Part 8

»Jos teistä tulee sotaministeri, luotan teihin täydellisesti.»

»Siirtykäämme nyt pappeja koskevaan asetukseen.»

»Kuten jo sanoin, hyvä herra, sitä en vahvista milloinkaan.»

»Sire, suostuessanne vahvistamaan edellisen käy teidän välttämättömäksi vahvistaa jälkimäinenkin.»

»Olen hairahtunut kerran ja pahoittelen sitä syvästi, mutta se ei oikeuta tekemään toista virhettä.»

»Sire, ellette vahvista asetusta, on toinen virheenne edellistä raskaampi.»

»Sire!» huomautti kuningatar.

Kuningas kääntyi Marie-Antoinetteen päin.

»Tekin, madame?»

»Sire», sanoi kuningatar, »minun täytyy tunnustaa, että kuultuani herra Dumouriezin selitykset olen tästä kysymyksestä samaa mieltä kuin hänkin.»

»No, siinä tapauksessa...» aloitti kuningas.

»Siinä tapauksessa, sire...?» toisti Dumouriez.

»Minä suostun, mutta vain sillä ehdolla, että te vapautatte minut niin pian kuin mahdollista niistä kolmesta vehkeilijästä.»

»Uskokaa minua, sire», vakuutti Dumouriez, »käytän hyväkseni ensimmäistä sopivaa tilaisuutta. Olen varma, ettei sitä tarvitse kauan odottaa.»

Tervehdittyään kuningasta ja kuningatarta Dumouriez poistui. Majesteetit tarkkailivat uuden sotaministeriön lähtöä, kunnes ovi sulkeutui hänen perässään.

»Te kehoititte minua suostumaan, madame», virkkoi kuningas. »Mitä teillä nyt on sanottavaa?»

»Vahvistakaa ensin kahdenkymmenentuhannen miehen sijoittamista koskeva asetus, antakaa hänen leirittää miehet Soissonsiin, sallikaa hänen hajoittaa ne pataljooniksi ja sitten... niin, sitten katsotte, mitä teette pappeja koskevalle asetukselle.»

»Mutta jos hän vetoo sanaani, madame?»

»Hyvä! Hän joutuu pahaan pulaan ja siten meidän valtaamme.»

»Päinvastoin, hän juuri pitää meitä vallassaan, madame. Hän on saanut sanani.»

»Loruja!» sanoi kuningatar. »Siihen kyllä keksitään lääke, kun kerran ollaan herra de la Vauguyonin oppilaita!»

Hän tarttui kuninkaan käsivarteen ja vei hänet mukanaan viereiseen huoneeseen.

XII

Tilaisuus

Olemme maininneet, että hetken varsinainen sota riehui Guénégaud-kadun ja Tuileriein, rouva Rolandin ja kuningattaren välillä.

Omituinen sattuma! Näillä kahdella naisella oli aviomiehiinsä vaikutus, joka vei kaikki neljä väkivaltaiseen kuolemaan. Mutta kukin kulki perikatoonsa omaa erikoistietään.

Kertomamme tapahtumat sattuivat kesäkuun 10 päivänä. Seuraavan päivän iltana Servan tuli hyvin iloisena rouva Rolandin luokse.

»Onnitelkaa minua, hyvä ystävä!» sanoi hän. »Minulle on suotu se kunnia, että minut on karkoitettu ministeriöstä.»

»Kuinka niin?» ihmetteli rouva Roland.

»Se kävi tarkalleen näin. Tänä aamuna menin kuninkaan puheille neuvottelemaan eräistä osastoni asioista. Kun se oli selvitetty, innostuin puhumaan kahdenkymmenentuhannen miehen leirittämistä koskevasta kysymyksestä, mutta...»

»No?»

»Ensimmäiset sanani kuultuaan kuningas kääntyi selin minuun tuiki pahantuulisen näköisenä. Ja iltapuolella Dumouriez tuli ottamaan minulta hänen majesteettinsa nimessä sotaministerin salkun.»

