Part 1

METSOLAN POJAT

Maalaiselämää

Kuvannut

JOHN WILLIAM NYLANDER

Suomentanut

Sohvi Reijonen

Helsingissä, Söderström & C:o Kustannusosakeyhtiö, 1908.

SISÄLLYS:

1. Eräs talviaamu. 2. Varsa. 3. Ketunpyynti. 4. Potaska. 5. Västäräkit. 6. Rainar Holm. 7. Metsikananpoikanen. 8. Metsänpeitossa. 9. Talkoissa. 10. Joulu.

1.

ERÄS TALVIAAMU.

— "Poika!"

Ei vastausta.

— "Poika, valvotko sinä?"

Tasainen korsaaminen uuninpuoleisessa nurkassa jatkui.

Ville viskasi peiton syrjään ja hyppäsi lyhyt yöpaita päällään lattialle.

Huh, miten oli kylmä ja niin pimeä! Jollei kapea vasemmanpuoleinen kuun laita, joka vielä näkyi, olisi kaikin voimin talon alapuolella olevia avaroita lumikenttiä valassut, niin olisi tuskin ikkunaa erottanut.

Ville siirrälsi uutimia ja katseli ulos. Kaukaa tummasta metsänrannasta näkyi kaksi valopilkkua. Lentolasta ne loistivat. Oikeanpuoleinen tuli tuikki navetasta. Neljän aikaan joka aamu se sieltä pilkotti. Aikaiseen siellä lypsettiin, sillä he laittoivat aamumaidon kaupunkiin. Toista tulta ei milloinkaan ennen kuutta sytytetty. Se pilkki taloudenhoitajan huoneesta.

— "Kello käy seitsemättä, poika. Meidät on uni pettänyt. Ja nyt on päälle päätteeksi lauvantai", päivitteli Ville.

Kylmä siellä oli suuressa korkeassa huoneessa, värisytti niin, että hampaat loukkua löivät, ja hänen kätensä tärisivät lamppua sytyttäessä.

Korsaaminen loppui kumeahkoon kurinaan samassa kuin lampun valo välähti uunin luona olevaan vuoteeseen. Ollin miltei näkymättömäin kulmakarvain varjostamat silmät olivat vielä ummessa. Hänen leveä vankka nökerönenänsä tökötti tanakasti pystyssä ja raollaan olevasta suusta paistoi kaksi tasaista lujaa hammasriviä. Reikäleipähampaiksi niitä isä sanoi. Pulleat posket olivat lämpimän punaiset ja kaksi pyyleää paljasta käsivartta oli sievästi ristissä peitolla.

— "Poika, Olli, nouse! Kello käy seitsemättä!" huudahti Ville uudelleen.

Pitkäveteinen kurina kuului vastaukseksi. Aika lailla ponnistellen Olli kohotti kätensä päänsä yli, käänsihe hitaasti, veti polvet koukkuun rinnan alle ja kaivoi päänsä pielukseen. Leveä vanttera niska kohosi näkyviin, ja sitä verhosi punertavat hiukset niin tiheään, että niiden oli ihan täytynet kutriksi kähertyä päähän sopiakseen. Aikaillen hän viimeinkin sängystä vääntäysi takaperin.

— "Onkohan siellä pakkanen?" hän kysyi haukotellen, istahtaen mukavasti ruvetakseen pukeutumaan.

— "Tuntenethan tuon", vastasi Ville, joka jo henkseliään kiinitteli. "Katsoppas!" Suu selkiselällään hän puhalsi, että henki pilvenä höyrysi.

— "Jo vain. Pitääpä tässä sitten panna kiirettä", tuumaili Olli taaskin haukotellen ja tutkivasti tarkastellen paksua, harmaata villasukkaa, ennenkuin hän verkalleen sen puolittain käänsi nurin.

