Part 19

Huonosti järjestetyt ja vaatimattomasti aseistetut aatelismiehet — heillä oli vain miekat ja pistoolit — tiesivät, että nyt tulisi taistelu elämästä ja kuolemasta, ja odottivat kuumeisen jännittyneinä hetkeä, jolloin he kohtaisivat kansan, vanhan vihollisensa, ikuisen atleetin, alati masennetun taistelijan, joka kahdeksan vuosisadan kuluessa oli yhä varttunut.

Sillaikaa kun piiritetyt eli ne, jotka pian piiritettäisiin, järjestyivät asemilleen, kolkutettiin Royale-pihan portille, ja monet äänet huusivat: »Neuvottelija!» Muurin yli heilutettiin keihään kärkeen kiinnitettyä valkoista nenäliinaa.

Mentiin hakemaan Rödereriä, joka tavattiinkin puolitiessä.

»Royale-pihan portille kolkutetaan», sanottiin hänelle.

»Olen kuullut ja tulen juuri katsomaan, mitä se merkitsee.»

»Mitä on tehtävä?»

»Avatkaa portti.»

Määräys ilmoitettiin portinvartijalle, joka aukaisi portin ja kapaisi sitten tiehensä minkä jaloista pääsi.

Röderer näki edessään piikkimiehet.

»Hyvät ystävät», sanoi hän, »olette pyytäneet, että portti aukaistaisiin neuvottelijalle eikä armeijalle. Missä on neuvottelija?»

»Tässä, hyvä herra», vastasi Pitou lempeällä äänellään ja tapansa mukaan suopeasti hymyillen.

»Kuka te olette?»

»Olen kapteeni Ange Pitou, Haramontin liittolaisten päällikkö.»

Röderer ei tiennyt, mitä väkeä Haramontin liittolaiset olivat, mutta koska hetket olivat kalliit, ei hän ruvennut sitä tiedustelemaankaan.

»Mitä te haluatte?» kysyi hän.

»Haluan itselleni ja ystävilleni vapaata pääsyä palatsin alueelle.»

Pitoun ryysyläisystävät, heiluttaen uhkaavasti piikkejään, näyttivät pikemminkin hyvin vaarallisilta vihollisilta.

»Pääsyä palatsin alueelle? Entä mitä varten?»

»Aiomme saartaa kansalliskokouksen... Meillä on kaksitoista tykkiä, mutta ainoatakaan ei laukaista, jos tehdään, mitä me tahdomme.»

»Mitä te sitten tahdotte?»

»Erottaa kuninkaan.»

»Se on vakava asia, hyvä herra», huomautti Röderer.

»Hyvin vakava», myönsi Pitou kohteliaasti, kuten hänen tapansa oli.

»Siitä kannattaa neuvotella.»

»Se on kohtuullista», vastasi Pitou. Hän silmäili tornikelloa ja jatkoi:

»Kello on nyt neljännestä vailla kymmenen. Annamme teille aikaa kymmeneen asti. Ellemme kellon kymmentä lyödessä saa vastausta, niin hyökkäämme.»

»Sallinette, että portti suljetaan, kunnes vastaus valmistuu?»

»Totta tietysti.» Pitou sanoi saattajilleen:

»Hyvät ystävät, suvaitkaa sulkea portti.»

Ja hän viittasi pisimmälle tunkeutuneita tovereitaan peräytymään. Nämä tottelivat, ja portti suljettiin vaikeuksitta.

Mutta portin ollessa auki piirittäjät olivat ehtineet huomata, kuinka peloittaviin varusteluihin oli ryhdytty heidän vastaanotokseen.

Kun portti oli suljettu, valtasi Pitoun toverit halu jatkaa neuvotteluja. Jotkut miehistä kapusivat toverien hartiolle ja sitä tietä muurin harjalle, sijoittuivat sille hajareisin ja alkoivat jutella kansalliskaartilaisten kanssa, jotka eivät olleet siihen vastahakoisia.