»Dumouriez?»

»Hän.»

»Siinä hän näyttelee huonoa osaa, mutta se ei kummastuta minua. Kysykää mieheltäni, mitä sanoin Dumouriezista silloin, kun olin tavannut hänet ensimmäisen kerran... Me tiedämme sitäpaitsi, että hän neuvottelee päivittäin kuningattaren kanssa.»

»Hän on petturi!»

»Ei, hän on kunnianhimoinen. Menkää noutamaan Roland ja Clavières tänne.»

»Missä on Roland?»

»Vastaanotollaan sisäministeriössä.»

»Mitä te aiotte tehdä sillä välin?»

»Kyhään kirjeen, jonka saatte lukea palattuanne...»

»Te olette tosiaankin se suurenmoinen jumalatar Järki, jota filosofit ovat jo kauan etsineet!»

»Ja jonka tunnontarkat henkilöt ovat löytäneet... — Älkää palatko ilman Clavièresia.»

»Se tehtävä voi viivästyttää paluutani.»

»Minä tarvitsen tunnin.»

»Kirjoittakaa! Ja innoittakoon Ranskan henki teidän kynänne!»

Servan lähti. Tuskin oli ovi sulkeutunut, kun rouva Roland jo istuutui työpöytänsä ääreen ja kirjoitti seuraavan kirjeen:

»Sire,

Ranskan nykyinen tila ei voi kestää kauan, se on murrostilaa, jonka väkivaltaisuus on kehittynyt huippuunsa; sen täytyy päättyä purkaukseen, josta teidän majesteettinne ei voi olla piittaamatta ja joka samalla on tärkeä koko valtakunnalle.

Koska minulla on kunnia nauttia luottamustanne ja hoidan tointa, joka velvoittaa minua lausumaan teille totuuden, uskallan sen lausua teille. Se on velvollisuuteni, sillä olette itse sen minulle antanut. Ranskalaiset ovat säätäneet itselleen perustuslain, joka on herättänyt sekä tyytymättömyyttä että kapinallisuutta. Kansan enemmistö haluaa säilyttää sen, on vannonut puolustavansa sitä henkeen ja vereen saakka ja nähnyt ilokseen kansalaissodan puhkeavan, joka tarjosi sille keinon turvata perustuslakia. Mutta vähemmistö, toivon kannustamana, on jännittänyt kaikki voimansa päästäkseen valta-asemaan. Siitä on peräisin se sisäinen taistelu lakeja vastaan, se anarkia, jota kaikki kunnon kansalaiset vaikeroivat ja pahansuopaiset käyttävät aseenaan herjatakseen uutta hallitustapaa. Siitä se hajaannus, joka hehkuu kaikkialla, sillä välinpitämättömyyttä ei ilmene missään. Halutaan joko perustuslain voittoa tai sen kumoamista, toimitaan joko sen säilyttämiseksi tai muuttamiseksi. Pidätyn tutkimasta, mitä perustuslaki sellaisenaan on, tarkastaakseni vain, mitä olosuhteet vaativat, ja pyrkien arvostelemaan asioita mahdollisimman tasapuolisesti koetan osoittaa, mitä olisi tavoiteltava ja mitä on suosittava.

