Part 18

Mandatin tarvitsi vain luoda pikainen silmäys tähän kirjeeseen käsittääkseen, että hän oli hukassa. Hän tunsi käsialansa. Kirje sisälsi määräyksen, joka kello yksi yöllä oli lähetetty Saint-Jeanin pylväskäytävään sijoitetun pataljoonan päällikölle ja jossa tätä käskettiin takaapäin ahdistamaan linnaa kohti hyökkäävää väkijoukkoa Pont Neufille sijoitetun pataljoonan ahdistaessa sitä sivulta. Määräys oli joutunut kommuunin haltuun silloin, kun pataljoona komennettiin poistumaan.

Kuulustelu loppui. Mistä saataisiin hirveämpi todistus Mandatin syyllisyydestä kuin tämä kirje oli?

Mandat päätettiin lähettää Abbayeen, ja tuomio luettiin hänelle. Siinä on tulkinnan varaa.

Väitetään, että puheenjohtaja olisi tuomiota julistaessaan tehnyt kädellään liikkeen, jonka kansa valitettavasti ymmärtää liiankin hyvin — vaakasuoran liikkeen.

»Puheenjohtaja», sanoo Peltier, _Elokuun 10 päivän vallankumouksen_ kirjoittaja, »teki kädellään hyvin selvän _vaakasuoran liikkeen_ sanoessaan: 'Vietäköön pois tämä mies!'»

Tämä liike olisi tosiaan ollutkin hyvin selvä vuotta myöhemmin, mutta _vaakasuora_ kädenliike, joka merkitsi paljon vuonna 1793, ei merkinnyt erikoista vuonna 1792, jolloin giljotiini ei vielä toiminut. Vasta elokuun 21 päivänä putosi Carrousel-aukiolla ensimmäisen rojalistin pää. Kuinka siis jo yhtätoista päivää varemmin vaakasuora kädenliike — ellei edellytetä, että siitä merkistä oli ennakolta sovittu — voisi merkitä: »Tappakaa tuo mies!» Valitettavasti näytti seuraus todistavan väitteen oikeaksi.

Tuskin oli Mandat astunut kolme askelta alas kaupungintalon portaita, kun pistoolinluoti murskasi hänen päänsä samalla hetkellä, jolloin hänen poikansa riensi häntä vastaan.

Samoin oli käynyt kolmea vuotta aikaisemmin Flessellesille.

Mandat oli vain haavoittunut. Hän nousi, mutta kaatui jälleen heti kahdenkymmenen piikin lävistämänä.

Lapsi väänteli käsiään ja huusi: »Isä, isä!» Kukaan ei piitannut lapsen huudoista.

Ja sitten tästä mieskasasta, jossa näkyi vain sukeltavia käsivarsia ja säilien ynnä piikkien välähdyksiä, kohosi ilmoille vertavaluva, ruumiista irti hakattu Mandatin pää.

Lapsi pyörtyi. Ajutantti lähti laukaten Tuilerieihin päin ilmoittamaan, mitä oli nähnyt. Murhaajat järjestyivät kahdeksi joukkueeksi. Toinen raahasi ruumiin jokeen, ja toinen lähti näyttelemään piikin kärkeen pantua päätä Pariisin kaduilla.

Kello oli lähes neljä aamulla.

Käväiskäämme Tuilerieissa, ennenkuin ajutantti ehtii tuoda sinne surullisen uutisensa, ja katsokaamme mitä siellä tapahtuu.

Kuningas oli ripittäytynyt — ja kun hänen omatuntonsa oli rauhoittunut, tunsi hän itsensä täysin turvalliseksi, tapahtukoon mitä tahansa. Koska hän ei kyennyt vastustamaan ruumiinsa vaatimuksia, lähti hän nukkumaan. Hän heittäytyi vuoteelle täysissä pukimissa.

Kun sitten hätäkello alkoi kumahdella yhä äänekkäämmin ja rummunpärinä yltyi, herätettiin kuningas. Herättäjänä oli herra de la Chesnaye, jolle Mandat poistuessaan oli uskonut päällikkyyden. Hän herätti kuninkaan, jotta tämä näyttäytyisi kansalliskaartilaisille ja esiintymisellään ynnä muutamilla sopivilla sanoilla lietsoisi miehistöön innostusta.

Kuningas nousi, unisena, huojuen; hänen tukkansa oli jauhoitettu ja painunut litteäksi siltä puolelta, jolla hän oli nukkunut.