Näin kului neljännestunti. Silloin tuli palatsista muuan mies ja käski avata portin. Tällä kertaa portinvartija pysytteli kopissaan, ja kansalliskaartilaiset irroittivat puomit.

Piirittäjät luulivat, että heidän pyyntöönsä oli suostuttu. Kun portti aukeni, työntyivät he sisälle kuin henkilöt, jotka ovat odotelleet kauan ja joita voimakkaat kädet sysäävät takaapäin, toisin sanoen kiinteänä laumana. He heiluttivat hattujaan piikkien ja sapelien kärjessä ja huusivat: »Eläköön kansa! Eläköön kansalliskaarti! Eläköön sveitsiläiset!»

Kansalliskaartilaiset vastasivat huudoilla: »Eläköön kansa!»

Mutta sveitsiläiset pysyivät synkän äänettöminä.

Vasta tykkien edessä hyökkääjät pysähtyivät ja silmäilivät eteensä ja ympärilleen.

Iso eteinen oli täynnä sveitsiläisiä kolmeen eri korkeudella sijaitsevaan riviin järjestyneinä. Kullakin porrasaskelmalla seisoi lisäksi rivi sveitsiläisiä, joten he voisivat ampua kuudelta asemalta yhtaikaa.

Jotkut hyökkääjistä alkoivat aprikoida. Niiden joukossa oli myöskin Pitou. Mutta oli jo hieman myöhäistä aprikoida.

Tällaisissa tilanteissa sattuu usein, että kelpo rahvas, jonka pääominaisuus on lapsekkuus, esiintyy milloin hyvänsävyisesti, milloin julmasti.

Vaaran todetessaan se ei suinkaan ajatellut pakoa, vaan koetti kiertää vaaraa pilailemalla kansalliskaartilaisten ja sveitsiläisten kanssa. Kansalliskaartilaiset olivat valmiit tähän huvitteluun, mutta sveitsiläiset pysyivät yhä vakavina. Viisi minuuttia ennenkuin kapinallisten etujoukko saapui paikalle, oli näet tapahtunut seuraavaa:

Kuten edellisessä luvussa on kerrottu, olivat isänmaalliset kansalliskaartilaiset Mandatia koskevan kiistan johdosta eronneet rojalistisista ja samalla lausuneet hyvästit sveitsiläisille, joiden rohkeutta he sekä kunnioittivat että surkuttelivat. He olivat lisänneet, että he ottaisivat kodeissaan veljinä vastaan ne sveitsiläiset, jotka halusivat seurata heitä.

Kaksi Vaudin kanttonin kansalaista oli vastannut tähän heidän omalla kielellään lausuttuun kehoitukseen. He poistuivat rivistään ja heittäytyivät ranskalaisten, todellisten maanmiestensä, syliin. Mutta silloin oli palatsin ikkunasta pamahtanut kaksi laukausta, ja kaksi luotia oli tavannut molemmat karkurit juuri kun he olivat uusien ystäviensä sylissä. Sveitsiläiset upseerit, taitavia ampujia ja tottuneita vuorikauriitten ja gemssien metsästäjiä, olivat turvautuneet tähän tepsivään keinoon lopettaakseen lyhyeen tämän karkaamisen.

Tämä tapaus oli, kuten helposti käsittää, kehittänyt sveitsiläisten vakavuuden täydelliseksi mykkyydeksi.

Ne miehet taas, jotka nyt olivat tunkeutuneet pihalle, aseina vanhat pistoolit, vanhat pyssyt ja uudet piikit, toisin sanoen huonommin aseistettuina kuin jos olisivat tulleet aseettomina, olivat niitä omituisia vallankumouksen tienraivaajia, joita näkee kaikkien vakavien kapinoitten etunenässä ja jotka nauraen kaivavat kuilun, jotta valtaistuin siihen suistuisi — toisinaan enemmänkin kuin valtaistuin: kokonainen kuningaskunta. Tykkimiehet olivat siirtyneet heidän puolelleen; kansalliskaarti tuntui olevan valmis liittymään heihin ja koetti houkutella sveitsiläisiä tekemään samoin.

