Part 10

Tällä kertaa rymäkkä oli järjestettyä toimintaa; se näytti säännölliseltä rynnäköltä.

Joukko tunnusti päälliköt, alistui käskyihin; se oli sijoitettu määräpaikoille, jaettu arvoasteihin ja saanut liput.

Santerre oli ratsain, esikaupunkilais-esikuntansa ympäröimänä.

Billot pysytteli hänen rinnallaan. Jokin salainen mahti tuntui määränneen hänet vartioimaan Santerrea.

Joukko oli jaettu kolmeksi osastoksi.

Ensimmäistä johti Santerre. Toista komensi Saint-Huruge. Kolmannen päällikkönä oli Théroigne de Méricourt.

Kellon käydessä yhtätoista aamupäivällä tämä suunnaton joukko lähti liikkeelle jonkun tuntemattoman miehen tuomasta komennuksesta.

Bastiljista lähdettäessä siinä oli arviolta kaksikymmentätuhatta miestä.

Tämä joukko oli villi, eriskummainen, hirveä nähtävyys.

Santerren johtama pataljoona oli parhaiten järjestetty. Siinä näki kosolta sotilaspukuja ja jonkun määrän kivääreitä ja pistimiä. Mutta molemmat toiset osastot olivat rahvaan armeijaa, ryysyistä, kalpeaa, kuihtunutta joukkoa, neljän nälkävuoden laihduttamaa. Näistä neljästä vuodesta oli kolme kulunut vallankumouksen merkeissä.

Sellaisesta kuilusta tämä armeija oli peräisin.

Eipä senvuoksi näkynytkään univormuja eikä kiväärejä. Riekaleisia nuttuja, reikäisiä puseroita, eriskummaisia aseita, jotka oli siepattu ensimmäisenä kiukun hetkenä, ensimmäisessä puolustuskuumeessa, piikkejä, hankoja, taittokärkisiä keihäitä, kahvattomia miekkoja, pitkiin sauvoihin sidottuja puukkoja, piilukirveitä, muurausvasaroita, suutarinveitsiä — sellainen oli ulkoasu ja aseistus.

Lippunaan se kuljetti hirsipuuta, josta punoksen varassa heilui kuningatarta muka esittävä nukke; — häränpää, jonka sarviin oli sitaistu paperiliuska riettaine kirjoituksineen; — vasikansydän, joka oli lävistetty heinähangon piikillä ja jonka otsikkokirjoituksena oli: _Ylimyssydän!_

Lippujakin sentään oli. Niihin oli töherretty:

Asetusten vahvistus tai kuolema! Isänmaalliset ministerit kutsuttava takaisin! Vapise, tyranni, hetkesi on lyönyt!

Joukko jakaantui Saint-Antoine-kadun kulmassa.

Santerre ja hänen kansalliskaartinsa työntyivät isolle bulevardille — Santerre pataljoonanpäällikön puvussa. Saint-Huruge, hallijätkäksi sonnustautuneena ja istuen täysin satuloidun ratsun selässä, jonka joku tuntematon tallirenki oli tuonut hänelle, ja Théroigne de Méricout, lojuen tykillä, jota miehet paljain käsivarsin laahasivat perässään, poikkesivat Saint-Antoinekadulle.

Vendôme-aukion kautta piti joukkojen yhtyä Feuillants-pengermällä.

Kolme tuntia kesti tämän joukon marssi. Se tempasi mukaansa niiden korttelien asukkaat, joiden kautta kuljettiin.

Se muistutti virtavia jokia, jotka juoksunsa varrella yhä paisuvat ja kohisten syöksyvät eteenpäin.

Joka kadunkulmassa se lisääntyi, jokaisen sivukadun risteyksessä se paisui.

Väkijoukko oli äänetön. Mutta hetkittäin se rikkoi hiljaisuuden ja puhkesi rajuihin huutoihin tai lauloi vuoden 1789 kuulua _Käy päinsä!_ — laulua, jonka alkuperin rohkaiseva sävy oli vähitellen muuttunut uhkaavaksi. Silloin tällöin kuului huuto: »Eläköön kansa! Eläkööt sanskulotit! Alas _herra ja rouva Veto_!»

