Part 2

— "Uh, miten olet olevinasi. Ja äiti on kieltänyt sinua talliin menemästä", sanoi Olli.

— "Minusta juuri te itse olette olevinanne", virkkoi Elsa loukkautuneena, "ikäänkuin se olisi teidän varsa enemmän kuin toistenkaan."

— "Kunpa tämä tunti loppuisi", huokasi Ville ja vilkasi kaihoten ikkunasta pihalle.

Aurinko paistoi häikäsevälle lumelle. Oli niin hiljaista. Ikkunalaudalla kyykötti varpunen pää siipien väliin kaivautuneena ja niin pörröisenä, että luuli sitä harmaanruskeaksi höyhenpalloksi. _Se_ oli tietystikin jo tallissa käynyt, mutta kummallista oli, ettei se mieluummin istunut tallin ylisellä katselemassa uutta pikku varsaa. Ville kyllä tiesi, mitä hän olisi varpusen sijassa tehnyt.

Onneksi opettaja palattuaan kutsui Elsan kartalle. Mutta Elsakin, joka muuten niin hyvästi osasi, oli oikein hajamielinen. Myötäänsä hän näytti väärin ja Leppäveden asemesta hän sanoi Puulaveden. Pahimmin hän kompastui nimittäessään Vuoksenvirtaa Saimaan kanavaksi.

— "Mutta Elsa", sanoi opettaja, "ajattelehan nyt hiukkasen. Tämähän on —"

— "Saimaan kanava", Elsa taas vastasi.

— "Ei, tämähän menee päin mäntyyn", surkeili opettaja. "Oma maamme täytyy meidän tuntea yhtä hyvin kuin oma kotitalomme."

Ja hän näytti itse alusta loppuun keskimäisen ja kaakkoisen vesistön. Mikäs ihme näyttäessä, kun osasi niin hyvästi! Kaikki oli kartalla niin helppoa ja luonnollista hänestä. Mutta kyllä oli vaikea sinä päivänä seurata.

Pieni ruskea varsa suurine kirkkaine silmineen tulla tupsahti tuon tuostaankin sekä Villen että Ollin ja kartan väliin. Kun Antti edes olisi tallissa sitä vaalimassa. Niin pikkiriikkinen varsa kyllä hoitoa tarvitsee. Karoliinahan myötäänsä hyppäsi navetassa vain yhden ainoan vasikan tähden. Ehkä Antin oli täytynyt mennä korsuun pehkuja hakemaan. Eipä siellä illalla heidän tallissa käydessään ollutkaan paljoa jälellä. Kukapa olisi sitä aavistanut niin pian. Vielä eilen oli kaikki niinkuin viime viikollakin, kun he pakkasen tautta muuttivat Tuiman ovensuusta etäisimpään suureen tyhjään nurkkapilttuuseen. Ja nyt oli siellä pikku varsa. Ehkäpä se makasi. Kunhan vain olisi sillä ollut kylliksi pehmeä.

— "Ville, Olli, seuratkaa!" sanoi opettaja. Mutta se ei ollut niinkään helppoa. Ville oli kuulevinaan vienoa hirnumista. Ja juuri kun opettaja viimeinkin pääsi Vuokseen ja Imatraan, siihen asti, jota ennestään joltisestikkin osattiin, kuiskasi Olli jotain kellosta.

— "Mutta, Olli!" tuimeni opettaja ja käänsihe. "Tänään sinä et osaa läksyäsi etkä edes ole tarkkaavainen. Minä en mielelläni anna muistutusta, mutta nyt minun täytyy se sinun vihkoosi kirjottaa. Ole hyvä ja tuo se minulle."

Olli punastui hiusmartoa myöten ottaessaan pienen sinisen vihkon, johon opettaja kauniilla käsialalla oli kirjottanut:

_Muistutusvihko_ Martti Olavi Sommerfeldt.

Muistutuksista ei ollut ainoastaan häpeää, vaan niistä saattoi pahempaakin seurata.

