Part 20

Murhaajalauma ei uskaltanut lähestyä, mutta se syyti herjasanoja kuninkaalle ja kuningattarelle. Viisi kuusi pyssyä laukaistiin. Yksi sveitsiläinen kaatui kuolleena maahan, muuan toinen haavoittui.

Kapteeni komensi kiväärin poskelle. Miehet tottelivat.

»Älkää ampuko», neuvoi Charny, »sillä silloin ei ainoakaan meistä pääse elävänä kansalliskokoukseeni.»

»Se on totta, hyvä herra», myönsi kapteeni. »Kivääri olalle vie!»

Miehet panivat kiväärin olalle ja sitten jatkettiin matkaa viistosti puutarhan läpi.

Kesän helle oli paahtanut kastanjoiden lehdet keltaisiksi. Vaikka elokuu oli vasta alkupuolellaan, näkyi maassa jo kosolta varisseita lehtiä.

Pikku kruununprinssi tallasi niitä jaloillaan ja työnsi niitä huvikseen siskonsa eteen.

»Lehdet varisevat varhain tänä vuonna», huomautti kuningas.

»Eikö joku noista miehistä ole kirjoittanut: 'Kuninkuus kestää vain lehtisatoon saakka'?» kysyi kuningatar.

»On kyllä, madame», vastasi Charny. »Mikä on sen tarkan ennustajan nimi?»

»Manuel.»

Sitten ilmestyi uusi este kuninkaallisen perheen tielle. Melkoinen joukko miehiä ja naisia seisoi uhkaavin elein ja aseita heilutellen portailla ja pengermällä, joiden kautta oli kuljettava Tuileriein puutarhasta Maneesiin.

Vaara koitui sitäkin uhkaavammaksi, kun sveitsiläiset eivät voineet enää pitää rivejään koossa. Siitä huolimatta kapteeni yritti tunkeutua lauman läpi, mutta ahdistelijat raivostuivat siitä niin silmittömästi, että Röderer huusi:

»Varokaa, herra! Sillä teolla te surmautatte kuninkaan!»

Pysähdyttiin. Kansalliskokoukseen lähetettiin muuan henkilö ilmoittamaan, että kuningas oli tulossa pyytämään siltä suojaa.

Kansalliskokous valitsi lähetystön. Mutta kun tämä tuli näkyviin, yltyi kansan raivo entistä kiihkeämmäksi. Kuului hurjia huutoja:

»Alas Veto, alas Itävallatar! Ero tai kuolema!»

Molemmat lapset, jotka ymmärsivät, että heidän äitiään varsinkin uhattiin, painautuivat häneen kiinni. Pikku kruununprinssi kysyi:

»Herra de Charny, miksi nuo ihmiset haluavat surmata äidin?»

Muuan jättiläisen kokoinen piikkimies, joka huusi muita äänekkäämmin: »Alas Veto, kuolema Itävallattarelle!» koetti piikillään sohien tavoittaa milloin kuningatarta, milloin kuningasta.

Sveitsiläissaattue oli vähitellen tungettu syrjään, ja kuninkaallista perhettä suojasivat enää vain ne kuusi aatelismiestä, jotka olivat lähteneet sen mukana Tuilerieista, Charny ja kansalliskokouksen lähetystö, joka oli tullut sitä noutamaan.

Jäljellä oli vielä kolmenkymmenen askelen taival tiheäksi sulloutuneen väkijoukon halki. Oli ilmeistä, että tavoiteltiin kuninkaan ja etenkin kuningattaren henkeä.

Taistelu alkoi portaitten juurella.

»Hyvä herra», sanoi Röderer Charnylle, »pankaa miekka tuppeen tai minä en vastaa mistään».

Charny totteli sanaakaan lausumatta.