He eivät huomanneet, että aika, jonka heidän päällikkönsä Pitou oli myöntänyt Rödererille, oli jo kulunut ja että kello oli neljänneksen yli kymmenen. He huvittelivat. Miksi he siis olisivat pitäneet lukua minuuteista?

Eräällä hyökkääjällä ei ollut piikkiä, ei pyssyä eikä edes sapelia, vaan koukku, jolla puutarhassa taivutellaan puiden oksia. Hän sanoi naapurilleen:

»Mitähän, jos ongin yhden sveitsiläisen?»

»Ongi pois!» kehoitti toinen.

Mies tarttui koukullaan erään sveitsiläisen nahkavyöhön ja alkoi vetää häntä mukaansa.

Sveitsiläinen vastusteli vain sen verran, että näytti vastustelevan.

»Jo tarttui!» tuumi kalastaja.

»Vedä varovasti!» neuvoi toinen.

Mies veti varovasti ja sveitsiläinen liukui eteisestä pihalle, niinkuin kala nostetaan vedestä rannalle.

Pihalla nousi riemu ja nauru.

»Toinen, vielä toinen!» huudettiin kaikilta tahoilta.

Kalastaja pyydysti toisen sveitsiläisen, sitten kolmannen, neljännen ja viidennen.

Koko rykmentti olisi huvennut sitä menoa, mutta silloin kuului komennus: »Kivääri poskelle vie!»

Kiväärit kohosivat tähtäysasentoon koneellisen täsmällisesti, kuten säännöllisissä sotajoukoissa ainakin. Silloin muuan hyökkääjistä — tällaisissa tilanteissa on aina joku mieletön antamassa merkin verilöylyn aloittamiseen — laukaisi pistoolinsa palatsin ikkunaan päin.

Sinä lyhyenä hetkenä, joka kului komennuksesta: »Kivääri poskelle vie!» seuraavaan komennukseen: »Laukaise!» Pitou oivalsi, mitä heti tapahtuisi.

»Maahani» huusi hän miehilleen. »Maahan tai olette tuhon omat!»

Ja ensimmäisenä hän itse syöksyi maahan.

Mutta ennenkuin hänen neuvoaan ehdittiin noudattaa, kajahti komennus: »Laukaise!» Eteinen hulmahti täyteen savua ja sieltä tuiskahti luotisade kuin suunnattomasta haulipyssystä. Kiinteäksi sulloutunut väkijoukko — puolet hyökkääjien laumasta oli tunkeutunut pihalle — horjui kuin tuulen taivuttelema vilja ja kaatui sitten kuin sirpin leikkaama elo.

Tuskin kolmasosa jäi pystyyn, paetakseen sitten eteisestä ja kasarmista tuiskivan ristitulen ahdistamana.

Ampujat olisivat surmanneet toisensa, ellei heidän välissään olisi ollut tätä paksua ihmisverhoa.

Verho hajaantui isoiksi riekaleiksi. Neljäsataa miestä virui maassa ja niistä kolmesataa kuolleina. Sata enemmän tai vähemmän kuolettavasti haavoittunutta vaikeroi ja yritti nousta jaloilleen, mutta heti he vaipuivat takaisin maahan. Eräiltä osiltaan tämä ruumiskenttä liikkui kuin rantaan vyöryvä laine. Sitä liikettä oli hirveä katsella!

Sitten vähitellen liike taukosi, ja lukuunottamatta eräitä itsepäisiä, jotka yhä halusivat elää, kaikki kävi liikkumattomaksi ja äänettömäksi.

Pakenevat hajaantuivat Carrousel-aukiolle ja sieltä osa laiturikaduille, osa Saint-Honoré-kadulle huutaen: »Apuun, meitä surmataan!»

Lähellä Pont Neufiä he tapasivat pääarmeijan, jota komensi kaksi ratsumiestä. Heidän seurassaan oli jalkamies, joka niinikään näytti kuuluvan päällystöön.

