Part 9
Kuningas tiesi jo, mitä kansalliskokouksessa oli tapahtunut, onnitteli Dumouriezia tämän osoittaman ryhdikkyyden johdosta, vahvisti heti kahdenkymmenentuhannen miehen leirittämistä koskevan asetuksen, mutta lykkäsi seuraavaksi päiväksi pappeja koskevan asian ratkaisun.
Lykkäyksen syyksi hän mainitsi omantunnonarvelut, joista hän aikoi puhua rippi-isälleen.
Ministerit silmäilivät toisiaan. Ensimmäinen epäily hiipi heidän sydämeensä. Mutta kun tarkoin ajatteli, tarvitsi kuninkaan herkkä omatunto hyvinkin tämän viivytyksen rauhoittuakseen.
Seuraavana päivänä ministerit palasivat edellisen päivän kysymykseen.
Yö oli tehnyt tehtävänsä. Kuninkaan tahto, ehkei omatunto, oli vahvistunut. Hän selitti sovelluttavansa kielto-oikeutta tähän asetukseen.
Kaikki neljä ministeriä — Dumouriez ensimmäisenä, koska kuningas oli lausunut sitovan lupauksensa juuri hänelle — puhuivat kuninkaalle kunnioittavasti, mutta lujasti.
Kuningas kuunteli heitä sulkien silmänsä ja esiintyen sennäköisenä, joka on tehnyt päätöksensä. Kun he olivat lopettaneet, sanoi hän:
»Hyvät herrat, olen kirjoittanut kansalliskokouksen puheenjohtajalle kirjeen ilmoittaakseni hänelle päätökseni. Joku teistä saa sen varmentaa nimikirjoituksellaan ja _kaikki neljä viette sen_ kansalliskokoukseen.»
Tämä määräys oli täydellisesti entisen hallitustavan mukainen, mutta kajahti ikävältä perustuslaillisten ja siis vastuunalaisten ministerien korvissa.
»Sire», sanoi Dumouriez neuvoteltuaan katsein virkatoveriensa kanssa, »onko teillä muuta määrättävää?»
»Ei», vastasi kuningas.
Ja hän poistui.
Ministerit jäivät ja neuvoteltuaan tovin päättivät kokoontua uudelleen seuraavana päivänä kuninkaan luokse. He sopivat, ettei ryhdyttäisi enempiin selvittelyihin, vaan esitettäisiin yhteinen eronpyyntö.
Dumouriez meni kotiinsa. Kuninkaan oli miltei onnistunut vetää nenästä häntä, ovelaa politikkoa, luihua valtiomiestä, rohkeaa vehkeilijäkenraalia!
Kotona hän sai käsiinsä kolme kirjettä, joiden kyhääjät mainitsivat, että Saint-Antoinen korttelissa kansa liikehti ja että Santerren luona pidettiin neuvotteluja.
Hän kirjoitti heti kuninkaalle ja ilmoitti tälle, mitä oli kuullut.
Tuntia myöhemmin hänelle tuotiin kirjelippu, jossa ei näkynyt kuninkaan nimikirjoitusta, mutta joka oli hänen käsialaansa.
»Älkää luulko, hyvä herra, että minua pelotellaan uhkauksilla. Päätökseni on peruuttamaton.»
Dumouriez tarttui kynään ja kirjoitti vuorostaan:
»Sire, arvostelette minua huonosti, jos luulette minun turvautuvan moisiin keinoihin. Työtovereillani ja minulla on ollut kunnia kirjoittaa teidän majesteetillenne ja pyytää teitä suosiollisesti päästämään meidät puheillenne huomenna kello kymmenen aamupäivällä. Sitä odotellessa rukoilen teidän majesteettianne valitsemaan minulle seuraajan, joka sota-asiain osaston tärkeitten tehtävien vuoksi voisi jo neljänkolmatta tunnin kuluttua ryhtyä toimeensa, ja suomaan minulle eron.»
Hän lähetti sihteerinsä viemään tämän kirjeen, jotta saisi vastauksen sitä varmemmin.