Jo kauan ennen kuin joukon alkupää tuli näkyviinkään, kuului sen askelten töminä, niinkuin kuullaan nousuveden kohina, sekä laulun ja huutojen pauhu, niinkuin kuullaan rajuilmaa ennustava tuulen vihellys.

Kun Santerren osasto, joka kuljetti mukanaan Feuillants-pengermälle istutettavaa poppelia, saapui Vendôme-aukiolle, sulki siltä tien vartiosto kansalliskaartilaisia. Mikään ei olisi ollut helpompaa tälle joukolle kuin murskata tuo este. Mutta sitä ei tehty. Kansa halusi juhlia, nauraa, huvitella, peloittaa _herra ja rouva Vetoa_. Se ei halunnut surmata. Puun kuljettajat heittivät sikseen aikeensa istuttaa sen pengermälle ja menivät istuttamaan sitä läheisen kapusiini-luostarin pihaan.

Kansalliskokous oli jo tunnin ajan kuullut tätä meteliä, kun joukon lähetit saapuivat istuntosaliin pyytämään, että ne, joita he edustivat, saisivat marssia kansalliskokouksen ohitse.

Vergniaud ehdotti pyyntöön suostuttavaksi, mutta lisäsi samalla, että linnaan piti lähettää kuusikymmentä kansanedustajaa palatsia suojelemaan.

Girondelaisetkin halusivat säikyttää kuningasta ja kuningatarta, mutta eivät tahtoneet, että heille tehtäisiin pahaa.

Muuan feuillantti-edustaja vastusti Vergniaudin jälkimäistä ehdotusta väittäen, että moinen varokeino loukkaisi syvästi Pariisin kansaa.

Eikö tähän näennäiseen luottamukseen sisältynyt rikoksen toive?

Kansan pyyntöön suostuttiin, ja esikaupunkien asukkaat saisivat astua saliin ase kädessä.

Ovet avattiin heti kolmenkymmenentuhannen miehen kulkua varten salin läpi. Ohimarssi alkoi kello kaksitoista ja päättyi vasta kello kolme.

Joukko oli suorittanut ohjelman edellisen osan, se oli marssinut kansalliskokouksen ohi ja lukenut sille anomuksensa. Nyt oli vielä pyydettävä kuningasta vahvistamaan asetukset.

Koska kansalliskokous oli päästänyt puheilleen lähetystön, miksei kuningaskin ottaisi sitä vastaan. Eihän kuningas tosiaankaan ollut mahtavampi herra kuin kansalliskokouksen puheenjohtaja, koskapa tullessaan tapaamaan puheenjohtajaa kuningas sai tyytyä nojatuoliin, joka oli samanlainen kuin toinenkin istuin, ja lisäksi se oli puheenjohtajan vasemmalla puolella!

Kuningas vastasikin, että hän ottaisi vastaan anomuksen, jonka kaksikymmenmiehinen lähetystö esittäisi hänelle.

Kansa ei ollut odottanutkaan pääsevänsä Tuileriein alueelle. Mutta se arvasi, että lähetystö pääsisi. Sillä aikaa joukko marssisi linnan ikkunoiden ohi.

Se saisi näyttää kuninkaalle ja kuningattarelle kaikki uhkasanaiset liput ja kaameat viirit.

Kaikki linnan portit oli suljettu. Linnanpihalla ja Tuileriein puutarhassa oli kolme linjarykmenttiä, kaksi santarmieskadroonaa, monta pataljoonaa kansalliskaartilaisia ja neljä tykkiä.

Kuninkaan perhe näki ikkunoista tämän ilmeisen turvan ja näytti hyvin rauhalliselta.

Yhä mitään pahaa aikomatta väkijoukko pyysi, että Feuillants-pengermälle johtava portti aukaistaisiin.

