Part 4

Mäen alta kuului pajasta vasaran kalsketta. Siellä oli Lampinen jo monena päivänä laitellut auroja ja jyviä, karhia ja lanoja. Suuresta jyväaitasta, jossa vielä kerran lajiteltiin kylvysiemeniä, kuului viskuukoneen räminä ja ratina. Navetassa lehmät ammua mölisivät ratki riemuissaan, kun avonaisesta ovesta kuulivat leivosten livertelevän paljasten keväisten ketojen yläpuolella. Maantien viereisissä vaahteroissa, jotka vasta olivat hiirenkorvalla, riiteli sypäkästi kaksi kottaraista samaa pesäpönttöä puolisoilleen. Pohjolan kevätilmat kun näyttivät tasautuvan, saattoivat kottaraiset minä päivänä hyvänsä puolisoitansa tulevaksi odottaa. Koko riita syntyi siitä, että viereisen puun pesäpöntön oli talvinen myrsky pyöräyttänyt kallelleen, joten siihen oli mahdotonta päästä. Jo ennen kottaraisten paluuta oli isä pöntöistä muistuttanut. Mutta eihän tuota kaikkia ennättänyt, kun oli paljo muutakin ajattelemista, vaikkakaan ei halon vetämisestä suurta haittaa ollut.

Vielä pihalle tultuaan eivät pojat olleet päättäneet, mitä he tekisivät. Menisivätkö auttamaan Jussia pajaan paletta painamaan vai jyväaittaan kylvykauraa lajittelemaan, vai tervaisivatko kelkkansa vai korjailisivat kottaraisten pesäpönttöjä. Mutta kaikki myöstyi iltaan.

Valtaoven edessä seisoi majatalon Lippo keltaisine kärrineen, ja majatalon Junnu paraillaan kantoi eteiseen matkalaukkua, jossa oli paljo messinkinauloja.

— "Vihtori-eno!" rinkasivat pojat yhteen suuhun, heitälsivät uudet ruumisvaunut vajaan keittiönportaiden alle ja syöksyivät eteisen läpi suoraapäätä peräkammariin.

Siellä jo Vihtori-eno istuikin Leeni polvilla puhelemassa äitin kanssa, joka vähän järjesteli valokuvia hyllylle, ajatuksissaan siirtäen enon upseerinpuvussa kunniapaikalle.

— "Se on juuri sinun tapaistasi; tullappa näin yllättämään", sanoi äiti. "Kaikki on tietysti huiskin haiskin ennen pääsiäissiistiä."

— "Olisit sinä ainakin voinut asemalta puhelimella ilmottaa", lisäsi isä, tullen samassa konttorista ja ojentaen jo pitkän matkan päästä kätensä. "Tervetultuasi! Tervetultuasi! — Hevoset nykyjään joutenoloaan lopettavat. Maa on vielä liian märkä peltotöihin. Ja kyytipoikia on myös. Mitäpä arvelet esimerkiksi näistä!" Hän viittasi Villeen ja Olliin, jotka jalkainsa takia eivät uskaltaneet ovelta liikahtaa. Mutta se ei auttanut. Vihtori-eno nipisti molempia korvista ja talutti huoneeseen oikein nähdäkseen, paljonko he olivat kasvaneet. Äitikin nauroi eikä ollut huomaavinaankaan jälkiä lattialla.

— "Elsa!" hän kuiskasi, "ruokasalin matot, Miina."

Hetkisen perästä kuului mattojen pölyyttämisen pauketta pihalta.

Vasta sitten kun äiti oli illallispuuhissa, ja isä keskusteli Malmin kanssa töistä konttorissa, saivat Leeni ja pojat Vihtori-enon haltuunsa.

— "Montako nukkelasta teillä nyt on, neiti?" hän viimein kohteliaasti käänsihe Leeniin, jolla ei ollut paljoa kertomista.

— "Onhan niitä kolmetoista yksin lukien", vastasi Leeni, unohtaen, ettei Potaska enää ollutkaan elossa.