— "Pidä varasi, ettet ainakaan ennen pääsiäistä uutta saa", oli isä viime kerralla sanonut niin painokkaasti, että Olli jo edeltäkäsin tiesi, mikä seurasi, jos ennen pääsiäistä muistutuksen sai. Raskain askelin hän vihkoineen meni opettajan luo.

— "Niin vastenmielisesti minä tämän kirjotan", uudisti opettaja, kastaen kynää ja silmäillen kattoon kuin sanoja saadakseen.

— "Tietysti kuiskaamisesta, joka on pahaakin pahempi", ajatteli Olli. "Ja minä sen aina saan. Tuossa ne toiset hyvillä mielin nakottavat."

Melkeinpä kadehtien hän heitä katseli. Elsa nyykötti maahan katsoen ja puri sormeaan, ja Ville — mutta mikä häntä vaivasi! Opettajakin huomasi Villen. Hän oli painanut päänsä käsiinsä pöydälle ja nyyhkytti niin rajusti, että oikein tärisi.

— "Mikä sinua vaivaa, Ville?" tiedusteli opettaja laskien kynän kädestään ja nousten paikaltaan.

Kului kotvanen, ennenkuin Ville kykeni vastaamaan. Vasta sitten kun opettaja hiljaa päälaelle taputti, hän tyyntyi.

— "Ei se ole Ollin syy", hän nyyhkyttämistään nyyhkytti. "Me olemme saaneet varsan emmekä ole sitä vielä nähneet."

— "Varsan", toisti opettaja hämmästyneenä, mutta yhtäkkiä se näytti hänelle selviävän. "Mutta mitäs itkemistä siinä on?" sanoi hän. "Päinvastoin."

Ja hän nauroi niin imelästi, että Villeä ja Elsaa ja Olliakin nauratti.

Kun ruokakello samassa kajahti, kutsuen päivällisille, pisti Olli sinisen kovanonnen vihkonsa alimaiseksi toisten vihkojen ja kirjain alle, jossa se oli ollutkin.

Ja sitä kyytiä hän riensi, minkä jalat kantoivat Villen ja Elsan jälestä, jotka jo syöksyivät talliin.

— "Elähän mitään", sanoi äiti, joka ruokasäiliössä ammensi puolukkahillaa päivälliseksi, kun Ville avopäin, Elsa pitkä vaalea palmikko sinne tänne lentäen ja Olli toisten jälestä vilahtivat ikkunan ohi.

— "Kaikki ovet sepposelällään kuin kesähelteellä, ja pojat — koulunutut, koulunutut! — Ihan tässä joutuu toivottomaksi", hän huokasi asettaen puolukkakulhon eteisen pöydälle voidakseen sulkea ulko-oven.

— "Mikä hätänä?" tiedusti isä, joka hälinän kuullessaan oli konttorista rientänyt.

— "Varsa tietenkin", vastasi äiti. "Ei heillä ole aikaa edes nuttuja muuttaa tai välipalaa purasta. Varsa se nyt on kaikki kaikessa. Elsakin, joka muuten ei suinkaan ole nopsimpia liikkeelle lähtemään", hän lisäsi. "Katsohan!"

Mutta ennenkun isä ennätti ikkunaan, oli jo viimeinenkin vilaus Elsaa löyhyvine hameineen ja liehuvine liinapalmikoineen kadonnut pirtinnurkan taa.

— "Ilo ylimmillään!" arvasi isä. "Pitäneehän tästä meidänkin lähteä tulokasta tervehtimään. Et kai sinä ole käynyt?"

— "Minulla ei totta tosiaan ole aikaa semmoiseen", vastasi äiti. "Koko aamupäiväni suli vierasten takia."

Mutta meni hän silti.

Malmi seisoi pirtinportailla päivälliselle menossa.

— "Vai menee rouvakin uutta varsaa katsomaan", hän sanoi tervehtien.

Pisti kirveensä porstuan ovesta ja seurasi toisia.

— "Tuleepa sieltä aika lailla varpaisväkeä", tuumaili Antti, joka seisoi tallin ovella. "Rouvakin."