Sihteeri odotteli puoliyöhön asti, ja vasta kellon yhtä käydessä hän palasi tuoden kirjeen, joka kuului:
»Otan vastaan ministerini huomenna kello kymmenen. Silloin voimme puhella kirjeessänne mainituista asioista.»
Palatsissa valmisteltiin ilmeisesti vastavallankumousta. Sillä taholla oli tosiaan voimiakin, joihin saattoi luottaa.
Oli perustuslaillinen kaarti, jonka kuusituhatta miestä tosin oli erotettu, mutta silti valmiina kokoontumaan ensimmäisen hälytysmerkin saatuaan. Edelleen seitsemän- kahdeksantuhatta Ludvig pyhän järjestön ritaria, joiden punainen nauha oli yhteisenä tunnusmerkkinä. Lisäksi kolme sveitsiläispataljoonaa, kussakin tuhatkuusisataa miestä, oikea valiojoukko, jonka soturit olivat järkähtämättömiä kuin Helvetian vanhat kalliot.
Kaiken kukkuroiksi oli Lafayettelta tullut kirje, jossa oli seuraava lause:
»Pysykää päätöksessänne, sire! Kun pidätte lujasti yllä valtaa, jonka kansalliskokous on teille antanut, saatte nähdä, että kaikki kunnon ranskalaiset kerääntyvät valtaistuimenne ympärille!»
Voitaisiin menetellä seuraavalla tavalla, kuten ehdotettiin:
Hälytysmerkillä koottaisiin palatsiin perustuslaillisen kaartin miehet, Ludvig pyhän järjestön ritarit ja sveitsiläiset.
Samana päivänä ja samalla hetkellä kaapattaisiin osastojen tykit, hajoitettaisiin jakobiini-kerho ja kansalliskokous. Kansalliskaartin kuningasmieliset sotilaat kerättäisiin yhteen — näin saataisiin arviolta viisitoistatuhatta puoluelaista — ja sitten odotettaisiin Lafayettea, joka kolmen päivän pikamarssissa rientäisi Ardenneilta.
Valitettavasti kuningatar ei halunnut kuulla puhuttavankaan Lafayettesta.
Lafayette edusti maltillista vallankumousta, ja kuningattaren mielestä sellainen vallankumous voisi vakaantua, jatkua ja jäädä pysyväksi. Jakobiinien vallankumous sensijaan johtaisi kansan äärimmäisiin tekoihin eikä voisi kestää kauan.
Ah, olisipa Charny ollut paikalla! Muttei edes tiedetty, missä Charny oli. Ja vaikkapa olisi tiedettykin, olisi tuntunut liian nöyryyttävältä, ellei kuningattaresta, niin ainakin naisesta, turvautua hänen apuunsa.
Yö kului linnassa myrskyisenä ja kaikenlaatuisissa neuvotteluissa. Puolustus- ja hyökkäysneuvoja oli riittävästi, mutta puuttui kättä, joka olisi kyllin jäntevä kokoomaan ja johtamaan niitä.
Kello kymmeneltä seuraavana aamuna ministerit saapuivat kuninkaan puheille.
Päivä oli kesäkuun kuudestoista.
Kuningas otti heidät vastaan huoneessaan. Duranthon johti puhetta. Kaikkien nimessä ja syvää kunnioitusta ilmaisevalla äänellä hän esitti yhteisen eronpyynnön.
»Niin, minä ymmärrän», vastasi kuningas, »vastuu...»
»Kuninkaallinen vastuu, sire», huudahti Lacoste.
»Voitte olla vakuutettu, että olemme valmiit kuolemaan teidän majesteettinne puolesta, mutta kuollessamme pappien hyväksi me vain kiirehdimme kuninkuuden tuhoa!»
Ludvig XVI kääntyi puhuttelemaan Dumouriezia.
»Hyvä herra», sanoi hän, »oletteko edelleenkin samalla kannalla, jonka eilen ilmaisitte kirjeessänne?»