Tuuli ulkona ulvoa ulisi. Kuin vihoissaan viskautui silloin tällöin muuan pilviä piirtävän kuusen oksa seinää vasten, niiden kuusten, jotka vieri vieressä kasvoivat harjanteen äyräällä rakennuksen luona. Pakkastiainen, jolla oli pesä ilmatorvessa, joka kerran säikähtäen kavahti pystyyn ja puolinukuksissaan raaputti kynsillään rauhallisen asuntonsa seinää. Sisäikkunan puoleksi irtautuneen paperiliuskan raosta kuului tuulen joka puhalluksella pitkäveteinen surullinen valitus.

Tuuli pohjoisesta, ja pohjoistuulella oli tukalinta. Sehän oli sanomattakin selvä, varsinkin ken luki maantietoa niinkuin Ville ja Olli ja kellä Suomen kartta oli päässä. Pohjoisjäämerestä myrsky pauhaten tulla rymisti yli Lapin tunturien, pyyhkäsi pitkin Pohjanmaan aukeita ja pitkäin vesistöjen jäätyneitä selkiä. Totta totisesti oli se tuuli kylmä, kun se viimein vinkuen ja vonkuen tupruutteli lunta pitkin jäätyneen järven ja suurten, paljasten peltojen välistä Hämeen harjannetta.

Talon pihalle päästyään eivät vihurit enää poistua yrittäneetkään. Eivät ne tyytyneet vain pyyhältämään pitkin päärakennusta ja jyväaittaa ja toisia aittoja pyrkien petäjikköön, joka talon takana koko harjanteen peitti. Nurkkauksessa ne pyörähtivät ja puhalsivat portinpylväiden lomitse, etelästä entäen, nuuskivat joka nurkan, tunkeutuivat pistävänä ja purevana kaikkiin mahdollisiin aukkoihin. Eteisen lattian ne lumivaipalla verhosivat ja keräsivät kokonaisia kinoksia keittiönporstuaan, jonka ovea alituiseen auottiin. Joka kynnyksestä ja jokaisen ikkunan laudotuksesta ne huoneihin veivät jäätävän uhon.

Koko talo olikin, niinkuin isällä oli tapana sanoa, ikäkulu harakanpesä, paitsi tietysti talli, joka oli uuden uutukainen. Sellaista tallia ei ollutkaan monessa talossa koko pitäjässä. Sen olikin isä rakennuttanut heidän sinne muutettuaan. Mutta muuten oli kaikki miltei ihan rappiolla.

Muutamana iltana viime talvena, kun he kaikki illallisen syötyä istuivat ruokasalissa töitään tehden ja isä väliin luki ääneen jotain sanomalehdestä, sanoi isoäiti, joka oli heillä kylässä, päätään nyökäyttäen poikain huoneeseen päin olevaan nurkkaan:

— "Elsa, huivi on tuolla pöydän alla."

Kukaan ei ollut huomannut sitä valkeaa pöydän alta. Isoäiti näki huonosti, muuten hän ei olisi sitä huiviksi sanonut, sillä hieno, kuiva lumi oli sinne kinostunut.

Äiti oli viitannut Elsalle, ettei hän olisi huomaavinaankaan, mitä hän rikkapellillä kantoi. Eikä kukaan siitä halastua sanaa virkkanut.

Vasta sitten kun isoäiti oli sanonut hyvää yötä, oli isä mennyt nurkkaan tunnustelemaan, mistä lunta melkein näkymättöminä hiukkasina rikkonaisten seinäpaperien välitse huoneeseen pyrysi.

— "Täällä tulee suuret korjaukset ensi kesänä", hän tuumaili.

Mutta sen sijaan tehtiinkin uusi talli. Talli _täytyi_ rakentaa.

Ja ainoaksi korjaukseksi jäi, että äiti pöytäveitsellä tukkesi raon tappuroilla ja liimasi nurkkaan seinäpaperipalasen. Se oli sitä puna-kukkaista, jollaista oli konttorissa eikä se ollenkaan sopinut ruokasalin tummansinisiin kullattujen koukerojen koristamiin seinäpapereihin. Mutta ei se näkynyt, kun nurkkapöydän liina vedettiin tarpeeksi alas.

— "Jollei muuta, niin onhan se aika siisti", sanoi äiti lopetettuaan. "Ja onhan meillä, Jumalalle kiitos, halkoja."