— "Jo vain. Tulkaa, Antti, keittiöön päivällisen perästä, niin ryyppäätte kupin kuumaa", pyysi äiti hyväntuulisena. "Missäs se pienokainen on?" hän kysäsi, totuttuun tapaansa hamettaan kohottaen, vaikka talli oli putipuhdas kuin salin lattia ikään.

Talli oli aina siisti, juuri niinkuin isä tahtoi, ja niinkuin kolme vuotta rakuunarykmentissä palvellut tallirenki itsekkin tallinsa hoitaa tiesi. Mutta sinä päivänä se reten hohti.

— "Katsoppas, katsoppas", ihasteli äiti heti älyten kirkkaat, vasta pestyt ikkunanruudut. "Täällä hyvin viihtyy. Kun muistan keittiön —" hän lisäsi huoahtaen.

Jos järjestys ja puhtaus viihtymiseen vaikuttavat, niin mainiosti silloin siinä tallissa. Ei ainoatakaan hämähäkinverkkoa tai muuta pölynpesää yhdessäkään nurkassa tai orressa, tuskin olenkortta tai pehkunsipaletta lattialla pilttuiden vieressä. Suat ja harjat joka pilttuun patsaassa supisuorassa rivissä ja niiden alapuolella yhtä suorassa rivissä upeat olkihuiskilot, joilla muutamassa minuutissa voi hieroa lumen ja hien ja lian hevosesta. Pelkästä mielihyvästä se silloin ystävällisesti hirnui, jopa jalallaan kaaputtelikin, vaikka se olisi ollut uuten uuvuksissa. Suuri tallilyhty keskellä kattoa oikein paistoi, vaikkei se tietystikkään palanut, niin kirkkaiksi oli Antti sen lasit hangannut.

Kaikki hevoset olivat päivällisaikaan kotona. Ovea lähinnä oli Tuiman pilttuu tyhjänä. Sitten seurasi _Virma, Poju_ ja _Eira._ Etäisimpänä _Tähti_ ja toisella puolen _Kimo, Veikko_ ja _Liinu._ Tähteä vastapäätä suuressa omassa osastossaan Tuima itse.

Hevoset seisoivat pilttuissaan uutterasti pureksien päivällisannostaan välittämättä monista vieraista. Luonnollista se olikin, koska ne aamusta varhain olivat Vohlion suolta asti vetää jutuuttaneet suuria raskaita mutakuormia loppumattomiin tunkioihin navetan taa. Ainoastaan nuori Eira nosti päänsä pilttuun seinän yli, päristeli avaroin sieraimin ja koetti näykkiä Pojua korvasta. Vanha Tähti, jota käytettiin kotiajossa, kääntelihe tuoko tuostaankin tuttavallisesti hörhöttäen. Mutta kun kukaan ei erikoisesti näyttänyt siitä välittävän, kääntyi se täyttä häkkiään tarkastelemaan. — Varsa, olipa sekin nyt koko katsottava! Muullaisia olivat aikoinaan hänen varsansa olleet. Tuima itsekkin kerran, vaikka se nyt oli niin olevinaan. Ja Tähti tekeytyi kuulemattomaksi. Kaikkiaansa — rotuhevosen pää ja kaunismuotoiset jalat ja mitä ihanimmat korvat ja mitä miellyttävin turpa, pehmeä kuin sametinnukka ja paljo muuta, jota lapset ja aikuisetkin, jotka eivät hevosia ymmärrä, keksivät sanoakseen. Olipa tuo nyt, korkeajalkainen, suuripäinen, pörröinen varsantuppelo, ei edes laukkipää, puhumattakaan oikeasta tähtiotsasta.

Tuima itsekkin hermostui kaikesta kehumisesta. Se kääntelihe levottomasti, katsellen suurine lempeine silmineen toisesta toiseen. — Olikohan viisasta niin paljon kiitellä pienokaisen kuullen? Ja onko järkevää, että Ville riekkuu sen kaulassa ja Elsa sen turpaa silittelee, että se tuskin saattoi hengittää, ja Olli olilla istuen syleilee sen hentoja, vapisevia takajalkoja ja päätänsä niihin hankaa!

