Part 3

— "Villen nauru kuuluu seitsemän lukitun oven läpi", sanoi äiti tavallisesti.

Silloin voi olla varma, että Olli matki Plyhtiä, hänen käyntiään ja puhettaan.

Ville ei ollut eläessään nähnyt kenenkään niin hyvästi matkivan kuin Ollin. Hän ei tarvinnut virkkaa luotuista sanaa otti vain puupalikan käteensä, niin siitä jo näki, että Plyhti siinä tuumaili tehdäkseen uuden kirveenvarren.

Mutta sinä sunnuntai-aamuna ei heidän huoneestaan kuulunut hiiren hiiskausta.

— "Antaa niiden polosten nukkua tarpeekseen", sanoi äiti, kun Elsa kysyi, herättäisikkö hän heidät. "He uuten uupuivat eilen Vohliossa käydessään, ja saunakin meni niin myöhään. Purpatusta sieltä kuului vielä yhdeksän jälkeen. Anna heidän nukkua."

Puolen tunnin perästä kun äiti itse aukasi heidän huoneensa oven, hän melko lailla hämmästyi, sillä huone oli tyhjä. Mutta sitäkin ihmeellisempää oli, että heidän pyhäpukunsa olivat tuolinselustalla ja pyhäsaappaat kankeina ja kiiltävinä uuninnurkassa.

— "Leeni, pistäyppä pihalle poikia huhuilemaan", sanoi äiti. "Kohta syömme ja heidän on sitä ennen pukeuduttava."

Eihän äiti mitenkään aavistanutkaan, että Ville ja Olli juuri silloin viho viimeinkin joutuivat kilometripatsaan luo, jossa kettu eellimäisenä päivänä oli tien poikki painunut metsään.

* * * * *

— "Ajaessa ei tämä ole matka eikä mikään", tuumi Ville ja painalsi suksisauvansa lumeen, "mutta kolme kilometriä on sentään aika paljon."

— "Minusta me olisimme voineet alottaa lähempää", virkkoi Olli. "Mitä hyödyttää hiihtää tänne asti, kun on yhtä selvät ketunjälet vanhan jyväaitan takana!"

— "Mutta tästä tiedämme varmasti ketun äsken kulkeneen", vastasi Ville. "Ja kuulithan sinä illalla Malmin pirtissä sanovan, ettei kettu näin syvän lumen aikana milloinkaan kule kauvas. Kivellä se makaa ja päivää paistattaa ja joskus yöllä saalista etsii. Tahdotko vähän leipää?" hän kysyi katkasten reikäleipäpalasen kahtia.

— "Kas, oikeinhan sinä muistit ottaa evästä", ihmetteli Olli. "Minulla ei ole hiventäkään. Nyt kai ne kohta syövät aamiaista kotona. Mitähän me saamme, kun läksimme luvatta. Mutta saattaahan toisia kettuja olla lähempänä", hän jatkoi, "eivät suinkaan Malmi ja Toivonen ole kaikkia nähneet."

— "Mutta tämähän ei ollut ollenkaan arka eikä pelkuri. Se kulki vain hitaasti", selitteli Ville. "Ajatteleppas, tuossa se seisoi ja näytteli hampaitaan."

Ville ei malttanut, hän sieppasi jousipyssynsä olaltaan ja ampui pensasta kohti. Paksu katajainen kaari ihan vinkui, kun jänne sujautti nuolen pensaan vieressä olevaan petäjään. Kärki tunkeutui syvälle kaarnaan ja siniseksi maalattu nuolenpää värisi kotvan. Villen nuolten päät olivat siniset, Ollin punaiset. Ne oli värikynällä maalattu. Jos he milloin sattuivat samaan maaliin ampumaan, niin olihan hyvä nuolet toisistaan erottaa.

