Part 6

Hänen tuloaan ei ollut odotettu. Liian rohkeata oli kuninkaan ministerin esiintyä jakobiini-kerhossa. Ja kun hänen nimensä ilmoitettiin, suuntautuivat kaikki katseet häneen.

Mitä tekisi Robespierre hänet nähdessään?

Robespierre kääntyi kuten muutkin, höristi korviaan, kun kenraalin nimi kulki suusta suuhun, rypisti kulmakarvojaan ja muuttui jälleen yhtä kylmäksi ja tyyneksi kuin oli ollutkin.

Jäätävä äänettömyys vallitsi kokoushuoneessa.

Dumouriez käsitti polttaneensa kaikki sillat takanaan.

Yhdenvertaisuuden merkiksi jakobiinit olivat hiljattain hyväksyneet punaisen myssyn. Vain kolme neljä kerhon jäsentä oli arvellut, että heidän isänmaallinen mielialansa oli kyllin tunnettu, jottei heidän tarvitsisi pitää päässänsä tätä todistuskappaletta.

Robespierre oli yksi näistä miehistä.

Dumouriez ei empinyt. Hän viskasi oman hattunsa kauas luotaan, sieppasi lähinnä istuvan isänmaanystävän päästä punaisen myssyn, painoi sen päähänsä korville asti ja nousi puhujalavalle omaksuen siis tämän yhdenvertaisuuden merkin. Koko sali puhkesi suosionosoituksiin.

Kyykäärmeen sihinää muistuttava ääni kuului silloin näiden suosionosoitusten keskeltä, ja ne lakkasivat heti. Se ääni lähti Robespierren ohuilta huulilta.

Dumouriez tunnusti myöhemmin, ettei luotien vinkaisu, kun ne suhahtivat jalan päässä hänen korviensa ohi, ollut milloinkaan saanut häntä värisemään niin kuin Arrasin entisen edustajan sihisevä ääni. Mutta hän oli tiukka ottelija, kenraali ja puhuja yhtaikaa; häntä oli vaikea heittää satulasta joko sotatanterella tai puhujalavalla.

Tyynesti hymyillen hän odotti, kunnes jäätävä hiljaisuus oli palannut saliin, ja aloitti sitten värähtelevällä äänellä:

»Veljet ja ystävät, kaikki elämäni hetket aion tästedes pyhittää kansan tahdon noudattamiseen, samalla oikeuttaakseni perustuslaillisen kuninkaan luottamuksen. Ulkovaltojen kanssa asioidessani tulen käyttämään vapaan kansan kaikki voimat, ja nämä neuvottelut johtavat ennen pitkää joko kestävään rauhaan tai ratkaisevaan sotaan.»

Robespierren sihinästä huolimatta sali puhkesi jälleen suosionosoituksiin.

»Jos sota syttyy», jatkoi puhuja, »aion taittaa poliittisen kynäni ja siirryn armeijaan entiselle paikalleni voittaakseni tai kuollakseni vapaana veljieni kanssa! Raskas taakka on hartioillani; auttakaa minua sitä kantamaan. Tarvitsen neuvoja. Antakaa niitä minulle sanomalehdissänne. Sanokaa minulle totuus, kaikkein puhtain totuus, mutta hylätkää herjaus älkääkä hylätkö kansalaista, jonka tunnette vilpittömäksi ja pelottomaksi ja joka uhrautuu vallankumouksen asialle.»

Dumouriez lopetti ja astui puhujalavalta suosiohuutojen raikuessa. Tämä suosionosoitus ärsytti Collot-d'Herboisia, näyttelijää, jolle oli usein vihelletty ja harvoin hurrattu.

»Miksi tämä suosio?» huusi hän paikaltaan. »Jos Dumouriez tulee tänne ministerinä, ei hänelle tarvitse vastata mitään; jos hän tulee liittolaisena ja veljenä, täyttää hän vain velvollisuutensa ja asettuu meidän kannallemme. Me voimme vastata hänelle vain yhdellä tavalla: toimikoon hän kuten on puhunut!»