— "Vai niin, vai niin, sievonen perhe", tuumaili Vihtori-eno. "Tuskinpa sitten enää onkaan sijaa sille, jonka luulen matkalaukustani löytyvän?"

— "Jo vain, ainahan sitä sijaa on", ehätti Leeni. "Mikä sen nimi on?"

— "Pimpinella", Vihtori-eno vastasi. "Ehkäpä on parasta katsoa, miten se lapsiraukka jaksaa. Ei ole kovinkaan mukava kulkea matkalaukussa Helsingistä asti."

Ja leikkissä Vihtori-eno etukynnessä he kaikki juosta kapistivat vierashuoneeseen. Ehkäpä siellä oli jotain myöskin Villelle ja Ollille.

Miten kaunis Pimpinella oli! Sillä oli punainen puku, punaiset sukat ja vaaleanpunainen paita, ja sen posket kuin puolukat. Eipä ihanampaa vahanukkea voinut kuvitellakkaan.

Sinä iltana oli Pimpinella Leenille kaikki kaikessa. Hän piteli sitä hellästi sylissään eikä ollenkaan kuunnellut Vihtori-enon kertomuksia, kun he kaikki illallisen jälkeen söivät pähkinöitä ruokasalissa.

Mutta kun hän viimein makasi vuoteessaan ja kuuli tuulen ulkona viheltelevän ja ikkunaa rämisyttävän, muisti hän Potaskan. Mustassa kirstussaan se siellä mäellä jyväaitan takana lepäsi. Ja hän nyyhkytti niin, että hänen täytyi painaa päänsä pielukseen, ettei Elsa kuulisi.

5.

VÄSTÄRÄKIT

— "En minä heitä ymmärrä, en sittenkään", virkkoi isäsisilisko ja haukotteli loikoessaan kiviaidalla päivänpaisteessa. "Jättää tällainen onnen sopukka ja joka vuosi antautua jonnijoutavuuksiin!"

— "Se on muka seurauksena siitä, että heillä on siivet", hymähti äitisisilisko. "En minä vain tahtoisi olla heidän sijassaan. Sen tietää, mitä on, mutta —"

Hän ei ennättänyt lopettaa lausetta. Suuri esine oli yhtäkkiä peittänyt auringon ja olisi pudonnut hänen päähänsä, jollei hän nuolena olisi pujahtanut heidän asuntonsa käytävään vanhan kiviaidan rakoon.

Isäsisilisko huomasi heti, että se oli vain vaaraton kukan terälehti. Se oli pudonnut mantelipuusta, joka ruusuisena pilvenä heidän kiviaitansa yli ojentelihe. Hän nauroi niin, että kaikki hänen kylkiluunsa hyppelivät; hän luulotteli olevansa rohkeimmista rohkein. Mutta kun samassa perhonen, jonka siivet mitä koreimman ja ihanimman värisinä hohtivat, pyrähti lentoon tulipunaisesta metsäruususta hänen vierestään, katosi hänkin kiireen vilkkaan halkeamaan.

Pippina, joka kaitsi vuohia tien varrella, oli viskannut kivellä vallatonta vuonaa, joka mieli hypätä aidalle. Kivi oli säikyttänyt perhosen, ja perhonen vuorostaan sisiliskon.

Pippina usein kivitti vuohia. Sillä lailla hän ohjasi niitä pitkin tienvarsia ja viinitarhojen välitse, jolloin saikin varoa, ettei päästänyt niitä liian lähelle köynnösten hentoja vesoja. Muuta keinoa hän ei tiennyt saada niitä pois Monte Petraion jyrkänteiltäkään, jonne ne olivat kavunneet nähtyään siellä ruohomättään. Miten ihmeellä vuohi siellä seisallaan kesti!