— "Ja kaksi vahvaa halonvetäjää", lisäsi isä.

Hän tarkotti Villeä ja Ollia, jotka myöskin siinä paperoitua nurkkaa tarkastelivat. Tuntuipa se hieman kuin kehumiselta.

— "Kuulitko, mitä isä sanoi?" kysäsi Ville heidän jäätyään kahden.

— "Enpä oikein", vastasi Olli, joka kyllä oli kuullut, mutta tahtoi sen kuulla toistamiseenkin. Isä ei monasti kehunut.

Mutta vaikkakin talo oli kuin harakanpesä, oli siellä Villestä ja Ollista muuta hauskempi kuin Uudellamaalla, jossa he olivat asuneet ennen.

Paljo oli tosin työtä, olipa niin paljo, ettei aika yrittänyt riittää. Mutta ihmeellistä kylläkin oli se Villestä, ja Ollista miltei juuri niin kuin olla pitikin. Tietysti on erotusta työssä ja työssä niinkuin kaikessa muussakin.

Koulunkäynti, jos kaikki koulutuntia voinee työksi sanoakkaan, oli tukalaa. Osa aineista ei kylläkään ollut tuhottoman ikäviä. Maantieto ja luvunlasku miltei hauskoja. Mutta ulkoluku ja kirjotukset, kun ei pieninkään mustepilkku saanut vihkoa tahrata, oli sietämätöntä. Istuppas sitten huoneessa tunti toisensa perästä, kun lumi loisti päivänpaisteessa ja kuura kimalteli koivussa, ihan kouluhuoneen ikkunan edessä, ikäänkuin houkutellen ulos, jossa Malmi ja toiset miehet kaikilla hevosilla ajoivat mutaa suolta. Se ei ollut helppoa! Tai kuulla Antin vetävän Kimolla lumirekeä, joka vielä nykäsi juuri koulu huoneen nurkkaa. Eikä saanut olla mukana. — Silloin ei ollut hauska päntätä päähänsä kuninkaita ja ristiretkiä ja laskea pitkän pituisia jakolaskuesimerkkiä. Eikä silloin opettajan sanellessa tuossa tuokiossa muistanut kirjotetaanko tehtä vai dehtä.

Entäpä kuulla opettajan myötäänsä hokevan:

— "Elsa on laskenut oikein! Elsa on ainoa, joka on lukenut läksynsä! Elsa on ainoa, joka on kirjottanut oikein!"

Elsa! Oliko se sitten ihme! Kahta vuotta Villeä vanhempi, ja aikaa niin rosialti.

Ei, koulutyö, joksi opettaja sitä nimitti, ei ollut hauskaa. Mutta olipa sentään niin paljo muuta! Päästäppä taas aukomaan teitä kunnon pyryn perästä, kun kaikki portaat ovat hautautuneet suuriin kinoksiin ja portinpatsaat vain hiukan pilkistävät, ja navetanylisen portaat ovat lumivuorena! Tuskin vain oli hauskempaa kaivaa ja louhoa tunnelia Alppien läpi, josta opettaja oli kertonut, kuin puhkasta sellaisia kinoksia, varsinkin kun lumi oli niin tiukassa, että voi sen lohkoa suuriin neliskulmaisiin kappaleihin, niin suuriin, että ne töin tuskin jaksoi lapiolla kohottaa.

Villen ja Ollin eteiseen tullessa pilkotti tuli konttorin oven raoista. Ulko-oven salpa oli avattu, ja lumiset jälet matolla ilmasivat isän jo käyneen ulkona.

Kas vain, suuren halkolaatikon kansi oli auki. Ville koetteli kädellään halkolaatikkoa. Ei kapulaakaan.

— "Minähän tahdoin, että olisimme eilen tuoneet yhden kuorman lisää", hän nyrähti itku kurkussa.

— "Ennätetäänpä tässä", tuumaili Olli vetästessään nahkahiihnan vielä yhtä reikää tiukemmaksi kiinittämään lyhyenlaista ruskearuutuista päällysnuttuaan, joka ennen muinoin, ammoin sitten oli pitkänä komeana matkanuttuna seurannut Vihtori-enoa Englannista.

