Part 5

»Miksette neuvo minua panemaan päähäni punaista myssyä?»

»Miksei, sire, jos se kelpaisi keinoksi», sanoi Dumouriez.

Kuningas silmäili tovin aikaa epäluuloisesti miestä, joka vastasi hänelle näin. Sitten hän virkkoi:

»Te haluatte siis vakinaista ministeriöä, herra Dumouriez?»

»En halua mitään, sire... Olen valmis ottamaan vastaan kuninkaan käskyt, mutta olisi miellyttävämpää, että kuninkaan käskyt lähetettäisiin minulle rajalle eikä Pariisiin.»

»Entä jos päinvastoin määräisin teidät jäämään Pariisiin ja ottamaan haltuunne ulkoasiainministerin salkun, mitä te sanoisitte?»

Dumouriez hymyili.

»Sire, minä sanoisin, että teidän majesteettinne on päässyt ennakkoluuloista, joita teihin on minusta juurrutettu.»

»No niin, herra Dumouriez, kuitenkin kaikitenkin... te olette ministerini.»

»Sire, uhraudun palvelukseenne, sire, mutta...»

»Ehtojako?»

»Selityksiä, sire.»

»Puhukaa, kuuntelen.»

»Ministerin toimi ei ole samaa, mitä se oli ennen. Pysyen yhä teidän majesteettinne uskollisena palvelijana minusta tulee kansan palvelija heti kun astun ministeriöön. Tästä päivästä alkaen älkää siis odottako minulta kielenkäyttöä, johon edeltäjäni ovat teidät totuttaneet. Minä en voi puhua muuta kuin mikä on sopusoinnussa vapauden ja perustuslain kanssa. Työhöni syventyneenä minä en voi esiintyä huomaavaisena hovimiehenä. Minulla ei ole aikaa sellaiseen. Minä rikon kaikkia hovisääntöjä vastaan palvellakseni paremmin kuningasta. Työskentelen vain teidän ja neuvoston kanssa ja sanon teille ennakolta, sire, että se työ on taistelua.»

»Taistelua, herra? Entä minkä vuoksi?»

»Oh, se on varsin luonnollista, sire. Melkein koko teidän diplomaattikuntanne on avoimesti vastavallankumouksellinen. Minä kehoitan teitä muuttamaan sitä, vastustan teidän makuanne uusia miehiä valittaessa ja ehdotan teidän majesteetillenne alamaisia, joita ette tunne edes nimeltä, ja toisia, jotka ovat teistä vastenmielisiä.»

»Mutta siinä tapauksessa, hyvä herra...?» keskeytti Ludvig XVI nopeasti.

»Siinä tapauksessa, sire, että teidän majesteettinne inhoava kanta on liian voimakas tai liian hyvin perusteltu, minä tottelen, koska te olette käskijä. Mutta jos teidän valintaanne vaikuttaa ympäristö tai jos se näyttää jotenkuten huonontavan asemaanne, minä rukoilen teidän majesteettianne valitsemaan minulle seuraajan... Sire, ajatelkaa hirveitä vaaroja, jotka uhkaavat valtaistuintanne. Sitä on tuettava yleisellä luottamuksella. Sire, kaikki riippuu teistä.»

»Sallikaa minun keskeyttää teidät, hyvä herra.»

»Sire...»

Ja Dumouriez kumarsi.

»Niitä vaaroja olen jo kauan ajatellut.»

Kuningas osoitti Kaarlo I:n muotokuvaa ja jatkoi pyyhkien nenäliinalla otsaansa:

»Minä haluaisin unohtaa ne, mutta tuossa on taulu, joka palauttaa ne alati mieleeni!»

»Sire...»

»Malttakaa, en ole vielä lopettanut, hyvä herra. Tilanne on samanlainen, vaarat ovat siis samat. White Hallin mestauslava pystytetään kenties Grève-toiille.»

»Katselette liian etäälle, sire.»