— "Mitäs sanoisit, jos se olisi ollut kettu?" kysyi Ville. "Kun nyt jälkiä seuraamme, niin pitää meidän olla niin hiljaa ja varovaisia kuin suinkin voimme", hän jatkoi, kun Olli mitään vastaamatta puri leipäpalastaan. "Jos vain pääsisimme ampumamatkan päähän silloin, kun se päivää paistattaa!"

Kummalliselta tuntui joutua leveältä valoisalta maantieltä yhtäkkiä synkkään metsään. Saattoipa melkein luulla tulleensa aarniometsään, johon ei milloinkaan valkoihoinen ollut jalkaansa astunut, intiaanit yksin siellä jousineen hiipineet. Mutta siellä oli lunta, jota ei aarniometsissä, ja sehän se juuri tekikin metsän niin salaperäiseksi ja niin kauniiksi.

He olivat piilottaneet suksisauvansa tien likettyelle voidakseen koko ajan pitää jousensa valmiina, mutta jos he olisivat voineet mitata, niin olisivat he huomanneet lumen toista metriä syväksi. Taipuisasti aaltoillen se kattoi kivet ja kannot ja peitti pensaat, mutta suurimmille kallionlohkareille, joita se ei ollut jaksanut kokonaan haudata, se oli laskeutunut joskus tornina, joskus suurena pyöreänä päähineenä. Juurille vanhinten kuusten, jotka elämään väsyneinä kallistivat oksansa maahan, se ei ollut jaksanut tunkeutua. Päinvastoin se usein suojaavana seinänä verhosi niiden alimmat oksat, muodostaen oikein huoneita, joista tuhma harakanvarvas pilkisteli lattian ohuesta lumipeitteestä eikä painautunut syvälle lämpimään sammalikkoon. Milloinkaan ei voinut tietää, mitä sellaisen kuusen pimeässä, salamyhkäisessä onkalossa oli kätkettynä.

Aurinko oli jo noussut, mutta metsässä oli vielä ihan hämärä ja niin hiljaista, että ehdottomasti säpsähti, kun tiainen yhtäkkiä tirskutti tai uuttera tikka aavistamatta takoa naputti. Jollei olisi tiennyt, mikä se oli, olisi luullut ihmisen lähettyelle piiloutuneen naputtelemaan nähdäkseen, tokko sitä säikähdettiin.

— "Et kai sinä luule ketun piilouttauneen puiden tai pensasten alle, ettei sitä ollenkaan näe?" tiedusti Olli heidän hitaasti hiihtäessään molemmin puolin ketunjälkiä.

— "Sitä on vaikea tietää", kuiskasi Ville. "Malmi puhui vain siitä, että sillä on tapana loikoilla kivillä. Ja jälistähän me näemme, onko se jonnekkin kätkeytynyt."

— "Se on totta", myönsi Olli. "Katsoppas, miten etäälle jälet näkyvät."

Hän ei pelännyt hiukkaakaan, mutta oli kuitenkin niin turvallista nähdä sinertävän, mutkittelevan viirun lumessa ulottuvan niin pitkälle. Ääneti he hiihtivät eteenpäin.

Toisinaan jälet kulkivat tasaista maata, jossa kookkaat petäjät kohottivat lakkapäitään kohti kirkasta talvitaivasta, ylpeinä korkeudestaan katsellen kuusia, jotka kaksittain ja kolmittain tai ryhmittäin seisoivat niin lähekkäin kuin olisivat koko ajan kuiskailleet toisilleen suurimpia salaisuuksia. Toisinaan ne veivät laakson läpi, jossa koivut ja lepät olivat vyötäisiään myöten vajonneet mahdottoman suuriin kinoksiin. Toisinaan ne notkon reunassa katosivat, mutta ilmestyivät taas sen toisella puolen. Eteenpäin, yhäti eteenpäin jälet mutkittelivat, mutta aina samaan suuntaan yhä syvemmälle metsään.