Ei, hyvä se ei ollut Ollille eikä varsalle. Ja Tuima siirrälsi Ollin aika tuntuvasti syrjään ja käännälti päätään tarttuakseen Villen koulunutun kaulukseen.

— "Parasta on meidän lähteä", toimesi isä. "Tuima kaipaa lepoa, ja toiset hevoset päivällistään ja Antti myös. Lähdetäänpä nyt."

Antti aukasi tallin oven. Hän oli onnellinen ja ylpeä varsan osaksi tulleista kehumisista, vaikkakaan siinä ei hänen ansiotansa ollut.

Ja kun äiti toistamiseen kutsui häntä kahville, sanoi hän tosin: kiitoksia, rouva. Mutta siinä oli vain _sanat_ kiitoksia, rouva. Oikeastaan siinä olikin rakuunarykmentin ensimäisen ratsuosaston korpraali, joka jyräytti kantapäät vastakkain, oikasihe ja lausui: ahkeruus on iloni, herra ratsumestari!

Sula mahdottomuus oli Villen ja Ollin puhua tai ajatellakkaan muuta kuin varsaa välipalaa syödessään. Malmi oli arvellut sen muistuttavan Tähteä, ja silloin siitä tulisi oikea juoksija. Mutta isä oli luullut sen tulevan Tuimaan, jonkalaista työhevosta ei toista löytynyt. Kun Tuima ja Virma vetivät niittokonetta, niin sitä kelpasi katsella. Olli oli isänsä mieltä, ja niinpä se oli Villekin, mutta toivoi hän varsasta silti Tähden laista juoksijaakin, sillä Tähti oli nuorena saanut palkinnon. Siitä tuli ilmiriita, vaikka he olivat harvinaisen yksimielisiä miltei kaikessa. Innoissaan Olli kaatoi kirnupiimätuoppinsa pöydälle. Samassa tarttui joku lukkoon. Äiti ja isä tulivat huoneeseen.

— "No taas", nuhteli äiti. "Kaikkia teille koetetaan iloksi keksiä, ja siinä on kiitos. Vie pois, Olli, pöytäliina ja pyydä Miinaa pyyhkimään se."

Varovasti ja tottuneesti Olli otti nurkista vahaliinan, joka kattoi poikain puoleisen pöydänpään — telmyrienpään, joksi isä sitä sanoi — ja vei pois.

— "Minun pitänee pyytää isää odottamaan, ennenkuin täytämme päätöksemme, kunnes te opitte tottelemaan ja tulette varovammiksi", jatkoi äiti.

Ville ja Olli miettivät päänsä puhki, mitä ihmettä äiti tarkotti, ja mitä he saisivat. Ehkä uudet koulupuvut. Vai tekisikkö Malmi uuden halkokelkan. Vanhaa täytyikin alituiseen naulailla ja paikkailla. Jotain oli tekeillä.

Päivällisellä puhuttiin miltei yksinomaan varsasta. Isä katsoi monta kertaa niin kummallisesti äitiin. Ja äiti kuiskasi jotain opettajalle, joka istui lähinnä häntä.

— "Kun varsa kerran varttuu hevoseksi, niin toivokaamme, ettei äitin tarvitse kulkea jalan Lentolaan eikä ompeluseuraan eikä asemalle", sanoi isä viimein.

— "Niin, jos Ville antaa äitin ajaa hevosellaan", liitti äiti. "Olen oikein utelias tietämään, minkä hän varsalleen nimeksi panee."

Villen hevonen! Villen varsa! Leikkiäkö vain?

Ville punastui hiusmartoa myöten, korvatkin punastuivat. Hänen varsansa! Ei suinkaan se ollut totta! Kurkussa niin kummallisesti hakarsi sitä ajatellessakin. Isä pyyhkäsi suutaan lautasliinalla ja käänsi tuoliaan. Samassa oli Ville itse sitä tietämättään pöydän yläpäässä isän ja äitin luona.

— "Saahan Olli seuraavan varsan, joka tulee?" kysyi Ville ensimäisen ilon hälvettyä.

— "Tietysti", myönsi isä, "jokainen vuorostaan. Oikeassa olet, että toisiakin ajattelet."