Kuninkaan seurue liikkui joukon mukana kuten myrskyn riehuessa vene kiikkuu laineilla. Virta vyöryi sentään yhä kansalliskokoukseen päin. Kuninkaan itsensä täytyi kerran työntää syrjään mies, joka heristi nyrkkiään hänen kasvojensa edessä. Pikku kruununprinssi oli tukehtumaisillaan; hän vaikeroi ja kohotti käsiään kuin apua huutaakseen.

Muuan mies syöksyi esille ja riuhtaisi lapsen hänen äitinsä sylistä.

»Herra de Charny», huusi kuningatar. »Jumalan tähden, pelastakaa poikani!»

Charny kääntyi tavoittamaan miestä, joka vei lasta, mutta tuskin hän oli astunut pari askelta, kun pari kolme käsivartta ojentui tavoittamaan kuningatarta ja muuan käsi tarttui kaulahuiviin, joka peitti hänen rintaansa. Silloin kuningatar taas parahti.

Charny unohti Rödererin varoituksen, ja hänen miekkansa upposi pontta myöten mieheen, joka oli tohtinut kajota kuningattareen.

Joukko ulisi raivosta nähdessään yhden heikäläisistään kaatuvan ja ahdisti yhä hurjemmin kuninkaan saattuetta. Naiset kirkuivat:

»Tappakaa Itävallatar! Luovuttakaa hänet meille, kyllä me hänet nitistämme! Kuolemaan, kuolemaan!»

Ja parikymmentä käsivartta kurkottui tarttumaan häneen. Mutta tuskasta suunniltaan kuningatar ei välittänyt itsestään, vaan huusi yhtenään:

»Poikani, poikani!»

Oltiin jo miltei kansalliskokouksen istuntosalin kynnyksellä. Väkijoukko teki viimeisen ponnistuksen, sillä se tajusi, että saalis oli luisumaisillaan sen käsistä.

Charny oli niin kovassa puserruksessa, ettei voinut käyttää muuta kuin miekkansa pontta. Hän näki nyrkkiin puristettujen ja uhkaavien käsien joukossa pistoolin, joka oli suunnattu kuningattareen. Silloin hän päästi miekkansa, tarttui molemmin käsin pistooliin, riuhtaisi sen pois miehen kädestä ja laukaisi lähinnä seisovan ahdistajan rintaan. Mies kaatui.

Charny kumartui ottamaan miekkansa, mutta se oli jo toisen miehen kädessä, joka sillä tähtäsi iskua kuningattareen. Charny syöksyi miehen kimppuun.

Juuri sillä hetkellä kuningatar astui kuninkaan jäljessä kansalliskokouksen eteiseen. He olivat pelastuneet!

Valitettavasti sulkeutui ovi heidän jälkeensä, ja sen kynnyksen eteen Charny suistui saatuaan päähänsä rautakangen iskun ja piikin lävistettyä hänen rintansa.

»Kuten molemmat veljeni!» mutisi hän kaatuessaan. »Poloinen Andrée...!»

Näin täyttyi Charnyn kohtalo, kuten oli täyttynyt Isidorin ja Georgesin. — Kuningattaren kohtalo täyttyisi aikanaan.

Juuri sillä hetkellä kuului hirveää ammuntaa, joka ilmaisi, että hyökkääjät ja palatsin varusväki olivat joutuneet otteluun keskenään.

XXXII

Kello kahdestatoista kolmeen

Kun kapinallisten kärkijoukko oli torjuttu, luulivat sveitsiläiset, kuten kuningatarkin, että oli taisteltu itse pääarmeijan kanssa ja että se armeija oli nyt hajoitettu. He olivat surmanneet arviolta neljäsataa miestä Royale-pihalla, sataviisikymmentä tai kaksisataa Carrousel-aukiolla ja vallanneet seitsemän tykkiä. Niin pitkältä kuin voi nähdä, ei näkynyt ainoatakaan puolustuskuntoista miestä.

Vain pieni erillinen patteri, joka oli sijoitettu sveitsiläisten päävahtia vastapäätä olevan talon pengermälle, jatkoi yhä ammuskelua, eikä sen tulta kyetty vaientamaan.

