Part 7

Tämä kaarti olisi kauhea ase kuninkuuden kädessä. Kuninkaan käskystä se voisi samota kansalliskokoukseen, miehittää Maneesin, vangita kansanedustajat tai surmata heidät viimeiseen mieheen. Sitäkin helpompaa sen olisi siepata haltuunsa kuningas, poistua hänen kanssansa Pariisista, viedä hänet rajalle ja järjestää toinen Varennesin pako, joka tällä kerralla onnistuisi.

Toukokuun 22 päivänä eli kolme viikkoa Tournayn ja Quiévrainin kaksoistappion jälkeen Pétion, Pariisin uusi pormestari joka oli nimitetty tähän toimeen kuningattaren vaikutuksesta — sama mies, joka oli noutanut kuningattaren Varennesista ja jota hän suosi, koska vihasi toista, joka oli päästänyt hänet pakenemaan — kirjoitti kansalliskaartin päällikölle kirjeen, jossa hän ilmaisi pelkäävänsä, että kuningas suunnitteli uutta pakoa, ja kehoitti päällikköä _pitämään silmällä ja vartioimaan kaikkea sekä lisäämään patrullien lukumäärää lähistöllä_.

Pitämään silmällä ja vartioimaan mitä? Pétion ei sitä maininnut.

Lisäämään patrullien lukumäärää lähistöllä. Minkä lähistöllä? Ei siitäkään hiiskuttu.

Mutta tarvitsiko puhuakaan Tuilerieistä tai kuninkaasta?

Ketä oli pidettävä silmällä? _Vihollista_.

Minkä lähistöllä oli lisättävä patrullien lukumäärää? _Vihollisleirin_.

Missä oli vihollisleiri? Tuilerieissä.

Kuka oli vihollinen? Kuningas.

Näin oli tämä suuri kysymys esitetty.

Ja Pétion, Chartresin pieni asianajaja, prokuraattorin poika; esitti sen Ludvig pyhän jälkeläiselle, Ludvig XIV:n perilliselle, Ranskan kuninkaalle!

Ranskan kuningas pahoitteli sitä, sillä hän oivalsi, että tuo ääni kaikui kauemmas kuin hänen omansa; hän pahoitteli sitä kirjeessä, joka departementin viranomaisten toimesta naulattiin Pariisin rakennusten seinille.

Mutta Pétion ei piitannut siitä vähääkään. Hän ei edes vastannut siihen. Hänen määräyksensä pysyivät voimassa.

Pétion oli siis todellinen kuningas. Ken sitä epäilee, näkee pian todistuksen.

Tiedonannossaan Bazire vaati, että kuninkaan perustuslaillinen kaarti hajotettaisiin ja sen päällikkö de Brissac määrättäisiin vangittavaksi.

Rauta oli kuuma. Girondelaiset takoivat sitä väkevinä seppinä, jommoisia he olivat. Nyt ratkaistaisiin, pysyisivätkö he pystyssä vai sortuisivat.

Päätös tehtiin samana päivänä. Perustuslaillinen kaarti määrättiin hajotettavaksi ja herttua de Brissac vangittavaksi; Tuileriein vartijoiksi pantiin kansalliskaartilaisia.

Voi, Charny, Charny, missä sinä olit? Sinä, joka Varennesissa olit pelastaa kuningattaren kolmellasadalla ratsumiehelläsi, mitä olisitkaan saanut toimeen Tuilerieissä kuudellatuhannella miehellä?

Charny eleli onnellisena, unohtaen kaikki Andréen sylissä.

X

Guénégaud-katu ja Tuileriein palatsi

Lukija muistanee vielä, että de Grave oli pyytänyt eroa ministerintoimesta. Kuningas oli melkein evännyt tämän pyynnön; Dumouriez oli evännyt sen tykkänään.

Dumouriezille oli tärkeätä säilyttää de Grave ministeriössä, sillä tämä oli hänen miehiään. Hän oli niin tehnytkin, mutta äsken mainitsemamme kaksoistappion johdosta hänen täytyi uhrata sotaministerinsä.

