ennen oli tavallisesti ollut märkiä saappaita kuivamassa liimapannujen ja voidetölppöjen välissä, oli nyt — arvatkaapas — vierashuoneen hieno pöytäkello lasikupunsa varjostamana. Sen kahden puolen oli valokuvia: toisella Tähti kilpa-ajorekineen, silloin kun se sai palkinnon, ja toisella äiti, kaunis tukka korkealle käärittynä, Elsa sylissä.

Maantienpuoleisten ikkunain väliin oli isä asettanut konttorissa olleet hirvensarvet. Molemmat teerenkuvat kyköttivät sarvien kärissä, punaisesta verasta tehtyjen kulmakarvain alta tuijottaen kiiltävin silmin kamalaan luotipyssyyn ja vaaralliseen kaksipiippuiseen pyssyyn.

Varmaankaan ne eivät huomanneet salin suurta taulua, joka riippui vastapäisellä seinällä, vaikka jokainen tulija sen ehdottomasti älysi. Vihtori-eno oli sen viime syksynä maalannut, ja se oli niin onnistunut, että siitä heti kaikki tunsi. Lehmät ne siinä muutamana iltana palasivat laitumelta rantatietä. Ensimäisenä kulki _Valla_, kellokas, sitten _Kukka_ ja _Airikki_ ja koko lauma.

Leeni ja Ville ja Olli tunsivat jokikisen, vaikka takimaiset miltei häipyivät järvestä nousevaan sumuun.

Paljon oli pirtti muuttunut, mutta Villestä ja Ollista se oli ikävämpi.

Muuta hauskempi oli ennen, varsinkin silloin, kun Malmi nikarteli ja Toivonen ja Lehtinen tekivät rekiä tai työkärriä tai muita työkaluja ja Plyhti veisteli lapionvartta tai korentoa tai vain kohenteli tulta, ja vanha Taneli kutoi rysiä. Silloinhan juuri sai nähdä, miten kaikki tehtiin. Ja miten paljo silloin kerrottiin!

Toisinaan vielä Malmi, ennenkuin työt lopetettiin, siirteli syrjään höylänlastuja tehdäkseen tilaa keskilattialle, siihen, jossa ruokapöytä nyt oli, ja tanssi kaakkuria Villen kanssa. Tietysti täytyi silloin Toivosen pyytää Ollia. Toiset rallattivat. Vanha Taneli nurkastaan vilkasi ilonpitoa ja koki mukana hyristä. Eipä se oikein hänelle enää luonnistanut. Hän hymyili itsekkin. Mutta ei hän silti työtä hellittänyt.

Ville ja Olli iloitsivat, että pirtti taas syksystä, kartanon valmistuttua, palautuisi ennalleen. Kesällähän oikeastaan oli yhdentekevä. Kukapa se sisätöille jouti.

Iltapäiväaurinko oli joka nurkan katsellut. Olipa vielä tarkastettava äitin työ, hänen saksinsa ja sormistimensa. Äiti paraillaan istutti hihaa Leenin uuteen pukuun. Aurinko häntä häiritsi. — "Miina! Tulkaapas nostamaan työpöytä portaille. Täällä on niin kuuma, kuin eläisimme elokuussa."

Miina oli paraillaan pesemässä päivällisastioita leipomatuvassa ja tuli hihat kyynäspäihin käärittyinä. Varovasti he nostivat työpöydän kuistiin.

— "Täällähän on hyvä", sanoi äiti. "Miten sireenit tuoksuvat!" hän lisäsi, kääntäen täyteläistä terttua. "Aivan kuin kukkasmajassa!"

Kukkasmaja! Pirtin vanhat portaat huojuville penkkeineen ja kömpelöine pylväineen, jotka oli piirrelty täyteen kirjaimia ja vuosilukuja, oli oikein loukkautuvinaan. Epätasainen lattia nitisi ja natisi äitin käännellessä ja siirrellessä pöytää pysymään tanakasti. — "Vai kukkasmaja minusta nyt on tullut, usko sitä!" se sanoi.