»Olen, sire», vastasi Dumouriez,» ellei uskollisuutemme ja kiintymyksemme teihin saa päätöstänne muuttumaan».
»No niin», virkkoi kuningas synkeästi, »koska päätöksenne on horjumaton, myönnän teille eron. Täytän teidän paikkanne.»
Kaikki neljä kumarsivat. Mourgues oli kirjoittanut erohakemuksensa. Hän ojensi sen kuninkaalle. Muut esittivät sen suullisesti.
Hovimiehet odottelivat eteishuoneessa. He näkivät näiden neljän poistuvan miehen ilmeistä, että he olivat saaneet eron.
Yhdet iloitsivat, toiset kauhistuivat.
Ilma kävi painostavaksi kuin kuumina kesäpäivinä.
Kaikki tunsivat rajuilman lähestyvän.
Tuileriein portilla Dumouriez tapasi kansalliskaartin komentajan, de Romainvilliersin. Tämä oli saapunut kaikessa kiireessä ja sanoi ensi työkseen:
»Herra ministeri, olen tullut saamaan ohjeita.»
»En ole enää ministeri», vastasi Dumouriez.
»Mutta työläiskortteleissa rahvas liikehtii.»
»Menkää pyytämään kuninkaalta ohjeita.»
»On pidettävä kiirettä.»
»Rientäkää siis! Kuningas myönsi juurikään minulle eron.»
De Romainvilliers harppasi portaille.
Kesäkuun 17 päivän aamulla tulivat Dumouriezin luo herrat Chambonnas ja Lajard. He saapuivat kuninkaan lähettäminä, Chambonnas noutamaan ulkoministerin ja Lajard sotaministerin salkkua.
Seuraavan päivän, 18:nnen, aamulla kuningas odotti luoksensa Dumouriezia päättääkseen tämän kanssa tilit ja kuullakseen selonteon eräistä salaisista menoeristä.
Kun hänen nähtiin ilmestyvän linnaan, arveltiin hänen palaavan entiseen toimeensa, ja kaikki riensivät onnittelemaan häntä.
»Hyvät herrat», virkkoi Dumouriez, »kavahtakaa, sillä edessänne on mies, joka ei palaa, vaan joka lähtee. Olen tullut vain tekemään lopputiliä.»
Tungos haihtui hänen ympäriltään.
Muuan lakeija tuli tällöin ilmoittamaan, että kuningas odotti herra Dumouriezia huoneessaan.
Kuningas oli juhlallisen vakava. Ilmaisiko se tahdonvoimaa vai oliko se pettävää turvantunnetta?
Dumouriez esitti selostuksensa. Kun työ oli päättynyt, nousi hän poistuakseen.
»Te aiotte siis», sanoi kuningas heittäytyen nojatuoliin, »palata Lucknerin armeijaan?»
»Niin aion, sire. Lähden mielelläni tästä kauheasta kaupungista ja ikävää tunnen vain sikäli, että jätän teidät tänne vaaraan.»
»Niin», sanoi kuningas näköjään välinpitämättömänä, »tiedän hyvin, mikä vaara minua uhkaa».
»Teidän pitäisi käsittää, sire», jatkoi Dumouriez, »etten puhu nyt henkilökohtaisten etujen kannalta. Kun olen lähtenyt ministeriöstä, joudun samalla ikiajoiksi eroon teistä. Kun siis rukoilen teidän majesteettianne olemaan sovelluttamatta kielto-oikeuttanne, teen sen uskollisena alamaisena, mitä puhtaimman kiintymyksen nimessä, isänmaanrakkaudesta, teidän menestystänne, kruununne, kuningattaren ja lastenne turvaa ajattelevana kansalaisena sekä kaiken sen nimessä, mikä on kallista ja pyhää ihmissydämelle. Itsepintaisuutenne ei hyödytä mitään, se vain tuhoaa teidät, sire!»
»Älkää puhuko siitä enempää», pyysi kuningas kärsimättömästi. »Päätökseni on horjumaton.»