— "Sen koommin en enää siihen nappia ompele", oli äiti jo mennä talvena tuskitellut. "Ne kestävät kuitenkin vain sen ajan, jonka nuttu naulassa riippuu. Ollin on mahdotonta oppia vaatteitaan hoitamaan."

Ollipa löysi hiihnan ja pyöräytti sillä nuttunsa kiini. Se oli yhtä hyvä kuin monet napit ja näytti miesmäiseltä. Niinhän ne rengitkin pitivät pakkasella. Kun nuttu sitä paitsi ei milloinkaan enää napittamisen takia puristanut, ei myöskään huomannut sen kapenemistaan kapenevan, mikäli Ollin selkä levisi ja hän itse tanakoitui ja pyöristyi. Olipa tosiaankin vaikea uskoa häntä kymmenvuotiseksi. Ja jollei hän aina olisi pysynyt Villeä tuumaa lyhempänä, ei kukaan olisi aavistanutkaan, että hän oli kokonaista vuotta nuorempi, päivälleen vuotta nuorempi.

— "Melkeinpä kuin kaksoset", virkkoi äiti, kun puhe siihen kantautui, "ainoastaan kahden tunnin ero. Mutta Olli oli kookkaampi. Oi, semmoinen lihava mösseli! Mutta kiltti hän oli niinä aikoina. Vain nukkui ja söi ja söi ja nukkui. Ei hän milloinkaan edes hiiskahtanutkaan."

Toiset häntä muistivat kiusata, että hän vain "nukkui ja söi ja söi ja nukkui."

— "Elä ole milläsikään", isä lohdutteli. "Siitä voimistuu. Ja Suomi tarvitsee vahvoja käsivarsia ja leveitä hartioita. Paljo täällä on tehtävää: laajat alat raivattavat ja syvät ojat kaivettavat, hallasuot hävitettävät."

Jollei tuuli olisi ollut niin pureva, eivät Ville ja Olli olisi pakkasesta vähääkään välittäneet. Eipä tainnut olla kuin kaksitoista astetta, ja olihan usein ollut kaksikymmentäkin, jopa kerran kolmekinkymmentä. Mutta tuuli oli kiusallinen. Se nipisti nenää ja korvia ja pisteli tuhansin neuloin poskia ja silmäin ympäryksiä ja joka paikkaa, mihin se vain pääsi tai ylti. Olli veti hattunsa reuhkat korvilleen, niin että silmät vain kapeana viiruna näkyi, ja kompastui suurine saappaineen kynnysrautaan.

— "Kylläpäs nyt on pimeä", hän ärähti. "Voisi se kuitenkin hiukan paremmin valasta tuo kuu-polonen."

— "Elä niin sano", neuvoi Ville, "saattaa synniksi lukeutua. Kummankos vuoro on olla hevosena?"

— "Tietysti minun", Olli vastasi yrmeästi. "Kenenkäs muuten!"

Ville oli jo aukassut keittiön korkeiden portaiden alla olevan heidän oman säiliönsä oven ja vetänyt sieltä halkokelkan. Jollei olisi ollut niin hämärä, olisi ken hyvänsä voinut nähdä, että se oli huononpuoleinen vanha kelkka, johon Ville ja Olle olivat laittaneet aisat ja vääntäneet vitsakset kaplastenpäiden väliin aivan niinkuin miesten työreissä.

Vielä vitkastellen ja vastahakoisesti aisoihin astuessaan oli Olli hyvin vihainen. Mutta niin pian kuin hän oli valjaissa, ei hän ollutkaan enää Olli, vaan virkeä ja vallaton nuori hevonen, Ilo, joka hirnahdellen ja pää painuneena kohotteli polviaan, tömisytti jalkojaan ja halkoreki perässään porhalsi poikki pihamaan, niin että lumi ympärillä pyrysi. Villellä, joka ajoi, toisin sanoen piteli kelkkaa kaplastenpäistä, oli täysi työ pysytellessä mukana, ja jyrkässä käänteessä pirtin nurkkauksessa sai hän olla varoillaan, ettei tyhjä kelkka kaadu.