— "Mutta siihen mennessä hänen täytyy oppia paljoa varovammaksi. Ja Villen tästedes" toivoi äiti. "Oikein minua säälitti teidän koulunuttunne tallissa tänään."

Ville päätti heti muuttua kerrassaan toiseksi ja alkujen aluksi hän syödä nihersi niin sievästi kuin olisi kylässä ollut. Ruualta päästyä Olli siunatessaan piti käsiänsä ristissä muuta kauvemmin kuin tavallisesti ja äitiä ja isää kiittäessään hän kumarsi syvempään kuin muulloin.

Olli oli hiljainen ja vakava. Suuri on ero omistaa varsa tai että on luvattu varsa, josta ei kukaan edes aavistakkaan, milloin se tulee. Mutta hyvähän tuo oli, että Villellä oli varsa. Olihan se tavallaan _heidän_ varsansa.

— "Saanhan minä joskus ajaa sinun hevosellasi?" kysyi hän Villeltä, kun he päivällisen jälkeen tulivat pihalle. Isä oli kieltänyt heitä menemästä talliin, ennenkuin iltasella, mutta voivathan he juosta pyyhältää tallimäelle Anttia tapaamaan.

— "Saat tietysti, toisinaan", myönsi Ville. "Mutta sitten kun saat oman hevosesi, niin kumpikin ajamme omallamme. Sinähän tiedät, miten tarkasti isä valvoo, että sama mies aina ajaa samaa hevosta."

— "Niin _sitten_, kun sen saan", sanoi Olli verkalleen. "Siihen on pio päiviä."

— "Kukapa tietää", lohdutti Ville. "Saattaa se tulla ennemmin kuin luulemmekaan. Entäpä Tähti varsasi. Sehän on ollut oiva juoksija ja niin hyväluontoinen."

— "Tähtikö", virkkoi Olli vähän epäröiden. "Eikö sinusta Tähti ole liian vanha?"

Mutta iltasella, kun he auttoivat Anttia, levitellen pehkuja pilttuihin Antin heitellessä heiniä yöksi tallin ylisiltä, tasotteli Olli merkillisen kauvan olkia Tähden pilttuussa ja niin hellästi taputteli vanhan juoksijan kaulaa.

Kukapa sen niin varmaan tiesi.

3

KETUNPYYNTI.

— "Eikä kukaan välitä niitä pyytää", sanoi Malmi kyyristäen niskaansa voidakseen sytyttää piippunsa paksun sarkanuttunsa käänteen suojassa. Hän istui takaperin laudalla, joka oli asetettu poikkiteloin tyhjän mutareen laidoille, ja puheli pikemmin itsekseen kuin Villelle, joka ajoi.

Keli oli liukas. Tasaisena kuin lattia kierteli maantie korkeiden lumireen muodostamien vallien välitse, ja jalaksen jälet hohtivat kiiltävinä, pitkinä viiruina päivänpaisteessa.

Eira nosti päätään ja lyödä paukutti aivan turhanpäiten kavioitansa kovaan tiehen, niin että suuria kovia lumikimpaleita lenteli ilmaan tai viskautui mutarekeen. Muuan hiihna valjaissa kolkki kulun tahdissa, ja Toivosen mutareestä, joka tuli kintereillä, kuului koko ajan irtonaisen rautavitjapalasen helinää. Siten luuli riennettävän nopeammin kuin mentiinkään, ihan kiidettävän läpi synkän petäjikön. Siristellen siinä sai silmiään varoa.

Hauska oli ajaa hyrykyytiä, mutta ajaja siinä sai pitää tarkalla. Oli miltei mahdotonta puhella, vaikkei kenenkään kanssa ollut niin hupaista keskustella kuin Malmin. Olipa niin ja näin, ennättikö Ville vilkasta Toivosen Veikkoa, jota Olli ajoi. Toivonen itse istui mutareen laidalla ja lauloi.

— "Veikko juoksee aika hyvästi", huomautti Ville sivumennen, kun he vastamäessä hiljensivät kulkua.