»Sire, sire, samaa sanoitte tässä huoneessa, kun kuningattaren kuullen lupasitte vahvistaa molemmat asetukset.»
»Tein väärin luvatessani sen, herra, ja kadun nyt sitä lupausta.»
»Sire, toistan vielä — minulla on kunnia nähdä teidän majesteettinne viimeistä kertaa. Suokaa siis anteeksi suorasukaisuuteni. Olen kolmenkuudetta vuoden ikäinen ja maailmaa kokenut mies. Ette tehnyt väärin luvatessanne vahvistaa ne asetukset. Mutta nyt olette väärässä, kun kieltäydytte pitämästä lupaustanne... Tunnonherkkyyttänne käytetään väärin, sire. Teidät johdetaan kansalaissotaan. Teillä ei ole riittävästi voimia, te sorrutte, ja teidän kohtaloanne surkutellessaan historia soimaa teitä siitä, että olette aiheuttanut Ranskan onnettomuudet.»
»Ranskan onnettomuudet, hyvä herra?» kertasi Ludvig XVI. »Väitättekö, että minua soimataan niistä?»
»Väitän, sir.»
»Jumala on silti todistajani, että haluan vain sen menestystä!»
»En epäile sitä, sire. Mutta te ette ole Jumalalle vastuussa ainoastaan aikeittenne vilpittömyydestä, vaan lisäksi siitä tavasta, jolla niitä toteutatte. Luulette pelastavanne uskonnon, mutta tuhoatte sen. Pappinne surmataan, murskattu kruunu vierii teidän vereenne, kuningattaren ja kenties lastennekin vereen. Oi kuningas, kuningas!»
Nyyhkyttäen Dumouriez kohotti huulilleen käden, jonka Ludvig XVI ojensi hänelle.
Täysin rauhallisesti ja miltei uskomattoman majesteetillisena kuningas sanoi:
»Olette oikeassa, herra. Odotan kuolemaani ja annan jo ennakolta anteeksi murhaajilleni. Te olette palvellut minua uskollisesti, minä kunnioitan teitä ja kiitän teitä tunteistanne. Hyvästi, herra Dumouriez!»
Kuningas nousi äkkiä ja meni ikkunakomeroon.
Dumouriez alkoi koota papereitaan saadakseen aikaa tointua ja suodakseen kuninkaalle tilaisuuden kutsua hänet takaisin. Sitten hän asteli hitaasti ovelle valmiina pyörtämään takaisin Ludvig XVI:n ensimmäisestä viittauksesta. Mutta kuninkaan ensimmäiset sanat olivat myöskin viimeiset.
»Hyvästi, herra... eläkää onnellisena!» sanoi Ludvig XVI.
Näiden sanojen jälkeen Dumouriez ei voinut viivytellä enää hetkeäkään, vaan lähti.
Kuninkuus oli katkaissut viimeisen tukensa. Kuningas oli riisunut naamionsa. Paljastetuin kasvoin hän seisoi kansansa edessä.
Katsokaamme, mitä kansa teki.
XIV
Charentonin salainen kokous
Saint-Antoinen esikaupungissa oli muuan kenraalipukuinen, kookkaalla flaamilaishevosella ratsastava mies liikkunut kaiken päivää pitkin katuja, puristaen oikealla ja vasemmalla miesten käsiä, hyväillen kauniita tyttöjä ja jaellen pikkurahoja poikaviikareille.
Tämä mies oli yksi Lafayetten kuudesta seuraajasta, pataljoonan komentaja Santerre.
Hänen rinnallaan, kuten ajutantti kenraalinsa rinnalla, ratsasti voimakkaan hevosen selässä mies, joka puvusta päätellen oli maaseudulta saapunut isänmaanystävä.
Hänen otsallaan näkyi leveä arpi, ja yhtä suopeasti hymyilevä ja ystävällinen kuin oli pataljoonan komentaja, yhtä synkkä ja uhkaavan näköinen oli hänen seuralaisensa.