Huimaavaa vauhtia tallin ohi kiitäessään he kuulivat Antin siellä puuhaillessaan viheltelevän, ja hevosten kavioiden lakkaamaton kopse kuului pilttuista. Olli s.o. Ilo hiljensi kulkuaan, heitälsi päätään ja hirnahti. Mutta samassa tulla tupsahti kylmä pyrylumipälvi katolta. Hän painoi taas leukansa rintaa vasten ja jalkansa tallimäen kovaksi tallattuun lumeen ja kiiti vinhaa vauhtia loppumatkan halkovajaan.

Niinkuin konsanaankin hyvästi kasvatettu hevonen hän pysähtyi ihan vajanoven eteen, heti kun Ville oli sanonut ptruu. Ja oikeana Ollina hän sitten Villen kanssa latoi kuorman.

Suuri kelkka täynnä koivuhalkoja painaa aika paljon varsinkin kun lumi pakkasella pureutuu lujaan kylmiin jalasrautoihin eikä puhurin poika soisi sen kepeästi kinoksessa kulkevan.

Jospa sitä paitsi sekä hevosen että miehen täytyy ennen aamiaista, kello kahdeksaa, ainakin kahdesti lukasta kaikki aamupäiväläksyt, rientää siis minkä ennättää, niin eipä ala pakkasella olla halonvetäjälle enää asiaa.

Jo ensimäisen kuorman konttorin eteisen halkolaatikkoon tyhjennettyään Olli riisui hiihnan ja nosti hattunsa reuhkat. Ja kun laatikko kolmannesta kuormasta täyttyi, heittivät molemmat päällysnuttunsa tyhjälle kukkapöydälle ikkunan luo.

Päivä jo sarasti. Jyväaitan ja toisten aittojen välitse metsänlaidan yläpuolella ennusti kirkas, kylmä valojuova sieltä tunnin perästä auringon nousevan.

Tuuli ei hellittänyt. Se painoi rajusti savun kaikista uuninpiipuista pitkin kattoja ja hulmautteli hulmauttelemistaan pirtin avonaista takkavalkeaa, niin että se valasi kauvas pihalle. Pirtissä näkyi ihmisiä liikkuvan. Päivätyöläiset olivat tulleet ja asettelivat eväskonttiaan, karistelivat lunta tallukoistaan ja lämmitellessään keskustelivat pyrystä.

Miten paljoa helpompi oli työskennellä nuttusillaan! Tuossa tuokiossa oli keittiöhalot vedetty, ja jälellä vain kuormallinen koivuhalkoja suureen eteiseen.

Heidän kulkiessaan kuormineen konttorin ikkunan ohi isä juuri sammutti lampun lähteäkseen ulos. Hän siirsi uutimia ja koetti hämärissä tähystää lämpömittaria.

— "Kuuleppas, äiti, tuleppas katsomaan!" hän sanoi äitille, joka juuri tuli huoneeseen.

Valtaportaiden tie oli tukkeutunut, ja kelkka tarttunut kinokseen. Olli oli pudottanut aisat käsistään. Hän seisoi tapansa mukaisesti hajasäärin, katsoen miettivästi kelkan sepiä, joka oli kaivautunut syvälle kinokseen. Ville näytti innokkaasti selittävän.

— "Ville varmaankin tahtoo hakea lapion. Nyt he ovat miehiä mielestään", nauroi isä. "Niin on heillä kuin muillakin: mitä suuremmat vaikeudet voittaa, sitä suurempi ilo."

— "Onpahan koko ilo", sanoi äiti. "Ihan minua säälittää. Katsoppas nyt polosia!"