Sireenit eivät vastanneet. Ylen onnellisina ne kumartelivat molemmin puolin, kun niitä ei nyitty eikä katkottu niinkuin takavuosina.

Rakennukselta, viistottain pihan poikki, kuului kirvesten ja piilujen teräviä ja tiheitä iskuja ja väliin kurikkain kumeita jymäyksiä, kun ne vajottivat kiiloja tukkien läpi. Sinne katsomattakin tiesi lastujen kirveen tieltä sinkoilevan ja hirsikerroksen toisensa perästä kohoavan.

Rihmaa neulansilmän pujottaessaan ei äiti malttanut olla vilkasematta rakennukseen ja hirsikerroksia lukematta. Jo neljätoista! Ihan niinkuin isä oli laskenutkin: kerros päivässä.

Toivonen oli lähimmällä nurkalla. Hän huomasi äitin ja tervehti.

— "Hyvinhän se edistyykin", virkkoi äiti.

— "Juhannukseen mennessähän tässä pitää olla katonalaset paikoillaan", hän vastasi, kohotti kurikan päätään ylemmä ja yhdellä ainoalla lyönnillä iski hirren paikoilleen.

Plyhti toi samassa Kimolla ja Pojulla suuren kuorman lautoja sahalta. — "Pysykäähän siivolla", hän rauhotti hevosia pysäyttäen ne tulevain konttorinportaiden eteen.

Mutta vaikka Kimo ja Poju monena päivänä olivat pysäyttäneet lautakuorman samaan paikkaan, luimistivat ne korviaan ja kipsahtivat jokaista kehikolta putoavaa lastua. "Hevoset, niin viisaat eläimet, voivat olla aika tuhmia", sanoi Plyhti, otti kuormalta postilaukun ja vei sen äitille pirtinportaille.

— "Onpa se aika painava! Tuotte varmaan hyviä uutisia", tuumi äiti, ottaessaan laukkua.

— "Totta kai on jotain hyvää semmoisessa kirjejoukossa, jonka hän sinne keräsi", Plyhti vakuutti, siepaten sukkelasti hatun päästään mennessään jo alimmalla portaalla.

— "Niin, niin, kyllä ne tunnetaan", huokasi äiti, laskien sanomalehdet ja muutamia kauppaliikkeiden nimillä varustettuja kirjeitä viereensä penkille, "laskuja ja laskuja. Rakentaminen ei totisesti ole huokeaa. Vai niin, vielä yksi. — Korkeasti kunnioitettu Patruuninrouva Aurora Sommerfeldt. — Tohtorinrouva Holm on taas kirjottanut", hän huusi isälle, joka samassa ilmestyi Toivosen viereen telineille.

— "Tulen paikalla", isä vastasi, piirustuskääröllä osottaen korvaansa merkiksi, ettei hän mitään kuullut. Eipä ihmekkään, kun Toivonen hänen vieressään kirveellä kajautteli. Ennenkuin äiti oli kirjeen lukenut, oli isä jo portailla. "Oli mainion hyvä, äiti, että huomautit ruokasalin ja keittiönkäytävän ovien muuttamisesta", hän virkkoi eloisasti. "Siitä tulee hauska ja mukava."

— "No, jotainhan tuota toki ymmärtänee, kun on viisikintoista vuotta emännän virkaa hoitanut. Mutta tätä minä en ymmärrä, vaikka minua nimitetään patruuninrouvaksi", sanoi äiti, ojentaen kirjeen isälle ja tarttuen taas Leenin hihaan. "Lue itse."

— "Sepä oli rivakasti", tuumaili isä luettuaan. "Sähkötän päätettyäni minä päivänä matkustamme."

— "Mihinkä me sellaisen pääkaupunkilaisherran sijotamme? Vuotta vanhempi Villeä", päivitteli äiti. "Ei tule mitään."

— "Mutta hänhän sanoo, että poika saa tyytyä siihen, miten on, ja tietysti asuu meidän poikain kanssa heidän huoneessaan", selitti isä. "Neljä metriä säkkivaatetta ja kupo olkia, sillä se on ratkastu. Parempaa alusta ei pääkaupungissakaan saada. Telttasängyn Toivonen tekasee vajaassa tunnissa. Ruuasta suoriutuminen lienee vaikeampikin."