Harvoin tapasi Pippinan, ettei hänellä ollut kivi kädessä. Ja jos vuohet puolenpäivän aikaan varissaan makasivat tyytyväisinä ja kylläisinä silmät puoleksi ummessa, viskeli hän kivillä iloista pikku lintusta, joka juuri oli hänelle ihanimmat virtensä virittänyt ja sitten katseli häntä pää kallellaan. Saattoipa hän huvikseen tähtäiltä viatonta kurenmiekkaa, joka satoine kainoine siskoineen kasvoi vanhan sammaltuneen suihkukaivon varjossa.

Moni Siciliassa sanoisi Pippinaa ilkeäksi tyttöseksi, mutta kenties hän oli vain ymmärtämätön eikä ollut parempaa oppinut.

Isäsisilisko ja äitisisilisko eivät häntä pelänneet, ainakaan eivät enempää kuin perhosta. Hän oli antanut niille nimen Beneficio del Dio, Jumalan hyväntekeväisyys. Hänen äitinsä oli sen opettanut. Milloinkaan ei hänen mieleensäkkään vilahtanut tehdä pahaa sisiliskolle. Päinvastoin hän hellävaroen nosti tieltä loukkautuneen ja puolikuolleen ja asetti sen aidalle, että aurinko sen parantaisi entistään ehommaksi.

Isäsisilisko ja äitisisilisko olivat kiviaidan pysyväisiä asukkaita, sen kiviaidan, joka oli lähellä Pippinan kotia Monte Petraion luona vastapäätä Etnaa. Oli kevät parhaillaan. Päivät pääksytysten oli taivas kirkas ja sininen, ei pilvehyistäkään maan ja meren yli leijaillut. Ilma oli kuultava ja kevyt. Silmä kantoi äärettömän etäälle. Yöllä kimaltelivat tähdet suurina ja kirkkaina kuni syvän hartauden valtaamina imehtien maan ihanuutta ja vasta päivänkoiton kullatessa Etnan lumipeitteistä huippua ne näkyvistä painuivat.

Kauvas näki kiviaidalta yli kukkulain ja notkelmain, kaunisten viinitarhain, joissa taimet oli istutettu riveihin niin suoriin kuin viivottimella vedettyihin, yli hohtavan vihreäin vehnäpeltojen, joita kymmenittäin kohosi pengermäisesti, toinen toistaan ylempänä, vuorten rinteillä, yli sinervälle välkähteleväin öljypuiden varjostamain laidunten, joiden välitse pieniä köyhiä maalaistaloja pilkisteli.

Etäämpänä näkyi kyliä, jotka kotkanpesäin lailla olivat kavunneet korkealle vuorenharjalle, ja kaupunkeja, jotka vaaleina viiruina pisteliivät tasangon sitroonaistutuksiin tai kirjavine taloineen laajana kehänä ympäröivät merenlahtea.

Yksinäinen valkea talo niemen käressä kuvastui tornineen ja seinäkoristuksineen tarkasti sinistä merta vasten. Se muistutti niin ihmeesti sadun marmorilinnaa meren rannalla. Melkein varmasti luuli leveäin, valkeain marmoriporrasten, joita ihana, miltei läpikuultava marmorikaide ympäröi, johtavan linnasta suoraan viileihin aaltoihin. Ihanina kuutamoiltoina uskalsihe kenties nyt niinkuin ennen kaihomielinen merenneito aina portaille asti sykkivin sydämmin kuunnellakseen suloista soittoa, joka linnan avarasta salista vienona väreili.

Mutta tasangolla Etnan juurella virtasi Alcantarajoki mustassa laavauomassaan kohti vapaata merta, jonka lakkapäät hyrskyt riemuiten riensivät vaahtoavaa virtaa vastaan.

Mutta ihanin oli ainakin isäsisiliskosta ja äitisisiliskosta vanha kiviaita päivänpaisteessa. Siinä oli salaperäisimmät halkeamat ja käytävät, ohuimmista lehdistä kudottujen ilmavain uutimien peitossa, köynnöskasvien okailta suojassa, ja niiden takana hurmaavimmat salit ja kammiot.