— "Minnekkähän asti me olemme tulleet?" ihmetteli Olli ja pysähtyi. "Uh, miten kuuma! Saattaakin lumi olla pehmeää."

— "Ehkäpä keli taas paranee, kun pääsemme tämän noron tuolle puolen", toimitti Ville. "On sillä ketullakin ollut puurtamista. Katsos, miten se on uponnut. Ihan on uurrolla. Entä miten kummallisesti se on mutkitellut. Kyllä se on ollut uuten uuvuksissa. Katsoppas, miten se on kierrellyt. Entäs tässä! — Tule sukkelaan! Tässä se on maannut!"

— "Eläpäs mitään", sanoi Olli pysähtyessään vähän matkan päähän jätistä. "Vaikka olisi lähelläkin."

Jälki oli polkeutunut kovaksi, ikäänkuin olisi kettu juossut siinä edes takaisin, hyppinyt ja piehtaroinut. Sen vieressä oli lumessa pitkä, syvä kuopero, jossa repo näytti oikaseutuneen. Sitten jälki taas jatkui kierrellen ja kaarrellen.

— "Meidän pitää tarkastaa joka kivi", virkkoi Ville jotain sanoakseen. Hän aivan vapisi ajatellessaan, että kettu ehkä oli ihan lähellä.

Olli hiihti niin likellä häntä kuin ikinä voi. Hitaasti ja varovaisesti he liukuivat notkelman jyrkännettä kohti, jossa jälki taas laskeutui.

— "Voi, Ville!" virkkoi Olli yhtäkkiä ja pysähtyi, tarrautuen Villen käsivarteen.

Ville oli seisahtunut. Hän oli kalpea eikä kyennyt puhumaan luotuista sanaa. Hän tuijotti vain kettuun, joka loikoi keskellä notkelmaa, ei viittäkään syltä heistä.

— "Luuletko sen nukkuvan?" Ville viimein kuiskasi. Koko hänen ruumiinsa värisi. Se oli tapahtunut niin pian ja aivan toisin kuin hän oli kuvitellut.

— "Tietysti se nukkuu", vahvisti Olli. "Mitenkäs se muuten siinä olisi? Näkeehän sen, miten se hengittää. Luuletko sinä, että haavotettu kettu voi olla vaarallinen?"

— "Eiköhän", myönsi Ville.

Kumpikaan ei ollut ennemmin tullut ajatelleeksi, että repo ehkei kuolisikkaan, vaikka nuolikin sattuisi. Heidän nuolensahan eivät olleet myrkytetyt niinkuin intiaanien. Varmuuden vuoksi he käännähtivät suksineen, ennenkuin valmistautuivat ampumaan.

Jousipyssyt tuntuivat raskailta kuin lyijy. Eivät ne milloinkaan ennen olleet niin paljoa painaneet, eivät edes viime kesänä, silloin, kun he väijyivät metsäkissaa, joka piileskeli jyväaitan alla.

— "Sano, kun olet valmis", kehotti Ville.

Kumpikin oli virittänyt jousensa ja asettanut nuolen juoneen, mutta sittenkin he odottelivat. Melkeinpä jo toivoivat, että kettu olisi noussut ja alkanut juosta lunkuttaa pakoon. Olisihan heidän ollut silloin mukavampi lennättää nuoli toisensa perästä sen jälkeen.

— "Johan minä olen valmis", ilmotti Olli vähän empien.

— "Minä luen kolmeen", sanoi Ville.

Sekä Ville että Olli ummistivat silmänsä laukastessaan. Entäpä kettu hyppäsi pystyyn ja kita auki kiiti heitä kohti! — Vaistomaisesti he askeleen väistyivät. Mutta kettu ei hievahtanutkaan.

— "Kiitiköhän se ohi vai olisikko sydämmeen sattunut, ja kettu siihen kellistynyt", tuumaili Ville. "Onko se sinun mielestäsi entisessä asennossaan?"