»Silmäilen taivaanrantaa, hyvä herra. Jos niin käy, nousen mestauslavalle kuten Kaarlo ensimmäinenkin nousi, ehkä en yhtä uljaasti, mutta kuitenkin hyvänä kristittynä... Jatkakaa, herra Dumouriez.»

Dumouriez oli hetken aikaa vaiti. Häntä ihmetytti tuo luonteenlujuus, jommoista hän ei ollut odottanut.

»Sire», sanoi hän, »sallikaa minun siirtää keskustelu toisilla aloille».

»Kuten haluatte, herra», vastasi kuningas; »Minä vain tahdon todistaa, etten pelkää tulevaisuutta, jolla minua halutaan peloitella, tai että jos sitä pelkäänkin, olen siihen jo valmistautunut.»

»Sire», sanoi Dumouriez, »tuleeko minun yhä katsoa itseäni valitsemaksenne ulkoasiainministeriksi senkin jälkeen, mitä minulla on ollut kunnia sanoa teille?»

»Kyllä, hyvä herra.»

»Ensimmäiseen neuvoston istuntoon tuon neljä kirjelmää. Sanon kuninkaalle ennakolta, etteivät ne missään suhteessa, perusteluiltaan tai tyyliltään, muistuta edeltäjieni sommitelmia. Ne on muovailtu olosuhteitten mukaan. Jos tämä ensimmäinen työni miellyttää teidän majesteettianne, niin jatkan; ellei, sire, niin ajoneuvot ovat alati valmiina viemään minut palvelemaan Ranskaa ja kuningastani rajalla. Mitä teidän majesteetillenne lienee sanottukin valtiomieskyvystäni», lisäsi Dumouriez, »sota on sentään oikea alani, ja se on ollut kuusineljättä vuotta kaikissa harrastuksissani etusijalla».

Hän kumarsi lähteäkseen.

»Odottakaa», kehoitti kuningas. »Olemme nyt sopineet yhdestä seikasta. Jäljellä on kuusi muuta, joista nimikään on sovittava.»

»Virkatoverini?»

»Niin. En soisi teidän tulevan sanomaan minulle, että se tai se häiritsee teidän työtänne. Valitkaa ministeriönne, hyvä herra.»

»Sire, te panette minut suureen vastuuseen.»

»Minä luulin sen vastaavan toivomuksianne, että jätän asian teidän vastuullenne.»

»Sire», huomautti Dumouriez, »en tunne Pariisissa ketään muuta kuin erään Lacosten, jota suosittelen teidän majesteetillenne meriministeriksi.»

»Lacoste?» toisti kuningas. »Vähäpätöinen laivaston varusmestariko?»

»Hän juuri, sire. Mies, joka jätti erohakemuksensa herra de Boynesille mieluummin kuin suostui tekemään vääryyttä.»

»Se on hyvä suositus... Entä toiset?»

»Neuvottelen, sire.»

»Saanko tietää, keiden kanssa neuvottelette?»

»Brissotin, Condorcetin, Pétionin, Rödererin, Gensonnén...»

»Toisin sanoin koko girondelais-puolueen kanssa...»

»Niin, sire.»

»Käyköön niin. Saamme nähdä, suoriutuuko Gironde leikistä paremmin kuin perustuslailliset ja feuillantit.»

»Sitten vielä muuan seikka, sire.»

»Mikä se on?»

»Haluan kuulla, miellyttävätkö lupaamani neljä kirjelmää teitä.»

»Sen näemme illalla, hyvä herra.»

»Tänä iltanako, sire?»

»Niin, asia on kiireellinen. Meillä on ylimääräinen neuvottelu, johon paitsi teitä tulevat herrat de Grave ja Cahier de Gerville.»

»Entä Duport du Tertre?»

»Hän on jättänyt erohakemuksensa.»

»Olen illalla teidän majesteettinne käskettävissä.»

Ja Dumouriez kumarsi hyvästiksi.

»Odottakaa vielä hetki», kehoitti kuningas. »Minäpä paljastan teidät.»