— "Meneehän se", myönnytteli Malmi, "mutta ei se pidä Eiralle. Tästä ihan kilometripatsaan vierestä kulki muuan tien poikki tänä aamuna, kun ensimäistä kuormaa kotiin vietiin. Tuossa näet jälet."

— "Kuka kulki?" kysyi Ville.

— "Kettu", vastasi Malmi. "Ihmeellistä, ettei kukaan välitä niitä pyytää nykyään. Vaivan se maksaisi. Neljätoista markkaa Kaski nahkasta maksaa. Eipä se oikeastaan juossutkaan, siirsihe vain verkalleen tieltä. Ja tuolla pensaan luona se kääntyi ja näytti hampaitaan aivan kuin olisi nauranut meille. Päälle päätteeksi minä ja Lehtinen puhelimme, ja Toivonen kulki laulaen kuormansa vieressä."

— "Tältä matkalta olisin minä sen ampunut jousipyssylläni", arveli Ville.

— "Sen minä kyllä uskon", vahvisti Malmi. "Kelloko se soi?" hän kuulosti ja katsoi taakseen. Samassa Eira hirnui. "Siinähän tulee Valkiakosken posti. Eikös nyt olekkaan myöhäisempi?"

— "Olkaa vain huoleti, Malmi. Kyllä minä sivuutan", intoili Ville. Ja Malmi ryhtyi piippuaan puhdistamaan, ei edes vilkassut postin ohi ajaessa.

Postinkulettaja tervehti. Ville se hänen mielestään oli oikea ajaja, Malmin vain ottanut rekeensä tieltä.

— "Näin leveällä tiellä ei ole hätäpäivää vastaan tullessa", sanoi Ville ohi päästyä ja kääntyi katsomaan Ollia. "Ajatelkaapa, Malmi, jos teillä olisi ollut pyssy ja te olisitte ampunut sen ketun! Kukapa tietää, miten paljon pahaa se vielä eläessään tekee."

— "Ka, olisihan se jotain ollut", vastasi Malmi. "Neljätoista markkaa ihan käden käänteessä. Mutta jos minulla olisi pyssy ollut, olisi kettukin livistänyt. Ketut ja varikset vainuavat ruutia matkojen päästä."

— "Kummallista on, että ainoastaan intiaanit käyttävät jousipyssyä", tuumi Ville. "Niillä he ampuvat puhvelihärkiäkin, jotka varmasti ovat suurempia kuin meidän Jymy. Mitäs kettu heille! Eräässä minun kirjassani on kuvattuna juuri miten he ratsain ajavat puhvelihärkiä ja ampuvat nuolen toisensa perästä parveen. Jos tahdotte, Malmi, tuon kirjan pirttiin jonakin iltana."

— "Olisihan hauska nähdä", myönsi Malmi. "Ja ainahan jotain oppii. Olet kaiketi lukenut jo montakin kirjaa kannesta kanteen?"

— "Onhan niitä jo jommoinenkin joukko, jos koulukirjatkin lukuun otetaan", vastasi Ville. "Kunpa vain olisi oikea intiaanin jousipyssy. Mutta ettekös luule, Malmi, oikein jämeän katajajousen yhtä hyvin laukeavan?"

— "Niinpä luulisi", arveli Malmi vastaukseksi. "Kaikessa tapauksessa ei katajassa ole ruudin hajua."

— "Sitähän minäkin mietin", toimesi Ville. Hän oli niin kiintynyt suureen salaperäiseen yritykseen, ettei hän mitään huomannut, ennenkuin Eira itsestään kääntyi valtamaantieltä kapealle metsätielle, joka koivikon ja aituuksien halki vei Vohliolampia ympäröiville avaroille soille.

Oikeastaan se ei ollutkaan tie, ainoastaan monien mutakuormain uurtama syvä musta uoma lumessa kuin oja. Ensimäisen ladon luona tulivat vastaan Lehtinen ja Plyhti kuormineen. Villen täytyi syvälle hankeen ajaa sivuuttaessa. Samassa myöskin Toivonen ja Olli käänsivät hevosensa hankeen ja pysähtyivät.