Dumouriez heilautti kättänsä merkiksi, että sitä juuri hän oli tarkoittanutkin.

Silloin Robespierre nousi, ankara hymy kasvoillaan. Kaikki oivalsivat, että hän aikoi mennä puhujalavalle ja hänen tieltänsä väistyttiin. Koska hän aikoi puhua, syntyi hiljaisuus.

Mutta tämä hiljaisuus oli toista lajia kuin se, jolla Dumouriezia oli tervehditty; se oli lauhkeaa ja kuin sametilla verhottua.

Hän astui puhujalavalle ja aloitti juhlalliseen tapaansa:

»En ole niitä, jotka pitävät tuiki mahdottomana, että joku ministeri voisi olla isänmaanystävä, ja siksi otankin tyytyväisin mielin vastaan lupaukset, jotka Dumouriez on meille antanut. Kun hän on täyttänyt nämä lupaukset, kun hän on masentanut viholliset, jotka ovat kohottaneet aseensa meitä vastaan hänen edeltäjiensä ja niiden vehkeilijäin toimesta, jotka yhä, vaikka eräät ministerit onkin karkoitettu, johtavat maan hallitusta, vasta silloin olen valmis antamaan hänelle tunnustuksen, mutta silloinkaan en ajattele, ettei kuka tahansa kunnon kansalainen olisi hänen vertaisensa. Kansa yksin on suuri ja kunnioitettava, ministerihallituksen kalistimet ovat tyhjää sen edessä. Kunnioituksesta kansaa kohtaan ja kunnioituksesta ministeriä itseäänkin kohtaan minä vaadin, ettei hänen saapumistaan joukkoomme tervehditä suosionosoituksella, joka voisi viitata yleisen mielialan muutokseen. Hän pyytää meiltä neuvoja. Minä puolestani lupaan antaa hänelle neuvoja, jotka ovat hyödyksi hänelle ja kansan asialle. Niin kauan kuin Dumouriez loistavilla isänmaallisilla teoilla ja ennen kaikkea isänmaalle tekemillään todellisilla palveluksilla osoittaa olevansa kunnon kansalaisten veli ja kansan puolustaja, löytää hän täältä tukijoita. En kavahda ministerien läsnäoloa tässä kerhossa, mutta minä sanon, että milloin joku ministeri pyrkii olemaan täällä jotakin muuta kuin kunnon kansalainen, minä vaadin hänen karkoitustaan. Toivon kuitenkin, ettei sellaista tapahtuisi.»

Suosionosoitusten raikuessa tämä terävä puhuja lähti puhujalavalta. Mutta alimmalla portaalla väijyi häntä ansa.

Siellä seisoi Dumouriez, käsivarret levitettyinä ja haltioitumista teeskennellen.

»Hyveellinen Robespierre», huudahti hän, »lahjomaton kansalainen, salli minun syleillä sinua!»

Ja entisen kansanedustajan estelyistä huolimatta Dumouriez painoi hänet rintaansa vasten.

Nähtiin vain teko eikä huomattu vastenmielisyyttä, jota se Robespierressä herätti. Koko sali puhkesi jälleen huutamaan suosiota.

»Tule», kuiskasi Dumouriez Brissotille, »ilveily on näytelty! Olen pannut päähäni punaisen myssyn ja syleillyt Robespierreä. Minä olen siis nyt pyhimys.»

Salin ja parvekkeitten huutaessa hurraata hän asteli ovelle.

Ulkona muuan vahtimestarin asuun pukeutunut nuori mies vaihtoi ministerin kanssa nopean silmäyksen ja vieläkin nopeamman kädenlyönnin.

Tämä nuori mies oli Chartresin herttua.

Kello löi yksitoista. Brissot opasti Dumouriezia. Kiireisin askelin he pyrkivät Rolandien luokse, jotka yhä asuivat Guénégaud-kadun varrella.