Nyt luultiin siis, että oli päästy kapinasta voitolle, ja päätettiin millä hinnalla tahansa vallata myöskin tuo pikku patteri, mutta silloin kuului laiturikadun taholta rummunpärinää ja raskaan tykistön kovaäänistä kolinaa. Sitä armeijaa kuningas oli katsellut kaukolasilla Louvren kokoelmasalin ikkunasta..

Siihen aikaan alkoi levitä huhu, että kuningas oli lähtenyt palatsista hakeakseen turvaa kansalliskokouksesta. Vaikeata on kuvata, minkälaisen vaikutuksen tämä uutinen teki, kaikkein innokkaimpiin rojalisteihinkin. Kuningas, joka oli luvannut kuolla kuninkaallisella asemallaan, jätti paikkansa ja siirtyi vihollisen puolelle tai ainakin antautui vangiksi taistelematta.

Heti katsoivat kansalliskaartilaiset olevansa vapaat valastaan ja poistuivat melkein kaikki. Jotkut aatelismiehet seurasivat heitä, sillä he pitivät tarpeettomana kaatua asian puolesta, joka itse tunnusti hävinneensä. Vain sveitsiläiset jäivät, synkkinä, äänettöminä, kurin orjina.

Flora-paviljongin pengermältä ja Louvren kokoelmasalin ikkunoista nähtiin ne sankarilliset esikaupunkilaiset, joita mikään armeija ei ole milloinkaan voittanut ja jotka yhdessä päivässä hajoittivat maan tasalle Bastiljin, vaikka sen perustukset olivat juuttuneet maahan neljän vuosisadan kuluessa.

Hyökkääjillä oli oma suunnitelmansa. He luulivat kuninkaan olevan yhä palatsissa ja aikoivat saartaa sen kaikilta tahoilta ottaakseen kuninkaan vangiksi. Sen armeijaosaston, joka marssi vasenta jokirantaa, tuli ohjeitten mukaan tunkeutua rannanpuolisesta ristikkoportista; Saint-Honoré-kadulta etenevän osaston tuli murtautua Feuillants-portista, ja kolmannen, oikeaa jokirantaa kulkevan osaston, jota komensi Westermann, Santerre ja Billot käskyläisinään, oli hyökättävä palatsiin julkisivun puolelta.

Viimeksimainittu osasto vyöryi Carrousel-aukiolle laulaen _Käy päinsä_. Marseillelaiset marssivat joukon etupäässä kuljettaen keskessään kahta raehauleilla panostettua pientä tykkiä.

Noin kaksisataa sveitsiläistä seisoi taisteluvalmiina Carrousel-aukiolla.

Kapinalliset marssivat suoraan heitä kohden ja kun sveitsiläiset laskivat kiväärinsä tähtäysasentoon, paljastivat he molemmat tykkinsä ja laukaisivat.

Sotilaat ampuivat niinikään yhteislaukauksen, mutta vetäytyivät heti takaisin palatsin suojaan ja jättivät kolmisenkymmentä vainajaa ja haavoittunutta Carrouselin kiville.

Hyökkääjät, Marseillen ja Bretagnen liittolaiset etunenässä, syöksyivät heti Tuilerieihin ja valtasivat kaksi pihaa — Royale-pihan, joka oli vainajien peitossa, ja Prinssien pihan, joka oli lähinnä Flora-paviljonkia ja laiturikatua.

Billot halusi taistella siellä, missä Pitou oli kaatunut. Hän toivoi sentään, että Pitou oli vain haavoittunut, joten hän saisi tehdä Pitoulle Royale-pihalla saman palveluksen, jonka Pitou oli tehnyt hänelle Mars-kentällä. Hän astui siis ensimmäisten mukana keskipihaan. Veren lemu oli niin kirpeä, että olisi luullut tulleensa teurastamoon, ja sitä huokui ruumiskasoista melkein savunkaltaisena huuruna.