Aidalle oli Luoja itse istuttanut kauniimpia kukkasiaan. Ja joka aamu oli kirkas, raikas kastepisara muutamain kullankeltaisten kukkaspikarien pohjassa, jotka kauvas kajastivat kuin puhtain kulta.

Joka tuulahus toi mukanaan heliotroopin ja orvokin, hajuheinän ja mantelin huumaavaa tuoksua. Ja lintujen riemuun yhtyi, kuni etäinen urkujensoitto, tuhansien mehiläisten surina mantelipuun kukkasten ympärillä.

— "Täällä on niin lämmin ja leppoisa olla", virkkoi isäsisilisko. "Eikö heidänkin kelpaisi täällä elää ja perustaa perhe!"

— "Tyytymättömällä ei ole hyvä missään", vastasi äitisisilisko. "Saadaanpa nähdä, että onnettomasti se vielä päättyy. Ja pohjoiseen sitten, josta kylmimmät tuulet puhaltavat. Se on uhkarohkeata."

Isäsisilisko ja äitisisilisko puhuivat västäräkkiparista, joka oli jonkun aikaa asunut seinäkkäin heidän kanssaan kiviaidassa. Ani varhain muutamana kevätaamuna olivat he kohteliaasti jättäneet jäähyväiset, kohonneet korkealle ilmaan ja siivin siukoavin lentäneet suoraan pohjoista kohti, yli Monte Veneren ja häipyneet siintävään etäisyyteen. He eivät suinkaan olleet tyytymättömät kirkkaansinisiin pilviin, eivät auringonpaisteeseen, eivät kukkasten tuoksuun eivätkä naapuriinsa Beneficio del Dion perheeseen. Ihmeellinen, vastustamaton kotimaan kaipuu oli yhtäkkiä heidän sydämmensä vallannut.

Västäräkkien matkailma oli ollut suotuisa, kunnes he saapuivat Itämeren etelärannalle. Mutta siellä yhtäkkiä pakastui. He laskeutuivat suureen mecklenburgilaiseen herrastaloon, jossa oli kaikkea yllin kyllin. Turhaan heitä tuttu mustarastas houkutteli jäämään sinne kesäksi. Turhaan heitä jäätävä pohjatuuli pelotteli kertomuksillaan lumesta, joka vielä metrinsyvyisinä kinoksina peitti Hämeen ja Satakunnan, jopa Uudenmaankin pellot. Koti-ikävä on kaikkia houkutuksia voimakkaampi eikä mikään voi sitä säikyttää.

Rohkeana lähti isävästäräkki muutamana aamuna varhain matkalle pauhaavan meren yli.

— "Jää sinä vain huoleti muutamiksi päiviksi tänne", hän sanoi puolisolleen, "ja lyöttäydy ensi viikolla kultarintakerttujen matkaan. Siihen mennessä minulla kyllä on kaikki kunnossa."

Oikein tukalilta olivat muutamat päivät yksinäisestä västäräkistä tuntuneet. Tuskin oli sillä ollut aikaa ympärilleen vilkasta työntouhussa, korjatessaan vanhaa asuntoaan kiviaidassa asuttavaan kuntoon. Se oli ihan laihtunut.

— "Ensimäinen västäräkki, poika!" huusi Ville eräänä päivänä heidän koulusta tullessaan.

— "Sepä vasta on hoikka ja pitkä, melkein pyrstönä koko lintu", sanoi Olli, joka olisi toivonut ensiksi sen älytä.

— "Näin aikaiseen", ihmetteli isä. "Kunhan, polonen, ei olisi ilmasta erehtynyt."

Mutta päivät seestyivät seestymistään ja lämpenivät.

Eräänä aamuna, ennenkuin Malmi oli työhön soittanut, kuuli västäräkki, joka parallaan työskenteli pesässään, iloista viserrystä sen ulkopuolelta. Hänen puolisonsa oli tullut! Se oli ollut yötä matkatoveriensa kultarintakerttujen kotona Suomenlahden rannikolla, jo ennen päivänkoittoa kiittänyt hauskasta seurasta ja liitänyt kotiin.