»Ah, herra Santerre», huusivat pakolaiset tuntiessaan toisen ratsastajan Saint-Antoinen oluenpanijaksi, jonka helposti tunnettavaa jättiläisruhoa tällä kertaa kannatteli jyhkeä flaamilainen hevonen. »Ah, herra Santerre, apuun! Veljiämme murhataan!»

»Kuka murhaa!» kysyi Santerre.

»Sveitsiläiset! He ampuivat meitä, kun me pahaa aavistamatta _veljeilimme heidän kanssansa_!»

Santerre kääntyi puhuttelemaan toista ratsastajaa.

»Mitä arvelette, hyvä herra?» kysyi hän.

»Hitto!» vastasi hyvin saksanvoittoisesti toinen, ratsastaja, lyhyt vaaleaverinen mies, jonka tukka oli leikattu lyhyeksi. »Minä arvelen erään sotilaallisen sananparren mukaisesti, että sotilaan on riennettävä sinne, missä kiväärit paukkuvat ja tykki jyrisee. Lähtekäämme sitä ääntä kohden!»

»Mutta teidän joukossanne oli muuan nuori upseeri», virkkoi jalkamies eräälle pakolaiselle. »En näe häntä parissanne.»

»Hän kaatui ensimmäisenä, kansalainen edustaja. Se on perin valitettavaa, sillä hän oli urhea nuorukainen.»

»Niin, hän oli urhea mies!» myönsi lievästi kalveten se, jota oli puhuteltu kansanedustajaksi. »Hän oli urhea mies ja hänen kuolemansa kostetaan urheasti! Eteenpäin, herra Santerre!»

»Minun käsittääkseni, hyvä Billot», sanoi Santerre, »pitää näin vakavassa asiassa turvautua, ei ainoastaan rohkeuteen, vaan myöskin kokemukseen».

»Vallan oikein.»

»Ehdotan siis, että ylipäällikkyys uskotaan kansalaiselle Westermannille, joka on oikea kenraali ja Dantonin ystävä, ja minä lupaan totella häntä kuin halpa sotamies.»

»Kuten haluatte», sanoi Billot, »kunhan vain lähdemme liikkeelle hetkeäkään aikailematta».

»Otatteko vastaan päällikkyyden, kansalainen Westermann?» kysyi Santerre.

»Otan», vastasi preussilainen lyhyesti.

»Antakaa siis määräyksenne!»

»Eteenpäin!» komensi Westermann.

Ja valtava miesjoukko, joka oli pysähtynyt hetkeksi, lähti jälleen liikkeelle.

Juuri kun sen kärkijoukot saapuivat Carrousel-aukiolle laiturikaduilta ja Echelle-kadulta, löi Tuileriein torninkello yksitoista.

XXXI

Charnyn kohtalo

Palatsiin palatessaan Röderer tapasi kamaripalvelijan, joka haki häntä kuningattaren puheille. Hän itsekin oli menossa kuningattaren luo, koska tiesi, että kuningatar edusti linnan todellista voimaa.

Hän tuli tyytyväiseksi kuullessaan, että kuningatar odotteli häntä huoneessa, missä he voisivat puhella kahden kesken ja häiriintymättä. Niinpä hän seurasi Weberiä.

Kuningatar istui takan vieressä selkä ikkunaan päin.

Oven käydessä hän kääntyi nopeasti.

»No, hyvä herra?» kysyi hän selittämättä enempää kysymyksensä tarkoitusta.

»Kuningatar on suvainnut kutsua minut puheilleen?» vastasi Röderer.

»Niin olen, hyvä herra. Te olette kaupungin ensimmäisiä virkamiehiä. Teidän läsnäolonne merkitsee kilpeä kuninkuudelle. Haluan siis kysyä teiltä, mitä meillä on toivottavaa tai pelättävää.»

»Voi toivoa vähän, täytyy pelätä kaikkea.»

»Kansa marssii siis linnaa vastaan?»

»Sen kärkijoukko on Carrousel-aukiolla ja neuvottelee sveitsiläisten kanssa.»

»Neuvottelee, hyvä herra? Mutta minähän olen käskenyt sveitsiläisten torjua väkivallalla kaikki väkivaltaiset yritykset. Ovatko he siis tottelemattomia?»