— "On se tainnut vähän muuttaita", Olli vastasi, "mutta vain hiukkasen. En minä luule nuolen sattuneen. Olisi se sen tuntenut."

Mutta kettu ei olisi sitä tuntenut. Vaikka molemmat nuolet olisivat keskelle sydäntä sattuneet, ei kettu olisi sen hiljempaa ollut. Silmiään räpäyttämättä, hienolla kuonollaan vainuamatta, mistään enää välittämättä se siinä makasi. Voimat olivat väsähtäneet, sitten kun se viho viimeisen kerran oli vaipunut maahan tunnin toisensa perästä laahautuen eteenpäin kuoleman vihat veressään ja sydämmessään katkerasti varomattomuuttaan katuen.

Toisen laukauksen perästä näki selvästi nuolen kurkistavan ketun turkista. Villen ja Ollin rohkeus kasvoi. Mutta kotveroisen kesti, ennenkuin he viimeinkin seisoivat saaliinsa vieressä.

— "Minä luulen sen syöneen myrkkyä. Se oli kai henkensä heittänyt jo silloin, kun me sen huomasimme", tuumi Ville nyhtästen sinipäisen nuolen revon tuuheasta niskasta.

— "Kukapa tietää, vaikkemme muuten olisi sitä saaneetkaan", arveli Olli kuuristuen omaa nuoltaan irrottamaan. "Kärki on oikein koukistunut", hän sanoi. "Onpa sillä kova nahka. Mitä sinä luulet kotona sanottavan?"

— "Kunhan nyt ensin siellä oltaisiin. On siinä kantamista", vastasi Ville koetteeksi varovasti kohottaen ketun takajalkaa.

Tuntia myöhemmin lähellä kotia he viimeisen kerran vaihtoivat ketun kantovuoroa.

— "No, nyt kai ei tee mitään, vaikka läksimmekin luvatta", toimesi Olli heittäen ketun olalleen.

Rohkeasti he pyörähtivät halkovajan nurkati pihaan.

He olivat heittäneet arpaa, kumpi saisi kantaa ketun porstuaan, ja kumpi ensiksi kertoa. Ville oli se onnellinen. Hän riensi, minkä ennätti. Mutta Olli, joka kettua kantoi, ei ollut niinä miehinäänkään. Hän pälyi sekä pirttiin että talliin, mutta kaikki ovet olivat kiini. Piha oli typötyhjä. Ei edes Miinaa näkynyt keittiössä.

— "Nyt on jo niin myöhä, että isä lukee saarnaa ruokasalissa", sanoi Ville heidän porstuaan tultuaan. "Pannaan se tähän."

He laskivat ketun halkolaatikolle, ja Olli oikasi suoraksi sen kauniin, tuuhean hännän, että se näyttäisi vieläkin pitemmältä.

Eteisen ovesta kuului jokainen isän lukema sana.

— "Parasta on mennä ruokasaliin", kuiskasi Ville. "Luultavasti he ovat vasta alussa, ja he kyllä näkivät meidän tulevan. Minkähän näköinen minä olen? Sitä se äiti aina ensiksi katsoo", hän lisäsi kädellään päätään silittäen ja avasi sitten oven hiljaa.

Lähinnä ovea istuivat Karoliina ja Hanna, ja vieressä oli kaksi tyhjää tuolia aivan kuin varta vasten Villelle ja Ollille.

Ville pani kätensä ristiin vilkasemattakaan kehenkään ja koki seurata isän lukemista. Olli istui totisena kuin kirkossa.

Oli niin kuuma siinä uunin vieressä, että lumi vaatteista pian vedeksi muuttui. Ne ihan höyrysivät. Valkealle lattialle ilmestyi lampare, joka suureni suurenemistaan, mikäli jää saappaista suli. Lieneeköhän äiti sen paikalla huomannut.