»Olkaa valmiit, hyvät ystävät! Valvokaa kansan etua! Petturit vehkeilevät sen tuhoksi, mutta me pidämme silmät auki», puheli Santerre.
»Mitä meidän on tehtävä, herra Santerre?» kyselivät esikaupunkilaiset. »Tiedättehän, että tottelemme teitä! Missä petturit ovat? Opastakaa meidät heitä vastaan!»
»Odottakaa», kehoitti Santerre, »kunnes hetki lyö».
»Entä milloin hetki lyö?»
Santerre ei tiennyt, mutta hän vastasi umpimähkään:
»Olkaa huoleti, hyvät ystävät. Te saatte kyllä siitä ajoissa tiedon.»
Santerren seuralainen kumartui ratsunsa kaulan yli ja kuiskasi jotakin miehille, jotka hän tunsi eräistä merkeistä, ja sanoi näille:
»Kesäkuun kahdeskymmenes, kesäkuun kahdeskymmenes, kesäkuun kahdeskymmenes!»
Miehet hajaantuivat levittämään tätä tietoa. Kymmenen, parin-kolmenkymmenen askelen päässä heidän ympärilleen kertyi väkeä, ja suusta suuhun kulki viesti: »Kesäkuun kahdeskymmenes!»
Mitä tapahtuisi kesäkuun 20 päivänä? Ei tiedetty vielä, mutta tiedettiin, että mainittuna päivänä tapahtuisi jotakin.
Niiden miesten joukossa, joille tämä määräpäivä tiedotettiin, oli eräitä, jotka eivät ole vieraita tähänastisen kertomuksemme puitteissa.
Niitä oli ensinnäkin Saint-Huruge, jonka on nähty lähteneen Palais-Royalin puutarhasta lokakuun 5 päivän aamulla johtamaan ensimmäistä joukkoa Versaillesiin, Saint-Huruge, aviomies, joka ennen vuotta 1789 huomasi olevansa vaimonsa pettämä, sitten oli istunut Bastiljissa, päässyt vapaaksi heinäkuun 14:ntenä ja kosti aatelistolle ja kuninkuudelle kotoiset onnettomuutensa ja laittoman vangitsemisensa.
Edelleen Verrières — lukija muistanee hänetkin? Hänet on nähty kahdesti, tuo Ilmestyskirjan kyttyräselkä, jonka pää on halki leukaan asti: kerran Sèvres-sillan kapakassa naiseksi pukeutuneena Maratin ja Aiguillonin herttuan seurassa ja toistamiseen Mars-kentällä vähää ennen kuin ammunta alkoi.
Niitä oli myöskin Fournier, amerikalainen, joka ampui Lafayettea vankkuripyörän kehrävarsien välistä ja jonka pyssy ei lauennut. Silloin hän päätti iskeä korkeampaan arvohenkilöön kuin kansalliskaartin ylipäällikkö oli, ja jottei pyssy toistamiseen lipsahtaisi, hän tahtoi iskeä miekalla.
Edelleen Beausire, joka ei ole käyttänyt hyväkseen suomaamme aikaa, parantaakseen tapansa, ja joka oli saanut Olivansa takaisin kuolevan Mirabeaun käsistä, niinkuin ritari des Grieux sieppasi Manon Lescautin niistä käsistä, jotka nostettuaan hänet hetkeksi liejusta päästivät hänet vajoamaan saastaan.
Niinikään Mouchy, vähäläntä viistoksi syntynyt, ontuva, lenkosääri mies, prameillen suunnattomalla kolmivärivyöhyellä, joka peitti puolet hänen ruumiistaan, valtuustonjäsen, rauhantuomari ja ties mitä.
Ja vihdoin Gonchon, rahvaan Mirabeau, joka Pitoun mielestä oli vieläkin rumempi kuin ylimystön Mirabeau ja joka katosi rymäkän mukana, niinkuin satunäytelmässä häviää tullakseen myöhemmin taas esille entistä hirveämpänä, väkivaltaisempana ja myrkyllisempänä, pahahenki, jota ei toistaiseksi tarvita näyttämöllä.