»Eivät, madame. Sveitsiläiset kuolevat asemilleen.»

»Kuten mekin, hyvä herra. Kuten sveitsiläiset sotureina palvelevat kuninkaita, samoin kuninkaat palvelevat sotureina yksinvaltaa.»

Röderer oli vaiti.

»Olisinko onnettomuudekseni toista mieltä kuin te?» kysyi kuningatar.

»Madame», vastasi Röderer, »ilmaisen mielipiteeni vain jos teidän majesteettinne suvaitsee kysyä sitä minulta».

»Minä kysyn sitä teiltä, hyvä herra.»

»No niin, madame, lausun sen teille avoimesti kuten henkilö ainakin, joka on varma asiastaan. Kuningas on hukassa, jos hän jää Tuilerieihin.»

»Mutta minne menemme, ellemme jää Tuilerieihin?» huudahti kuningatar ja nousi.

»Tällä hetkellä on vain yksi paikka, joka voi suojella kuninkaallista perhettä.»

»Mikä paikka se on, hyvä herra?»

»Kansalliskokous.»

»Mitä te sanoitte?» kysyi kuningatar ikäänkuin olisi kuullut väärin toisen sanat.

»Kansalliskokous», toisti Röderer.

»Ja te luulette, hyvä herra, että minä pyydän jotakin niiltä miehiltä?»

Röderer ei vastannut.

»Vihollinen kun vihollinen, hyvä herra! Pidän enemmän niistä, jotka käyvät kimppuumme avoimesti, kuin niistä, jotka koettavat tuhota meidät selän takana ja salakähmäisesti.»

»Kuinka tahansa, madame, tehkää päätöksenne. Lähtekää kansaa vastaan tai peräytykää kansalliskokouksen turviin.»

»Peräytyäkö? Mutta olemmeko siis niin vailla puolustajia, että meidän täytyy peräytyä, ennenkuin olemme edes yrittäneet taistella?»

»Haluatteko, madame, ennenkuin teette ratkaisevan päätöksen, kuulla, mitä joku pätevä mies arvelee tilanteesta, ja tutustua käytettävissä oleviin voimiinne?»

»Weber, nouda tänne joku linnan upseereista, herra Maillardot, de la Chesnaye tai... »

Hän aikoi sanoa: »tai kreivi de Charny», mutta vaikeni.

Weber poistui.

»Jos teidän majesteettinne suvaitsee lähestyä ikkunaa, voitte arvioida tilanteen omin silmin.»

Ilmeisesti hyvin vastenmielisesti kuningatar astui ikkunan luo, työnsi syrjään kaihtimet ja näki, että Carrousel-aukio ja koko Royale-piha olivat täynnä piikkimiehiä.

»Hyvä Jumala», huudahti hän, »mitä nuo miehet tekevät?»

»Olen jo sanonut teidän majesteetillenne, että he neuvottelevat.»

»Mutta ovathan he tunkeutuneet linnan pihalle asti!»

»Katsoin velvollisuudekseni yrittää voittaa aikaa, jotta teidän majesteetillanne olisi tilaisuus tehdä lopullinen päätös.»

Tällöin aukeni ovi.

»Sisään, sisään!» kehoitti kuningatar tietämättä kenelle puhui.

Charny astui huoneeseen.

»Minä tässä, madame», virkkoi hän.

»Ah, tekö! Sitten minun ei tarvitsekaan kysellä mitään, sillä vastikäänhän te sanoitte, mitä meidän tulee tehdä!»

»Ja herra de Charnyn mukaan», kysyi Röderer, »teidän tulee...?»

»Kuolla!» vastasi kuningatar.

»Huomaatte siis, madame, että minun ehdotukseni on parempi.»

»Jumala paratkoon, en tiedä!» vaikeroi kuningatar.

»Mitä herra Röderer ehdottaa?» tiedusteli Charny.

»Että kuningas saatettaisiin kansalliskokoukseen.»

»Se ei ole kuolema», sanoi Charny, »mutta se on häpeä!»