Sitä vartioivat upseerit kieltäytyivät avaamasta ilman kuninkaan käskyä.

Kolme valtuuston virkailijaa pyysi silloin päästä sisälle noutamaan käskyä.

Heidät päästettiin.

Montjoye, _Marie-Antoinetten historian_ kirjoittaja, on tallettanut heidän nimensä.

Miehet olivat Boucher-René, Boucher-Saint-Sauveur ja Mouchet. Mouchet oli varemmin mainittu Maraisin pikku rauhantuomari, heiveröinen, viistoluinen, lenkosääri kääpiö, yllä suunnaton kolmivärinen vyöhyt.

Heidät päästettiin linnaan ja opastettiin kuninkaan puheille.

Mouchet otti puheenvuoron.

»Sire», aloitti hän, »kansanjoukko liikkuu lain turvissa. Ei tarvitse olla huolestunut. Rauhallisia kansalaisia on kokoontunut esittämään kansalliskokoukselle anomusta, ja he haluavat viettää kansalaisjuhlaa valan muistoksi, joka vannottiin pallohuoneessa vuonna 1789. Nämä kansalaiset pyytävät päästä kulkemaan Feuillants-pengermän kautta. Mutta nyt on sen ristikkoportti kiinni, ja lisäksi muuan panostettu tykki sulkee tien. Olemme tulleet pyytämään, sire, että ristikkoportti avataan ja joukolle myönnetään vapaa pääsy.»

»Hyvä herra», vastasi kuningas, »vyöhyestänne huomaan teidät valtuuston virkailijaksi. Teidän tehtäviänne on siis lain sovelluttaminen. Jos kansalliskokouksen istuntosalin tyhjentämiseksi pidätte sitä välttämättömänä, aukaisuttakaa vain Feuillants-pengermän portti. Kansalaiset kulkekoot pengermän kautta ja poistukoot tallipihan portista. Sopikaa asiasta kaartin ylipäällikön kanssa ja huolehtikaa ennen kaikkea siitä, ettei yleinen rauhallisuus häiriinny.»

Miehet tervehtivät ja poistuivat erään upseerin mukana, joka sai tehtäväkseen vakuuttaa, että kuningas tosiaankin oli antanut määräyksen aukaista portin.

Ristikkoportti työnnettiin auki. Kaikki ryntäsivät sisälle.

Syntyi tungos. Jokainen tietää, mitä tällainen tungos merkitsee. Se on pieneen tilaan puristettu höyry, joka räjähtää ja murskaa.

Feuillants-pengermän ristikkoportti murtui kuin niiniseula.

Tungos harveni, ja joukko hajaantui ilakoiden puutarhaan.

Tallipihan portti oli unohdettu avata. Kun joukko huomasi tämän portin olevan kiinni, marssi se kansalliskaartin ohitse, joka oli järjestetty riveihin linnan julkipuolen edustalle.

Sitten se vyöryi laituriportista ulos, ja koska sen oli mentävä esikaupunkeihin, halusi se päästä pois Carrousel-aukion puolisesta ulkoportista. Tämä pääsy oli suljettu ja vartioitu.

Mutta äskeisessä tungoksessa puristettu, tyrkitty ja kolhiintunut joukko alkoi ärtyä.

Se murahteli. Käytävä aukaistiin ja joukko levittäytyi suunnattomalle aukiolle.

Tällöin muistettiin, että päivän varsinainen tehtävä olikin anoa kuningasta peruuttamaan kieltonsa.

Joukko ei siis jatkanutkaan matkaansa, vaan jäi Carrousel-aukiolle odottelemaan.

Näin kului tunti. Kärsimättömyys yltyi. Kaikki olivat valmiit lähtemään tiehensä, mutta se ei sopinut johtajien suunnitelmiin. Ryhmästä toiseen kulki miehiä, jotka puhelivat:

»Jääkää, jääkää vielä! Kuningas vahvistaa asetuksen, Älkää poistuko, ennenkuin kuningas on sen vahvistanut, muutoin saamme aloittaa leikin uudelleen.»