Teidän majesteetillanne oli etuoikeuksia, joiden uskoitte kuuluvan kuninkuuteen. Kasvaneena käsitys kannassa, että ne oli säilytettävä, ette ole voinut tyytyväisin mielin nähdä, että ne teiltä riistettäisiin. Halunne saada ne takaisin oli yhtä luonnollinen kuin mielipahanne niiden tuhoamisen johdosta. Nämä tunteet, jotka kuuluvat ihmissydämen olemukseen, on otettu mukaan vallankumouksen vihollisten laskelmiin. He ovat siis voineet luottaa salaiseen apuun, kunnes olosuhteet sallisivat avoimen suojeluksen. Tämä tilanne ei ole välttänyt kansan huomiota, ja se on ollut omiaan lietsomaan kansan epäluuloa. Teidän majesteettinne on siis joutunut alati ratkaisemaan, luopuako entisistä tottumuksistanne, henkilökohtaisista eduistanne vaiko tehdä uhraukset, jotka filosofia on sanellut ja välttämättömyys vaatinut, toisin sanoin, rohkaistako kapinoivia ärsyttämään kansaa vaiko rauhoittaa kansaa yhtymällä siihen. Kaikella on loppu, ja epävarmuuden loppuhetki on nyt tullut.

Voiko teidän majesteettinne nyt liittyä avoimesti niihin, jotka pyrkivät muuttamaan perustuslain, vai uhrauduttako jalomielisesti ja ehdoitta perustuslain voiton hyväksi? Se on ydinkysymys. Nykyinen tilanne tekee sen kysymyksen ratkaisun välttämättömäksi.

Vaikeatajuista kysymystä, ovatko ranskalaiset kypsiä vapaudelle, ei ole paikallaan käsitellä tässä yhteydessä. Sillä nyt ei ole hetki arvostella, mitä me olemme sadan vuoden perästä, vaan on katsottava, mihin nykyinen sukupolvi pystyy.

Ihmisoikeuksien julistuksesta on tullut poliittinen evankeliumi ja Ranskan perustuslaista uskonto, jonka puolesta kansa on valmis kuolemaan. Mielenkiihko onkin joskus johtanut siihen, että se on astunut lain tilalle, ja koska lailla ei ole ollut riittävää voimaa hillitä häiritsijöitä, ovat kansalaiset itse rangaisseet. Senpä vuoksi emigranttien ja niiden henkilöiden omaisuudet, joiden on tiedetty edustavan heidän puoluettaan, ovatkin joutuneet alttiiksi tuholle, johon kostonhalu on innoittanut. Samasta syystä monet departementit ovat kohdelleet ankarasti pappeja, jotka yleinen mielipide on tuominnut karkotettaviksi ja jotka se olisi tehnyt uhreiksi.

Tässä etujen kamppailussa kaikki tunteet ovat saaneet intohimon leiman. Isänmaa ei ole enää pelkkä tyhjä sana, jota mielikuvitus on huvikseen kaunistellut, vaan todellisuus, joka vaatii uhrauksia, johon kiinnytään päivä päivältä yhä lujemmin, koska se tuottaa huolta, todellisuus, joka on luotu ankarin ponnisteluin, joka varttuu huolten mukana ja jota rakastetaan yhtä paljon sen kalleuden kuin siihen sisältyvän toivon vuoksi. Kaikki siihen kohdistuvat hyökkäykset ovat omiaan elvyttämään hurmautumista sen puolesta.

Mille asteelle tämä hurmautuminen kehittyykään hetkellä, jolloin isänmaan rajan taakse kertyneet vihollisvoimat käyvät yhteistyöhön maan omien vehkeilijöitten kanssa antaakseen sille surmaniskun!

Valtakunnan kaikissa osissa on kehittymässä valtava jännitys. Se puhkeaa hirveällä tavalla, ellei perusteltu luottamus teidän majesteettinne aikeihin voi sitä tyynnyttää. Mutta tämä luottamus ei synny vakuutuksien nojalla; sen pohjaksi kelpaavat vain tosiseikat.

Ranskan kansa tajuaa selvästi, että sen perustuslaki säilyy, että hallitus saa kaiken sille välttämättömän voiman heti kun teidän majesteettinne, haluten ratkaisevasti tämän perustuslain menestymistä, tukee lakiasäätävää kansalliskokousta kaikella toimeenpanovallan voimalla, poistaa kansan huolestumista herättävät vehkeet ja riistää tyytymättömiltä kaiken toivon.