Hän hylkäsi ministerin ja viskasi hänet herkkupalana jakobiinien Kerberos-koiralle vaientaakseen ärhentelyn.

De Graven tilalle hän vallitsi eversti Servanin, paashien entisen opettajan, jota hän alkuaankin oli kuninkaalle ehdottanut. Hän ei varmaankaan tiennyt, mikä mies hänen uudesta työtoveristaan tulisi ja minkä iskun tämä mies antaisi kuninkuudelle.

Sillaikaa kun kuningatar valvoi Tuileriein ullakkoikkunoissa silmäillen näköpiiriä, eivätkö kauan odotetut itävaltalaiset jo pian tulisi esille, valvoi muuan toinen nainen pienessä salongissaan Guénégaud-kadun varrella.

Edellinen oli vastavallankumous, jälkimäinen vallankumous. Lukija oivaltaa, että on puhe rouva Rolandista. Juuri tämä nainen oli työntänyt Servanin ministeriöön, kuten rouva de Staël oli työntänyt sinne Narbonnen.

Naisten käsi on mukana kaikkialla näinä kauhun vuosina 91, 92 ja 93.

Servan ei poistunut rouva Rolandin salongista. Kuten kaikki girondelaiset, joiden henki ja valo tämä nainen oli, sai hänkin herätteitä tästä urheasta sielusta, joka paloi lakkaamatta eikä koskaan kulunut.

Rouva Rolandia väitettiin Servanin rakastajattareksi. Hän antoi ihmisten puhua ja tietäen viattomuutensa hymyili moiselle parjaukselle.

Joka päivä hän näki miehensä palaavan kotiin väsyneenä taistelusta, jota hänen täytyi käydä. Ministeri tunsi, kuinka häntä ja hänen työtoveriaan Clavièresia laahattiin kuilun partaalle, eikä silti mitään ollut näkyvissä. Kaikki voitiin väittää perättömäksi.

Iltana, jolloin Dumouriez oli tullut tarjoamaan hänelle sisäministerin salkkua, hän oli esittänyt ehtonsa.

»Minulla ei ole muuta omaisuutta kuin kunniani», oli hän sanonut, »ja minä tahdon, että kunniani säilyy tahrattomana, kun lähden ministeriöstä. Kaikissa istunnoissa olkoon läsnä sihteeri, joka kirjoittaa kunkin lausunnon pöytäkirjaan. Siten saadaan nähdä, olenko milloinkaan poikennut isänmaallisuuden ja vapauden polulta.»

Dumouriez oli suostunut. Hän tajusi, kuinka tärkeätä oli kääriä hänen kansan silmissä heikkoleimainen nimensä girondelaiseen vaippaan. Muuten hän oli niitä miehiä, jotka alati lupaavat ja pitävät sanansa vain mikäli olosuhteet vaativat. Niinpä hän ei nytkään täyttänyt lupaustaan, ja Roland kaipasi turhaan sihteeriään. Silloin Roland vetosi julkisuuteen.

Hän perusti sanomalehden, _Lämpömittarin_, mutta huomasi varsin pian itsekin, että istunnoissa käsiteltiin kysymyksiä, joiden julkaiseminen olisi ollut kavallusta ja edistänyt vihollisen asiaa.

Servanin nimitys tuli hänen avukseen.

Mutta se ei riittänyt. Dumouriezin lamauttama neuvosto ei saanut mitään toimeen.

Kansalliskokous oli sivaltanut iskun: se oli päättänyt hajoittaa perustuslaillisen kaartin ja vangita de Brissacin.

Toukokuun 29 päivän illalla Roland palasi kotiinsa Servanin seurassa ja ilmoitti tämän uutisen vaimolleen.

»Mitä on tehty virkaheitto-kaartilaisille?» kysyi rouva Roland.

»Ei mitään.»

»Ovatko he siis vapaina?»

»Ovat, mutta heidän on täytynyt luopua sinisestä asetakistaan.»