Joukon mielestä nämä miehet puhuivat silkkaa järkeä, mutta asetuksen vahvistamista saatiin odotella melko kauan.

Ihmisten oli nälkä. Sitä huudettiin yleisesti. Leipä ei tosin ollut enää kallista, mutta ei ollut työtä eikä rahaa. Ja vaikka leipä olikin halpaa, ei sitä sentään annettu ilmaiseksi.

Kaikki nämä ihmiset olivat nousseet kello viisi aamulla, olivat lähteneet hökkeleistään, missä olivat panneet nälkäisinä levolle edellisenä iltana. Kaikki nämä työläiset vaimoineen ja vaimot lapsineen olivat lähteneet liikkeelle epämääräisesti toivoen, että kuningas vahvistaisi asetuksen ja että kaikki sujuisi hyvin.

Mutta kuningas tuntui kaikkein vähimmän halukkaalta vahvistamaan asetusta.

Oli kuuma, ja ihmisten tuli jano.

Nälkä, jano ja kuumuus saavat koirat raivoisiksi. Kansa-parka odotteli ja oli kärsivällinen.

Sillaikaa jotkut alkoivat ravistella linnan ristikkoporttia. Joku virkamies ilmestyi linnanpihalle.

»Kansalaiset», sanoi hän, »tämä on kuninkaan asunto, ja jos tänne tunkeudutaan aseet kädessä, tietää se hyökkäystä. Kuningas haluaa kyllä ottaa vastaan anomuksenne, mutta vain kahdenkymmenen edustajanne esittämänä.»

Niitä edustajia, joiden paluuta joukko odotti ja joiden se luuli päässeen kuninkaan puheille jo tunti sitten, ei ollut siis vielä lähetetty edes sisällekään!

Äkkiä kuului laiturikadun taholta kovaäänistä melua. Siellä tulivat Santerre ja Saint-Huruge ratsastaen ja Théroigne tykillään lojuen.

»No mitä te teette tuon portin edessä?» huusi Saint-Huruge. »Miksette mene sisälle?»

»Juuri niin», sanoivat rahvaanmiehet, »miksemme mene sisälle?»

»Mutta näettehän portin olevan kiinni», huomauttivat toiset.

Théroigne hypähti alas tykiltään.

»Tämä on panostettu», kehaisi hän. »Räjäyttäkää portti auki.»

Tykki siirrettiin portin eteen.

»Odottakaa, odottakaa!» huudahti kaksi linnan virkailijaa. »Ei väkivaltaa! Teille avataan.»

He painoivat puomia, joka telkesi portin puoliskot.

Puomi siirtyi ja portti aukeni.

Kaikki ryntäsivät sisälle.

Haluatteko tietää, mitä on lauma ja minkä hirveän virran se panee paisumaan?

Joukko ryntäsi sisälle, tykki laahattiin mukana linnanpihan yli, portaita ylös ihan eteiseen asti.

Portaitten yläpäässä seisoi valtuuston vyöhytkoristeisia virkailijoita.

»Mitä aiotte tehdä tuolla tykillä?» kysyivät he. »Tykki kuninkaan huoneistossa? Luuletteko saavuttavanne jotakin sellaisin väkivaltaisin keinoin?»

»Se on totta», vastasivat miehet itsekin tuiki kummissaan, että tykki oli tullut heidän mukanaan.

Tykki käännettiin ja aiottiin viedä pois.

Akselinpää tarttui kiinni pihtipieleen, ja tykinsuu ammotti väkijoukkoon päin.

»Vai niin, kuninkaan huoneissa asti on tykistöä?» huusivat ne, jotka yrittivät sisälle ja jotka tuntematta sitä Théroignen tykiksi ihmettelivät, mistä se oli tullut, ja arvelivat, että se oli tuotu heitä tuhoamaan.