Tällöin astuivat huoneeseen kuningatar ja madame Elisabeth. Molemmilla naisilla oli kädessä rukouskirja.

»Madame», sanoi kuningas Marie-Antoinettelle, »tässä on herra Dumouriez, joka lupaa palvella meitä hyvin ja jonka avulla me tänä iltana järjestämme uuden ministeriön».

Dumouriez kumarsi, ja kuningatar silmäili uteliaana pikku miestä, jonka oli määrä vaikuttaa ratkaisevasti Ranskan asioihin.

»Hyvä herra», virkkoi hän, »tunnetteko tohtori Gilbertin?»

»En tunne, madame», vastasi Dumouriez.

»Ettekö? Tutustukaa siis häneen.»

»Voisinko saada tietää, minkälaisena miehenä kuningatar suosittelee häntä?»

»Verrattomana ennustajana. Kolme kuukautta sitten hän sanoi minulle, että teistä tulee herra de Narbonnen seuraaja.»

Tällöin aukaistiin kuninkaan työhuoneen ovi. Ludvig XVI oli menossa messuun.

Dumouriez lähti ulos kuninkaan perässä.

Kaikki hovimiehet väistyivät hänen tieltään kuin ruttotautisen edestä.

»Minähän sanoin, että paljastan teidät», kuiskasi kuningas hänen korvaansa.

»Ylimystön edessä, sire», vastasi Dumouriez. »Kuningas on suvainnut antaa minulle uuden armonosoituksen.»

Ja hän poistui.

VII

Verhon takana

Illalla, sovittuun aikaa, Dumouriez tuli palatsiin mukanaan neljä kirjelmää. Herrat de Grave ja Cahier de Gerville olivat jo paikalla ja odottelivat kuningasta.

Kuningas puolestaan näkyi vain odotelleen Dumouriezin saapumista tullakseen esille, sillä tuskin oli tämä astunut huoneeseen yhdestä ovesta, kun kuningas jo astui esille toisesta.

Molemmat ministerit nousivat nopeasti. Dumouriez oli vielä seisoallaan, ja hänen tarvitsi vain kumartaa. Kuningas tervehti heitä nyökkäämällä päätänsä.

Sitten hän istuutui nojatuoliin pöydän keskikohdalle ja sanoi:

»Istumaan, hyvät herrat!»

Dumouriez oli tällöin huomaavinaan, että ovi, josta kuningas oli tullut, oli jätetty auki ja että oviverho liikahti.

Tuuliko sitä häilytti? Vai koskettiko sitä joku henkilö, jota ei näkynyt verhon takaa, mutta joka kuuli kaikki, mitä huoneessa sanottiin?

Ministerit istuutuivat.

»Onko teillä kirjelmät mukana, hyvä herra?» kysyi kuningas Dumouriezilta.

»On, sire.»

Ja kenraali otti taskustaan neljä kirjettä.

»Mille valloille ne on osoitettu?»

»Espanjalle, Itävallalle, Preussille ja Englannille.»

»Lukekaa ne.»

Dumouriez silmäili toistamiseen oviverhoa, jonka häilähtely sai hänet vakuutetuksi, että joku kuunteli sen takana.

Hän alkoi lukea lujalla äänellä.

Hän oli sepittänyt kirjelmät kuninkaan nimessä, mutta perustuslain henkeen — uhkailematta, mutta osoittamatta heikkoutta.

Hän kosketteli niissä kunkin valtion todellisia etuja, mikäli Ranskan vallankumous oli omiaan niihin vaikuttamaan.

Koska jokainen näistä valloista valitteli jakobiinien kyhäämiä häväistyskirjoituksia, syytti hän näiden halveksittavien sepustusten synnystä painovapautta, joka auringon lailla panee monenlaisen vahingollisen rikkaruohon rehoittamaan, mutta samalla saa viljavan sadon tuleentumaan.

Lopuksi hän pyysi rauhaa vapaalle kansalle, jonka perinnöllinen edustaja kuningas oli.

Kuningas kuunteli jokaista uutta kirjelmää yhä tarkkaavammin.