»Huomenna he pukeutuvat punaiseen asetakkiin ja kulkevat kaduilla sveitsiläisinä.»

Ja seuraavana päivänä Pariisin kadut kuhisivat kirjavanaan sveitsiläis-univormuja.

Virkaheitto-kaartilaiset olivat vaihtaneet asua, siinä kaikki.

He olivat yhä Pariisissa, kurkottaen kättä ulkomaalaiselle, viitaten tätä tulemaan ja valmiina aukaisemaan sille portit.

Roland ja Servan eivät keksineet minkäänlaista parannuskeinoa.

Rouva Roland otti paperiarkin, pani kynän Servanin käteen ja sanoi:

»Kirjoittakaa: 'Ehdotus, että heinäkuun 14 päivän juhlaksi Pariisiin järjestetään leiri parillekymmenelle tuhannelle vapaaehtoiselle...'»

Servan laski kynän kädestään, ennenkuin oli kirjoittanut lauseen loppuun.

»Kuningas ei suostu milloinkaan», väitti hän.

»Tätä toimenpidettä ei esitetäkään kuninkaalle, vaan kansalliskokoukselle. Ette te liioin esitä sitä ministerinä, vaan kansalaisena.»

Kuin salaman väläyksessä Roland ja Servan silmäilivät suunnatonta näköpiiriä.

»Ah, olette oikeassa!» huudahti Servan. »Tällä ehdotuksella ja pappeja koskevalla päätöksellä me pidämme kuningasta kurissa.»

»Käsitättehän vai kuinka? Papit jauhavat vastavallankumousta perheessä ja yhteiskunnassa. Papit ovat lisänneet uskontunnustukseensa lauseen: 'Ja ne, jotka maksavat veroa, tuomitaan kadotukseen?' Viisikymmentä valan vannonutta pappia on surmattu, heidän talonsa on ryöstetty, heidän peltonsa tallattu puolen vuoden aikana. Kansalliskokous säätäköön pakkolain kapinoivia pappeja vastaan. Kirjoittakaa anomuksenne valmiiksi, Servan. Roland sommittelee lakiehdotuksen.»

Servan kirjoitti lauseen loppuun.

Sillaikaa Roland sepitti seuraavaa:

»Kapinoiva pappi karkoitetaan maasta kuukauden kuluessa, jos kaksikymmentä verovelvollista kansalaista sitä vaatii, piiri sitä puoltaa ja hallitus kannattaa. Karkotettu saa matkakustannuksiksi kolme livreä päivittäin, kunnes hän saapuu rajalle.»

Servan luki ehdotuksensa, jossa vaadittiin leiriä parillekymmenelle tuhannelle vapaaehtoiselle. Roland luki pappien karkoitusta koskevan lakiehdotuksensa. Kysymyksen ydin olikin tässä. Toimiko kuningas rehellisesti vai oliko hän petturi? Jos kuningas oli vilpittömästi perustuslaillinen, hyväksyisi hän molemmat ehdotukset, mutta jos hän oli kavaltaja, panisi hän niitä vastaan kieltonsa.

»Minä allekirjoitan anomukseni yksityisenä kansalaisena», sanoi Servan.

»Ja Vergniaud esittää pappeja koskevan lakiehdotuksen», virkkoivat aviopuoliset yhteen ääneen.

Seuraa vana päivänä Servan jätti anomuksensa kansalliskokoukselle.

Vergniaud tunki lakiehdotuksen taskuunsa ja lupasi ottaa sen esille sopivan hetken koittaessa.

Samana iltana, kun kansalliskokous sai käsiteltäväkseen anomuksen, Servan tuli ministerineuvoston istuntoon.

Hänen tekonsa tiedettiin. Roland ja Clavières puolustivat sitä Dumouriezia, Lacostea ja Duranthonia vastaan.

»No, hyvä herra», huudahti Dumouriez, »tehkää tili esiintymisestänne!»

»Kenelle?» kysyi Servan.

»Kuninkaalle, kansalle, minulle!»