Mouchetin käskystä kaksi miestä alkoi kirvein silpoa pihtipieliä ja väljentää oviaukkoa. Lopulta tykki saatiin eteiseen.

Tämä puuha, jonka tarkoituksena oli irroittaa tykki, pani luulemaan, että linnan ovia särjettiin kirveillä.

Lähes kaksisataa aatelismiestä kiiruhti linnaan. He eivät toivoneet voivansa puolustaa sitä, mutta arvelivat kuninkaan olevan vaarassa ja tulivat kuolemaan hänen kanssaan.

Heitä oli muiden muassa vanha marsalkka de Mouchy, d'Hervilly, viralta pannun perustuslaillisen kaartin kapteeni, Acloque, Saint-Marceaun kansalliskaartin pataljoonanpäällikkö, kolme Saint-Martinin esikaupungin pataljoonakrenatööriä, jotka olivat jääneet paikoilleen, herrat Lecrosnier, Bridaud ja Gosse sekä muuan mustapukuinen mies. Tämä oli jo kerran rientänyt tarjoamaan rintansa murhaajien luodeille, mutta hänen neuvoistaan ei ollut koskaan piitattu; nähdessään vaaran, jota oli turhaan koettanut torjua, hän saapui nyt kuin viimeiseksi rintasuojukseksi asettumaan vaaran ja kuninkaan väliin. Se mies oli Gilbert.

Kuningas ja kuningatar, jotka aluksi olivat hyvin levottomia väkijoukon kauhean hälinän takia, olivat vähitellen tottuneet siihen.

Kello oli tällöin puoli neljä. He toivoivat päivän päättyvän, kuten se oli alkanutkin.

Kuninkaan perhe oli kerääntynyt kuninkaan huoneeseen.

Äkkiä kuului sinne asti kirveeniskujen jytinä, mutta sitäkin selvempänä väkijoukon hoilaus, joka muistutti kaukana raivoavan myrskyn ärjyntää.

Tällöin syöksyi muuan mies kuninkaan makuusuojaan huutaen:

»Sire, älkää poistuko likeltäni! Minä vastaan kaikesta!»

XVI

Kuningas huomaa, että eräissä tilanteissa voi panna päähänsä punaisen myssyn vaikkei ole jakobiini

Tulija oli tohtori Gilbert.

Hänet nähtiin linnassa vain ajoittain ja alati sen suunnattoman murhenäytelmän käännekohdissa, joka kehittyi loppuaan kohti.

»Ah, tohtori, tekö sieltä tulette! Mitä siis on tekeillä?» kysyivät kuningas ja kuningatar yhtaikaa.

»Sire», huudahti Gilbert, »linnaan on tunkeuduttu, ja kuulemanne melu johtuu siitä, että kansa haluaa nähdä teidät».

»Voi, me emme jätä teitä,-sire!» huudahtivat kuningatar ja madame Elisabeth yhtaikaa.

»Haluaako kuningas antaa minulle tunniksi samat valtuudet kuin on laivan kapteenilla myrskyn aikana?» kysyi Gilbert.

»Annan teille ne valtuudet», myönsi kuningas.

Tällä hetkellä kansalliskaartin kapteeni Acloque ilmestyi kynnykselle, kalpeana, mutta valmiina puolustamaan kuningasta loppuun saakka.

»Hyvä herra», huudahti Gilbert, »tässä on kuningas. Hän seuraa teitä. Huolehtikaa kuninkaasta!»

Kuninkaalle hän virkkoi:

»Menkää, sire, menkää!»

»Mutta minä tahdon seurata puolisoani!» huudahti kuningatar.

»Ja minä veljeäni!» lisäsi madame Elisabeth.

»Seuratkaa te veljeänne, madame», sanoi Gilbert madame Elisabethille, »mutta te, madame, jääkää tänne», lisäsi hän kääntyen kuningattareen päin.

»Herra...!» aloitti Marie-Antoinette.