Tämä näky ja tämä löyhkä kiihoittivat hyökkääjiä. He syöksyivät hurjasti huutaen palatsia vastaan. Ja vaikka he olisivat tahtoneetkin, eivät he olisi voineet peräytyä. Joukko, joka tunkeutui Carrousel-ristikkoportista — se oli siihen aikaan melkoista ahtaampi kuin nykyisin — työnsi ensimmäisiä eteenpäin.

Mutta ehättäkäämme sanomaan, että vaikka palatsi olisi palanut yhtenä tulimerenä, ei kukaan olisi ajatellutkaan peräytymistä.

Keskipihalle päästyään hyökkääjät, kuten nekin, joiden veressä he kahlasivat polviaan myöten, joutuivat kahden tulen väliin: pääeteisestä ja kasarmeista suunnattuun ristituleen.

Ensin piti tukehduttaa jälkimmäisten kiväärituli.

Marseillelaiset hyökkäsivät niitä vastaan kuin koirat lihapadan kimppuun, mutta he eivät voineet repiä niitä paljain käsin. He pyysivät rautakankia, kuokkia ja lapioita. Billot pyysi tykinammuksia.

Westermann käsitti luutnanttinsa suunnitelman, ja paikalle tuotiin tykinammuksia, joihin oli kiinnitetty sytytyslanka.

Silläkin uhalla, että ruuti syttyisi heidän käsissään, marseillelaiset virittivät sytytyslangat palamaan ja viskasivat ammukset kasarmeihin.

Kasarmit hulmahtivat pian liekkeihin, ja niiden puolustajien täytyi poistua paikaltaan ja paeta palatsin eteiseen.

Siellä iski teräs teräkseen, tuli vastasi tuleen.

Äkkiä Billot tunsi, että joku syleili häntä takaapäin. Hän kääntyi rutosti, arvellen joutuneensa vihollisen ahdistettavaksi, mutta nähdessään syleilijän hän huudahti ilosta.

Se oli Pitou! Pitou, melkein tuntemattomana, yltyleensä veressä, mutta elävänä, terveenä ja haavoittumattomana.

Kuten mainitsimme, Pitou oli nähdessään sveitsiläisten laskevan kiväärin poskelleen, huutanut: »Maahan!» ja itse näyttänyt esimerkkiä. Mutta hänen toverinsa eivät olleet ehtineet sitä noudattaa. Suunnattoman viikatteen lailla oli yhteislaukaus niittänyt kolme neljännestä siitä ihmisviljasta, joka vaatii viisikolmatta vuotta tuleentuakseen ja vain yhden sekunnin kaatuakseen.

Pitou oli tuntenut suorastaan hautautuneensa ruumiitten alle ja kylpevänsä jossakin lämpöisessä nesteessä, jota virtasi kaikilta suunnilta. Vaikka hänen asemansa olikin hirveän epämiellyttävä — tukehtumaisillaan kun hän oli ruumiitten puristuksesta ja hyytyvään vereen — päätti hän pysyä ääntä päästämättä paikallaan ja odottaa suotuisaa hetkeä, ennenkuin antaisi itsestään elonmerkin. Mutta tätä suotuisaa hetkeä hän oli saanut odottaa kokonaisen tunnin, jonka jokainen minuutti oli tuntunut hänestä tunnin pituiselta.

Kun hän sitten kuuli toveriensa voitonhuudot ja Billotin äänen, joka kutsui häntä, arveli hän otollisen hetken lyöneen.

Etnan syvyyksiin haudatun Enkeladoksen lailla hän oli silloin ravistanut päällänsä ruumispeitteen, päässyt lopulta pystyyn ja huomattuaan Billotin joukon ensimmäisessä rivissä rientänyt ukkoa syleilemään, piittaamatta ollenkaan, miltä puolelta se tapahtui.

Sveitsiläisten yhteislaukaus, joka kaatoi maahan toistakymmentä miestä, muistutti Billotille ja Pitoulle tilanteen vakavuutta.