Olli oli heittänyt rukkasensa ja kinnaskäsin tarttunut kelkan sepiin Villen syrjittäin toisella olkapäällään kuormaa työntäessä. Joka kerran kun Olli jännitetyin lihaksin voimakkaasti nyhtäsi, kohosi kelkan etuosa, ja kuorma siirtyi muutaman jalan eteenpäin. Lumi pyrysi heidän ympärillään, tunkeutui Ollin niskaan kintaiden ja tiukkain nutunhihain väliin, mutta aikapa sellaisesta välittää. Sama oli työ kuin oikeaa kuormaa kulettaessa kelirikon aikana. Jos sen kerran antoi seisattua, niin siinä se pysyi. Ponnistaa piti. Hiukan kerrassaan kelkka eteni ja pian oli kuorma portaiden edessä. Olli oikasihe verkalleen ja veti rukkaset käteensä, ennenkuin he rupesivat halkoja eteiseen kantamaan.

— "Se oli oikein", sanoi isä. "Sinulla on kaksi kunnon poikaa, sinulla, äiti. He herättävät minussa luottamusta tulevaisuuteen, heidän tulevaisuuteensa", hän lisäsi, "ja maamme tulevaisuuteen. Meidän aikamme tarvitseekin juuri iloa työssä. Ilman sitä ei tule mitään."

Äiti puisti päätään.

— "Sitä iloa on kypikyllin. Minä olisin iloinen, jos joku neuvoisi, miten minä leipomisen järjestän. Siinä on iloa tarpeeksi, kun tällaisessa jumalanilmassa saa juoksuttaa leipälautoja pihan toiselle puolelle. Leipomatuvassa köntistyy kuoliaaksi", toimesi äiti.

Äiti puhui koko ajan itsekseen siistiessään kirjotuspöytää. Isä oli jo ulkona.

Hän seisoi portailla ja oli nostanut turkkinsa kauluksen pystyyn eikä luultavasti siitä syystä huomannut nuoren vallattoman hevosen vetävän tyhjää halkorekeä niin lähitse, että oli aivan hipasta häntä.

Ville oli pujottanut käsineensä kelkan kaplaanpäihin. Hän istui rentona reen pohjalla toisella jalallaan ponnistaen ulkoa ja kiirehti hevostaan kiirehtimistään, niinkuin konsanaankin kuormatta kotiin ajaessa. Oli jo ennen suostuttu, että kumpikin ajovuorollaan sai istua reessä, kun vanha halkokelkka kiertäen kaartaen kuletettiin keittiön portaiden alle. Huomenna oli Villen hevosvuoro ja silloin hän antaisi hyrykyydin. Hän juoksi oikein kovasti ja oli sen vuoksi saanut hevosnimekseen: _Virkku_.

Kun Olli näki tulen tuikkavan maitohuoneesta, ei hän malttanut olla hirnumatta ja juoksua hiljentämättä. Ovi oli auki. Karoliina ja Hanna nostivat paraillaan maitoastioita porstuasta.

— "Mikä se oli?" kysäsi Karoliina. "Eiväthän vain vasikat liene päässeet irti? Katsoppas, Hanna!"

Olli oli jo melkein portailla ja hirnahti uudestaan.

— "Eivät ole", selitti Hanna. "Mitä lienee vieraita kulkijoita."

— "Vai niin", virkkoi Karoliina ja siirtyi itsekkin lihavana ja leveänä ovelle. "Saakohan tarjota vähän lämmintä maitoa näin aamutuimaan? Katsoppas, Hanna, eikö täällä ole tyhjää tuoppia!"

Kelkka jäi portaiden eteen. Hevonen ja ajaja kopistelivat lumen saappaistaan, kalauttivat kantapäitä yhteen ja hatuillaan harjasivat nutuistaan irtonaisen lumen, kunnes he Karoliinan mielestä olivat tarpeeksi siistit.

— "Tulkaa sisään! Tulkaa sisään!" hän huusi.

Hän oli tavattoman tarkka, ettei vain lunta hituistakaan maitohuoneeseen tulisi, eikä milloinkaan liian aikaiseen huutanut.

Villen ja Ollin hitaasti juodessa lämmintä maukasta maitoa Karoliina heitä puhutteli. — Hehän olivat naapuripitäjästä, jossa hän oli ollut palveluksessa, ennenkuin kaksitoista vuotta sitten tuli tähän taloon. Se oli tunnettu virkeistä hevosistaan ja semmoinenpa näkyi heilläkin olevan, oikein oiva juoksija. He olivat varmaan tukinajossa Sulkolaan, jonne taas tänäkin talvena kuuluttiin vedätettävän kaksikymmentätuhatta tukkia. Vai aikoivatko ehkä pappilan rakennukselle?