Kun Dumouriez oli lopettanut, sanoi hän:

»Ah, en ole vielä milloinkaan moista kuullut, herra kenraali!»

»Sillä tavalla pitäisi ministerien aina kirjoittaa ja puhua kuninkaitten nimessä», huomautti Cahier de Gerville.

»Hyvä on», sanoi kuningas, »antakaa kirjelmät tänne.

Ne lähetetään huomenna.»

»Sire, lähetit ovat valmiina ja odottavat Tuileriein pihassa», virkkoi Dumouriez.

»Olisin halunnut otattaa niistä jäljennökset näyttääkseni ne kuningattarelle», lausui kuningas hieman hämillään.

»Olen aavistanut teidän majesteettinne halun», vastasi Dumouriez, »ja tässä on neljä jäljennöstä, joiden sanamuodon täsmällisyyden minä takaan»..

»Lähettäkää siis kirjelmänne», kehoitti kuningas.

Dumouriez meni ovelle, josta oli tullut. Muuan ajutantti odotteli sen takana. Tälle hän antoi kirjelmät.

Hetkeä myöhemmin kuului hevosten kavionkopsetta, kun ne yhtaikaa karauttivat Tuileriein pihamaalta.

»Tapahtukoon niini» virkkoi kuningas kuin vastaukseksi omille ajatuksilleen, sittenkun tämä paljon merkitsevä melu oli tauonnut. »Ja tarkastelkaamme nyt ministeriötänne.»

»Sire», vastasi Dumouriez, »toivon hartaasti, että teidän majesteettinne pyytäisi herra Cahier de Gervilleä pysymään parissamme».

»Olen jo pyytänyt häntä jäämään», selitti kuningas.

»Valitettavasti minun täytyy yhä kieltäytyä, sire. Terveyteni heikkenee päivä päivältä. Minä tarvitsen lepoa.»

»Kuuletteko, herra?» sanoi kuningas Dumouriezille.

»Kyllä, sire.»

»No», jatkoi kuningas, »nimittäkää ministerinne, hyvä herra».

»Onhan meillä herra de Grave, joka halunnee jäädä paikalleen.»

De Grave levitti kätensä.

»Sire», virkkoi hän, »äsken herra Dumouriezin sanat ihmetyttivät teitä suoruudellaan, mutta minun sanani kummastuttavat teitä vielä enemmän nöyryydellään».

»Puhukaa, hyvä herra», kehoitti kuningas.

»Kas tässä, sire», sanoi de Grave ja otti taskustaan erään paperin, »on hieman ankara mutta jokseenkin totuudenmukainen arvostelu, jonka muuan hyvin ansiokas nainen on minusta laatinut. Suvaitkaa lukea se.»

Kuningas otti paperin ja luki:

»De Grave on sotaministeri. Hän on kaikissa suhteissa pieni mies. Luonto on tehnyt hänet lempeäksi ja ujoksi. Ennakkoluulot syyttävät häntä ylpeäksi, mutta sydämeltään hän on rakastettava. Siitä johtuu, että yrittäessään sovittaa näitä ristiriitoja hän ei saa aikaan mitään, Olen näkevinäni hänen astelevan hovimiehenä kuninkaan perästä, heiveröisen ruumiin kannatellessa hänen päätänsä ylpeästi koholla, valkuaiset näkyvissä hänen sinisilmistään, jotka hän aterian jälkeen saa pysymään auki vain juomalla kolme tai neljä kupillista kahvia. Hän puhuu vähän, ikäänkuin kainostelisi, mutta tosiasiallisesti siitä syystä, ettei hänellä ole ajatuksia. Hänen osastonsa työt panevat hänen päänsä niin pyörälle, että hän tulee lähipäivinä pyytämään eroa toimestaan.»

»Tosiaankin», sanoi Ludvig XVI, joka oli empinyt lukea kirjoitusta loppuun saakka ja tehnyt sen vain de Graven jatkuvista kehoituksista, »tämä on tosiaankin naisen sepittämä arviointi. Onkohan rouva de Staël sen kirjoittaja?»