Yhdeksänsadan sylen pituudelta rätisi rakennusten palo keskipihan oikealla ja vasemmalla laidalla. Sää oli raskas, eikä tuulenhenkäystäkään käynyt. Palavien rakennusten ja ruudin savu painui taistelevien päälle kuin lyijykupu. Koko julkipuoli, jonka kaikki ikkunat liekehtivät, peittyi savuharsoon. Ei nähty, minne kuolemaa syydettiin, eikä liioin, mistä se tuli.

Pitou, Billot ja marseillelaiset etenivät hyökkäysjoukon kärkenä ja saapuivat savun seassa eteiseen. Ja näin he joutuivat pistinseinän, sveitsiläisten aseitten, eteen.

Sveitsiläiset aloittivat peräytymisensä, sankarillisen peräytymisen, jolloin he askel askelelta, porras paltaalta jättivät omia miehiään porraskiville virumaan -hitaasti liikkuessaan. Illalla laskettiin portailla kahdeksankymmentä ruumista.

Äkkiä kajahti palatsin huoneista ja käytävistä huuto:

»Kuningas käskee sveitsiläisten lopettaa ammunnan »

Kello oli tällöin kaksi iltapäivällä.

Katsokaamme, mitä sillä välin oli tapahtunut kansalliskokouksessa ja mikä oli aiheuttanut määräyksen, että ammunta oli lopetettava, minkä piti lauhduttaa voittajien raivoa ja seppelöidä voitetut kunnialla.

Kun Feuillants-portti oli sulkeutunut kuningattaren takana ja kuningatar oli puoliavoimesta ovesta nähnyt rautakankien, pistinten ja piikkien uhkaavan Charnyta, oli hän huudahtanut ja ojentanut kätensä ovea kohden. Mutta saattoväki tempasi hänet mukaansa saliin päin, ja kun äidin vaisto samalla kiihoitti häntä sinne, missä hänen lapsensa oli, seurasi hän kuningasta kansalliskokouksen istuntosaliin.

Siellä odotti häntä suuri ilo. Hän näki poikansa istumassa puheenjohtajan pöydällä. Mies, joka oli kantanut hänet sisälle, heilutteli voitonriemuisesti punaista myssyään nuoren prinssin pään päällä ja huusi iloisena:

»Minä olen pelastanut valtiaitteni pojan! Eläköön hänen korkeutensa kruununprinssi!»

Kun kuningatar näki poikansa olevan turvassa, palasivat hänen ajatuksensa heti Charnyyn..

»Hyvät herrat», sanoi hän, »muuan kaikkein urheimpia upseereitani, kaikkein uskollisimpia palvelijoitani on jäänyt oven ulkopuolelle kuolemanvaaraan. Pyydän teitä rientämään hänen avukseen.»

Viisi kuusi edustajaa kiiruhti ulos.

Kuningas, kuningatar, kuninkaallinen perhe ja heidän seuralaisensa siirtyivät ministerien istuimille.

Kansalliskokous otti heidät vastaan seisomaan nousten. Se ei merkinnyt suinkaan kruunatuille päille osoitettua kohteliaisuutta, vaan onnettomuuden kunnioittamista.

Ennen istuutumistaan kuningas viittasi kädellään haluavansa puhua.

»Olen tullut tänne», sanoi hän hiljaisuuden vallitessa, »estääkseni suuren rikoksen tapahtumasta. Olen arvellut, etten voisi saada parempaa turvaa muualta kuin teidän keskuudestanne.»

»Sire», vastasi Vergniaud, joka sinä päivänä oli puheenjohtajana, »voitte luottaa kansalliskokouksen lujuuteen. Sen jäsenet ovat vannoneet kuolevansa puolustaessaan kansan oikeuksia ja perustuslain mukaisia hallintoelimiä.»

Kuningas istuutui.

Juuri sillä hetkellä kajahti hirveä yhteislaukaus Maneesin porttien kohdalla. Kapinallisten joukkoon liittyneet kansalliskaartilaiset ampuivat Feuillants-pengermältä kapteenia ja niitä sveitsiläisiä, jotka olivat saattaneet kuninkaallista perhettä.