Karoliina se vasta osasi keskusteluaineita keksiä! Ja joka aamuksi uutta! Sillä muina aamuina paitsi sunnuntaina hän huusi heidät maidonjuontiin. Sunnuntaisin ei halkoja vedetty, eikähän kukaan silloin kulkenut työnhaussa.

Ville ja Olli vastasivat vain myöntäen tai kieltäen, lämpiminä ja läähättäen maitoa juoden. Käsiselällään Ville pyyhkästä hotasi suutaan, ennenkuin veti kintaan käteensä.

— "Suurkiitosta!" hän sanoi ensin Karoliinalle ja sitten Hannalle.

Ja Olli teki ihan samalla tavalla:

— "Suurkiitosta!"

— "Terveisiä tytöille, jos satutte ajamaan Mikkolan ohi!" sanoi Karoliina, muksauttaen jos niin sopeutui, Ollia pari kertaa selkään hellävaroin, mutta silti tuntuvasti.

Hän piti heistä kummastakin, mutta Ollia hän viikon vanhasta rakasti. Ja sillä lailla hän sitä osotti.

Tuskin viisi minuuttia sen perästä istuivat Ville ja Olli kyynäspäät pöydällä ja kädet korvissa ja lukea pajattivat läksyjään. Kasvot ihan hohtivat peseytymisen perästä. Työpuku oli vaihtunut koulupukuun ja suurten saapasten sijassa oli sisäkengät. Poskia ja käsiä oikein poltti, niin oli kuuma, vaikka tuli uunissa oli juuri ikään syttynyt. Ruokasalin ovi oli auki. Sielläkin tuli iloisesti uunissa räiski ja suuri kattolamppu valasi jo katettua aamiaispöytää.

Kun eteisen ovi joskus avautui, tuoksahti keittiöstä hiilillä paistetun silakan suloinen haju niin varmasti, että Ollin sieramet eivät alallaan kestäneet.

— "Onko sinulla nälkä, poika?" hän kysyi.

— "Melkeinpä kuin sudella", vastasi Ville nostamatta silmiään historialäksystä.

Hetkisen perästä tuli isä ruokasaliin. Hän riisui turkin päältään ja laski sen tuolille uunin luo. Pitkin askelin hän mitteli lattiaa.

— "Kohta saadaan aamiaista", tuumi Ville, painoi kiini historian ja aukasi Maamme kirjan.

"Tuhanten rantain partahilla heräjä armas synnyinmaa! Heräjä, taivaan rantehilla jo aamun koitto leimuaa! Ikävä yös' on haihtuva ja valonriemu voittava."

— "No, näkyyhän se luistavan aika hyvin", hän arveli. "Mutta viimeinen säkeistö, viimeinen säkeistö."

"Sä nouse nuori maani armas, mereni, lampin', läikkykää! Jo kuuluu lintuin laulu harras, jo päiväss' aallot välkkyää. Heräjä tuulten huminaan! Ja loistoon aamun kirkkahan! —"

"Ja loistoon aamun kirkkahan, ja loistoon aamun —"

Samassa hän vaikeni. Isä tuli huoneeseen.

— "Täällähän taitaa olla pari tämän talon unikekoa", isä virkkoi, kumartuen katsomaan, mitä he lukivat.

— "Luuletko sinä, että hän oli pahoillaan?" kysäsi Olli hiljaa isän poistuttua ruokasaliin.

— "En luule; hän nipisti minua korvasta", vastasi Ville. "Mutta toisina aamuina meidän _täytyy_ nousta varemmin. Minä olen varma, että isä itse oli käynyt porstuassa tapailemassa halkoja konttoriin, ja laatikko oli typötyhjä."