»Ei, se on lähtenyt paremmasta kynästä, sire: rouva Rolandin kädestä.»

»Te sanoitte, herra de Grave, että olette samaa mieltä itsestänne?»

»Monessa suhteessa, sire. Jään siis ministeriöön, kunnes seuraajani on perehtynyt tehtäviinsä. Senjälkeen pyydän teidän majesteettianne hyväksymään erohakemukseni.»

»Olitte oikeassa, herra. Teidän sananne kummastuttavat minua enemmän kuin herra Dumouriezin. Jos ehdottomasti haluatte vetäytyä syrjään, ottaisin mielelläni seuraajaksenne teidän valitsemanne henkilön.»

»Siinä tapauksessa pyydän teidän majesteetiltanne lupaa saada suositella herra Servania. Hän on rehellinen mies sanan kaikissa merkityksissä, luonteeltaan luja, tavoiltaan puhdas, vakava kuin filosofi, lämminsydäminen kuin nainen. Lisäksi hän on valistunut isänmaanystävä, urhea soturi ja tarkka virkamies.»

»Herra Servan hyväksytään! Meillä on nyt siis kolme ministeriä: herra Dumouriez, ulkoasiain hoitaja, herra Servan, sotaministeri, ja herra Lacoste, meriministeri. Kenestä saamme rahaministerin?»

»Herra Clavièresista, sire, jos suvaitsette. Hän on talouskysymysten tarkka tuntija ja erinomaisen taitava käsittelemään rahoja.»

»Niin», myönsi kuningas, »hän kuuluu olevan hyvin toimelias ja uuttera työmies, mutta äkäinen, itsepäinen, oikullinen ja vaikea keskusteluissa».

»Se virhe on yhteinen kaikilla numeromiehillä, sire.»

»Sivuuttakaamme siis herra Clavièresin virheet ja hyväksykäämme hänet rahaministeriksi. Ajatelkaamme nyt oikeusministeriä. Kenelle annamme sen toimen?»

»Minulle on suositeltu herra Duranthonia, bordeauxilaista asianajajaa, sire.»

»Girondelainen tietysti?»

»Niin, sire. Hän on hyvin oppinut, tunnollinen mies ja mallikelpoinen kansalainen, mutta heikko ja hidas. Me lietsomme häneen tulta ja olemme lujia hänenkin puolestaan.»

»Jäljellä on vielä sisäministeri.»

»Yleisen käsityksen mukaan herra Roland on sovelias siihen toimeen, sire.»

»Tarkoitatte kai rouva Rolandia?»

»Molempia, sekä herraa että rouvaa.»

»Tunnetteko heidät?»

»En, sire, mutta mikäli minulle on vakuutettu, edellinen muistuttaa Plutarkoksen miehiä, jälkimäinen Titus Liviuksen naistyyppiä.»

»Tiedättekö, herra Dumouriez, mikä nimi ministeriöllenne annetaan tai oikeammin, miksi sitä jo sanotaan?»

»En tiedä, sire.»

»_Sanskulotti_-ministeriöksi.»

»Nimi kelpaa, sire. Sitä selvemmin havaitaan, että me olemme miehiä,»

»Ovatko kaikki virkatoverinne valmiit astumaan toimeensa?»

»Tuskin puolellekaan on asiasta ilmoitettu.»

»Suostuvatko he?»

»Olen siitä varma.»

»Hyvä on, herra. Ylihuomenna pidetään ensimmäinen istunto.»

»Ylihuomenna, sire.»

»Te tiedätte», sanoi kuningas Cahier de Gervillelle ja de Gravelle, »että voitte ylihuomiseen asti harkita asiaa, hyvät herrat».

»Sire, olemme jo harkinneet ja saavumme ylihuomenna vain luovuttamaan virat seuraajillemme.»

Ministerit poistuivat.