»Sire, sire», vaikeroi Gilbert, »taivaan tähden, pyytäkää kuningatarta luottamaan minuun, muutoin en vastaa mistään!»

»Madame», sanoi kuningas, »noudattakaa herra Gilbertin neuvoja ja totelkaa hänen käskyjään, jos tarvis vaatii».

Gilbertille hän virkkoi:

»Hyvä herra, vastaatteko kuningattaren ja kruununprinssin turvallisuudesta?»

»Sire, vastaan siitä tai kuolen heidän kanssaan! Siinä kaikki, mitä perämies voi sanoa myrskyn riehuessa.»

Kuningatar aikoi vielä kerran inttää vastaan, mutta Gilbert kohotti käsivartensa kuin katkaistakseen häneltä tien.

»Madame», sanoi hän, »teitä eikä kuningasta todellinen vaara uhkaa. Syyttä tai syystä teitä soimataan kuninkaan vastustelusta. Teidän esiintymisenne siis vain paljastaisi hänet eikä puolustaisi häntä. Ruvetkaa ukkosenjohdattimeksi. Johtakaa salama muualle, jos voitte.»

»Iskeköön salama siis vain minuun ja säästäköön lapseni!»

»Olen luvannut kuninkaalle vastata teistä ja heistä, madame. Seuratkaa minua!»

Sitten hän kääntyi puhuttelemaan rouva de Lamballea, joka kuukausi sitten oli palannut Englannista ja tullut Vernonista kolmea päivää aikaisemmin, sekä toisia kuningattaren hovinaisia.

»Seuratkaa meitä!» kehoitti hän.

Kuningattaren toiset hovinaiset olivat Tarenten ja Trémouillen prinsessat, rouvat de Tourzel, de Mackau ja de la Roche-Aymon.

Gilbert tunsi palatsin sisäpuolenkin hyvin ja tahtoi nyt päästä johonkin suureen saliin, missä kaikki voivat nähdä ja kuulla. Se olisi ensimmäinen vallattava rintavarustus. Hän sijoittaisi kuningattaren, molemmat lapset ja hovinaiset tämän rintavarustuksen taakse ja asettuisi itse sen eteen. Niinpä hänen mieleensä tuli neuvostosali, joka onneksi oli vielä tyhjä.

Hän työnsi kuningattaren, lapset ja hovinaiset ikkunakomeroon. Hetket olivat niin kalliit, ettei ollut aikaa puhella. Oville jo kolkutettiin.

Hän laahasi ministerineuvoston raskaan pöydän ikkunan eteen. Rintasuojus oli valmis.

Kuninkaallinen prinsessa seisoi pöydällä veljensä vieressä, joka istui,

Kuningatar pysytteli heidän takanaan. Viattomuus puolustaisi epäsuosioon joutunutta.

Mutta Marie-Antoinette halusi sijoittua lastensa eteen.

»Ei, näin on hyvä», sanoi Gilbert kuin kenraali, joka järjestää ratkaisevan sotaliikkeen. »Älkää liikahtakokaan!»

Ja kun ovea jyskytettiin ja hän kuuli naisten ääniä ulvovan hyökyaallon keskeltä, kiersi hän salvat auki ja sanoi:

»Astukaa sisälle, kansattaret! Kuningatar ja hänen lapsensa odottavat teitä!»

Ovi aukeni, ja tulva syöksyi sisälle kuin murtuneesta padosta.

»Missä on Itävallatar, missä on rouva Veto?» kiljui viisisataa ääntä.

Se oli kauhea silmänräpäys.

Gilbert käsitti, että tällä äärimmäisellä hetkellä kaikki inhimillinen voima oli turhuutta ja että vain Jumalassa oli turva.

»Mielenmalttia, madame!» neuvoi hän kuningatarta. »Minun ei tarvinne kehoittaa teitä esiintymään ystävällisesti.»

Muuan nainen tuli toisten edellä, hajahapsin, sapelia heilutellen, kauniina vihasta, kenties myös nälästä.