Ilo oli ylimmillään. Vihtori-eno, joka juuri pukeutui, remautti ikkunan sepposelälleen kuullakseen, mikä sirkutus siellä alkoi.

— "Oi", hän huokasi, hengittäen syvään raitista aamuilmaa. "Mitä kaikkea maalla onkaan!"

— "Jo valveilla, herra kapteeni!" tervehti isä, joka kiviaidan kupeista polkua pitkin rannasta palasi. "Olisippa sinun sietänyt olla mukana rysiä kokemassa: kahdeksantoista haukea, joista muutamat aika venkaleita. Katsoppas vain! Töin tuskin kalastajani jaksavat niitä kantaa", hän kehui, kun Ville ja Olli varissaan ja läähättäen samassa pyörähtivät nurkan takaa, kantaen isoa kalavasua.

— "Jo vain on synti nukkua näin kauniina aamuna", vastasi Vihtori-eno. "Mutta kaupunkilaistavoistaan ei hevillä irtaudu. Toivoisin minäkin ainiaaksi pääseväni ummehtuneista konttorikirjoista."

— "Minä en ymmärrä", sanoi isä, "miten yksikään, jolla ei ole polttava pakko, tällaisena aamuna asuu kaupungissa ja nukkuu ikkunat peitossa. Jo viiden aikaan, kun kalaan menimme, oli aurinko ylhäällä. Ja nyt on aika kuuma", hän lisäsi ottaen hatun päästään ja otsaansa pyyhkien. "Entä kevätilma! Katsoppas, miten pellot höyryävät. Maa oikein kohoaa ja kuohkeutuu ja siementä odottaa. Tänä päivänä kylvetään kaura Vohlioon, jokikiseen kapaleeseen, joka viime syksynä ennätettiin kääntää, ja muutamain päiväin perästä alotetaan työ kotipelloilla."

Västäräkkiä, jotka istuivat aidalla vajaan sylen päässä vierashuoneen ikkunasta, eivät häirinneet Vihtori-eno ja isä, eivätkä Ville ja Olli, jotka lepuuttivat käsiään ihan heidän vieressään. Niin paljo oli niillä kertomista kokoviikkoisen eron perästä. Mutta kun ne kuulivat puhuttavan kaurankylvöstä Vohlioon, vaikenivat ne ja iskivät silmää toisilleen. Ennestään ne tunsivat tien Vohlioon ja tiesivät, että kaurankylvöä seuraa karhitseminen. Karhitessa kohoo maanpinnalle koko joukko koteroita ja hyönteisiä ja matoja.

Koko päivän ne seurasivat Toivosen ja Lehtisen kintereillä, jotka karhitsivat. Malmi asteli pitkin, vakavin askelin edes takaisin routaisilla saroilla ja kylvi, ja Plyhti kantoi kaurasäkit pellolle.

Vasta kun työ oli loppunut, ja Plyhti sai karhit kärriinsä, ne palasivat kotiin metsän halki, jossa vuokot kainoina painoivat päänsä notkelmien hämärässä. Jos Olli sinä iltana olisi sattunut näkemään isävästäräkin aidalla Vihtori-enon ikkunan alla huolettomasti visertämässä, olisi hän sitä tuskin tuntenut, niin pyöreä ja tyytyväinen se oli.

Seurasi ihana aika sekä västäräkeille että Villelle ja Ollille, mutta myöskin uurastamisen aika. Kiire oli. Mitään ei saanut unohtaa. Kaikkialle täytyi ennättää. Joka päivä oli kallis niinkuin kylvyaikana kuunaankin. Mutta olipa viimeinkin kaikki maassa, niinkuin isä sanoi.

Puutarhassakin oli kaikki aikanaan ennätetty.