Mutta ennenkuin he ehtivät isoille portaille, saavutti heidät muuan kamaripalvelija, joka sanoi Dumouriezille:

»Herra kenraali, kuningas pyytää teitä seuraamaan minua. Hänellä on jotakin sanottavaa.»

Dumouriez tervehti seuralaisiaan, ja kun nämä olivat poistuneet, tiedusti hän kamaripalvelijalta:

»Kuningas vai kuningatar?»

»Kuningatar, hyvä herra, mutta hänen mielestään oli tarpeetonta noiden toisten tietää, että hän kutsuu teidät puheilleen.»

»Ah, sitä pelkäsinkin!» sanoi Dumouriez ja ravisti päätänsä.

»Kieltäydyttekö?» kysyi kamaripalvelija, joka oli itse Weber.

»En, seuraan teitä.»

»Tulkaa.»

Kamariherra opasti Dumouriezin hämärien käytävien kautta kuningattaren huoneeseen.

Mainitsematta kenraalia nimeltä hän ilmoitti:

»Täällä on henkilö, jota teidän majesteettinne haluaa puhutella.»

Dumouriez astui sisälle. Milloinkaan, ei edes silloin kun hän valmistui hyökkäämään tai tunkeutui linnoitukseen, hänen sydämensä ei ollut sykkinyt näin kiivaasti. Hän tajusi sen johtuvan siitä, ettei häntä ollut milloinkaan uhannut näin suuri vaara. Tielle, jota hän nyt kulki, oli siroitettu ruumiita, eläviä tai kuolleita, ja hän saattoi törmätä Calonnen, Neckerin, Mirabeaun, Barnaven tai Lafayetten ruumiiseen.

Kuningatar käveli huoneessa edestakaisin. Hän oli hyvin kiihtynyt.

Dumouriez pysähtyi kynnykselle. Ovi sulkeutui hänen takanaan.

Kuningatar lähestyi häntä majesteetillisin elein ja suuttuneen näköisenä.

»Hyvä herra», aloitti hän iskien tapansa mukaan suoraan asian ytimeen, »te olette tällä hetkellä kaikkivoipa. Mutta se on kansan suosiota, ja kansa musertaa nopeasti epäjumalansa. Teillä kuuluu olevan paljon kykyä. Kyetkää siis ensiksikin käsittämään, ettemme me, kuningas ja minä, voi sietää kaikkia näitä uudistuksia. Teidän perustuslakinne on eräänlainen ilmapumppu. Kuninkuus tukehtuu siihen ilman puutteesta. Olen kutsuttanut teidät tänne sanoakseni teille, että teidän on, ennenkuin menette pitemmälle, määrättävä kantanne ja valittava joko meidät tai jakobiinit.»

»Madame», vastasi Dumouriez, »olen lohduton siitä tuskallisesta luottamuksesta, jota teidän majesteettinne on osoittanut minulle, mutta koska arvasin, että kuningatar oli kätkeytynyt oviverhon taakse, tiesin odottaa, mitä nyt on tapahtunut».

»Olette siis myöskin valmistunut vastaamaan?» sanoi kuningatar.

»Niin olen, madame. Olen kuninkaan ja kansan välittäjä, mutta ennen kaikkea kuulun isänmaalle.»

»Isänmaalle, isänmaalle!» kertasi kuningatar. »Kuningas ei ole siis enää mitään, koska koko maailma kuuluu isänmaalle eikä kukaan hänelle!»

»Kyllä, madame, kuningas on alati kuningas, mutta hän on vannonut valan perustuslaille, ja siitä hetkestä alkaen, jolloin se vala vannottiin, kuninkaan tulee olla perustuslain ensimmäisiä orjia.»

»Pakotettu vala, hyvä herra! Se ei ole vala eikä mikään!»

Dumouriez oli vaiti tovin ja etevänä näyttelijänä silmäili kuningatarta syvästi säälien.