»Missä on Itävallatar?» kirkui hän. »Hän kuolee minun kädestäni!»

Gilbert tarttui hänen käteensä, talutti hänet kuningattaren eteen ja sanoi:

»Tuossa hän on!»

Kaikkein ystävällisimmällä äänellään kuningatar sanoi silloin:

»Olenko tehnyt teille itsellenne jotakin pahaa, lapsukainen?»

»Ette mitään, madame», vastasi esikaupunkilaisnainen peräti kummissaan Marie-Antoinetten äänen ystävällisyydestä ja ylevyydestä.

»No, miksi siis haluatte surmata minut?»

»Minulle on kerrottu, että te viette kansan turmioon», sopersi nuori nainen hämmentyneenä ja laski sapelinkärjen lattiaan.

»Teitä on petetty. Olen naimisissa Ranskan kuninkaan kanssa. Olen kruununprinssin äiti, tämän lapsen, katsokaa... Olen ranskatar enkä näe milloinkaan synnyinmaatani... en voi siis olla onnellinen tai onneton muualla kuin Ranskassa... Ah, olisin onnellinen, jos te rakastaisitte minua!»

Ja kuningatar huoahti raskaasti.

Nuoren naisen kädestä kirposi sapeli ja hän alkoi itkeä.

»Voi, madame», nyyhkytti hän, »en tuntenut teitä. Suokaa minulle anteeksi! Huomaan, että teillä on hyvä sydän!»

»Jatkakaa näin, madame», kuiskasi Gilbert kuningattarelle, »ja te ette ainoastaan ole pelastettu, vaan neljännestunnin perästä koko tuo joukko on polvillaan edessänne».

Sitten hän uskoi kuningattaren parin kolmen juuri saapuneen kansalliskaartilaisen ja väkijoukon mukana tänne joutuneen sotaministeri Lajardin huostaan, rientäen itse tapaamaan kuningasta.

Kuningas oli saanut osakseen miltei samanlaisen vastaanoton. Ludvig XVI oli kiiruhtanut sille suunnalle, mistä meteli kuului. Juuri kun hän astui Häränsilmä-saliin, murtui oven peililaudoitus, ja pistimet, piikit ja kirveenterät työntyivät aukosta sisälle.

»Avatkaa ovi», huusi kuningas, »avatkaa!»

»Kansalaiset», sanoi d'Hervilly kuuluvalla äänellä, »tarpeetonta on särkeä ovea, sillä kuningas tahtoo, että ovi avataan».

Samalla hän väänsi salvat auki ja kiersi avainta. Puoleksi murskattu ovi kääntyi saranoillaan.

Acloque ja herttua de Mouchy ehtivät parhaiksi työntää kuninkaan ikkunakomeroon parin kolmen krenatöörin kumotessa ja kasatessa raheja hänen suojakseen.

Nähdessään väkijoukon ryntäävän sisälle ulvoen, sadatellen ja meluten kuningas ei voinut pidättyä huudahtamasta:

»Apuun, herrat!»

Neljä krenatööriä paljasti heti säilänsä ja asettui hänen rinnalleen.

»Miekka tuppeen, hyvät herrat!» komensi kuningas. »Pysykää vierelläni, siinä kaikki, mitä teiltä pyydän.»

Se ei tosiaankaan tapahtunut liian varhain. Sapelien välähdys oli vaikuttanut uhittelulta.

Muuan ryysyläinen, hihat käärittyinä, suu vaahdossa, hyökkäsi kuninkaan eteen.

»Ah, siinä sinä oletkin, Veto!» puuskutti hän.

Ja hän yritti sohaista uhriaan sauvan nenään sidotulla puukolla. Muuan krenatööri, joka ei ollut työntänyt sapeliaan tuppeen, työnsi sauvan syrjään. Mutta silloin kuningas, täysin tointuneena, tarttui krenatöörin käsivarteen ja sanoi:

»Antakaa olla, hyvä herra! Mitä pelättävää minulla on oman kansani keskuudessa?»