Äiti istui tapansa mukaisesti päätään käteensä nojaten. Hän ei silmiään heistä kääntänyt. Kun Ville katsahti sinnepäin, puisti hän miltei huomaamattomasti päätään. Ville tiesi, mitä se surumielinen puistaminen merkitsi. Se koski samalla kertaa heidän vaatteitaan ja lattiaa ja luvatta lähtemistä ja myöhästymistä saarnan luvusta.

Jospa äiti tietäisi, mitä porstuan halkolaatikolla oli! Ja Elsa ja Leeni, jotka ylpeinä istua nöpöttivät hienoissa pyhävaatteissaan ja ojentelivat uusia kenkiään — jospa he tietäisivät!

Villeä hymyilytti, mutta heti hän sitä katui ja koetti uudelleen seurata.

Isä näytti vakavalta lopettaessaan. Mitään virkkamatta hän pitkin, varmoin askelin lähti kirjoineen konttoriin. Mutta jo ovessa hän käänsihe.

— "Me olemme saaneet ketun!" hän kuuli Villen huutavan kovalla äänellä.

Toruminen jäi sikseen. Kaikki olivat ihmeissään ja iloiset. Äiti syleili heitä.

— "Mutta kerran te vielä minun sydämmen murratte antautuessanne niin vaarallisiin seikkailuihin!" hän sanoi.

— "Aika komea!" ihasteli isä, sivellen ketun selkää. "Olen minäkin aikoinani monen ketun päivät päättänyt, mutta harvoin tätä suuremman. Tuskinpa tälle omistajaa ilmestyy. Myrkky oli kaikessa tapauksessa pantu vieraalle maalle."

— "Sitä vielä puuttuisi", virkkoi äiti. Elsan ja Leenin ylpeydestä ei ollut haituakaan jälellä.

— "Miten te uskalsitte?" ihmetteli Elsa.

Porstuaan keräytyi lopulta niin paljo, että äitin täytyi iskeä silmää isälle. Ja silloin isä ehdotteli, että kettu asetettaisiin tikapuille konttorin ikkunan eteen.

Muutamassa hetkessä oli lumi tikapuiden ympäriltä polettu kovaksi kuin lattia. Siinä oli ihan kansankokous. Siellä oli Antti ja Malmi ja Toivonen ja Plyhti vaimoineen, joka palasi kirkosta, ja Lentolan pehtori vaimoineen ja paljo, paljo muita, ihan vennonvieraitakin.

He seisoivat kauvan kettua ihmetellen ja sen paksua turkkia tunnustellen ja puhelivat metsästyksestä. Plyhdin Jallu, joka tuskin osasi selvästi puhua, ei mitenkään yrittänyt lähteä kotiin äitinsä kanssa, vaikka hänen jalkojaan paleli, niin että hän itki.

Malmi, joka oli tottunut, lupasi iltasella tulla auttamaan Anttia nahkaa pingottaessa ja sen vuoksi hänet pyydettiin kahville keittiöön.

— "Kyllä sillä Villellä on päätä", sanoi hän Karoliinalle, joka kahvia kaatoi. "Sattumalta tulin hänelle ketusta maininneeksi, ja paikallapas hän sen löytää. Kellekkä toiselle se olisi mieleenkään juohtunut!"

— "Jo vain", myönsi Karoliina. "Mutta ei Ollikaan ole huonoimpia. Siinä pojassa on rohkeutta!"

4.

POTASKA

Ville oli aina niin varma.

— "Mitä on luvannut, se on täytettävä", hän sanoi, "jos tahtoo miehestä käydä."

Samaa mieltä oli Ollikin. Muuten ne olivat alkuaan isän sanat. Katuminen ei auttanut. Mutta sittenkin Leeni äänessä nyyhkytti ja puristi vanhaa nukkeansa niin kovasti rintaansa vasten, että sahajauhoja virtana valui toisen säämiskänahkajalan ompeleesta, muodostaen lattialle pienen kumpareen.