— "Enpä voinut aavistaakkaan, että minulle Leenista olisi niin paljo apua", ihmetteli äiti. "Hän on ollut minun oiva tukeni. Pojista ei minulle ole enää lainkaan hyötyä."

Västäräkeillä ei ollut aivan niin makeanleivän päivät kuin kylvyaikaan. Ne liitelivät puimahuoneen ja korsun ympärillä ja halkopinojen vieressä. Paremman puutteessa niiden joskus täytyi tyytyä karisseihin jyviin tai mitä sattuivat löytämään. Mutta päivät pääksytysten leivoset niille vieläkin syöntiaikana livertelivät. Elämäkin oli rauhallisempaa eikä niin vaarallista kuin pellolla, jossa myötäänsä piti varoa hevosten rautakenkäisiä kavioita ja miesten suuria, raskaita saappaita. Äitivästäräkki tarvitsi lepoa ja rauhaa. Usein se oli oikein kiukkuinen.

— "Hyvinhän minä sen ymmärrän", arveli isävästäräkki ja lensi pirtinkatolle, milloin halutti sydämmen pohjasta riemuita. Ennen se oli istunut aidalla pesän yläpuolella.

Pesässä oli jo neljä verrattoman säännöllistä munaa, väriltään miellyttävän valkeanharmaita ja pienten ruskeiden pilkkusten ja pistehyisten somistamia. Saattoipa niitä tulla viisikin, ehkä enempikin.

Vihtori-eno oli pyytänyt pitennettyä virkavapautta — terveytensä takia — ja jäänyt kuukautta kauvemmaksi kuin oli ensin aikonut.

— "Kopauttakaapa ovelleni tavalliseen aikaan, Miina", hän joka ilta sanoi Miinalle.

Isä hymyili, sillä "tavallinen aika" oli nykyisin puoli viisi.

Keittiöön päästyään Miina nauroi.

— "Kyllä saan monasti _kopauttaa_", hän virkkoi. "Paukutan ovea, että luulen sen halkeavan, ennenkuin hän vastaa."

Pääasia oli, että Vihtori-eno oli ajoissa valmis isän kanssa rysiä ja verkkoja kokemaan Villen ja Ollin sijasta.

Muukin kuin kalastus häntä jo huvitti.

— "Ihan tässä saa työkuumeen, kun näkee toisten ahertavan", hän hämillään sanoi muutamana iltana, kun isä yllätti hänet auttamassa Malmia ja Lehtistä, jotka laskivat uutta kivisiltaa viemärin yli entisen lahoneen puusillan sijaan.

— "Olisit ruvennut maanviljelijäksi, sotapalveluksesta erottuasi", virkkoi isä kotiin palatessa. "Minä olen varma, että sinä olisit mieltynyt maalaiselämään. Eikähän se ole myöhäistä vieläkään. Osta Sulkola, ennenkuin ennättävät myödä viimeisen metsänsä. Meidän salopalstamme olisivat rajakkain, ja siten saisimme koko Vohlionsuon ojitetuksi. Olen minä koettanut puhua siitä Sulkolan ukolle, mutta ei hän ota sitä kuuleviin korviinsa."

— "Mutta eihän se lyö leiville", vastasi Vihtori-eno. "Maanviljelyshän ei kannata. Korkeintain kaksi prosenttia. Liian vähän!"

— "Eikö kannata?" intoili isä, joka aina kiihtyi, kun siihen asiaan kajottiin. "Eikö lyö leiville elinkeino, johon koko meidän kansan olemassa olo perustuu, luonnollisin ja terveellisin ja jaloin työ! Eikö se kannata? Eikö jokaisella, joka vain tahtoo työtä tehdä, ole siitä rehellinen toimeentulonsa, vaikkapa ei aina niin herroiksi eletäkkään?"

— "Minä tarkotan", koetti Vihtori-eno, mutta isä jatkoi.

— "Eikö kannata asua omassa talossaan naapurien häiritsemättä kerrosta ylempänä ja kerrosta alempana ja seinäkkäin ja vastapäätä, kadun toisella puolen! Eikö ole minkään arvoista varjella lapsensa kaupunkien pölystä ja savusta ja epäterveellisyydestä ja kurjuudesta ja väärästä koreudesta!"