Servan hymyili.

»Herra», jatkoi Dumouriez, »te olette tänään astunut kauas vievän askelen».

»Niin olen, hyvä herra. Tiedän sen itsekin. Se on merkitykseltään mitä tärkein.»

»Onko kuningas valtuuttanut teidät menettelemään niin?»

»Ei ole, hyvä herra, myönnän sen.»

»Oletteko neuvotellut asiasta työtoverienne kanssa?»

»En ole, myönnän senkin.»

»Miksi siis olette niin tehnyt?»

»Koska se oli velvollisuuteni yksityisenä henkilönä ja kansalaisena.»

»Olette siis laatinut tulenaran ehdotuksenne yksityisenä miehenä ja kansalaisena?»

»Juuri niin,»

»Miksi siis olette nimikirjoituksenne alle merkinnyt arvoksenne: _sotaministeri_?»

»Koska halusin osoittaa kansalliskokoukselle, että olen valmis ministerinä kannattamaan, mitä olen yksityisenä kansalaisena ehdottanut.»

»Hyvä herra», huomautti Dumouriez, »tekonne on sekä huonon kansalaisen että huonon ministerin teko».

»Hyvä herra», vastasi Servan, »sallikaa minun itseni arvostella asioita, joka ovat omantunnon kysymyksiä.

Jos tarvitsen tuomaria näin arkaluontoisessa asiassa, koetan järjestää niin, ettei sen tuomarin nimi ole Dumouriez.»

Dumouriez kalpeni ja astui askelen Servania kohden. Tämä kosketti kädellä miekkansa pontta. Dumouriez teki samoin.

Tällöin astui kuningas sisälle. Hän ei tiennyt vielä Servanin ehdotuksesta.

Kaikki olivat vaiti.

Seuraavana päivänä keskusteltiin kansalliskokouksessa ehdotuksesta, että kaksikymmentä tuhatta vapaaehtoista majoitettaisiin Pariisiin.

Kuningas ihan jähmettyi, kun hän kuuli tämän uutisen, ja kutsutti puheilleen Dumouriezin.

»Te olette uskollinen palvelija», sanoi hän, »ja minä tiedän, kuinka te olette ajanut kuninkuuden etuja Servan-heittiötä vastaan».

»Kiitän teidän majesteettianne», vastasi Dumouriez.

Lyhyen vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

»Tietääkö kuningas, että ehdotus on hyväksytty?»

»En», vastasi kuningas, »enkä siitä väiltäkään. Olen päättänyt sovelluttaa tähän tapaukseen kielto-oikeuttani.»

Dumouriez ravisti päätänsä.

»Ettekö ole samaa mieltä, hyvä herra?» kysäisi kuningas.

»Sire», vastasi Dumouriez, »voimatta millään keinoin tehdä vastarintaa, kansan enemmistön epäluulon, jakobiinien raivon ja tasavaltalaispuolueen syvämietteisen politiikan maalitauluna te julistaisitte sillä teollanne ilmisodan».

»Tulkoon vain ilmisota! Koska käyn sotaa ystäviäni vastaan, voin käydä sitä myöskin vihollisiani vastaan.»

»Sire, edellisessä teillä on kymmenen voiton, jälkimäisessä yhtä monta tappion mahdollisuutta.»

»Ettekö siis tiedä, mitä tarkoitusta varten ne kaksikymmentä tuhatta miestä tänne kerätään?»

»Jos teidän majesteettinne sallii minun puhua vapaasti viisi minuuttia, toivon voivani todistaa teille, etten ainoastaan tiedä, mitä niillä tahdotaan teettää, vaan lisäksi arvaan, mitä tulee tapahtumaan.»

»Puhukaa, herra», sanoi kuningas, »minä kuuntelen».

Ja nojaten kyynärpäänsä nojatuolin käsipuuhun ja tukien päätänsä kämmentä vasten Ludvig XVI kuunteli.