»Siinä kuulette, herra Röderer!» sanoi kuningatar.

»Koettakaa keksiä jokin välitie», ehdotti Röderer..

Weber astui esille.

»Minä olen vain vähäpätöinen henkilö ja tiedän hyvin, että on uhkarohkeata minun lausua mielipiteitäni näin korkea-arvoisen seuran kuullen, mutta alttiuteni kenties oikeuttaa minut siihen... Eikö voitaisi pyytää kansalliskokousta valitsemaan lähetystöä, joka tulisi suojelemaan kuningasta?»

»Tehdään niin, siihen voin suostua», sanoi kuningatar. »Herra de Charny, jos te hyväksytte ehdotuksen, olkaa hyvä ja esittäkää se kuninkaalle.»

Charny kumarsi ja lähti.

»Seuraa kreiviä, Weber», sanoi kuningatar »ja tule ilmoittamaan minulle kuninkaan vastaus».

Weber seurasi kreiviä.

Charnyn kylmä, vakava, altis esiintyminen sisälsi, ellei kuningattarelle, niin ainakin naiselle niin julman moitteen, että häntä puistatti aina kun hän näki Charnyn. Ehkä hän myöskin vaistosi, mitä hirveää tulisi pian tapahtumaan.

Weber palasi.

»Kuningas suostuu, madame», sanoi hän, »ja herrat Champion ja Dejoly ovat paraikaa menossa kansalliskokoukseen esittämään hänen majesteettinsa pyyntöä».

»Mutta katsokaa toki!» huudahti kuningatar.

»Mitä nyt, madame?» kysyi Röderer.

»Mitä he tekevät tuolla?»

Piirittäjät kalastelivat paraikaa sveitsiläisiä.

Röderer silmäili ulos, mutta ennenkuin hän ehti tarkalleen havaita, mitä oli tekeillä, kuului pistoolin laukaus ja sitten hirveä yhteislaukaus. Koko palatsi vavahti kuin sen perustukset olisivat horjahtaneet.

Kuningatar kiljahti ja väistyi ikkunan äärestä, mutta uteliaisuus työnsi hänet takaisin näkemään enemmän.

»Oh, katsokaa, katsokaa!» riemuitsi hän silmät säkenöiden. »He pakenevat, he peräytyvät! Mitä te sanoitte, herra Röderer, ettei meillä muka ole muuta turvaa kuin kansalliskokous?»

»Suvaitkaa seurata minua, madame», kehoitti Röderer.

»Katsokaa, katsokaa!» jatkoi kuningatar. »Nyt sveitsiläiset lähtevät ajamaan niitä takaa! Oh, Carrousel-aukio on tyhjä! Voitto, voitto!»

»Oman itsenne tähden, madame, seuratkaa minua», rukoili Röderer.

Kuningatar tuli järkiinsä ja seurasi kommuunin asiamiestä.

»Missä on kuningas?» kysyi Röderer ensimmäiseltä kamaripalvelijalta, jonka tapasi.

»Kuningas on Louvren kokoelmasalissa», vastasi tämä.

»Sinne juuri halusinkin saattaa teidän majesteettinne», sanoi Röderer.

Kuningatar seurasi häntä arvaamatta opastajansa tarkoitusta.

Kokoelmasali oli varustettu puoliväliin pituuttaan ja katkaistu kolmannekselta osaltaan. Pari-kolmesataa miestä oli sitä puolustamassa. He voivat päästä Tuileriein puolelle eräänlaista nostosiltaa myöten, jonka viimeinen pakenija pudottaisi jalallaan ensimmäisestä kerroksesta pohjakerrokseen.

Kuningas seisoi ikkunan ääressä herrojen Chesnayen ja Maillardotin ynnä viiden tai kuuden aatelismiehen seurassa ja piteli kädessään kaukolasia.

Kuningatar riensi parvekkeelle eikä tarvinnut kaukolasia nähdäkseen mitä tapahtui.