Haettiin kähertäjä, mutta hän ei ollut saapuvilla. Kuningas lähti huoneestaan pää pörrössä.

Kuningatar, joka oli neuvostosalissa, sai kuulla, että kuningas aikoi näyttäytyä puolustajilleen, ja riensi häntä vastaan.

Päinvastoin kuin poloinen yksinvaltias, jonka katse oli tyhjä eikä nähnyt ketään ja jonka suun lihakset olivat venyneet ja nytkähtelivät suonenvedon tapaisesta sinipunervan nutun näyttäessä jo surevan kuninkuuden kuolemaa, kuningatar oli kalpea, mutta kuumeisen hehkuva, ja hänen silmäluomensa olivat tulehtuneet, mutta kuivat.

Hän tarrautui yksinvaltiuden haamuun, joka sensijaan että olisi näyttäytynyt sydänyöllä ilmestyi kirkkaaseen päivänvaloon tuijottavin, räpyttelevin silmin.

Kuningatar toivoi voivansa siirtää häneen omaa rohkeuttaan, voimaansa ja elämänhaluaan.

Kaikki sujui sentään hyvin niin kauan kuin kuninkaallinen esiintyminen tapahtui sisähuoneissa, vaikkakin aatelismiesten sekaan joutuneet kansalliskaartilaiset nähdessään kuninkaan läheltä — ryhdittömän ja kömpelön mies-rukan, joka oli kerran ennenkin onnistunut huonosti esiintyessään herra Saneen ulkoparvekkeella Varennesissa — ihmettelivät, oliko tuossa tosiaankin heinäkuun 20 päivän sankari, se kuningas, jonka runollista tarinaa papit ja naiset jo alkoivat kirjailla suruharsoon.

Ei, tuossa ei ollut se kuningas, jonka kansalliskaarti oli odottanut näkevänsä.

Juuri tällöin iäkäs herttua de Mailly — hän oli niitä ihmisiä, joiden hyvät aikeet on tuomittu herättämään pahennusta — paljasti miekkansa, polvistui kuninkaan eteen ja vannoi vapisevalla äänellä, että hän ja _Ranskan aatelisto_, jota hän edusti, olivat valmiit kuolemaan _Henrik IV:n jälkeläisen_ puolesta.

Se oli kaksinkertainen tahdittomuus. Kansalliskaarti ei hellinyt ensinkään sitä _Ranskan aatelia_, jonka edustaja de Mailly oli. Eikä se liioin halunnut puolustaa Henrik IV:n jälkeläistä, vaan perustuslaillista kuningasta.

Ja vastaukseksi yksityisiin huutoihin: »Eläköön kuningas!» kajahti kaikilta tahoilta: »Eläköön kansa.»

Tappio oli korvattava. Kuningas työnnettiin Royale-pihaan. Voi, onnettomalla kuninkaalla, jonka ateriat olivat häiriintyneet ja joka oli nukkunut vain tunnin seitsemän tunnin asemesta, aineellisten vaatimusten orjalla ei ollut enää omaa tahtoa. Hän oli kuin kone, joka liikkui ulkonaisen voiman työnnällyksistä.

Kuka pani sen koneen vireeseen? Kuningatar, jäntevä nainen, joka ei ollut syönyt eikä nukkunut.

Maailmassa on sellaisia onnettomasti rakennettuja henkilöitä, jotka epäonnistuvat kaikessa, mitä yrittävät, kun olosuhteet kerrankin ovat kääntyneet heitä vastaan. Sen sijaan että olisi voittanut puolelleen toisin ajattelevat Ludvig XVI näytti heitä lähestyessään osoittavan, kuinka niukkaa hohdetta sortumaisillaan oleva kuninkuus valaa miehen otsalle, kun hänellä ei ole lahjoja eikä voimaa.

Pihalla kuten huoneissakin rojalistit _uhallakin_ huusivat kuninkaalle eläköötä, mutta samassa kajahti vastaukseksi: »Eläköön kansa!»

Ja kun rojalistit yrittivät väittää vastaan, huusivat isänmaanystävät:

»Ei, ei, ei ole muuta kuningasta kuin kansa!»

Miltei rukoilevalla äänellä kuningas puhui:

»Niin, lapseni, kansa ja kuninkaanne ovat nyt ja alati yhtä!»