Niin kauan he olivat häntä houkutelleet ja hänelle selitelleet, miten hauskaa se olisi, että hän lopulta alkoi horjua. Kaikki olisi kuin oikeissa hautajaisissa, aivan niinkuin Koivumäen emäntää haudattaessa viime viikolla. Leeni, joka vain näki ruumissaaton kulkevan ohi, ei ollenkaan tiennyt, mitä hautajaiset olivat. Toisin Ville. Hän oli saanut olla mukana, Eiraa pitelemässä, kun isä ja äiti kiesistä laskeutuivat. Kun hän oli noussut seisomaan kiesissä, oli hän hautausmaanaidan yli nähnyt kaikki.

Ihan sillä lailla tulisi nytkin. Kirstu maalattaisiin mustaksi, öljy värillä, ja se kukitettaisiin eri vaunuissa. Ja hautausmaa — eipä hän usko, miten kaunis hautausmaa heillä olisi, kiviaita ympärillä ja käytävät ja kesällä kukkasia haudoilla. Siihen he sitten hautaavat kaikki, mitä haluavat: kuolleita pikku lintuja, joita löytävät, ja sen semmoista. Kaunis siitä hautausmaasta varmasti tulee, Ollikin vakuutti, ja nukke saa paraimman paikan.

Ville kun sitä paitsi oli antanut hänelle oikean nuken kiikkutuolin, jonka hän itse oli tehnyt, ja Olli lahjottanut hänelle kolme värilaattaa värilaatikostaan ja suuren punaisen lasipalasen, oli hän myöntynyt.

Ville oli ottanut kirstun mitan käännetyllä paperiliuskalla ja painanut merkit kynnellä, niinkuin Rantalan suutari uusien kenkäin mittaa ottaessaan. Sen jälkeen sekä hän että Olli olivat monena päivänä kaikki joutohetkensä pirtissä nikartamassa.

Kaikki oli valmiina. Paikalla iltapäivätuntien loputtua hautajaiset alkoivat. Kirstu oli jo puuvajan nurkassa. Sieltä ruumissaatto lähti hautausmaalle, harjulle vanhan jyväaitan taakse. Hauta oli verhottu kuusenhavuilla. Hiekkakasaan sen toisessa päässä oli pistetty pieni lapio, joka oli ihan katkenneen läkkisen pannukakkulapion näköinen.

Hautajaisvieraiksi oli kutsuttu Malmin Heikki ja Salmi ja Lehtisen Elina ja sitä paitsi Elsa-sisko. Mieluimmin he olisivat tahtoneet, että Elsa, joka oli vanhin, olisi ruvennut papiksi, mutta siihen hän ei suostunut.

Viimeistä päivää oli Potaska maan päällä; siksi Leeni itki.

Olisi kai jo heti ollut ilmotettava, että nyt on puheena _Potaska,_ vanha paikattu Potaska. Ei _Filadelfia_, kauniine kultakutrilleen, avautuvine ja sulkeutuvine silmineen, suuri ruusunpunainen hattu päässään. Eikä _Krinoliina,_ joka oli kansallispuvussa: punainen liivi ja valkeat hihat, ja jolla oli solmittavat nauhakengät. Krinoliinan oli Leeni saanut Vihtori-enolta, joka oli nimet antanut melkein kaikille hänen nukilleen. Ei ollut puhe nyt myöskään _Tintistä_, joka oli kokonaan posliininen, ja jonka sen vuoksi saattoi viedä mukanaan saunaan. Eikä _Masurkasta_, joka kirkui kuin pieni lapsi, kun peukalolla vatsaa painalsi. Eikä _Panoraamasta_, joka komeili taivaansinisessä silkkipuvussaan. Eikä mistään muistakaan. Ei, puheena on vanha Potaska, joka ennen oli ollut Elsan, ja jolle jo kolmasti oli pantu uusi pää, ja joskus uusi käsi tai uusi jalka.