Brissot oli ilmoittanut aviopuolisoille edellisenä iltana, että Dumouriez aikoi Gensonnén ja hänen, Brissotin, kehoituksesta esittää kuninkaalle Rolandia sisäministeriksi, ja tällöin kysynyt Rolandilta, tunsiko hän itsensä kyllin voimakkaaksi sellaista taakkaa kantamaan. Roland oli vastannut yksivakaisesti kuten aina, että hän luuli jaksavansa.

Dumouriez tuli nyt ilmoittamaan, että nimitys oli tapahtunut.

Roland ja Dumouriez tunsivat toisensa vain nimeltä. He eivät olleet tavanneet toisiaan tätä ennen. Niinpä on helppo käsittää, että vastaiset virkatoverit silmäilivät toisiaan uteliaina.

Tavanomaisten kohteliaisuuksien jälkeen, kun Dumouriez oli ilmaissut Rolandille erikoisen tyytyväisyytensä, että hallitukseen oli voitu kutsua niin valistunut ja rehti isänmaanystävä kuin Roland, siirtyi keskustelu tietysti kuninkaaseen.

»Siltä taholta tulee vastus», huomautti Roland hymyillen.

»No niin, siinä suhteessa te huomaatte minut lapsekkaaksi, mikä ei ole kunniaksi huomiokyvylleni», sanoi Dumouriez. »Minä nähkääs pidän kuningasta rehtinä miehenä ja vilpittömänä isänmaanystävänä.»

Ja huomattuaan, että rouva Roland hymyili, hän lisäsi:

»Samaa ei tunnu rouva Roland ajattelevan.»

»Oletteko tavannut kuninkaan?» kysyi tämä.

»Olen.»

»Oletteko tavannut kuningattaren?»

Dumouriez puolestaan jätti vastaamatta ja tyytyi vain hymyilemään.

Sitten sovittiin, että tavattaisiin seuraavana päivänä kello yksitoista aamulla valantekoa varten. Kansalliskokouksesta mentäisiin kuninkaan puheille.

Kello oli puoli kaksitoista. Dumouriez olisi mielellään jäänyt vielä hetkeksi. Mutta Rolandien vaatimattomien elintapojen mukaan ilta oli jo kulunut pitkälle.

Miksi Dumouriezin teki mieli jäädä?

Pikaisella silmäyksellä, jonka Dumouriez sisälle astuessaan oli luonut vaimoon ja mieheen, hän oli heti havainnut miehen vanhuuden — Roland oli kymmenen vuotta Dumouriezia vanhempi ja Dumouriez näytti kaksikymmentä vuotta Rolandia nuoremmalta — ja vaimon rehevyyden. Rouva Roland oli, kuten aikaisemmin on kerrottu, kaivertajan tytär, lapsesta alkaen työskennellyt isänsä työpajassa ja vaimoksi tultuaan miehensä työhuoneessa. Työ, ankara kaitsija, oli suojellut neitoa, kuten se sopi suojelemaan myös vaimoa.

Dumouriez oli niitä miehiä, jotka eivät voi nauramatta katsella vanhoja aviomiehiä eivätkä nuorta vaimoa himoitsematta. Niinpä hän tuntuikin vastenmieliseltä sekä miehestä että vaimosta.

He antoivat Brissotin ja kenraalin huomata, että oli jo myöhä, ja vieraat lähtivät.

»No», kysyi Roland vaimoltaan, kun ovi oli sulkeutunut, »mitä arvelet vastaisesta työtoveristamme?»

Rouva Roland hymähti.

»On miehiä», sanoi hän, »joita ei tarvitse silmätä kahta kertaa voidakseen heitä arvostella. Tuolla miehellä on terävä äly, notkea luonne ja valheellinen katse. Hän sanoi olevansa erittäin tyytyväinen sen isänmaallisen valinnan johdosta, jota hän tuli ilmoittamaan sinulle, mutta enpä kummastelisi, jos hän jonakin päivänä karkoittaa sinut ministeriöstä.»