»Madame», sanoi hän sitten, »sallikaa minun huomauttaa teille, että teidän, kuninkaan ja korkeitten lastenne pelastus on sen perustuslain varassa, jota te halveksitte ja joka pelastaa teidät, jos suostutte etsimään pelastusta sen avulla... Palvelisin teitä huonosti, madame, ja palvelisin kuningasta huonosti, jos puhuisin teille toisin.»

Mutta kuningatar keskeytti hänet käskevällä kädenliikkeellä.

»Oh, hyvä herra, vakuutan teille, että kuljette väärää tietä!»

Ja hän lisäsi, äänessään sanoin kuvaamaton uhkansävy:

»Varokaa!»

»Madame», sanoi Dumouriez ihan tyynesti, »olen yli viidenkymmenen ikäinen, elämäni on kulunut monenlaisten vaarojen merkeissä, ja suostuessani muodostamaan ministeriön tiesin hyvin, että ministerinvastuu ei suinkaan olisi pahin vaara, joka minua uhkaa».

»Ah», huudahti kuningatar ja löi kätensä yhteen, »se vielä puuttui, että herjaatte minua, hyvä herra!»

»Herjaanko teitä, madame?»

»Niin... Tahdotteko, että selitän teille äskenlausumienne sanojen ajatuksen?»

»Tehkää niin, madame.»

»No niin, te tarkoititte, että minä voisin murhauttaa teidät... Voi, voi, hyvä herra!»

Kaksi raskasta kyyneltä vierähti kuningattaren silmistä.

Dumouriez oli mennyt niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Hän tiesi nyt, mitä oli halunnut tietää, että näet tuossa kuivuneessa sydämessä oli vielä jokin tunneherkkä säie.

»Jumala varjelkoon minua loukkaamasta kuningatartani sillä tavoin!» sanoi hän. »Teidän majesteettinne on liian suuri, liian ylevä luonne, jotta verivihollisennekaan voisi epäillä teistä mitään sellaista. Te olette osoittanut sankariutta, jota olen aina ihaillut ja joka on kiinnittänyt minut teihin.»

»Puhutteko totta, herra?» kysyi kuningatar äänellä, jossa värähti enää vain mielenliikutus.

»Ah, madame, vakuutan kunniasanalla!»

»Suokaa minulle siis anteeksi ja tarjotkaa minulle käsivartenne. Olen niin heikko, että toisin ajoin luulen pyörtyväni.»

Hän kalpeni todella ja taivutti päänsä taaksepäin. Oliko se todellista heikkoutta? Vai oliko se sitä hirveää leikkiä, jota esittämään tämä lumoava Medea oli niin taitava?

Vaikka Dumouriezkin puolestaan oli etevä näyttelijä, lumoutui hänkin tai kuningatarta taitavampana kenties vain teeskenteli lumoutuneensa.

»Uskokaa minua, madame», sanoi hän, »minulle ei koidu minkäänlaista etua teidän pettämisestänne. Inhoan laittomuutta ja rikosta yhtä syvästi kuin tekin. Uskokaa minua, minulla on kokemusta ja osaan arvostella tilannetta paremmin kuin teidän majesteettinne. Mitä nykyisin tapahtuu, ei ole, kuten teille on luuloteltu Orleansin herttuan vehkeilyä eikä liioin Pittin vihan vaikutusta, kuten itse arvelette. Se ei ole myöskään hetkellistä rahvaanliikettä, vaan se on suuren kansan lähes yksimielistä nousua piintyneitä väärinkäytöksiä vastaan! Tässä kaikessa piilee — tiedän sen hyvin — mahtavaa vihaa, joka lietsoo tulipaloa. Älkäämme välittäkö roistoista ja hulluista, nähkäämme tässä varttuvassa vallankumouksessa vain kuningas ja kansa. Kaikki, mikä pyrkii erottamaan ne toisistaan, tähtää niiden molempien tuhoon. Minä, madame, olen tullut työskentelemään kaikin voimin niiden yhdistämiseksi. Auttakaa minua sensijaan että vastustaisitte minua. Te epäilette minua? Olenko minä esteenä vallankumousvastaisille suunnitelmillenne? Sanokaa se minulle, madame. Esitän heti kuninkaalle erohakemukseni ja vetäydyn johonkin kolkkaan vaikeroimaan isänmaani ja teidän kohtaloanne.»