Ja astuen askelen eteenpäin Ludvig XVI tarjosi rintansa kaikenmuotoisten aseitten lävistettäväksi ja esiintyi komean ylevästi, mitä hänestä ei olisi uskonut, ja rohkeasti, mikä oli ollut hänelle siihen saakka vierasta.

»Hiljaa», huusi muuan ääni kauhean metelin seasta, »minä haluan puhua!»

Missä tykinlaukaus ei olisi kuulunut, siinä tämä ääni vaiensi melun ja kiroustulvan.

Ääni oli teurastaja Legendren. Hän lähestyi kuningasta käden ulottuville.

Kuninkaan ympärille kasaantui piiri, jonka takimmaiseen riviin nyt ilmestyi muuan mies, ja Dantonin näköisen hirveän olennon ohitse kuningas tunsi tohtori Gilbertin kalpeat, mutta tyynet kasvot.

Tutkiva katse kysyi tältä: »Kuinka on kuningattaren laita, hyvä herra?»

Tohtorin hymy vastasi: »Hän on turvassa, sire!» Kuningas kiitti Gilbertiä kädenliikkeellä.

»Herra!» sanoi Legendre kuninkaalle.

Kuullessaan sanan _herra_ kuningas kääntyi kuin käärme olisi purrut häntä, sillä se sana tuntui viittaavan viraltapanoon.

»Niin, herra... herra Veto, teille juuri minä puhun», jatkoi Legendre. »Kuunnelkaa siis, sillä teidät on luotu meitä kuuntelemaan. Te olette valapatto, te olette pettänyt meitä alati ja petätte yhä. Mutta kavahtakaa, mittanne on täysi ja kansa on väsynyt olemaan leikkikalunne ja uhrinne!»

»Hyvä on, minä kuuntelen, herra», virkkoi kuningas.

»Sitä parempi! Tiedättekö, miksi olemme tulleet tänne? Olemme tulleet pyytämään, että te vahvistaisitte molemmat asetukset ja kutsuisitte takaisin erotetut ministerit... Tässä on anomuksemme kirjoitettuna.»

Legendre otti taskustaan paperin, levitti sen auki ja luki saman uhkaavan anomuksen, joka oli jo luettu kansalliskokouksessa.

Kuningas kuunteli, tarkaten lukijaa. Kun lukeminen oli päättynyt, sanoi hän ainakin näköjään ihan rauhallisesti:

»Hyvä herra, minä teen, mitä lait ja hallitusmuoto käskevät minun tehdä.»

»Niin, niin, se on sinun ainainen keppihevosesi», virkkoi muuan ääni joukosta. »Hallitusmuoto, vuoden 91 perustuslaki, sen avulla sinä lamautat koko koneiston, kytket Ranskan kaakinpuuhun ja odottelet itävaltalaisia kuristamaan kansan!»

Kuningas kääntyi sille taholle, mistä tämä ääni kuului, sillä hän oivalsi, että sieltä oli tulossa edellistä vakavampi hyökkäys.

Gilbert niinikään liikahti ja riensi koskettamaan miehen olkapäätä.

»Olen nähnyt teidät varemminkin, hyvä ystävä», sanoi kuningas. »Kuka te olette?»

Ja hän silmäili miestä pikemmin uteliaana kuin peläten, vaikka tuntemattoman piirteet ilmaisivat hirveää päättäväisyyttä.

»Olette nähnyt minut varemmin, sire. Olette nähnyt minut jo kolme kertaa: kerran Versaillesista palatessanne heinäkuun kuudentenatoista päivänä, kerran Varennesissa ja nyt täällä... Muistakaa nimeni, sire, se on synkkäenteinen nimi. Minä olen Billot!» [Mestauspölkky. — Suom.]

Huudot yltyivät. Muuan piikkimies yritti survaista aseensa kuninkaaseen.

Mutta Billot tarttui keihääseen, riuhtaisi sen miehen kädestä ja taittoi sen polveaan vasten.