»Se on tarkalleen minunkin käsitykseni», myönsi Roland.

Ja molemmat menivät levolle rauhallisin mielin kuten ainakin. Kumpikaan ei aavistanut, että kohtalon, rautainen käsi oli piirtänyt heidän nimensä verisin kirjaimin vallankumouksen lehdille.

Seuraavana päivänä uusi ministeriö vannoi virkavalan kansalliskokouksessa, minkä jälkeen se siirtyi Tuilerieihin.

Rolandilla oli jalassa paulakengät, koska hänellä ilmeisesti ei ollut varaa ostaa solkia. Päässä hänellä oli pyöröhattu, sillä hän ei pitänyt milloinkaan muunlaista.

Hän meni Tuilerieihin siis tavallisessa asussaan ja pysytteli viimeisenä.

Juhlamenojen ohjaaja de Brézé päästi ensimmäiset viisi sisälle, mutta pysäytti Rolandin. Tämä ei voinut käsittää, miksi häneltä evättiin pääsy.

»Minä olen ministeri, kuten nuo toisetkin», sanoi hän, »ja lisäksi sisäministeri».

Juhlamenojen ohjaaja ei näyttänyt sitä lainkaan uskovan.

Dumouriez kuuli kiistan ja ehätti välittämään.

»Miksette laske herra Rolandia sisälle?» kysyi hän.

»Mutta, hyvä herra», vastasi juhlamenojen ohjaaja väännellen käsiään, »kuinka saatan laskea sisälle miehen, jolla on pyöröhattu eikä solkia kengissä!»

»Voi, voi, kaikki on hukassa!» sanoi Dumouriez kylmäverisesti. »Pyöröhattu eikä solkia kengissä!»

Ja hän työnsi Rolandin kuninkaan työhuoneeseen.

IX

Ulkona ja sisällä

Tätä ministeriötä, jonka oli näin työlästä päästä kuninkaan työhuoneeseen, voi sanoa sotaministeriöksi.

Maaliskuun 1 päivänä oli keisari Leopold kuollut italialaisessa haaremissaan, itse keksimiensä irstailujen uhrina..

Kuningatar, joka oli kerran lukenut jostakin jakobiinien sepittämästä lentolehtisestä, että leivoksella tai jollakin muulla sellaisella voitaisiin Itävallan keisari lähettää iankaikkisuuteen, ja kutsuttanut luoksensa Gilbertin kysyäkseen häneltä, tunnettiinko mitään yleispätevää vastamyrkkyä, selitti julkisesti, että hänen veljensä oli myrkytetty.

Leopoldin mukana meni hautaan Itävallan heilahteleva politiikka.

Frans II, joka nyt nousi valtaistuimelle — olemme tunteneet hänet, sillä oltuaan isiemme aikalainen hän ehti hallita meidänkin aikanamme [Frans II kuoli v. 1835. — Suom.] — oli syntyperältään saksalainen ja italialainen. Tämä Firenzessä syntynyt itävaltalainen oli heikko, kiivas, kavala, mutta pappien mukaan rehellinen mies. Kylmä ja teeskentelevä, salaten kaksinaamaisuutensa tyynen pinnan alle, hymyilevään naamariin, joka kauhistutti jäykkyydellään, hän liikkui kuin automaattikone, kuin Don Juanin kuvernöörin patsas, kuin Tanskan kuninkaan, Hamletin, haamu. Hän lahjoitti tyttärensä voittajalleen, jottei tarvinnut luovuttaa maitansa, ja iski häntä selkään heti kun pohjan puhurit pakottivat toisen peräytymään? [Marie Louise, Napoleonin toinen puoliso, oli Frans II:n tytär. — Suom.] Tämä Frans II oli Venetsian lyijykammioiden ja Spielbergin vankikoppien mies, Andryanen ja Silvio Pellicon teloittaja!