Muuan kansalliskaartin upseeri, joka arvatenkin oli menettänyt malttinsa, syöksyi kuohuissaan istuntosaliin huutaen:

»Sveitsiläiset tulevat! Meidät on saarrettu!»

Kansalliskokous luuli aluksi, että sveitsiläiset olivat tukehduttaneet kapinan ja marssivat nyt voittajina Maneesiin vapauttaakseen kuninkaansa — Ludvig XVI olikin sillä hetkellä pikemmin sveitsiläisten kuin ranskalaisten kuningas.

Koko sali nousi seisaalleen kuin yhtenä miehenä. Kansanedustajat, parvekeyleisö, kansalliskaartilaiset, kirjurit, kaikki kohottivat kätensä ja huusivat:

»Mitä tapahtuneekin, me vannomme elävämme ja kuolevamme vapaina!»

Kuninkaalla ja hänen perheellään ei ollut mitään yhteistä tähän valaan. He jäivätkin istumaan. Kolmentuhannen suun päästämä huuto kulki kuin myrskyvihuri heidän päänsä yli.

Erehdys ei tullut pitkäaikaiseksi, mutta tämä innostuksen hetki oli vaikuttanut ylevältä.

Neljännestuntia myöhemmin kuului uusi huuto:

»Palatsi on vallattu! Hyökkääjät marssivat kansalliskokoukseen surmatakseen kuninkaan!»

Silloin samat miehet, jotka kuninkuutta vihaten olivat juurikään vannoneet kuolevansa vapaina, nousivat yhtä yksimielisesti kuin äskenkin vannomaan puolustavansa kuningasta kuolemaan asti. Samalla hetkellä kehoitettiin sveitsiläisten kapteenia Dürleriä kansalliskokouksen nimessä luopumaan aseistaan.

»Minä palvelen kuningasta enkä kansalliskokousta», vastasi kapteeni. »Missä on kuninkaan määräys?»

Kansalliskokouksen läheteillä ei ollut kirjallista määräystä.

»Olen saanut valtuuteni kuninkaalta», jatkoi Dürler, »ja vain kuninkaalle annan sen takaisin».

Hänet vietiin melkein väkivalloin kansalliskokoukseen. Hän oli ruudinsavun mustaama ja yltyleensä veressä.

»Sire», sanoi hän, »minua kehoitetaan laskemaan aseet. Onko se kuninkaan tahto?»

»On», vastasi Ludvig XVI, »luovuttakaa aseenne kansalliskaartille. En halua, että teidänlaisenne urheat miehet tuhoutuvat.»

Dürler painoi päänsä, huoahti ja poistui, mutta ovelta hän sanoi noudattavansa vain kirjallista määräystä.

Silloin kuningas kirjoitti paperilapulle:

»Kuningas käskee sveitsiläisten luopua aseistaan ja vetäytyä kasarmeihinsa.»

Sitä käskyä toistettiin Tuileriein huoneissa, käytävissä ja portailla.

Kun tämä määräys tyynnytti kansalliskokousta jonkun verran, soitti puheenjohtaja kelloa.

»Neuvotelkaamme», sanoi hän.

Mutta silloin muuan edustaja nousi tuoliltaan ja huomautti, että perustuslain se ja se kohta kielsi neuvottelun kuninkaan läsnäollessa.

»Se on totta», myönsi Ludvig XVI, »mutta minne voimme mennä?»

»Sire», vastasi puheenjohtaja, »voimme tarjota teille _Logographe-lehden_ aition, joka on tyhjä, sillä lehti on lakannut ilmestymästä».

»Hyvä on», sanoi kuningas, »olemme valmiit siirtymään sinne».

»Vahtimestarit», virkkoi Vergniaud, »opastakaa kuningas _Logographen_ aitioon».