»Sire», aloitti Dumouriez, »ne, jotka ovat panneet alulle tämän asian, ovat yhtä paljon isänmaan kuin kuninkaan vihollisia».

»No, nyt myönnätte sen itsekin!» keskeytti kuningas.

»Menen vielä pitemmälle ja väitän, että sen toteuttaminen saa aikaan suuria onnettomuuksia.»

»Entä sitten?»

»Sallikaa, sire...»

»Jatkakaa, jatkakaa!»

»Sotaministeri on menetellyt hyvin rikollisesti vaatiessaan kerättäväksi Pariisin lähistölle kaksikymmentätuhatta miestä, vaikka armeijamme muutenkin ovat heikot, rajamme uhatut ja kassamme tyhjät.»

»Niin, niin, rikollisesti kylläkin», vahvisti kuningas.

»Eikä vain rikollisesti, sire, vaan lisäksi typerästi, mikä on vielä pahempaa! Onhan varomatonta ehdottaa kansalliskokoukselle kerättäväksi tänne kuriton lauma vetoamalla sen yltiöisänmaallisiin tunteisiin, sillä ensimmäinen kunnianhimoinen seikkailija voi käyttää sitä hyväkseen.»

»Ah, Servanin takana on Gironde.»

»Niinpä kyllä», myönsi Dumouriez, »mutta Gironde ei siitä hyödy, sire».

»Ehkä feuillantit hyötyvät, vai kuinka?»

»Ei kumpikaan puolue, mutta kyllä jakobiinit, joiden kannattajia on kaikkialla valtakunnassa ja joilla noiden parinkymmenen tuhannen vapaaehtoisen joukossa on kenties yhdeksäntoistatuhatta opetuslasta. Uskokaa minua, sire, tuo päätös kaataa päätöksentekijät.»

»Jos olisin siitä varma, tuntisin saaneeni melkein täyden lohdutuksen!» huudahti kuningas.

»Minun käsittääkseni, sire, se päätös on, vaarallinen kansalle, kuninkaalle, kansalliskokoukselle ja etenkin sen aikaansaajille, joiden rangaistukseksi se koituu. Siitä huolimatta neuvon teitä vahvistamaan sen. Se on keksitty niin ovelasti, että luulen, sire, sen lähteneen jonkin naisen päästä.»

»Rouva Rolandin varmaankin? Mikseivät naiset kehrää ja kudo sukkia sen sijaan että sekaantuvat politiikkaan?»

»Mitä sille voi, sire! Maintenon, Pompadour ja du Barry ovat vieroittaneet naiset entisistä askareistaan. Päätösehdotus on sommiteltu perin viekkaasti, siitä kiisteltiin kiihkeästi, ja se hyväksyttiin intomielisesti. Kaikki ovat villissä tämän onnettoman päätöksen taida. Jos esitätte kieltonne, pannaan se silti täytäntöön. Kahdenkymmenentuhannen asemasta, jotka kerätään laillista tietä ja joita siis voidaan pitää edes jonkunlaisessa kurissa, maakunnista saapuu lähestyvän liittojuhlan johdosta neljäkymmentätuhatta, jotka voivat yhdellä iskulla kumota perustuslain, hajoittaa kansalliskokouksen ja kaataa valtaistuimen... Jos olisimme voittajia sensijaan että olemme voitettuja», lisäsi Dumouriez alentaen ääntänsä, »jos voisin jollakin verukkeella antaa Lafayettelle ylipäällikkyyden ja satatuhatta miestä hänen käytettäväkseen, niin sanoisin: 'Sire, älkää vahvistako sitä!' Meidät on lyöty ulkona ja sisällä, ja siksi sanon: 'Sire, vahvistakaa se!'»

Tällöin koputettiin huoneen ovelle.

»Sisään!» kehoitti Ludvig XVI.

Tulija oli kamaripalvelija Thierry.

»Sire», sanoi tämä, »oikeusministeri Duranthon pyytää puhutella teidän majesteettianne».

»Mitä hän haluaa? Käykää katsomassa, Dumouriez.»