Potaska oli Leenin ensimäinen nukke. Äiti vieläkin muisteli, miten hän eräänä päivänä Leenin kätkyessään jokellellessa Potaskalle ja koettaessa sulloa kirkasta nuken päätä suukkoonsa, yhtäkkiä kuuli jotain kilahtavan nuken päähän.

Aivan oikein. Ensimäinen pikkunen valkea hammas sieltä pilkisti.

— "Niin aikaista on harvoin kuultu", sanoi äiti, kun illallispöydässä hammas puheeksi kantautui.

Se oli koko perheen ylpeys. Jokainen sitä ihasteli ja tunnusteli sen terävyyttä.

Kukaan ei välittänyt Potaskasta, eikä kenenkään mieleen juolahtanut, että hänelläkin oli siinä ansionsa. Vieläpä Leeni muutamana päivänä viskasi sen kätkyestä lattialle.

Rits, kuului lattialta aivan kuin onsi posliiniesine olisi risahtanut. Potaskan pää halkesi.

— "Kolmas pää!" päivitteli äiti. "Ei siihen vanhaan ramuun maksa vaivaa enää uutta ostaa. Pyydetään isää se liimaamaan. Liimattu posliini on uutta kestävämpi."

— "Tulipa siitä hieman vino, mutta yhtä vahva silti", tuumi isä, kun hän muutamain päiväin perästä otti Potaskan uuninreunukselta kuivamasta.

Potaska oli vino, auttamattomasti vino. Kasvojen toinen puolisko oli solahtanut hiukkasen toisen puoliskon ohi. Potaskaparka näytti katsovan kieroon, ja se ei kaunistanut.

Kun Leeni kasvoi, oli Potaska oikea surunlapsi. Senkin seitsemän ikävyyttä oli hänellä siitä nukesta. Ville ja Olli olivat tietysti ilkeimmät. "Peseytyykö Potaska-neiti usein?" he virnistelivät, vaikka niin hyvästi tiesivät, ettei se liimauksen takia sietänyt vettä pisaraakaan. Ja kaikki nauroivat nimelle, Vihtori-enokin, joka itse oli sen antanut.

— "Emmekö voisi sitä vaihtaa kauniimpaan?" kysyi Leeni kerran, kun eno oli heillä käymässä.

— "Mitä ihmettä! Kauniimpaan!" sanoi eno hämmästyen ja vakavasti. "Kunniakkaampaa ja sievempää nimeä ei ole olemassa. Sellaista nimeä ei vaihdeta, ainakaan ei ennen häitä. Ja kauniin määrää kunkin oma kauneudenaisti."

Oli niin lohdullista puhella Vihtori-enon kanssa, vaikkei kaikkia hänen sanojaan ymmärtänytkään. Niinpä Leenikin sen jälkeen pitkät ajat tyytyväisenä iltaisin hyräili riisuessaan Potaskaa ja asettaen hänet Tintin viereen isän tekemään keltaiseen sänkyyn.

Sahajauho oli kiusallista. Joka paikasta se valui. Ompeleminen ei enää auttanut. Ville oli ehkä oikeassa arvellessaan, että Potaska oli niin kierosilmäinen ja niin lahonut, jottei se kunnon hautajaisiakaan olisi ansainnut eikä kestitystä sen perästä. Kun hän eilen haki postin asemalta, oli hän samalla tuonut suuren tötterön. Leeni oli saanut sitä koetella. Siinä oli suuria paperikaramellia, Kaskesta ostettuja.

Olli arveli, että he "siihen nähden" olisivat voineet jalattoman tinasotamiehen haudata. Olivat he sitä tuumineetkin, mutta luulivat kuitenkin, että Leenistäkin olisi hauska olla mukana.