— "Jätä se minun huolekseni", kiehitti äiti. "Olenhan minä kyennyt laittamaan hienoimmillekkin herroille kuin koulupojille."

Isä aikoi juuri sen todeksi todistaa, kun telefooni pirtin kirjotuspöydällä alkoi soida rämistä. "Sahalta", arveli isä rientäen pirttiin. — "Sommerfeldt, Metsola. — Vai niin, sähkösanoma. — Hyvä, minä kirjotan."

— "Sähkösanoma!" sanoi äiti ja painoi sydäntään.

— "_Matkustan ohitse_ —" toisti isä, "_kuuden tienoissa_."

— "Tänäänkö?" kysyi äiti.

— "_Kuuden tienoissa tänään_ —", jatkoi isä, kirjottaen niin uuraasti, ettei huomannut äitin tulleen pirttiin. — "_Olkaa — hyvä — ja — lähettäkää — joku — Rainaria — vastaan_."

Äiti ei virkkanut mitään, löi vain hämmästyneenä käsiään yhteen.

— "Kukas nyt menee vastaan?" arveli isä. "Minun on vaikea jättää töitä."

— "Sehän nyt on vähintä", vastasi äiti. "Tietysti minun täytyy lähteä. Onhan sitä paitsi ihan välttämätöntä selittää, miten me asumme. Hieno kaupunkilaisherra palvelijainhuoneeseen — on sekin!"

Isä otti hattunsa.

— "Kun se kerran kelpaa Villelle ja Ollille, niin saa se kelvata yhdelle lisäksi. Pidä huoli kaikesta. Toivonen pyöräyttää väleen telttasängyn."

— "Jospa ei muuta tarvittaisikkaan", sanoi äiti ja aukasi huolestuneena liinavaatekaapin.

* * * * *

Juna vihelsi jo vaihteessa, kun äiti ja Ville Tuimalla ja nelipyöräisillä ja Olli vanhalla Tähdellä ja turunkärrillä ajoivat aseman portaiden luo.

Äiti oli ihan varissaan jännityksestä. Hän riisui päällysnuttunsa. Asemapäällikön rouva, joka pilkisteli ikkunasta, ei voinut käsittää, minkä takia hän oli niin hieno: uusi vaaleanharmaa puku päällä ja kiiltävät kultavitjat kaulassa.

— "Mihinkä ihmeelle sinä matkustat?" hän uteli ikkunaa raottaen.

— "Enhän sitä minä siksikään irti pääse", vastasi äiti. "Tulin tapaamaan erästä tuttavaani, tohtorinrouva Holmia, joka välttämättömästi tahtoo poikansa meille siksi aikaa kun hän on ulkomailla. Kello neljä saimme sähkösanoman. Tuossahan jo juna on. Ville, puhdista hihasi ja koeta tervehtiä kohteliaasti, ettei minun tarvitse hävetä", hän kääntyi Villeen, "ja katsele tarkasti jokaiseen toisen luokan vaunuun."

Ollin oli määrä ajaa Tuimalla kotiin, mutta sen sijaan hänen oli hoidettava hevoset asemalla. Hän kurkisti nurkan takaa, mutta mahdotonta oli hänen matkustajain vilinästä löytää poika, jota hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt. Juna ei ollut koskaan viipynyt niin kaukaa. _Yhden_ minuutinko se vain viipyi! Viisi vähintäin. Viho viimeinkin äiti tuli ja hänen rinnallaan pitkä, kalpea poika, päällä hieno harmaa päällysnuttu, joka ulottui melkein korkeihin nauhakenkiin asti. Päässä hänellä oli musta huopahattu, jonka laki oli reunoja myöten painettu kuoperolle.

— "Tässä on Olli", äiti esitteli.

Olli sieppasi hatun päästään ja kumarsi syvään, kun Rainar ojensi kätensä.

— "Minun nimeni on Rainar", sanoi uusi toveri.