Sellainen oli emigranttien suojelija, Preussin liittolainen, Ranskan vihollinen.

Ranskan Wienin-lähettiläs de Noailles oli melkein kuin vanki omassa palatsissaan.

Ranskan Berlinin-lähettiläästä de Ségurista kulki huhu, että hän saapui urkkimaan Preussin kuninkaan salaisuuksia rupeamalla tämän mielitiettyjen rakastajaksi. Ja Preussin kuninkaalla oli rakastajattaria!

De Ségur esittäytyi julkisessa vastaanotossa samalla hetkellä kuin Koblenzista saapunut sanansaattaja.

Kuningas kääntyi selin Ranskan lähettilääseen ja kysyi kaikkien kuullen prinssien sanansaattajalta, kuinka Artoisin kreivi jaksoi.

Preussi luuli siihen aikaan, kuten se luulee nykyisinkin, kulkevansa saksalaisuuden etunenässä. Se eleli yhä Fredrik suuren outojen filosofisten perinnäistapojen lumoissa, samaisen Fredrikin, joka suosi turkkilaisten vastarintaa ja Puolan vallankumouksia ja samaan aikaan tukehdutti Hollannin vapauden ja jonka pitkäkyntinen hallitus kalasteli vallankumouksien sameassa vedessä siepaten milloin Neuchâtelin, milloin osan Pommeria tai Puolaa.

Frans II ja Fredrik Wilhelm olivat Ranskan näkyvät viholliset. Toistaiseksi näkymättömiä vihollisia olivat Englanti, Venäjä ja Espanja.

Koko tämän liittoyhtymän johtajaksi oli ajateltu Ruotsin sotaista kuningasta, jättiläiseksi sonnustautunutta kääpiötä, jolla oli nimenä Kustaa III ja jota Katarina II piteli käsissään.

Frans II:n noustessa Itävallan keisarinistuimelle julkastiin seuraavanlainen manifesti:

»1. Saksan prinsseille on palautettava heidän ranskalaiset maa-alueensa — toisin sanoin tunnustettava Itävallan lääniherruus Ranskan departementeissa ja koko Ranskassa.

2. Avignon on luovutettava, jotta Provence irroitettaisiin Ranskasta, kuten ammoin oli ollut laita.

3. Kuninkuus on palautettava asemaan, jossa se oli ollut kesäkuun 23 päivänä 1789.»

Tämä julistus vastasi varmaankin kuninkaan ja kuningattaren salaisia toiveita.

Dumouriez kohautti niille olkapäitään.

Tuntui siltä, että Itävalta oli nukkunut kesäkuun 23 päivänä ja kolme vuotta nukuttuaan uskoi heränneensä kesäkuun 24:ntenä.

Maaliskuun 16 päivänä 1792 Kustaa III murhattiin eräissä tanssiaisissa.

Kahta päivää myöhemmin — Ranskassa ei tiedetty vielä tämän murhan tapahtuneen — Itävallan julistus saapui Dumouriezille, joka vei sen heti Ludvig XVI:lle.

Yhtä kiihkeästi kuin kuningatar, äärimmäisten keinojen nainen, halusi sotaa, josta hän toivoi vapautusta itselleen, yhtä paljon kuningas pelkäsi sitä, sillä hän harrasti välittäviä keinoja, hitautta, houkuttelua ja metkuja.

Jos sota syttyisi, joutuisi hän voitettaessa voittoisan kenraalin armoille ja hävittäessä kansan armoille, joka panisi hänet siitä vastuuseen, huutaisi petosta ja syöksyisi Tuilerieihin. Ja jos vihollinen tunkeutuisi Pariisiin asti, kenet se toisi mukanaan? Monsieurin, valtakunnan sijaishallitsijan.

Jos emigrantit palaisivat Pariisiin, olisi seurauksena, että Ludvig XVI pantaisiin viralta, Marie-Antoinettea syytettäisiin uskottomuudesta ja kuninkaalliset lapset ehkä julistettaisiin äpäriksi.