Kenraali poistui.

Tällöin kuningattaren puolelle johtavan oven verho työntyi syrjään, ja Marie-Antoinette astui esille.

»Sire, sire», sanoi hän, »pysykää lujana! Dumouriez on jakobiini kuten muutkin! Hän on pitänyt päässänsä punaista myssyä! Tiedättehän lisäksi, että mieluummin tuhoudun ilman Lafayettea kuin pelastun hänen avullaan!»

Kun Dumouriezin askelten ääni lähestyi ulkoa, painui oviverho takaisin ja näky katosi.

XI

Kuninkaan kielto-oikeus

Kun verho oli painunut paikoilleen, aukeni ovi.

»Sire», ilmoitti Dumouriez, »Vergniaudin ehdotuksesta on pappeja koskeva asetus hyväksytty».

»Haa», huudahti kuningas ja nousi, »tämä on salaliitto! Mitä siinä asetuksessa sanotaan?»

»Asetus on tässä, sire. Duranthon oli tuomassa sitä teille. Arvelin, että teidän majesteettinne suvaitsisi lausua siitä oman yksityisen käsityksensä, ennenkuin siitä keskusteltaisiin ministeriön istunnossa.»

»Olette menetellyt järkevästi. Antakaahan se paperi tänne.»

Ja kiihtymyksen värähdyttämällä äänellä kuningas luki asetuksen, jonka sanamuodon lukija jo tuntee.

Luettuaan kuningas rutisti paperin ja viskasi sen kauas lattialle.

»Minä en vahvista milloinkaan mokomaa asetusta!» kivahti hän.

»Suokaa anteeksi, sire», rohkeni Dumouriez huomauttaa, »että jälleen olen eri mieltä kuin teidän majesteettinne».

»Hyvä herra», virkkoi kuningas, »voin epäröidä politiikkaa koskevissa asioissa, mutta uskonnollisissa kysymyksissä en milloinkaan! Valtiollisia seikkoja arvostelen älyni mukaan, ja äly voi pettää. Uskonnon asioissa noudatan omantunnon ääntä, ja omatunto on pettämätön!»

»Sire», huomautti Dumouriez, »vuosi sitten te vahvistitte pappien valaa koskevan asetuksen».

»Niinpä tein», myönsi kuningas, »mutta minut pakotettiin!»

»Sire, silloin teidän olisi pitänyt esittää kieltonne. Jälkimäinen asetus on edellisen johdonmukainen seuraus. Edellinen on aiheuttanut kaikki Ranskan onnettomuudet. Jälkimäinen on näiden onnettomuuksien lääke, se on kova, mutta ei julma. Edellinen oli uskontoa koskeva laki, se loukkasi ihmisen vapautta määrätä kantansa jumalanpalvelusta koskevissa kysymyksissä. Jälkimäinen on poliittinen laki, joka kajoaa vain kuningaskunnan turvallisuuteen ja rauhaan. Se turvaa vannomattomien pappien elämän vainolta. Teidän kieltonne ei pelasta heitä, päinvastoin te riistätte siten heiltä lain suojan, panette heidät alttiiksi verilöylyille, yllytätte ranskalaisia ryhtymään heidän teurastajikseen. Minun käsitykseni, sire — suokaa anteeksi soturin suorasukaisuus — minun käsitykseni on siis, että koska teitte virheen — uskallan sen sanoa — vahvistaessanne pappien valaa koskevan asetuksen, teidän kieltonne, sovellutettuna tähän toiseen asetukseen, joka voisi tyrehdyttää puhkeamaisillaan olevan veritulvan, raskauttaisi teidän majesteettinne omaatuntoa kaikilla niillä rikoksilla, joihin kansa ryhtyisi.»

»Mutta mihin rikoksiin se ryhtyisi, hyvä herra? Voiko se ryhtyä törkeämpiin rikoksiin kuin mitä se jo on tehnyt?» kysyi muuan ääni huoneen perältä.