Siinä joukossa, joka oli kerääntynyt Bastiljin raunioille kuin toiselle Aventinus-kukkulalle, liikuskeli myöskin muuan nuori, laiha, kalpea, silotukkainen, säihkykatseinen mies, yksinäisenä kuin kotka, jonka hän, ketään tuntematta ja kaikille tuntemattomana, myöhemmin valitsi vertauskuvakseen.
Se mies oli tykistöluutnantti Bonaparte, joka oli sattumalta Pariisissa lomallaan ja josta, kuten muistettaneen, Cagliostro oli lausunut Gilbertille eriskummaisen ennustuksen jakobiini-kerhossa.
Kuka kuohutti ja kiihoitti tätä joukkoa? Muuan rohjoruumiinen mies, jonka tukka oli kuin leijonanharja ja jonka ääni möyrysi kuin ukonjyly, mies, jonka Santerre kotiin palatessaan tapasi odottelemassa — Danton!
Juuri tällä hetkellä tuo hirveä vallankumousmies — hänet tunnettiin toistaiseksi vain siitä hälinästä, jonka hän oli saanut aikaan Théâtre-Françaisissa Chénierin Kaarlo IX:tä esitettäessä, ja siitä hirveästä kaunopuheisuudesta, jota hän kehitteli kordelierien kerhon puhujakorokkeelta — varsinaisesti astui valtiolliselle näyttämölle, jolla hän sitten levitti jättiläiskätensä.
Mistä oli lähtöisin tuon miehen mahti, joka koitui niin kohtalokkaaksi kuninkuudelle? Kuningattaren taholta.
Pitkävihainen itävallatar ei halunnut Lafayettea Pariisin pormestariksi. Hän suosi Pétionia, matkatoveria Varennesin pakoretkeltä; pormestariksi päästyään tämä mies ensi töikseen aloitti taistelun kuninkaan kanssa määräämällä Tuileriein palatsin vartioitavaksi.
Pétionilla oli kaksi ystävää, jotka hän toi mukanaan kaupungintaloon: Manuel oikealla ja Danton vasemmalla puolellaan.
Manuel oli valittu kommuunin prokuraattoriksi ja Danton hänen apulaisekseen.
Vergniaud lausui puhujalavalta Tuilerieitä osoittaen:
»Tuosta synkeästä palatsista on kauhu monesti lähtenyt yksinvallan nimessä; palatkoon se sinne nyt lain nimessä!»
No niin, hetki oli koittanut muuttaa tuon girondelaispuhujan kaunis ja hirveä vertauskuva teoksi ja toimeksi. Kauhu oli manattava esille Saint-Antoinen esikaupungista ja työnnettävä hillittömänä, korvaa särkevien huutojen ja nyrkkiin puristuneitten kourien kannattelemana Katarina di Medicien palatsiin.
Kuka paremmin kuin se peloittava vallankumouksen taikuri, jonka nimi oli Danton, voisi loihtia sen esille?
Dantonilla oli leveät hartiat, valtava koura, atleetin rinta, jossa sykki voimakas sydän. Danton oli vallankumouksien kumahteleva isorumpu. Siihen isketyn lyönnin hän vyörytti heti mahtavana värähdyksenä rahvaan sekaan, joka humaltui sen pauhusta. Danton oli yhtäältä kosketuksessa kansan kanssa Hébertin välityksellä, toisaalta Orleansin herttuan välityksellä suhteissa valtaistuimeen. Seisten kadunkulmissa hoilaavien kamasaksojen ja valtaistuimen juurella liikkuvan kuninkaallisen prinssin välissä Dantonilla oli edessään täydellinen näppäimistö, jonka kaikki koskettimet liittyivät yhteiskunnalliseen säikeeseen.
Silmätkäämme sitä asteikkoa. Siinä on kaksi oktaavia, ja kaikki kielet sointuvat Dantonin mahtavaan, ääneen.