Olihan siinä paljo tottakin siinä poikain puheessa, ja saattoihan hautajaisissa hauskakin olla. Leeni saa kulkea ruumisvaunua lähinnä ja seisoa ihan haudan vieressä. Sen oli Ville luvannut. Mutta ikävä oli erota. Potaska oli ollut _ihan_ hänen omansa. Hänet saattoi riisua ja pukea, ja Leeni voi pestä ja parsia ja paikata hänen vaatteensa. Filadelfiaa hän tuskin sai liikuttaa. Suuri hattu päässä se yöt päivät laatikossaan makasi. Krinoliina ja Panoraama olivat myöskin ostonukkeja, joilla oli hyvin niukasti alusvaatteita.

Leeni toivoi, ettei hän olisi luvannutkaan, mutta mikäs siinä enää auttoi. Hän pyyhki kyyneleensä ja puki Potaskan viimeisen kerran. Olipa jo aikakin, sillä pojat tuntuivat tulevan.

Puoli tuntia sen jälkeen oli Potaska jo haudassa.

— "Kauheata on, että hänen täytyy jäädä sinne multaan", nyyhkytti Leeni, kun kaikki oli ohi.

— "Sinä nyt olet vasta lapsellinen. Täällä tulee niin kaunista", lohdutti Ville vielä viimeisen kerran hautakumpua tasottaen. Hän otti karamellitötterön taskustaan. "Sinä saat ottaa kaksi. Saahan Leeni?" hän kääntyi Olliin. He olivat näet ostaneet karamellit puolekkain.

— "Saa", myönsi Olli. Kun hän ja Ville olivat jakaneet tähteet, sitten kun Elsa ja Heikki ja Salmi ja Elina olivat osansa saaneet, antoi hän toisten huomaamatta omasta osastaan Leenille vielä yhden.

— "Olisimme me sittenkin voineet ottaa tinasotamiehen," hän sanoi Villelle vaunuja kotiin viedessä. "Minkä arvoinen on nukke? Sotilaan hauta niinkuin oikealla hautausmaalla olisi toista! Olisimme voineet panna samallaisen kirjotuksen kuin Stormin haudalla on ja ajatella hänen olleen viime sodassa. Mutta mitä voi kirjottaa vanhan rikkonaisen nuken hautamerkkiin!"

Enemmän kuin mistään muusta koko hautausmaalla he pitivät Stormin haudasta. Isä oli kirkkomatkalla viime kesänä sen heille näyttänyt, ja sen perästä he olivat usein siellä käyneet. _Tässä lepää Johan Eerikinpoika Storm, tämän pitäjän viimeinen mies 1808 vuoden sodasta_. Niin luki kultakirjaimin ristissä. Missähän kaikissa Storm oli ollutkaan? Entäpä hän ilmielävänä oli nähnyt Döbelnin ja Adlercreutzin, ehkäpä Luoti ja Stooli rakuunat ja Sven Tuuvan ja kaikki, joista isä oli kertonut!

Ville ja Olli eivät kertaakaan käyneet hautausmaalla viivähtämättä Stormin haudalla. Olli oli maalannut taulun, jossa Storm seisoi virkapuvussaan lippu kädessä, ja alle oli painokirjaimin kirjotettu sama, joka hautausmaalla ristissä: "Tässä lepää Johan Eerikinpoika Storm, tämän pitäjän viimeinen mies 1808 vuoden sodasta." Keltaisissa kehyksissä se riippui Ollin sängyn yläpuolella, ja taulun alla oli punapäinen nuoli, jonka kärki oli kääntynyt. Storm oli kuin heidän sankarinsa, kun hekin asuivat "tässä pitäjässä."

Stormia ajatellessa heitä hiukan kuin hävetti nuken hautajaiset.

— "Mennään tallin nurkati", ehdotteli Ville. Siten he eivät tarvinneet kulkea vanhan jyväaitan sivu, jossa Malmi puhutteli Plyhtiä, joka siinä sileällä kalliolla tervasi uutta työrekeä päivänpaisteessa.