Vastikään on säädetty kaksi laajakantoista asetusta. Molempien päätarkoituksena on juurruttaa yleistä rauhaa ja lujittaa valtion hyvinvointia. Jos niiden vahvistaminen lykkääntyy, viriää epäluulo, ja jos se lykkääntyy yhä kauemmaksi, kasvaa tyytymättömyys, ja minun täytyy sanoa, että _kansan nykyisessä kiihtyneessä mielentilassa tyytymättömyys voi johtaa mihin tahansa!_

Ei ole enää aikaa väistyä, ei ole enää aika viivästellä. Vallankumous on tehty ihmismielissä, se täyttyy veren hinnalla ja muurataan sen avulla, ellei järkevyys estä onnettomuuksia, jotka vielä voidaan välttää.

Tiedän, että kuvitellaan äärimmäisin keinoin voitavan saada aikaan kaikki ja säilyttää kaikki. Mutta kun on turvauduttu väkivaltaan kansalliskokouksen masentamiseksi, kun on saatu Pariisi kauhun valtaan, kun on levitetty hajaannusta ja pelkoa sen ulkopuolelle, silloin koko Ranska nousee närkästyneenä ja repien itsensä riekaleiksi kansalaissodan kauhuissa kehittää itsestään sen kammottavan tarmon, joka on sekä hyveitten että rikosten äiti ja joka on aina turmioksi niille, jotka ovat sen mananneet esille.

Valtion hyvinvointi ja teidän majesteettinne onni ovat liittyneet läheisesti toisiinsa. Mikään mahti ei voi niitä erottaa. Julmat tuskat ja varmat onnettomuudet uhkaavat valtaistuintanne, ellette itse tue sitä perustuslain pohjalta ja vahvista sitä rauhalla, joka sen säilymisen pitäisi meille lopulta hankkia.

Yleinen mieliala, asioitten kulku, poliittiset syyt, teidän majesteettinne oma etu, kaikki siis viittaavat välttämättömyyteen liittyä lakiasäätävään kansalliskokoukseen ja tyydyttää kansan toivomukset. Ne tekevät välttämättömäksi sen, mitä periaatteet osoittavat velvollisuudeksi. Mutta tämän sävyisän kansan luontainen tunneherkkyys näkee jo siinäkin kiitollisuuden aiheen. Teitä on julmasti petetty, sire, kun teitä on yllytetty vieroksumaan ja epäilemään tätä herkkää kansaa. Teitä alituisesti huolestuttamalla teidät on saatu tekoihin, jotka vuorostaan ovat hälyttäneet kansan levottomaksi. Kunhan se vain näkee, että te olette päättänyt noudattaa perustuslakia, josta se odottaa onneaan, saatte siltä pian syvän kiitollisuuden.

Pappien esiintyminen ja ne verukkeet, jotka kiihkoilu panee tyytymättömien käteen, ovat aiheuttaneet järkevän lain näitä rauhanhäiritsijöitä vastaan. Vahvistakoon teidän majesteettinne sen lain! Yleinen rauha vaatii sitä, ja pappien turvallisuus kehoittaa siihen. Ellei se laki astu voimaan, on departementtien pakko turvautua väkivaltaisiin keinoihin, kuten monin paikoin jo on tapahtunutkin, ja ärtynyt kansa johdetaan jälleen äärimmäisiin tekoihin.