»Ei ei», sanoi kuningatar, »jääkää ja suokaa minulle anteeksi!»

»Minäkö suomaan anteeksi teille, madame? Ah, minä rukoilen, älkää nöyryyttäkö itseänne noin!»

»Miksen olisi nöyrä? Olenko enää kuningatar? Olenko enää edes nainen?»

Marie-Antoinette meni ikkunan ääreen ja aukaisi sen, vaikka ulkona olikin iltakylmä. Kuu hopeoi Tuileriein puiston lehdettömien puiden latvat.

»Kaikilla on oikeus saada aurinkoa ja ulkoilmaa, eikö ole? Niin, niin, minulta yksin on evätty aurinko ja ilma. Minä en uskalla mennä ikkunan ääreen, en palatsin pihamaalle, en puutarhaan. Toissapäivänä käväisin linnan pihassa. Muuan tykkimies sinkautti minulle karkeita solvauksia ja lisäsi: 'Oh, mikä nautinto, kun saisin kantaa päätäsi pistimeni kärjessä!' Eilen aukaisin puutarhanpuoleisen ikkunan. Yhdellä laidalla näin miehen, joka tuolilla seisten luki meitä herjaavaa häväistyskirjoitusta. Toisella laidalla laahattiin erästä pappia vesialtaaseen, häntä solvaistiin ja kolhittiin. Ja kaiken aikaa, ikäänkuin nämä kohtaukset kuuluisivat päiväjärjestykseen, ihmiset mistään piittaamatta heittelivät palloa tai kävelivät rauhallisina... Mitä aikaa me elämme, hyvä herra! Mikä tyyssija! Mikä kansa! Ja teidän mielestänne minun pitäisi luulla olevani vielä kuningatar, olevani vielä nainen!»

Kuningatar heittäytyi leposohvalle ja kätki kasvot käsiinsä.

Dumouriez notkisti toisen polvensa, tarttui kunnioittavasti hänen hameensa liepeeseen ja suuteli sitä.

»Madame», virkkoi hän, »hetkellä, jolloin minä ryhdyn taisteluun, teistä tulee jälleen onnellinen nainen, teistä tulee jälleen voimakas kuningatar, tai minä jään taistotanterelle!»

Dumouriez nousi, tervehti kuningatarta ja poistui

Epätoivoisin katsein kuningatar silmäili poistuvaa vierastaan.

»Voimakas kuningatar!» toisti hän. »Se on kenties mahdollista miekkasi avulla. Mutta onnellinen nainen. Ei milloinkaan, ei milloinkaan!»

Hänen päänsä vaipui sohvan pieluksiin, ja hänen huulensa supisivat nimeä, joka päivä päivältä kävi hänelle rakkaammaksi ja tuskallisemmaksi lausua: Chainyn, nimeä!

VIII

Punainen myssy

Kuten olemme nähneet, poistui Dumouriez palatsista niin nopeasti kuin mahdollista. Kuningattaren epätoivo vaikutti häneen kiduttavasti. Dumouriez oli melko tunteeton aatteille, mutta hyvin herkkä henkilökohtaisille vaikutteille. Hän ei piitannut tuon taivaallista poliittisesta omastatunnosta, mutta hänessä asusti voimakas inhimillisen säälin tunne. Sitäpaitsi Brissot odotti häntä opastaakseen hänet jakobiini-kerhoon, eikä hän halunnut vitkastella käydäkseen tervehtimässä tätä pelottavaa kerhoa.

Kansalliskokous ei huolestuttanut häntä siitä lähtien kun hänestä oli tullut Pétionin, Gensonnén, Brissotin ja koko girondelaispuolueen mies. Mutta hän ei ollut Robespierren, Collot-d'Herboisin ja Couthonin mies. Ja Collot-d'Herbois, Couthon ja Robespierre johtivat jakobiineja.