»Tuokaa tänne kruununprinssi», kuiskasi Marie-Antoinette madame Elisabethille. »Lapsen esiintyminen kenties hellyttää heidät.»

Kruununprinssiä mentiin noutamaan.

Sillaikaa kuningas jatkoi surullista joukkojen katselmusta. Hän sai onnettoman ajatuksen lähestyä tykistöä. Se oli virhe, sillä tykkimiehet olivat miltei kaikki tasavaltalaisia.

Jos kuningas olisi osannut puhua, jos hän olisi voinut saada nämä miehet kuuntelemaan, joiden vakaumus oli päinvastainen kuin hänen, olisi se vaikuttanut rohkealta teolta, kun hän näin uhmasi tykkejä, ja se teko olisi voinut onnistua. Mutta Ludvig XVI:n sanoissa ja eleissä ei ollut vakuuttavaa tehoa. Hän änkytti. Rojalistit halusivat suojata hänen hämminkiään yrittämällä jälleen turvautua onnettomaan huutoon: »Eläköön kuningas!» joka oli jo kahdesti epäonnistunut. Se huuto oli nyt vähällä aiheuttaa yhteentörmäyksen.

Tykkimiehet lähtivät paikoiltaan, syöksyivät kuningasta vastaan, heristivät nyrkkejään ja kiljuivat:

»Luuletko sinä, että me puolustaaksemme sinunlaistasi petturia ammumme omia veljiämme?»

Kuningatar veti kuninkaan taemmaksi.

»Kruununprinssi, kruununprinssi!» huusivat jotkut äänet. »Eläköön kruununprinssi!»

Kukaan ei vastannut tähän huutoon. Poloinen lapsi ei tullut esille oikealla hetkellä. Hän myöhästyi, kuten teatterikielessä sanotaan.

Kuningas palasi linnaan. Siitä tuli peräytymismatka; se muistutti pakoa.

Huoneessaan Ludvig vaipui lopen hengästyneenä nojatuoliin. Kuningatar pysähtyi ovelle pihtipieleen nojaten ja tapaillen katseellaan apua jostakin. Hän huomasi Charnyn, joka nojasi hänen huoneensa oven pihtipieleen, ja riensi kreivin luo.

»Ah, herra kreivi, kaikki on hukassa!» vaikeroi hän.

»Pahoin pelkään, madame», vastasi Charny.

»Voimmeko vielä paeta?»

»Se on myöhäistä, madame.»

»Mitä siis on tehtävä?»

»Kuoltava», vastasi Charny ja kumarsi.

Kuningatar huoahti syvään ja meni huoneeseensa.

XXIX

Kello kuudesta yhdeksään aamulla

Tuskin oli Mandat surmattu, kun kommuuni jo nimitti Santerren ylipäälliköksi hänen tilalleen. Santerre pani ensi työkseen rummut pärisemään kaikilla kaduilla ja määräsi, että kaikissa kirkoissa oli hätäkelloa soitettava entistä voimakkaammin. Sitten hän järjesti isänmaanystävistä patrulleja, joiden oli määrä liikkua Tuilerieissa saakka ja pitää silmällä erikoisesti kansalliskokousta.

Patrulleja oli sitäpaitsi jo liikuskellutkin sillä taholla koko yön.

Kello kymmenen tienoissa illalla oli Champs-EIyséesillä pidätetty yksitoista-miehinen aseellinen seurue. Kymmenellä oli ollut aseina puukkoja ynnä pistooleja, yhdennellätoista karkeareikäinen vallipyssy. Nämä yksitoista miestä antautuivat vastarintaa tekemättä ja heidät vietiin Feuillants-pengermän päävahtiin.

Yön kuluessa pidätettiin toinenkin yksitoistamiehinen seurue. Se sijoitettiin toiseen huoneeseen.

Päivän sarastaessa onnistui edellisten yhdentoista miehen karata hyppäämällä ikkunasta puutarhaan, jonka portin he särkivät. Jälkimäinen seurue jäi vangiksi, sillä sitä vartioitiin tiukemmin.

Kello seitsemän aamulla tuotiin Feuillants-pihaan muuan yhdeksänkolmatta tai kolmenkymmenen ikäinen mies, jonka yllä oli kansalliskaartilaisen asetakki ja päässä saman kuosin mukainen myssy. Hänen asetakkinsa uutuus, hänen aseittensa kirkkaus ja hänen ylväs ryhtinsä olivat herättäneet epäluuloja, että hän oli aatelismies, ja hänet oli vangittu. Hän käyttäytyi muuten ihan tyynesti.