— "Poika!" huusi Ville Ollille. "Oletko nähnyt kaikki ketunjälet? Ihmeellistä, ettei kukaan niitä pyydystä?"

— "Onhan niitä nyt ennenkin nähty semmoisia", vastasi Olli, joka oli pahalla tuulella, sillä Toivonen oli häneltä ottanut ohjakset postia sivuuttaessa ja samoin kuormain tieltä siirtyessä.

— "Kohta minä kerron sinulle enemmän", sanoi Ville, "mitä olen tuumiskellut."

— "Soo, Eira! Soo, Eira! Nyt sitä mennään!"

Lehtinen ja Plyhti olivat pysähtyneet ihan heidän eteensä. Eira näykki näykkimistään leikillään Kimoa, jota Plyhti ajoi.

— "Kas vain, tännehän tulee useampia miehiä", virkkoi Lehtinen. "Sepä hyvä."

— "Ei, me haemme kelkanjalaspuita", selitti Ville.

— "Vai jalasaineksia hakkaamaan", sanoi Lehtinen, aivan kuin olisi puhunut aikamiesten töistä. "Niitä täällä on yltäkyllin."

— "Meidän halkokelkka on ihan remana. Nyt me saamme uuden. Mutta isä tahtoo, että me sen alusta loppuun teemme itse", selitti Olli.

— "Huono mies, jolla on peukalo keskellä kämmentä", sanoi Lehtinen. "No, Poju, jatketaanpas matkaa."

— "Pitäneepä tästä joutua", tuumi Plyhti tarttuen tupakkakukkaroonsa lainkaan kiirehtämättä. "Rouva ja opettaja näkyivät ajavan kylälle päin päivällisen jälkeen; pojilla on kai lupa koulusta."

— "Niinhän meillä on joka lauvantai-ilta", virkkoi Ville. "Pitäähän olla hiukan aikaa muuhunkin."

— "Totisesti, nythän on lauvantai. Pitääpä tästä sitten joutua", toimesi Plyhti ja maiskautti suutaan Kimolle ohjaksia ottamatta. Kimo lähti ja koetti minkä jaksoi tavottaa Pojua, mutta Plyhti laapusti perästä.

Ville ja Olli auttoivat Malmia kuormatessa. Heillä ei ollut kihveliä, mutta jäätyneet maaköntät saattoi käsinkin mutarekeen nostaa. Hyväksi avuksi oli Malmille ja toisillekkin, että Olli rautakangella irrotteli oikein jättiläiskimpaleita jäätyneestä muteikosta.

— "Näin sukkelaan en ole milloinkaan kuormaa valmiiksi saanut", ihasteli Malmi vetäessään paksua sarkanuttua päälleen ja pyyhkien otsaansa sen nurealle puolelle. "Siihen me ennätämme takaisin, kun Toivonen on kuormansa luonut", hän lisäsi heittäen kihvelin olalleen ja ottaen kirveen käteensä.

— "Niinpä vain joutui", myönsi Ville tyytyväisenä ja pyyhkieli hänkin hikeä otsaltaan nuttunsa vuoriin.

Pojat sieppasivat kirveensä ja taapersivat hangessa Malmin perästä.

— "Tässä kasvoi ruista minun lapsena ollessani, ja kaunista ruista kasvoikin. Kuhilaita oli yhtä tiheässä kuin kotipellolla viime syksynä. Mutta he eivät jaksaneet hoitaa näitä maita", selitti Malmi heidän kulkiessaan kauniin koivikon läpi. "Tässä näkee sarat", hän lisäsi, osottaen kirveenvarrella supisuoraa riviä kauniita, valkorunkoisia, toisia korkeampia koivuja. "Täällä kasvaa jalaspuita."

— "Mutta käyriä kai ne pitää olla", sanoi Ville tarkastaen epäillen toista suoraa runkoa toisen perästä.

— "Katsotaanpas", tuumaili Malmi, luoden lunta muutaman puun juurelta. "Ei tainnut tämä koivu arvata ensi kerran ojasta pilkistäessään, että siitä kasvaisi Villen ja Ollin kelkanjalakset. Ihmeellinen on Luojan auringon voima", sanoi hän. "Katsokaapa, voiko puu kauniimmin kaartua!"