Vahtimestarit riensivät noudattamaan käskyä. Kuningas, kuningatar ja kuninkaallinen perhe poistuivat salista samaa tietä, jota olivat tulleetkin, ja joutuivat käytävään.

»Mitä on tuossa permannolla?» kysyi kuningas. »Se näyttää vereltä!»

Vahtimestarit eivät vastanneet. Mikäli tahrat tosiaankin olivat veritahroja, eivät he kaiketikaan tienneet, kuinka ne olivat permannolle ilmestyneet. Omituista kyllä, tahrat olivat isompia, ja niitä oli tiheämmässä, mitä lähemmäksi tultiin aitiota.

Säästääkseen kuningatarta näkemästä näitä inhoittavia merkkejä kuningas kiirehti askeliaan ja aukaisi itse aition oven.

»Madame, astukaa sisään», kehoitti hän.

Kuningatar meni hänen ohitseen, mutta astuessaan kynnykselle hän parahti kauhistuksesta, nosti kädet silmilleen ja horjahti taaksepäin. Veritahrat saivat selityksensä: aitioon oli tuotu miehen ruumis, johon kuningatar kiireissään oli ollut vähällä satuttaa jalkansa.

»Kas, se on poloisen kreivi de Charnyn ruumis!» sanoi kuningas samalla äänellä, jolla hän oli varemmin sanonut: »Kas, se on poloisen herra Mandatin pää!»

Se oli tosiaankin kreivin ruumis. Kansanedustajat olivat riistäneet sen murhaajien käsistä ja käskeneet viedä sen _Logographen_ aitioon aavistamatta, että sinne sijoitettaisiin kymmentä minuuttia myöhemmin kuninkaallinen perhe.

Ruumis vietiin nyt pois ja kuninkaallinen perhe astui aitioon.

Sen lattia aiottiin pestä ja kuivata verestä puhtaaksi, mutta kuningatar teki kieltävän kädenliikkeen ja istuutui ensimmäisenä. Kukaan ei huomannut, että hän päästi kenkiensä paulat ja painoi vapisevat jalkansa yhä lämpöiseen vereen.

»Ah, Charny, Charny», kuiskasi hän, »miksei minunkin vereni vuoda täällä viimeiseen pisaraan saakka yhtyäkseen ikuisesti sinun vereesi...!»

Tornikello löi tällöin kolme kertaa.

XXXIII

Kello kolmesta kuuteen

Lähdimme palatsista juuri silloin kun keskieteiseen hyökättiin, sveitsiläiset peräytyivät verkalleen kuninkaan huoneistoja kohden ja huoneista ynnä käytävistä huudettiin:

»Sveitsiläisten käsketään luopua aseistaan!»

Tämä teos on varmaankin viimeinen, jonka kirjoitamme tästä hirveästä aikakaudesta. Mikäli kuvauksemme jatkuu, poistumme maaperältä, jolla olemme liikkuneet, palaamatta sille enää milloinkaan. Se oikeuttaa meidät esittämään lukijoille tämän ratkaisevan päivän kaikkine yksityispiirteineen. Siihen meillä on sitäkin suurempi oikeus, kun teemme sen ennakkoluulottomasti, vihatta ja puolueettomasti.

Lukija on astunut Royale-pihaan marseillelaisten perässä. Hän on seurannut Billotia savuun ja tuleen ja nähnyt hänen yhdessä Pitoun, vainajien parista nousseen verisen haamun, kanssa nousseen portaitten yläpäähän, minne jätimme heidät toistaiseksi.

Tästä hetkestä alkaen Tuileriein palatsi oli vallattu.

Mikä synkeä henki oli sanellut tämän voiton?

Kansan viha, vastattaneen. Epäilemättä. Mutta kuka johti tätä vihaa?

Mies, jonka nimen olemme ohimennen maininneet, se preussilainen upseeri, joka istui pienen mustan ratsun selässä jättiläiskokoisen Santerren ja tämän toimenantajansa komean flaamilaishevosen vieressä — elsassilainen Westermann.