Dumouriez säpsähti kuullessaan värähtelevän äänen, jonka metallisoinnusta ja korostuksesta hän tunsi sen kuningattaren ääneksi.

»Ah, madame», sanoi hän, »olisin mieluummin päättänyt tämän asian kahdenkesken kuninkaan kanssa».

»Herra», virkkoi kuningatar hymyillen Dumouriezille katkerasti ja luoden kuninkaaseen miltei halveksivan silmäyksen, »aion tehdä teille vain yhden kysymyksen».

»Minkälaisen, madame?»

»Luuletteko kuninkaan voivan sietää kauempaa Rolandin uhkailuja, Clavièresin hävyttömyyksiä ja Servanin konnuuksia?»

»En, madame», vastasi Dumouriez, »olen niistä yhtä kiihtynyt kuin tekin. Ihailen kuninkaan kärsivällisyyttä, ja koska nyt olemme puuttuneet tähän asiaan, uskallan pyytää kuningasta muuttamaan ministeriönsä tykkänään toisenlaiseksi».

»Tykkänään?» ihmetteli kuningas.

»Niin. Teidän majesteettinne erottakoon meidät kaikki kuusi ja valitkoon, jos voi, uudet miehet, jotka eivät kuulu mihinkään puolueeseen.»

»Ei, ei», sanoi kuningas. »Minä haluan, että te jäätte, te ja kelpo Lacoste, samoin Duranthon. Mutta tehkää minulle palvelus ja vapauttakaa minut niistä kolmesta julkeasta vehkeilijästä, sillä minä vakuutan teille, herra, että kärsivällisyyteni on lopussa.»

»Se on vaarallista, sire.»

»Ja te kavahdatte vaaraa?» ilkkui kuningatar.

»En, madame», vastasi Dumouriez. »Mutta haluan esittää ehtoni.»

»Ehtonne?» toisti kuningatar ylpeästi.

Dumouriez kumarsi.

»Ilmoittakaa ne, herra», kehoitti kuningas.

»Sire», vastasi Dumouriez, »minä olen kolmen puolueen maalitauluna. Girondelaiset, feuillantit ja jakobiinit pommittavat minua minkä ennättävät. Olen menettänyt kansansuosion täydellisesti, ja koska hallitusohjia voi edes hiukan pitää käsissään vain yleisen mielipiteen kannattamana, voin teille olla todelliseksi hyödyksi vain yhdellä ehdolla.»

»Mikä se ehto on?»

»Se, sire, että kuulutetaan, minun ja molempien toverien! jääneen ministeriöön vain vahvistamaan vastikään päätetyt kaksi asetusta.»

»Se ei käy päinsä!» huudahti kuningas.

»Mahdotonta, mahdotonta!» säesti kuningatar.

»Kieltäydyttekö?»

»Pahin vihollisenikaan, hyvä herra», vastasi kuningas, »ei voisi esittää ankarampia ehtoja kuin te nyt».

»Sire», sanoi Dumouriez, »aatelismiehenä ja soturina vannon, että pidän niitä välttämättöminä turvallisuudellenne.»

Sitten hän virkkoi kuningattarelle:

»Madame, vaikkette omasta puolestanne sitä tekisikään, vaikka te Maria Teresian urheana tyttärenä halveksittekin vaaraa ja hänen esimerkkinsä mukaan olette valmis uhmaamaankin sitä, niin muistakaa, ettette ole yksin. Ajatelkaa kuningasta, ajatelkaa lapsianne! Sensijaan että syöksisitte heidät kuiluun liittykää minuun pysäyttääksemme hänen majesteettinsa sen kuilun partaalla, jonne hänen valtaistuimensa on kaatumaisillaan! Jos minä» — hän kääntyi puhumaan kuninkaalle — »jos minä pidin tarpeellisena niiden kahden asetuksen vahvistamista, ennenkuin hänen majesteettinsa lausui haluavansa vapautua kolmesta häntä kiusaavasta vehkeilijästä, käsittänette, että pidän sitä toimenpidettä tuiki välttämättömänä nyt, kun heidät aiotaan karkoittaa ministeriöstä. Jos karkoitatte heidät vahvistamatta asetuksia, on kansalla kaksi syytä närkästyä teihin. Se pitää teitä perustuslain vihollisena ja karkoitettuja ministerejä marttyyreinä, enkä minä takaa, etteivät parin päivän perästä mitä vakavimmat tapahtumat uhkaisi sekä kruunuanne että henkeänne. Minä puolestani sanon ennakolta teidän majesteetillenne, etten siinä tapauksessa voi, en edes teitä palvellakseni, toimia, en sano vastoin periaatteitani, vaan vastoin vakaumustani. Duranthon ja Lacoste ovat minun kannallani. En kuitenkaan puhu heidän nimessään. Minusta henkilökohtaisesti puhuttaessa toistan mitä olen jo sanonut teille, sire, että jään ministeriöön vain sillä ehdolla, että teidän majesteettinne vahvistaa molemmat asetukset.»

Kuningas teki kärsimättömän liikkeen. Dumouriez kumarsi ja peräytyi ovelle päin. Kuningas ja kuningatar vaihtoivat keskenään pikaisen silmäyksen.

»Herra Dumouriez!» kehoitti kuningatar.

Dumouriez pysähtyi.

»Ajatelkaa toki, kuinka vastenmielistä kuninkaan on vahvistaa asetus, joka kerää Pariisiin kaksikymmentätuhatta roistoa, sillä nehän voivat murhata meidät!»

»Madame», vastasi Dumouriez, »myönnän, että vaara on uhkaava. Senvuoksi sitä on katsottava silmiin arkailematta, mutta sitä ei pidä liioitella. Asetus säätää, että toimeenpaneva valta valitsee leiripaikan näille kahdellekymmenelletuhannelle miehelle, jotka eivät kaikki ole roistoja. Siinä mainitaan myöskin, että sotaministerin tehtäväksi tulee nimittää heidän upseerinsa ja päällystönsä.»

»Mutta sotaministerinähän on Servan!»

»Ei, sire, Servanin poistuttua olen minä sotaministeri.»

»Ah, tekö?» huudahti kuningas.

»Tekö rupeatte sotaministeriksi?» kysyi kuningatar.

»Kyllä, madame, ja minä toivon voivani kääntää vihollisianne vastaan miekan, joka nyt häilyy päänne päällä.»

Kuningas ja kuningatar silmäilivät jälleen toisiaan kuin neuvotellakseen.

»Olettakaa», jatkoi Dumouriez, »että minä määrään leiripaikaksi Soissonsin kaupungin, nimitän päälliköksi erään tarmokkaan ja älykkään kenraaliluutnantin ja hänen apulaisikseen kaksi kelpo marsalkkaa. Joukko järjestetään pataljooniksi ja kun neljä tai viisi pataljoonaa on koottu ja aseistettu, suostuu sotaministeri kenraalien pyyntöihin ja lähettää miehet rajalle. Silloin te huomaatte, sire, että asetus, joka on harkittu pahassa mielessä, koituukin hyödyksi eikä suinkaan turmioksi.»

»Mutta», huomautti kuningas, »oletteko varma, että saatte valtuuden sijoittaa tuon leiripaikan Soissonsiin?»

»Vastaan siitä.»

»Ottakaa siis sotaministerin toimi», sanoi kuningas.

»Sire, ulkoministerinä minulla on vain helppo ja epäsuora vastuu, mutta toisin on laita sotaministerin. Teidän kenraalinne ovat minun vihamiehiäni ja te olette vastikään nähnyt heidän heikkoutensa. Minä joudun vastuuseen heidän harha-askelistaan. Mutta koska asia koskee teidän majesteettinne henkeä, kuningattaren ja kuninkaallisten lasten turvallisuutta ja perustuslain loukkaamattomuutta, niin minä suostun. Olemme siis päässeet yksimielisyyteen kahdenkymmenentuhannen miehen leirittämistä koskevasta asetuksesta, sire.»