Vihollistemme yritykset, mieltenkuohu, jota on ilmennyt pääkaupungissa, kaartinne herättämä tavaton levottomuus, jota on ollut omiaan yllyttämään teidän majesteettinne ilmaisema tyytyväisyys eräässä julistuksessa, mikä nykyisessä tilanteessa merkitsee tuiki epäpoliittista tekoa, Pariisin asema ja rajan läheisyys, kaikki tämä on vaatinut ryhdyttäväksi järjestämään leiriä Pariisin läheisyyteen. Tämä toimenpide, jonka järkevyyden ja välttämättömyyden kaikki oikein ajattelevat myöntävät, odottaa vain teidän majesteettinne vahvistusta. Miksi tämä vitkastelu, joka teidän tahollanne näyttää hangoittelulta, kun sensijaan kiirehtiminen kiinnittäisi teihin kaikki sydämet? Jo nyt Pariisin kansalliskaartin esikunnan yritykset tätä toimenpidettä vastaan antavat aihetta olettaa, että se toimi ylemmältä taholta tulleesta määräyksestä. Jo nyt eräitten yltiökiihkoisten kansanjohtajien julistukset panevat epäilemään heidän toimivan liitossa niiden kanssa, joille muka koituu etua perustuslain kumoamisesta. Jo nyt yleinen mielipide epäilee kaikkia teidän majesteettinne aikeita. Vielä jonkun päivän vitkastelu, ja myrtynyt kansa näkee kuninkaassansa vehkeilijäin ystävän ja rikostoverin.

Vanhurskas taivas! Oletko lyönyt maan mahtajat sokeudella ja saavatko he alati vain sellaisia neuvoja, jotka johtavat turmioon?

Tiedän, että totuuden ankaraa puhetta harvoin kuunnellaan valtaistuimen likellä. Tiedän myöskin, että se johtuu siitä, että totuuden kieltä puhutaan siellä vain silloin, kun vallankumoukset tulevat välttämättömiksi. Ennen kaikkea tiedän, että minun tulee puhua sitä kieltä teidän majesteetillenne, eikä vain yksityisenä, lainkuuliaisena kansalaisena, vaan ministerinä, jota on kunnioitettu teidän majesteettinne luottamuksella tai joka ainakin hoitaa tätä luottamusta edellyttävää tointa, enkä tunne mitään syytä, joka voisi estää minua täyttämästä tätä omantunnon sanelemaa velvollisuutta.

Samasta syystä uudistan teidän majesteetillenne varemmin lausumani esityksen, kuinka välttämätöntä ja hyödyllistä olisi säätää laki, joka velvoittaa ministerineuvoston käyttämään istunnoissaan sihteeriä. Jo sellaisenaan, pelkästään lakina, se edellyttäisi sen täytäntöönpanoa. Mutta on tärkeätä turvautua kaikkiin keinoihin, jotta neuvotteluissa säilyisi vakava henki, järkevyys ja kypsä harkinta, ja vastuunalaisten ministerien täytyy jollakin keinoin voida näyttää toteen ajatuskantansa. Jos sellainen keino olisi, en olisi tällä hetkellä kääntynyt teidän majesteettinne puoleen.

Elämä ei merkitse mitään ihmiselle, joka ennen muuta haluaa täyttää velvollisuutensa. Mutta lähinnä sitä onnellista tietoisuutta, että on täyttänyt velvollisuutensa, hän pitää tärkeänä, että hän voi myöskin todistaa täyttäneensä sen uskollisesti. Se on niinikään julkisuuden miehen velvollisuus.

Kesäkuun 10 päivänä, IV:nä vapausvuonna.»

Kirje oli valmis. Rouva Roland oli kirjoittanut sen kertaakaan pysähtymättä. Servan, Clavières ja Roland astuivat huoneeseen.

Muutamin sanoin rouva Roland selosti ystäville suunnitelmansa.

Ystävykset lukisivat kirjeen, ja seuraavana päivänä se luettaisiin kolmelle poissaolevalle ministerille: Dumouriezille, Lacostelle ja Duranthonille.

Joko he hyväksyisivät kirjelmän ja allekirjoittaisivat sen Rolandin mukana tai hylkäisivät sen, missä tapauksessa Servan, Clavières ja Roland esittäisivät yhteisen erohakemuksen perustellen tekoaan sillä, että heidän virkatoverinsa olivat kieltäytyneet allekirjoittamasta kirjelmää, joka heidän mielestään ilmaisi Ranskan todellisen käsityskannan..