— "Myönnän, mutta minä tarkotan", — Vihtori-eno koetti saada suunvuoron. Mutta isä ei ollut vielä lopettanut.

— "Katsohan noita", hän osotti Elsaa ja Leeniä, jotka olkimatoilla peittivät kasvilavaa yöksi, ja Villeä ja Ollia, jotka yhteisin voimin väänsivät tahkoa Antille. "Etkö luule, että useammille kuin näille lapsille olisi edullista aikaiseen tottua hyödyttämään ja saada kasvaa ja varttua puhtaassa, terveellisessä ilmassa. Kukapa tietää, ettei se anna enempää kuin pari prosenttia, kun on puhe elämänhalusta ja elämänilosta, ehkäpä viimein myöskin puhdasta voittoa maalle ja kansalle. Ja varmasti se antaa onnea ja tyytyväisyyttä ja rakkautta luontoon."

— "Olet oikeassa, mutta —" alkoi Vihtori-eno, mutta isä keskeytti hänet taas.

— "Jos ei se meille kannattaisikkaan, jos meistä näyttäisikkin, ettemme siitä siihen pääse, että työ lisäytymistään lisäytyy, niin ehkäpä se kuitenkin kannattaa meidän jälkeläisillemme. Mitäs sinä luulet kaikkien näiden viljeltyjen alojen ennen olleen, jollei rahkasoita ja vesiperäistä merenpohjaa ja kivikkomäkiä? Ja mitähän täällä nyt olisi, jos meidän edeltäjämme olisivat kyselleet, kannattiko kaivaa kaksisataa kahdeksankymmentä syltä viemäriä tai maksoiko vaivan nostaa kiviä pellosta kiviaidaksi, joka vuosien kuluessa ehkä on säästänyt kokonaisen metsän aidaksia ja kenpä tietää, miten monta sataa työpäivää. Niin, osta Sulkola, ja raivataan suo. Se kannattaa", hän taas tyytyväisenä nauroi sydäntään kevennettyään.

Vihtori-eno oli enimmäkseen samaa mieltä, mutta siitä virisi silti pitkä keskustelu, jota jatkui vielä illallispöydässä.

— "Se ainakin on varma, että maalaisilma tuo ruokahalua", nauroi Vihtori-eno viimein, iskien reippaasti jättiläislahnan päähän, jonka nosti lautaselleen äitin maukkaasta kylmästä kalasta. "Ja erityisesti maistuvat lahnanpäät silloin, kun on itse ollut niitä pyytämässä", hän lisäsi.

— "Niinpä niin. Ja millekkäs luulisit näiden magnum bonum perimäin maistuvan, jos olisit ne itse omassa maassasi kasvattanut?" virkkoi isä. "Entäpä oman pellon leipä ja oman karjan voi ja maito."

— "Jos tässä nyt kaikki luetellaan", keskeytti äiti, "niin voinhan minäkin kehasta, ettei meillä kellään ole rihmaakaan päällämme, joka ei olisi kotona kehrätty ja kudottu tai ainakin oman lampaan villasta ja omasta pellavasta. Mutta puuhaa siinä on."

— "Ja luottamusta tulevaisuuteen tarvitaan", selitti isä vilkasten telmyrien puoleiseen pöydänpäähän, jossa Olli purra jurskutti kovaa leipää, niin että kuului kuin etäisen luumyllyn rauske. Sitten isä taas kertoi vanhan tarinansa siltä ajalta, jolloin hän oli Tervakoskella johtajana. Eräänä syysaamuna oli hän tullut muutamaan salonmökkiin, kun mökkiläinen vaimoineen oli perunannostossa. "Mitenkäs hurisee?" kysyi isä. — "Ka, yhdeksänätoista vuotena on halla vienyt joka nokareen, mutta tänä vuonna tulee väki runsaasti. Tietysti täytyi viimein onnistua."