Kuningas luotti itävaltalaisiin, saksalaisiin ja preussilaisiin, mutta epäili emigrantteja.

Julistusta lukiessaan hän oivalsi kuitenkin, että aika oli tullut Ranskan tarttua sotakalpaan ja ettei voitu kauempaa epäröidä.

Huhtikuun 20 päivänä kuningas ja Dumouriez tulivat kansalliskokoukseen ja esittivät Itävallalle osoitetun sodanjulistuksen. Sitä tervehdittiin haltioitunein suosionosoituksin.

Tällä juhlallisella hetkellä, jota romaaninsepittäjä ei uskalla kuvailla, vaan jättää sen historioitsijan tehtäväksi, oli Ranskassa neljä hyvin erilaista valtiollista puoluetta: ehdottomat kuningasmieliset — kuningatar kuului niihin; perustuslailliset kuningasmieliset — jollaiseksi kuningas väitti itseään; tasavaltalaiset ja anarkistit.

Ehdottomilla rojalisteilla ei ollut — paitsi kuningatarta — ilmeistä johtajaa Ranskassa.

Ulkomailla heitä edustivat Monsieur, Artoisin kreivi, Condén prinssi ja Lotringin Kaarlo-herttua.

Herrat de Breteuil Wienissä ja Merci d'Argenteau Brysselissä olivat kuningattaren valtuutettuja tämän puolueen keskuudessa.

Perustuslaillisen puolueen päämiehiä olivat Lafayette, Bailly, Barnave, Lameth, Duport ja feuillantit.

Kuningas ei parempaa toivonutkaan kuin luopua yksinvaltaisesta kuninkuudesta ja kulkea heidän mukanaan, mieluummin kuitenkin jälkijoukossa kuin etunenässä.

Tasavaltalaisten johtajia olivat Brissot, Vergniaud, Guadet, Pétion, Roland, Isnard, Ducos, Condorcet ja Couthon.

Anarkistien johtomiehiä olivat Marat, Danton, Santerre, Gonchon, Camille Desmoulins, Hébert, Legendre, Fabre-d'Englantine ja Collot-d'Herbois.

Dumouriez kuului mihin puolueeseen tahansa, kunhan siitä vain koituisi hänelle etua ja mainetta.

Robespierre oli painunut pimentoon: hän odotti.

Kenelle uskottaisiin se vallankumouksen sotalippu, jota Dumouriez, häilyvä isänmaanystävä, heilutti kansalliskokouksen puhujalavalla?

Lafayettelleko, Mars-kentän miehelle?

Lucknerilleko? Ranska tunsi hänet vain siitä pahasta, mitä hän oli tehnyt puoluemiehenä seitsenvuotisen sodan aikana.

Rochambeaulleko, joka hyväksyi vain puolustussodan ja oli syvästi pahastunut, kun Dumouriez antoi ohjeensa suoraan hänen luutnanteilleen sallimatta hänen vanhan kokemuksensa ensin tarkastaa niitä.

Näille kolmelle miehelle oli uskottu kolmen taisteluvalmiin armeijakunnan päällikkyys.

Lafayette johti keskusarmeijaa. Hänen piti kiireesti rynnätä Maas-jokea pitkin Givetistä Namuriin.

Luckner vartioisi Franche-Comtéta.

Rochambeau valtaisi Flandrian.

Saatuaan tukea armeijaosastolta, jonka Rochambeau lähettäisi Flandriasta Bironin johdolla, Lafayette valtaisi Namurin ja marssisi Brysseliin, missä häntä odottaisi Brabantin vallankumous, syli avoinna.

Lafayettelle tulisi kaunis tehtävä. Hän toimisi iskujoukoissa. Dumouriez varasi hänelle ensimmäisen voiton. Tämä voitto tekisi hänestä ylipäällikön.

Kun voitokkaasta Lafayettesta tulisi ylipäällikkö ja Dumouriez olisi sotaministeri, viskattaisiin punainen myssy nurkkaan, toisella kädellä nitistettäisiin girondelaiset, toisella jakobiinit. Vastavallankumous olisi siten suoritettu.