Senjälkeen kirjelmä vietäisiin kansalliskokoukseen. Ranska saisi kuulla syyn näiden kolmen isänmaallisen ministerin eroon.

Ystävykset lukivat kirjelmän. Kukaan ei nähnyt siinä olevan korjaamisen varaa. Rouva Rolandin henki oli kuin yhteinen lähde, josta kukin ammensi isänmaallisuuden elämännestettä.

Mutta toisin oli laita seuraavana päivänä, kun Roland oli lukenut kirjelmän Dumouriezille, Duranthonille ja Lacostelle.

Kaikki kolme hyväksyivät kirjeen johtavat aatteet, mutta olivat eriävällä kannalla niiden ilmaisumuodosta. Lopuksi he kieltäytyivät allekirjoittamasta sitä ja sanoivat olevan parasta puhua asiasta kuninkaalle.

Se oli vain asian kiertelemistä.

Samana iltana Roland lähetti kuninkaalle kirjelmän, jonka hän oli allekirjoittanut yksin.

Miltei heti senjälkeen Lacoste ilmoitti Rolandille ja Clavièresille, että heidät oli erotettu ministeriöstä.

Kuten Dumouriez oli ennustanut, ei tilaisuutta ollut tarvinnut odottaa kauan. Kuningas ei liioin ollut päästänyt livahtamaan sitä käsistään.

Seuraavana päivänä Rolandin kirjelmä luettiin kansalliskokouksen puhujalavalta. Samaan aikaan kokoukselle ilmoitettiin Rolandin ja hänen kahden virkatoverinsa, Servanin ja Clavièresin, ero.

Kansalliskokous julisti suunnattomalla äänten enemmistöllä, että erotetut ministerit olivat _ansiokkaasti palvelleet isänmaata_.

Näin oli sota julistettu sekä sisällä että ulkona.

Ensimmäiset iskut sivaltaakseen kansalliskokous odotti enää vain, mille kannalle kuningas asettuisi mainittuihin kahteen asetukseen nähden.

XIII

Herttua de la Vauguyonin oppilas

Samalla hetkellä kun kansalliskokous huutoäänestyksellä päätti kiittää eroavia ministereitä ja lähettää Rolandin kirjeen monistettuina kappaleina departementteihin, ilmestyi Dumouriez kansalliskokouksen ovelle.

Hänet tunnettiin urheaksi mieheksi, muttei tiedetty hänen olevan näin rohkean.

Hän oli kuullut, mitä kansalliskokouksessa tapahtui, ja tuli nyt, kuten sanotaan, tarttumaan härkää sarvista.

Saapumisensa verukkeeksi Dumouriez oli turvautunut erääseen huomattavaan kirjoitukseen, joka käsitteli silloista sotavoimien tilaa. Sotaministerinä eilispäivästä lähtien hän oli osittain itse laatinut, osittain kirjoituttanut tämän selostuksen edellisenä yönä. Se sisälsi syytöksen Servania vastaan tai oikeammin de Gravea ja etenkin Narbonnea, hänen edeltäjäänsä, vastaan.

Servan oli ollut ministerinä vain kymmenen tai kaksitoista päivää.

Dumouriez tunsi itsensä voimakkaaksi. Hän tuli suoraan kuninkaan luota, jota hän oli vannottanut pysymään kaksoislupauksessaan ja vahvistamaan molemmat asetukset. Kuningas oli vastannut ei ainoastaan uudistamalla lupauksensa vaan lisäksi vakuuttamalla, että kirkonmiehet, joiden kanssa hän oli neuvotellut omantuntonsa rauhoittamiseksi, olivat kaikki olleet samaa mieltä kuin Dumouriez.