— "No, kylläpä tässä kaikessa tapauksessa ennätetään", tuumaili Olli ja rupesi hänkin Maamme kirjan säkeistöjä opettelemaan. — "Tuhanten — rantain — partahilla — herä — jä — armas —"

2.

VARSA.

Kouluhuoneen ovelle koputettiin, ja äiti pilkisti huoneeseen.

— "Neiti!" hän sanoi. "Olkaa hyvä ja pistäytykää hieman täällä, neiti!"

— "Mene paikoillesi, Olli, ja istukaa sitten oikein hiljaa", neuvoi opettaja mennessään hiuksiaan silittäen.

Tämä keskellä maantietotuntia, kun Olli oli kartalla näyttämässä. Hän oli juuri ihan kerrassaan hölmähtänyt eikä tiennyt tämän taivaallista keskimäisestä vesistöstä, joka onkin Suomen vesistöistä vaikein. Järvi järven vieressä ja virta virtaa seuraa niin likekkäin, että se osa karttaa muistuttaa sinistä taivasta, jossa pilviä ajelehtaa. Vähemmästäkin voi pää pyörälle mennä.

Olli meni paikoilleen pyöreän koulupöydän viereen ja huokasi syvään istahtaessaan.

— "Voi, tätä maailman touhua", hän huoahti ja avasi maantiedon.

— "Siellä on kai kahvikestit", arvaili Elsa. "Minusta kuulostikin eteisen ovi käyvän. Siellä on varmaan vieraita."

— "Viitasaaren reitti, Saarijärven reitti ja Rautalammin reitti yhtyvät Sara vedessä ja laskeutuvat Kuhankosken kautta Leppäveteen", Olli luki. "Luuletko meidän kaikkien saavan kahvia Leenin syntymäpäivänä niinkuin Elsankin?" hän kysäsi kääntymättä erityisesti Elsaan tai Villeen. "Se on ensi viikolla. Leppäveteen, joka Haapakosken kautta virtaa Päijänteeseen."

— "Olkaapas siinä hiljaa!" kehotti Ville. "Aina te siitä kahvistanne. Viime kesänä minä sain Matin luona kahvia joka päivä, toisinaan kahdestikkin. Matin isoäiti kaatoi vain. Ole niin hyvä, ja sitten hän pani kolme neljä korppua ja piparkakkua teevadille."

— "No, se nyt on kuultu moneen kertaan", nyrähti Olli. "Ensi kerralla onkin minun vuoroni mennä sinne. Paniko hän aina teevadille?"

Samassa ovi hiljaa aukesi, juuri sen verran, että suuri, tummansininen piippalakki, harmaalla jäniksennahkalla reunustettu, ja lakissa pikkusen tytön oikein toimevan näköiset kasvot sopi siitä tirkistämään.

— "Leeni!" nuhteli Elsa.

— "Pojat hoi! Minäpä tiedän jotain, jota te ette tiedä, mutta enpä sano", ilmotti Leeni ja pyyhkäsi tulipunaisella villalapasellaan melkein yhtä punaista nenäänsä.

— "Niin, että täällä on vieraita tietysti", toimesi Ville.

— "Ehkä Maikki-täti?" arvaili Elsa.

— "Ei, ei, ei sinnepäinkään. Ettepä arvaa. Ettepä arvaa." — Turhaan hän koetti pidättäytyä ilmottamasta, mitä hän yksin tiesi. "Tallissa on varsa! Minä olen nähnyt sen! Se on ruskea ja sillä on suuret silmät!"

Ville oli kavahtanut seisalleen.

— "Onko se totta?" hän kysyi. "Olli, nyt on meilläkin varsa niinkuin Mattilassa."

— "No, sitäpä tässä odotetuinkin", sanoi Olli.

— "Mikähän sille nimeksi pannaan?" mietti Elsa. "Ehkäpä Loordi?"

— "Kylläpä sinä olet typerä", vastasi Olli. "Ensinhän pitää tietää, mikä se on."

— "Se on ruskea ja näin korkea", tiesi Leeni, joka oli jo huoneemmaksi niehentynyt. "Antti pyysi minua tulemaan talliin sitä katsomaan. Minä olen taputtanut sitä."