Entä Robespierre?

Kuten on mainittu, Robespierre oli vetäytynyt pimentoon, ja monet väittivät, että puuseppä Duplayn työhuoneesta johti maanalainen käytävä Ludvig XVI:n kuninkaalliseen asuntoon.

Siitäkö kenties johtui, että Angoulêmen herttuatar myöhemmin maksoi eläkettä neiti de Robespierrelle?

Mutta nyt, kuten aina, Lafayette oli itselleen uskoton.

Myöhemmin käytäisiin sotaa rauhankannattajien kanssa. Muonanhankitsijat olivat erikoisesti Ranskan vihollisten ystäviä. He olisivat mielellään jättäneet ranskalaiset joukot vaille elin- ja ammustarpeita, ja niin he tosiaan tekivätkin varatakseen leivän ja ruudin preussilaisille ja itävaltalaisille.

Sitäpaitsi — se on tarkoin huomattava — mies, joka turvautui salaisiin vehkeilyihin ja pimeihin metkuihin, Dumouriez näet, ei laiminlyönyt suhteitaan orleanistien kanssa. Niistä tulikin myöhemmin hänen tuhonsa.

Biron oli orleanistikenraali.

Näin siis feuillanttien ja orleanistien, Lafayetten ja Bironin, tulisi sivaltaa ensimmäiset miekaniskut, toitottaa ensimmäistä voitontorvea.

Huhtikuun 28 päivän aamulla Biron valtasi Quiévrainin ja marssi Monsiin päin.

Seuraavana päivänä — huhtikuun 29:ntenä — Théobald Dillon marssi Lillestä Tournayn suunnalle. Biron ja Dillon olivat ylimyksiä, molemmat kauniita, urheita miehiä, nautiskelijoita ja henkeviä, Richelieun koulun oppilaita, edellinen kelpo isänmaanystävä, jälkimäisen kanta hieman epäselvä, sillä hän ei ollut ehtinyt tutkia sitä asiaa. Hänen kohtalonsa oli saada väkivaltainen loppu.

Olemme joskus varemmin maininneet, että rakuunat edustivat armeijan aristokraattista ainesta. Kaksi rakuunarykmenttiä kulki Bironin kolmentuhannen jalkamiehen etunenässä.

Äkkiä, ennenkuin vihollista näkyikään, rakuunat alkoivat huutaa: »Pelastukoon ken voi! Meidät on kavallettu!»

Sitten he pyörsivät takaisin, syöksyivät, yhä huutaen, jalkaväen sekaan ja hajoittivat sen rivit. Jalkaväki luuli, että heitä ajettiin takaa, ja kapaisi pakosalle sekin. Pakokauhu oli täydellinen.

Samoin kävi Dillonin.

Dillon kohtasi yhdeksänsadan miehen vahvuisen itävaltalaisjoukon. Hänen etujoukkonsa rakuunat pelästyivät, pakenivat, laahasivat jalkaväen mukanaan, jättivät kuormaston, tykistön, ajoneuvot oman onnensa nojaan ja pysähtyivät vasta Lillessä.

Täällä pakolaiset panivat kehnoutensa päällikköjen tilille ja surmasivat Théobald Dillonin ynnä everstiluutnantti Bertoisin. Ruumiit luovutettiin sitten Lillen rahvaalle, joka hirtti ne ja tanssi niiden ympärillä.

Kuka oli järjestänyt tämän tappion, jonka tarkoituksena oli nostaa hämminkiä isänmaanystävissä ja luottamusta vihollisissa?

Gironde, joka oli halunnut sotaa ja nyt vuoti verta tästä saamastaan kaksoishaavasta, syytti hovia, toisin sanoin kuningatarta — ja täytyy myöntää, että kaikki merkit tukivat tätä syytöstä.