Sotaministeri astelikin oikopäätä puhujalavalle ja nousi sille koko salin tohistessa ja ulvoessa. Perille päästyään hän pyysi tyynesti puheenvuoroa. Puheenvuoro myönnettiin hirveän hälinän vallitessa. Mutta koska oltiin uteliaita kuulemaan, mitä Dumouriezilla oli sanottavaa, rauhoituttiin vähitellen.

»Hyvät herrat», aloitti hän, »kenraali Gouvion on surmattu. Jumala on palkinnut hänen uljuutensa! Hän on kuollut taistelussa Ranskan vihollisia vastaan. Hän on hyvin onnellinen! Hänen ei tarvitse enää nähdä meidän hirveää epäsopuamme! Minä kadehdin hänen kohtaloaan.»

Nämä harvat sanat, lausuttuina ylevästi ja syvän alakuloisesti, tehosivat kansalliskokoukseen. Tämä kuolonsanoma vaihtoi ensimmäisen tunnelman toiseksi. Käytiin keskustelemaan, millä tavalla kansalliskokouksen tulisi ilmaista surunvalittelunsa kenraalin perheelle, ja päätettiin, että puheenjohtaja kirjoittaisi kirjeen.

Senjälkeen Dumouriez pyysi toistamiseen puheenvuoron. Se myönnettiin.

Hän otti taskustaan paperin. Mutta tuskin hän oli lukenut otsikon, _Selostus sotaministeriön toiminnasta_, kun girondelaiset ja jakobiinit alkoivat ulvoa estääkseen lukemisen.

Mutta hälinästä piittaamatta ministeri luki johdannon niin lujalla ja selvällä äänellä, että kaikki kuulivat sen olevan tähdätyn puolueita vastaan ja puhuvan kunnioituksesta, jota ministerille on osoitettava.

Moinen järkkymättömyys oli omiaan kiihdyttämään Dumouriezin kuulijakuntaa, vaikkapa se olisi ollutkin vähemmän ärtyneessä vireessä kuin nyt.

»Kuuletteko?» huudahti Guadet. »Hän luulee jo olevansa niin varma mahdistaan, että rohkenee antaa meille neuvoja!»

»Miksikä en?» vastasi Dumouriez, rauhallisesti kääntyen keskeyttäjäänsä päin.

Olemme jo ammoin sitten sanoneet, että Ranskassa on järkevintä osoittaa rohkeutta. Dumouriezin rohkeus tehosi hänen vastustajiinsa. Kaikki vaikenivat, tai ainakin haluttiin kuunnella häntä. Ja niinpä häntä kuunneltiinkin.

Selostus oli älykäs, valaiseva ja taitavasti sepitetty. Niin nurjamielisiä kuin oltiinkin ministeriä kohtaan, taputettiin kahdesti käsiä.

Lacuée, joka oli sota-asiainvaliokunnan jäsen, nousi vastaamaan Dumouriezille. Tämä kääri paperinsa kokoon ja työnsi sen rauhallisesti taskuunsa.

Girondelaiset äkkäsivät tämän liikkeen. Muuan heistä huusi:

»Katsokaa petturia! Hän työntää selostuksen taskuunsa! Hän aikoo paeta selostuksineen... Estäkää se! Se paperi hänet kaataa!»

Dumouriez, joka ei ollut vielä liikahtanutkaan ovelle päin, otti selostuksen esille ja antoi sen vahtimestarille.

Sihteeri sieppasi sen heti, levitti auki ja tapaili allekirjoitusta.

»Hyvät herrat», huomautti sihteeri, »selostusta ei ole allekirjoitettu!»

»Hänen on allekirjoitettava se!» kuului kaikilta tahoilta.

»Se olikin aikomukseni», vastasi Dumouriez. »Se onkin laadittu niin tunnontarkasti, etten epäröi sitä allekirjoittaa. Tuokaa mustetta ja kynä!»

Hänelle ojennettiin mustetta tiukkuva kynä. Hän nosti jalkansa puhujakorokkeen astinlaudalle ja allekirjoitti selostuksen, pitäen sitä polvellaan.