Hébert, Legendre, Gonchon, Rossignol, Momoro, Brune, Huguenin, Rotondo, Santerre, Fabre-d'Eglantine, Camille Desmoulins, Dugazon, Lazouski, Sillery, Genlis, Orleansin herttua.
Ja huomatkaa tarkoin, että olemme esittäneet tässä vain näkyvät rajamerkit. Kuka voi sanoa, kuinka matalalle ja korkealle tämä mahti voi sivuuttaa rajat, joita silmämme ei näe?'
Kuinka tahansa, tämä mahti se lietsoi Saint-Antoinen esikaupungin liikkeelle.
Jo kesäkuun 16 päivänä muuan Dantonin mies, puolalainen Lazouski, kommuunin jäsen, pani asian alulle.
Hän ilmoitti kommuunin neuvostolle, että Saint-Antoinen ja Saint-Marceaun esikaupungit aikoivat kesäkuun 20 päivänä esittää kansalliskokoukselle ja kuninkaalle anomuksen sen johdosta, että kuningas oli kieltäytynyt vahvistamasta pappeja koskevaa asetusta, ja istuttaa Feuillants-pengermälle vapaudenpuun muistoksi Pallohuoneen istunnosta kesäkuun 20 päivältä 1789.
Neuvosto epäsi valtuuden.
»Se tehdään ilman valtuutta», kuiskasi Danton Lazouskin korvaan.
Ja Lazouski toisti ääneen:
»Se tehdään ilman valtuutta!»
Kesäkuun 20 päivällä piti olla kaksinainen merkitys: näkyvä ja salainen.
Edellinen olisi veruke: kuninkaalle esitettäisiin anomus ja vapaudenpuu istutettaisiin.
Jälkimäinen, josta tiesivät vain harvat valitut, tarkoitti seuraavaa: Ranska olisi pelastettava Lafayetten ja feuillanttien käsistä ja parantumattomalle kuninkaalle, tuolle vanhan järjestelmän kuninkaalle, oli huomautettava, että on sellaisia poliittisia myrskyjä, joihin yksinvaltias voi hukkua valtaistuimineen, kruunuineen ja omaisineen, niinkuin valtameren kurimukseen laiva uppoo miehistöineen päivineen.
Kuten sanottu, Danton odotteli Santerrea tämän kotona myymäläkamarissa. Edellisenä päivänä hän ohi lähettänyt Legendren mukana viestin, että Santerren tulisi seuraavana päivänä panna alulle kansannousu Saint-Antoinen esikaupungissa.
Aamupäivällä oli Billot tullut tämän isänmaallisen oluenpanijan luo, tehnyt tunnusmerkin ja ilmoittanut, että valiokunta oli määrännyt hänet koko päiväksi Santerren seuraan.
Niinpä Billot, joka tekeytyi vain Santerren ajutantiksi, tiesi enemmän kuin Santerre itse.
Danton tuli sopimaan Santerren kanssa tapaamisesta seuraavana yönä Charentonissa pienessä talossa, joka oli rakennettu Marnen oikealle rannalle joen yli menevän sillan päähän.
Siellä he tapasivat toisensa, nämä arvoituksellisten ja tuntemattomien vaiheitten miehet, jommoisia alati näkee johtamassa kapinavyöryn kulkua.
Kaikki saapuivat paikalle täsmällisesti.
Näiden miesten intohimot olivat erilaisia. Millaisista lähteistä ne hersyivät? Siitä asiasta voisi kirjoittaa synkän historian. Eräät työskentelivät vapaudenrakkaudesta, monet, kuten Billot, kostaakseen kärsimänsä vääryydet, enemmistö kostonhalusta, kurjuuden ja huonojen vaistojen yllyttämänä.
Rakennuksen toisessa kerroksessa oli lukittu huone, johon vain johtajilla oli oikeus päästä. He lähtivät sieltä eväinään tarkat, huolitellut, ratkaisevat toimintaohjeet, ikäänkuin pyhätöstä, missä joku tuntematon jumala jakeli tuomioitaan.