Olli ei ollut eläissään sellaista pojan kättä nähnyt. Se oli niin pehmeä ja valkea kuin tytön käsi, melkeinpä kuin opettajan. Ei suinkaan Rainar ollut vahva. Tuskinpa jaksoi suoralla kädellä nostaa pienintä rautapunnusta. Äiti oli mennyt konttoriin postia perimään ja tapasi siellä asemapäällikön rouvan. "Paljo on vaatteissa", hän sanoi, kun he kumpikin ikkunasta tarkastelivat Rainaria ja Ollia. "Junasta laskeutuessaan hän näytti niin pitkältä, että oikein hämmästyin. Ja Olli on miltei yhtä suuri, vaikka kahta vuotta nuorempi. Mutta hyvin sievä kevätnuttu. Kiitoksia. Tässäkö kaikki?" hän sanoi asemapäällikölle, joka itse hänelle antoi kirjeen. "Ei, pitääpä lähteä. Tervetultua juhannuksena kahville, vaikka vain pirtinportaille."

Entiseen tapaansa oli Tuima menollaan kotiin palatessa. Yhtä kyytiä se painoi ylämäet ja alamäet ja harjun laella, jossa tie pitkälti oli tasaista ja suoraa, se kohotti päätään ja laajoin sieraimin hengitti raikasta iltailmaa.

Näköala oli avara joka suunnalle, silmän siintämättömiin. Välkkyviä vesiä toinen toisensa takana metsäin ja viljelysten välissä. Tulena liekehti ilta-aurinko saarien ja salmien takana olevan talon ikkunoissa. Pohjoismetsän laidasta kohottautui kirkontornin suippo, ja seuraavalta harjanteelta pilkottivat uutisrakennuksen valkeat hirret Metsolan tummaa kuusikkoa vasten. Alhaalta, milloin toiselta, milloin toiselta puolen tien vilahteli järvi puiden runkojen välitse. Pehmeänä mattona ruoho kattoi tienvieret. Mutta jo lähimmän petäjän alla kasvoivat mustikanvarret, niin pitkinä, että vanamot nousivat varpailleen, jopa pitkin ryhmyistä kaarnaa kiipesivät kulkijoita katselemaan.

Sellaisena iltana oli hauska elää ja ilokseen siinä kepeän kärrin edessä hilpasi. Toinen kilometripatsas jo hujahti.

— "Tuolla näet, Rainar, Vanajaveden", selitti äiti, osottaen oikealle, jossa pieni höyryvene veti tukkilauttaa, puhaltaen suuria savupilviä ilmaan.

— "Olet kai sinä lukenut Vanajavedestä maantiedossa?" kysyi Olli, joka istui takana ja ajoi.

— "Kyllä kai se mainittiin ensimäisellä luokalla,, kun Suomen maantietoa luettiin", vastasi Rainar, ottaen nuttunsa povitaskusta nenäliinan.

Olli huokasi muistaessaan, miten paljo heillä vielä oli jälellä Suomen maantietoa. "Täältä näkee vielä junan savun", hän sanoi saadakseen Rainarin kääntymään. Hän halusi nähdä, eikö Rainarista kuitenkin ollut hauska ajaa niin kovasti.

Sekä Rainar että äiti kääntyivätkin, mutta savu oli jo näkyvistä hävinnyt.

— "Emmekö me ole vielä sen kauvempana asemalta!" ihmetteli Rainar.

Olli nolostui. Niin pianhan oli kulettu! No, hänen puolestaan vaikka salamana. Tahallaan hän hellitti ohjaksia, ennenkuin he olivat suuren mäen puolitiessäkään.

— "Mutta, Olli, varovasti, varovasti! Sinä tiedät, mitä isä on sanonut Tuimasta ja nelipyöräisistä", äiti varotteli.

Tuimaa ei hevillä hillitty. Pilvenä poro pölisi, ja sora jyväset sinkoilivat kavioiden ympärillä. Ratas pyöriä hyrräsi kuin rukki. Heiskis! Toinen etupyörä kohosi tienreunalle. Heiskis! Takapyörä niinikään.

Olli huomasi, että Rainar puristi tiukasti kärrin käsipuusta.