Vahtimestari aikoi ottaa sen häneltä, mutta Dumouriez työnsi käden syrjään ja vei sen itse pöydälle. Sitten hän meni, lyhyin askelin ja tuolloin tällöin pysähtyen, salin halki ja poistui ovesta, joka oli vasemmiston tuolirivin alla.

Toisin kuin hänen tullessaan, jolloin huudot ja ulina olivat täyttäneet salin, hänen lähtiessään vallitsi salissa haudanhiljaisuus.

Parvekeyleisö kiiruhti käytäville nähdäkseen miehen, joka vastikään oli uhmannut koko kansalliskokousta. Feuillants-pengermän portin edessä hänen ympärilleen kertyi kolme-neljäsataa henkilöä, jotka tunkeilivat hänen lähelleen pikemmin uteliaina kuin äkeissään, ikäänkuin olisivat aavistaneet, että hän kolme kuukautta myöhemmin pelastaisi Ranskan Valmyssa.

Muutamia kuningasmielisiä edustajia poistui yksitellen kokoussalista. He riensivät Dumouriezin luokse. He eivät epäilleet enää, ettei Dumouriez ollut heikäläisiä. Sitä Dumouriez olikin aavistanut, ja senvuoksi hän oli saanut kuninkaan lupaamaan vahvistaa molemmat asetukset.

»No, kenraali», sanoi muuan heistä, »siellä oli piru irti!»

»Sitä ei sovi kummastella», vastasi Dumouriez, »sillä pirun jälkeläisiä ne tietääkseni ovatkin!»

»Tiedättekö», virkkoi toinen, »että kansalliskokous aikoo lähettää teidät Orleansiin ja nostaa teitä vastaan kanteen?»

»Hyvä on», sanoi Dumouriez. »Tarvitsenkin jo lomaa. Siellä saan kylpeä, juoda piimää ja kyllikseni levätä.»

»Kenraali», selitti kolmas, »nyt on päätetty painattaa selostuksenne».

»Sitä parempi! Se typeryys tuo puolelleni kaikki tasapuolisesti arvostelevat ihmiset.»

Tämän seurueen saattamana ja tällaisia haastellen hän saapui palatsiin.

Kuningas otti hänet vastaan ystävällisesti, sillä Dumouriez oli nyt täydelleen paljastettu.

Uusi ministeriö oli koolla.

Erottaessaan Servanin, Rolandin ja Claviéresin Dumouriez oli samalla suunnitellut heidän paikkansa täyttämistä.

Sisäministeriksi hän oli ehdottanut Montpellierissä syntynyttä Mourguesia, joka oli protestantti, monen akatemian jäsen, entinen feuillantti, mutta sittemmin eronnut kerhosta. Kuningas oli hyväksynyt hänet.

Ulkoministeriksi Dumouriez oli ehdottanut de Mauldea, Sémonvilleâ tai Naillacia. Kuningas oli valinnut viimemainitun.

Rahaministeriksi Dumouriez oli ehdottanut Vergennesiä, entisen ministerin veljenpoikaa.

Vergennes tyydytti täydellisesti kuningasta, joka lähetti heti häntä noutamaan. Mutta Vergennes kieltäytyi ilmaisten samalla syvän kiintymyksensä kuninkaaseen.

Silloin oli päätetty, että sisäministeri hoitaisi toistaiseksi myöskin rahaministerin tointa ja Dumouriez niinikään väliaikaisesti huolehtisi ulkoministerin tehtävistä, koska Naillac ei oleskellut tällöin Pariisissa.

Nämä neljä ministeriä, jotka täysin oivalsivat tilanteen vakavuuden, olivat sopineet, että jos kuningas ei pitäisi lupaustaan, jonka hinnalla Servan, Claviéres ja Roland oli karkoitettu ministeriöstä, he pyytäisivät eroansa.

Uusi ministeriö oli siis koolla.