— "Yhdeksänätoista vuonna!" Ville ja Olli katselivat toisiinsa silmät selällään.

— "No, minun kai pitää ruveta miettimään Sulkolaa", tuumaili Vihtori-eno. "Minkähänlaiset kalavedet siinä on?"

Ja vaikka hän ihan piloillaan siitä puhui, niin ehkäpä sittenkin laajat raivaamattomat suot vaikuttivat, että hän ensimäisen kerran maalla ollessaan nukkui levottomasti sinä yönä. Vai olisikkohan hän syönyt liian monta lahnanpäätä. Mutta niin rauhattomasti hän nukkui, että hän siinä silmänräpäyksessä heräsi, kun joku keskellä yötä hiljaa napautti hänen ikkunaansa.

— "Minä en ole taikauskoinen", kertoi Vihtori-eno jälestäpäin, "mutta minä voisin vannoa, että joku koputti ikkunaan herättäen minut."

Isävästäräkki oli säikäyksissään ja unenpöpperössä lentänyt päätä pahkaa ikkunaan, kun häikäsevä valovirta keittiön ikkunasta rakennuksen toisesta päästä valasi hänen makuupaikkaansa käytävässä pesän ulkopuolella.

Vihtori-eno hyppäsi vuoteeltaan ja aukasi ikkunan. "Kuka siellä on?" hän karjasi. Mutta hän ei edes odottanut vastausta. Palaneen vaatteen käry ja liekit kiirehtivät häntä ulos.

— "Tuli on irti! Tuli on irti!" hän huusi valtaportailta. Ja tohvelit jalassa hän kukkaslaitteiden poikki harppasi ikkunasta ikkunaan. "Tuli on irti! Tuli on irti!"

Keittiön portailla hän pysähtyi ja jyskytti kovasti ovea. Heti kuuluikin liikettä keittiöstä. Karoliina tuli ulos ensimäisenä. Niissä tamineissaan, miltei vaatteitta, hän sanaakaan sanomatta juoksi pirtin luo ja alkoi kellonnuorasta vetää minkä enimmän ennätti.

Vaikka keskellä päivää kello olisi niin kauheasti soinut, olisi monen kilometrin alalla se hälyytyssoitoksi älytty. Ihme oli, että kello ei vanhuuttaan halennut.

Joka paikassa ihmiset heräsivät. Likimäiset tulivat juoksujalkaa, miehet kirveineen, naiset vesiämpärineen. Etäisimmät riensivät hevosella, työkärrit täynnä miehiä. Maakauppias Kaski ajoi itse vesitynnöriään. Lentolan vanha patruuni ei viipynyt täyttä kahtakymmentä minuuttia tullessaan. Kintereillä seurasi heidän suuri ruiskunsa, jota hoitamaan tarvittiin kuusi miestä, ja jonka letku oli niin paksu kuin Villen käsivarsi paksuimmasta kohdastaan.

Kun Lentolan pehtori, joka ruiskua ajoi, kääntyi portista pihaan, hulmahtivat liekit jo rakennuksen keittiönpuoleisen pään joka ikkunasta. Ne nuoleskelivat laudotusta, kimmahtivat räystäälle ja syöksyivät kuivan kuivalle pärekatolle. Ne hyppäsivät aukosta ullakkoon ja leiskahtivat ulos sen viereisestä. Uusi liekki roihahti sieltä räystäälle, rätisten ja humisten yhtyen toisiin, kunnes suuri osa katosta oli roihuavana roviona.

Kaukana, kaukana Vanajaveden toisella puolella näkivät ihmiset, jotka sattuivat valvomaan, kamalain liekkien kohoavan korkealle pilviä kohti, ja he älysivät heti, että Metsola paloi. Tuli on kauhea. Vennonvieraat ihmiset vääntelivät käsiään. Ja kun liekit kohoamistaan kohosivat, niin muutamat naiset itkivät.