Koivu oli taiminut ojanpohjan toisella laidalla ja mikäli se kaartuen oli kasvanut, kohonnut kohti valoa.

— "Tämähän on ihan kuin valmis jalas", huudahti Ville. "Kaikki se Malmi tietääkin."

— "Ehkäpä, Ville, nyt karsit ja katkaset tämän", ehdotti Malmi muutamilla iskuilla hakaten koivun aivan juuresta, "niin Olli ja minä etsimme vielä toisen. Kaksi jalasta tästä tosin tulee, kun sen halkasee, mutta saattaisihan se kuivaessaan vetäytyä kieroksi. Parasta olla toinen varalla."

Toivonen oli ihan ihmeissään, kun he olivat niin hyvät puut löytäneet.

— "No, tämmöisistä puista ne reenjalakset syntyy", tuumaili hän käännellen ja väännellen Ollin puuta ja sirkeillen sitä pitkin ja poikki, ennenkuin laski sen kuormalle.

Villen jalaspuu oli Eiran kuormassa, ja kumpikin käveli kuormansa perästä.

— "Mitä sinä aioit sanoa?" kysäsi Olli, kun he olivat päässeet valtatielle ja helpommin voivat puhella.

Ville iski silmää. He jättäysivät jälelle ja puhelivat innokkaasti, mutta niin hiljaa, ettei Malmi eikä Toivonen kuulleet sanaakaan, vaikka olisivat koettaneetkin. Kilometripatsasta lähestyessään he jättäytyivät vieläkin jälemmä.

— "Tässä se oli ollut", selitti Ville. "Se oli hyvin verkalleen kulkenut tien poikki ja häntäänsä heilutellut ja sitten pysähtynyt tuon katajapensaan luo ja katsonut heitä. Niin lyhyen matkan päässä!"

— "No, tuo nyt ei ole matka eikä mikään", toimesi Olli. "Jospa vain tulisi kaunis sää!"

* * * * *

Jokainen vähänkin aikaa maalla asunut tietää, miten tavattoman hiljainen voi pyhäaamu olla suurimmassa ja vilkkaimmassakin talossa. Tuntuupa kuin jokainen oikein hyvällä omallatunnolla leväten lepäisi viikon töistä ja vaivoista ja monista lauvantaipuuhista. Kun aamusella tavalliseen aikaan herää, niin hyvillä mielin vain kääntää kylkeä tietäessään pitkän, hyvin ansaitun joutopäivän vaikenevan. Koivuvastan lauvantainen suloinen saunatuoksu tuntuu vielä tukassa ja paidassa. Kiitollisena ja onnellisena hetkiseksi vielä nukahtaa nauttien ympäristön ihanasta puhtaudesta: puhtaat vaatteet, pestyt lattiat, pölyytetyt matot.

Niin oli ainakin Metsolassa, varsinkin Villen ja Ollin omassa huoneessa. Pakkastiainen oli ilmatorvesta useinkin ennättänyt lennellä pitkät matkat ja tyyten tarkastaa eteisen ikkunan ulkopuolella olevan laudan, johon Leeni ja pojat ripistelivät ruokaa sille ja toisille pakkastiaisille, ennenkuin se kuuli Ollin haukottelevan. Karoliina ja Hanna olivat melkein aina jo sulkeneet maitohuoneen oven, ja Antti oli useimmiten aikoja sitten toimittanut aamutyöt tallissa, ennenkuin pihalta pyhä-aamuna kuului Villen ja Ollin hirnuminen tai sotahuuto tai viheltäminen aina sitä mukaa leikkivätkö he hevosilla vai intiaanisilla vai veturisilla. Olipa Elsa usein kattanut aamiaispöydän, ja äiti ennättänyt helisyttää sekä liinavaatekaapin että ruokasäiliön avainkimppua, ennenkuin heidän huoneensa ovi avautui. Mutta heidän äänensä saattoi kyllä sitäkin ennen kuulla.