Kuka oli tämä mies, joka salaman lailla leimahti esille vain ukkosen riehuessa?

Hän oli niitä miehiä, joita Jumala pitää kätkettyinä vihansa asevarastossa ja jotka hän sinkoaa pimeästä esille silloin, kun vihan hetki on lyönyt.

Hänen nimensä oli _Westermann, laskevan auringon mies_.

Ja hän ilmestyi tosiaankin hetkellä, jolloin kuninkuus painui mailleen milloinkaan enää nousematta.

Kuka hänet oli keksinyt ja löytänyt? Kuka oli toiminut välittäjänä hänen ja Jumalan välillä? Kuka oli käsittänyt, että oluenpanijalle, aineellisen lihan möhkäleelle, oli avuksi annettava sielu taistelua varten, missä titaanit syöksisivät jumalan alas valtaistuimelta? Kuka täydensi Santerren Westermannilla?

Sen teki Danton.

Mistä tämä peloittava kansanpuhuja oli löytänyt tämän voittajan? Inhoittavasta loukosta, katuojasta, vankilasta, Saint-Lazaresta!

Westermannia oli syytetty — huomatkaa tarkoin, syytetty, muttei todistettu vikapääksi — väärien setelien valmistamisesta, ja hän oli epäluulon alaisena pidätetty.

Danton tarvitsi elokuun 10 päiväksi miestä, joka ei pelkäisi mitään, sillä pelko veisi suoraa päätä kaakinpuuhun. Hän oli pitänyt silmällä tuota salaperäistä vankia, ja kun hetki tuli, jolloin tätä miestä tarvittiin, mursi hän väkevällä kädellään salvat ja kahleet ja sanoi vangille: »Tule!»

Kuten olemme joskus sanoneet, ei vallankumous ole ainoastaan siinä, että halvat kohoavat arvoon, vaan myöskin siinä, että vangit pääsevät vapaiksi ja vapaat pannaan vankilaan, eikä vain vapaat, vaan vieläpä maan mahtavat, isoiset, ruhtinaat ja kuninkaat!

Varmaankin juuri siksi, että Danton oli varma tapahtumien vääjäämättömästä kulusta, hän oli esiintynyt niin laimeana siinä kuumeisessa hämärässä, joka edelsi elokuun 10 päivän verenkarvaista sarastusta.

Edellisenä iltana hän oli kylvänyt tuulta. Hänen ei tarvinnut olla huolestunut. Hän tiesi saavansa niittää myrskyä.

Se tuuli oli Westermann, ja myrsky oli Santerre, kansan jättimäinen ilmennys.

Santerre tuskin näyttäytyikään sinä päivänä. Westermann teki kaikki, oli kaikkialla.

Westermann oli johtanut Saint-Marceaun ja Saint-Antoinen esikaupunkilaisten liikkeitä Pont-Neufillä; pienen mustan ratsunsa selässä hän oli armeijan etunenässä ilmestynyt Carrousel-aukion ristikkoporttien eteen ja kolkuttanut miekkansa ponnella Tuileriein portille ikäänkuin olisi avauttanut jonkun kasarmin oven.

Olemme nähneet, kuinka tämä portti aukaistiin, kuinka sveitsiläiset sankarillisina täyttivät velvollisuutensa, kuinka he peräytyivät pakenematta, kuinka he tuhoutuivat voittamattomina. Olemme seuranneet heitä porras portaalta vainajien kattamassa eteisessä. Seuratkaamme heitä askel askeleelta Tuileriein palatsissa, joka pian täyttyi heidän ruumiistaan.

Kun saapui tieto, että kuningas oli lähtenyt palatsista, kerääntyivät ne kaksi-kolmesataa aatelista, jotka olivat tulleet kuolemaan kuninkaan kanssa, kuningattaren henkivartijasaliin neuvotellakseen, olisiko heidän nyt, kun kuningas ei enää ollut paikalla kuollakseen heidän kanssansa, kuten oli juhlallisesti luvannut, kuoltava ilman häntä.