Kapinallisten armeija lähestyi pitkänä ja sankkana laumana täyttäen laiturikadun koko leveydeltä ja ulottuen silmänkantamattomiin. Pont Neufin kautta Saint-Marceaun esikaupunki liittyi Saint-Antoinen esikaupunkiin.

Kaikki Pariisin kirkonkellot läppäilivät vimmatusti ja Notre-Damen jättiläiskello kuului jyhkeänä kumahteluna näiden vaskiäänten seasta.

Elokuun paahtava aurinko kimmelsi tuhansina väikkeinä kiväärien piipuissa ja keihäitten rautakärjissä. Ja etäisen ukonjymyn lailla kolisi tykistö raskaasti katukivillä.

»No, madame?» sanoi Röderer.

Noin viisikymmentä henkilöä oli ryhmittynyt kuninkaan taakse. Kuningatar silmäili kauan näitä miehiä. Se katse näytti etsivän itsekunkin sydämestä, paljonko siinä oli jäljellä uhrautuvaa alttiutta. Ja kun onneton nainen ei tiennyt, kenelle puhuisi, eikä mitä rukoilisi, otti hän lapsensa käsivarsilleen ja näytti häntä sveitsiläisupseereille, kansalliskaartin upseereille ja aatelismiehille.

Hän ei ollut enää kuningatar, joka rukoili valtaistuinta perilliselleen, vaan epätoivoinen äiti, joka liekkien keskellä huutaa: »Kuka pelastaa lapseni?»

Sillaikaa kuningas puheli hiljaa kommuunin asiamiehen kanssa, tai oikeammin Röderer toisti, mitä oli jo sanonut kuningattarelle.

Kaksi tuiki erilaista ryhmää oli muodostunut kuninkaallisten henkilöitten ympärille: kuninkaan ryhmä, kylmä ja vakava, joka tuntui kannattavan Rödererin ehdotusta, ja kuningattaren ryhmä, toimelias, intomielinen, runsaslukuinen joukko nuoria sotureita, jotka heiluttivat hattujaan, paljastelivat sapeleitaan, kohottivat kätensä kruununprinssiin päin ja suutelivat polvistuneina kuningattaren hameenhelmaa, vannoen kuolevansa hänen ja hänen poikansa puolesta.

Tämä innostus valoi kuningattareen hitusen verran uutta toivoa.

Tällöin kuninkaan seurue liittyi kuningattaren seurueeseen, ja kuningas, tapansa mukaan välinpitämättömänä, joutui näiden yhdistyneitten ryhmien keskukseksi. Ehkä hänen tyyneytensä oli rohkeutta.

Kuningatar sieppasi sveitsiläisten päällikön, herra Maillardotin, vyöstä kaksi pistoolia, ojensi ne kuninkaalle ja sanoi:

»Kas tässä, sire, nyt on hetki tullut teidän esiintyä kuninkaana tai tuhoutua ystävienne keskellä!»

Kuningattaren teko kiihdytti innostuksen äärimmilleen. Kaikki odottivat kuninkaan vastausta, hengitystään pidätellen.

Nuori, kaunis, urhea kuningas, joka olisi katse säkenöivänä, huulten väristessä syöksynyt taisteluun kädessään nämä pistoolit, olisi kenties selviytynyt voittajana!

Odotettiin, toivottiin.

Kuningas otti pistoolit kuningattaren kädestä ja antoi ne takaisin Maillardotille. Sitten hän kääntyi puhuttelemaan kommuunin asiamiestä ja kysyi:

»Te ehdotatte siis, hyvä herra, että minun on mentävä kansalliskokoukseen?»

»Se on ehdotukseni, sire», vastasi Röderer ja kumarsi.

»Hyvät herrat, meillä ei ole siis mitään tehtävää täällä», virkkoi kuningas.

Kuningatar huoahti raskaasti, nosti kruununprinssin syliinsä ja sanoi prinsessa de Lamballelle ja rouva Tomzelille:

»Tulkaa, hyvät ystävät, koska kuningas niin tahtoo.»

Nämä sanat merkitsivät kaikille muille naisille; »Jätän teidät oman onnenne nojaan.»