Gironden ensimmäinen aikomus olikin antaa Marie-Antoinettelle isku iskusta.

Mutta kuninkuudelle oli suotu aikaa pukeutua rautapaitaan, paljoa tukevampaan kuin oli ollut kuningattaren valmistuttama, jonka kestävyyttä hän oli yhdessä Andréen kanssa eräänä yönä koetellut pyssynluodilla.

Kuningatar oli näet vähitellen järjestänyt uudelleen kuuluisan perustuslaillisen henkivartioston, jonka muodostamisen edellinen kansalliskokous oli hyväksynyt ja johon kuului kuusituhatta miestä.

Entä millaisia miehiä? Tappelupukareita ja miekkailumestareita, jotka uskalsivat kansalliskokouksen penkeiltäkin solvaista isänmaallisia kansanedustajia; Bretagnen ja Vendéen aatelismiehiä, Nimesin ja Arlesin provencelaisia, rotevia pappismiehiä, jotka sen nojalla, etteivät olleet vannoneet valaa, olivat viskanneet kaapunsa nurkkaan ja tarttuneet vihkivesiruiskun asemasta miekkaan, puukkoon, pistooliin, ynnä lauma Pyhän Ludvigin järjestön ritareita, jotka tulivat ties mistä ja saivat nauhan ties minkä ansion perusteella. Dumouriez valittaa sitä seikkaa muistelmissaan: minkälainen hallitus nykyistä seuranneekin, ei se voi korottaa entiseen arvoon tätä kaunista ja onnetonta ritarimerkkiä, jota ihan tuhlaten jaellaan. Kahdessa vuodessa oli tehty kuusituhatta ritaria!

Ulkoministeri olikin kieltäytynyt ottamasta vastaan tätä ritarimerkkiä ja annattanut sen de Wattevillelle, Ernestin sveitsiläisrykmentin majurille.

Ensin olisi siis kolhaistava tätä rautapaitaa ja sitten iskettävä kuninkaaseen ja kuningattareen.

Äkkiä levisi huhu, että entisessä sotaopistossa säilytettiin valkoista lippua, joka pantaisiin pian liehumaan. Kuningas muka oli sen lahjoittanut. — Tämä muistutti lokakuun 5 ja 6 päivän mustaa kokardia.

Kun tunnettiin kuninkaan ja kuningattaren vallankumousvastaiset mielipiteet, ihmeteltiin aika lailla, ettei nähty valkoisen lipun vielä liehuvan Tuileriein katolla; ainakin odotettiin sen jonakin aamuna ilmestyvän jonkun toisen rakennuksen katolle.

Huhu tämän valkoisen lipun olemassaolosta sai rahvaan ryntäämään kasarmille.

Upseerit yrittivät vastarintaa, mutta sotamiehet jättivät heidät pulaan.

Löydettiin kämmenen kokoinen valkoinen lippu, joka törrötti kruununprinssin lahjoittamasta kakusta.

Mutta tämän tyhjänpäiväisen kangaskaistaleen ohella löydettiin joukko kuninkaan kunniaksi sepitettyjä runoja, kasa kansalliskokousta herjaavia lauluja ynnä tuhansittain vallankumousvastaisia lentokirjasia.

Bazire lähti kiireesti ilmoittamaan asiasta kansalliskokoukselle: kuninkaan kaarti oli puhjennut ilonhuutoihin, kun oli tullut viesti Tournayn ja Quiévrainin tappioista; se oli lausunut toivomuksen, että Valenciennes joutuisi kolmen päivän perästä vihollisen haltuun ja että vihollinen tulisi Pariisiin parin viikon kuluttua.

Oli tapahtunut muutakin. Muuan tämän kaartin jäsen, kunnon ranskalainen, nimeltään Joachim Murat, joka oli arvellut joutuvansa oikeaan perustuslailliseen kaartiin, kuten sen nimi edellytti, oli jättänyt erohakemuksen — hänet tahdottiin lahjoa ja lähettää Koblenziin.