Suunnaton Pariisin-kartta oli levitetty pöydälle.
Dantonin sormi osoitti lähteet ja paikat, missä sivujoet yhtyisivät, ja virtojen kulkusuunnan, niiden ihmisvirtojen kulun, jotka paria päivää myöhemmin hukuttaisivat Pariisin tulvaan.
Bastiljin tori, johon Saint-Antoinen esikaupunki, Arsenaali-korttelin ja Saint-Marceaun kadut johtavat, oli määrätty kokoontumispaikaksi. Verukkeena oli kansalliskokous, päämääränä Tuileriein palatsi.
Bulevardi oli se leveä ja varma uoma, jossa tämä kuohuva vuo virtaisi.
Kullekin määrättiin asema, ja kun kaikki olivat luvanneet saapua määräpaikalleen, hajaannuttiin.
Yleiseksi tunnussanaksi hyväksyttiin: »Palatsin tuho!»
Mutta miten kaikki järjestettäisiin? Sitä ei tiedetty vielä.
Kesäkuun 19 päivän kuluessa joukkoja kertyi Bastiljin aukiolle, Arsenaalin tienoille ja Saint-Antoinen esikaupunkiin.
Äkkiä tämän joukon keskelle ilmestyi rohkea ja peloittava amatsooni, punaisiin puettu, vyössä pistooli ja kupeella sapeli, joka myöhemmin, kahdeksantoista haavaa viillettyään, lopulta työntyi Suleaun sydämeen.
Tämä amatsooni oli Théroigne de Méricourt, Liègen kaunotar.
Olemme nähneet hänet Versaillesin tiellä lokakuun 5 päivänä. Mitä hän oli puuhannut sen jälkeen?
Liègessâ oli puhjennut kapina. Théroigne tahtoi auttaa synnyinseutuaan. Leopoldin kätyrit vangitsivat hänet matkalla, ja puolitoista vuotta hän oli istunut Itävallan vankiloissa.
Oliko hän karannut? Oliko hänet vapautettu? Oliko hän sahannut poikki rautaristikot? Oliko hän lahjonut vartijan? Kaikki se on yhtä hämärää kuin hänen elämänsä alku, hirveää kuten sen loppukin.
Kuinka tahansa, hän oli palannut. Hän oli nähtävissä. Rikkaitten rakastajattaresta oli tullut rahvaan ilotyttö. Ylimystö oli antanut hänelle kullan, jolla hän osti terävät säilät ja hienotakeiset pistoolit iskeäkseen niillä vihollisiinsa.
Rahvas tunsi hänet ja tervehti häntä raikuvin huudoin.
Kaunis Théroigne tuli hyvään aikaan, sopivaan asuun puettuna, seuraavan päivän veriseen juhlaan.
Saman päivän illalla kuningatar näki hänen ratsastavan Feuillants-pengermällä. Kaunotar kiiti Bastiljin aukiolta Champs-Elyséesille, rahvaan kokouksesta isänmaalliseen juhlaan.
Tuileriein ullakkokerroksesta, jonne kuningatar huudot kuullessaan oli noussut, hän näki katetut pöydät. Viini virtasi vuolaana, isänmaalliset laulut kajahtelivat, ja aina kun kohotettiin malja kansalliskokoukselle, Girondelle ja vapaudelle, vieraat puivat nyrkkiä Tuilerieille.
Näyttelijä Dugazon lauloi kuninkaasta ja kuningattaresta sepitettyjä renkutuksia, ja palatsiin saakka kuningas ja kuningatar voivat kuulla suosionosoitukset, jotka seurasivat jokaista kertosäettä.
Keitä olivat nämä pöytävieraat?
Marseillesta eilen saapuneita liittolaisia, jotka Barbaroux oli tuonut.
Kesäkuun 18:ntena pääsi alkuun Pariisissa elokuun 10:si.
XV
Kesäkuun 20 päivä
Päivä valkenee varhain kesäkuussa. Jo kello viisi aamulla pataljoonat olivat koolla.