Rouva Campan odotteli kuningatarta käytävässä, jonka kautta tämän oli kuljettava. Kuningatar huomasi hänet.

»Odottakaa minua huoneistossani», sanoi hän. »Tulen teitä tapaamaan tai lähetän jonkun noutamaan teitä... Jumala ties, minne!»

Sitten hän kumartui kuiskaamaan rouva Campanille:

»Voi, olisipa nyt torni meren rannalla!»

Hylätyt aatelismiehet silmäilivät toisiaan ja näyttivät sanovan: »Tuotako kuningasta puolustaaksemme olemme tulleet tänne kuolemaan?»

Herra de la Chesnaye ymmärsi tämän mykän kysymyksen.

»Ei, hyvät herrat, olemme puolustamassa kuninkuutta. Ihminen kuolee, aate on kuolematon!»

Poloiset naiset — ja niitä oli paljon, monet kun olivat kaikkensa ponnistaen raivanneet itselleen tien palatsiin — olivat kauhusta jähmettyneet. Olisi luullut näkevänsä yhtä monta marmoripatsasta kuin oli naisia käytävien ja portaitten nurkkauksissa.

Vihdoin kuningaskin suvaitsi ajatella niitä, jotka hän hylkäsi. Portaitten juurella hän pysähtyi.

»Mutta kuinka käy kaikkien niiden, jotka olen jättänyt tuonne?»

»Sire», vastasi Röderer, »mikään ei ole heille helpompaa kuin seurata teitä. He ovat tavallisissa pukimissa ja voivat siis päästä mukavasti puutarhan kautta.»

»Se on totta», sanoi kuningas. »Menkäämme!»

»Voi, herra de Charny», sanoi kuningatar nähdessään kreivin, joka paljastettu miekka kädessä odotti häntä puutarhan portilla, »miksen sentään noudattanut neuvoanne, kun toissapäivänä kehoititte meitä pakenemaan!»

Kreivi ei vastannut hänelle, vaan lähestyi kuningasta ja sanoi:

»Sire, suvaitseeko kuningas ottaa minun hattuni ja antaa minulle omansa, josta teidät tunnetaan?»

»Ah, olette oikeassa», myönsi kuningas, »valkoinen sulkatöyhtö... Kiitos, herra kreivi!»

Ja hän otti Charnyn hatun ja antoi kreiville omansa.

»Herra de Charny», virkkoi kuningatar, »luuletteko kuninkaan hengen olevan vaarassa tällä matkalla?»

»Kuten näette, madame, teen vaaran uhatessa kaikkeni torjuakseni sen hänestä.»

»Onko teidän majesteettinne valmis lähtemään?» kysyi sveitsiläiskapteeni, joka oli saanut tehtäväkseen suojella kuningasta, kun tämä menisi puutarhan kautta.

»Olen», vastasi kuningas ja painoi Charnyn hatun päähänsä.

»Lähtekäämme siis», kehoitti kapteeni.

Kuningas lähti kahden sveitsiläisrivin välissä. Sotilaat astelivat samaa jalkaa kuin hän.

Äkkiä kuului oikealta kovaa meteliä. Tuileriein puolinen portti, se, joka oli Flora-kahvilan vieressä, oli murrettu. Kansanjoukko, joka tiesi kuninkaan olevan matkalla kansalliskokoukseen, syöksyi puutarhaan.

Mies, joka näytti johtavan tätä laumaa, kantoi lippuna piikin kärkeen pantua päätä.

Kapteeni komensi pysähtymään ja kiväärit valmiiksi.

»Herra de Charny», sanoi kuningatar, »jos huomaatte minun joutuvan noiden roistojen käsiin, niin surmaattehan minut, eikö niin?»

»En voi luvata sitä, madame», vastasi Charny.

»Miksette?» huudahti kuningatar.

»Koska olen kuollut, ennenkuin kenenkään käsi pääsee kajoamaan teihin.»

»Kas,» sanoi kuningas, »tuohan on poloisen Mandatin pää. Tunnen sen.»