Muuan Bonjour, entinen meriministeriön kirjuri, oli sinä päivänä Feuillants-piirin puheenjohtaja. Hän alkoi kuulustella kansalliskaartilaista.

»Missä teidät pidätettiin?» kysyi hän.

»Feuillants-pengermällä», vastasi vanki.

»Mitä te teitte siellä?»

»Olin menossa palatsiin.»

»Miksi?»

»Totellakseni valtuuston määräystä.»

»Mihin se määräys velvoitti?»

»Ottamaan selvää tilanteen kehityksestä ja selostamaan huomioni departementin asiamiehelle.»

»Onko teillä se määräys?»

»Tässä se on.»

Nuori mies otti taskustaan erään paperin.

Puheenjohtaja aukaisi paperin ja luki:

»Kansalliskaartilainen, jonka hallussa on tämä määräys, menköön palatsiin tutkiakseen siellä tilannetta ja selostaakseen huomionsa departementin asiamiehelle.

_Boirie. Le Roulx_.

Valtuustonjäseniä.»

Määräys oli selvä. Mutta kun epäiltiin, että nimikirjoitukset oli väärennetty, lähetettiin muuan mies kaupungintaloon toteamaan niiden pätevyys.

Viimeksimainittu pidätys oli kerännyt paljon kansaa Feuillants-pihalle, ja tästä joukosta kuului ääniä — sellaisia ääniä on aina rahvaankokouksissa — jotka vaativat vankien surmaamista.

Muuan paikalla ollut valtuuston komisaari käsitti, etteivät nuo äänet saisi jatkua. Hän nousi eräälle korokkeelle, puhui kansalle ja kehoitti sitä poistumaan.

Juuri kun kansa ehkä olisi noudattanut tätä kehoitusta, palasi kaupungintaloon lähetetty nimikirjoitusten toteaja, joka ilmoitti, että määräys oli pätevä ja sen esittäjä, niineltään _Suleau_, oli päästettävä vapaaksi.

Se oli sama Suleau, jonka olemme tavanneet prinsessa de Lamballen iltakutsuissa; Gilbert piirsi silloin Ludvig XVI:n nähtäväksi giljotiinin kuvan, ja Marie-Antoinette tunsi tässä oudonnäköisessä kojeessa saman tuntemattoman laitteen, jonka Cagliostro oli näyttänyt hänelle vesikarahvissa Tavernayn linnassa. [_Salaliittolaiset_, 11. ja 12. luku. — Suom.]

Kun Suleaun nimi mainittiin, kohotti joukosta muuan nainen päätänsä ja alkoi huutaa raivoissaan:

»Suleau! _Apostolien tekojen_ päätoimittaja? Suleau, Liègen vapauden tukehduttajia!... Tänne Suleau! Minä vaadin Suleaun kuolemaa!»

Joukko teki tilaa pienelle, hennolle naiselle, joka oli pukeutunut amatsooniksi kansalliskaartilaisen asuun ja sitaissut vyölleen sapelin. Hän sysäsi valtuuston komisaarin alas korokkeelta ja nousi hänen paikalleen..

Tuskin oli hänen päänsä kohonnut kaikkien nähtäväksi, kun joukosta kuului huuto:

»Théroigne!»

Théroigne oli siihen aikaan hyvin suosittu nainen. Hänen toimeliaisuutensa lokakuun 5 ja 6 päivänä, hänen vangitsemisensa Brysselissä, hänen vaiheensa Itävallan vankiloissa ja hänen esiintymisensä kesäkuun 20 päivänä olivat tehneet hänet niin suosituksi, että Suleau oli pilalehdessään pannut hänen rakastajakseen kansalaisen _Populuksen_, siis koko kansan.

Siinä oli kaksinkertainen viittaus Théroignen kansanomaisuuteen ja hänen kevytmielisiin tapoihinsa, joita väitettiin ylen turmeltuneiksi.

Suleau oli lisäksi julkaissut Brysselissä _Kuninkaitten hätäkello_ nimistä sanomalehteä ja edistänyt siten Liègen vallankumouksen nujertamista, jolloin vapaana ja ranskalaisena elää halunnut jalo kansa palautettiin Itävallan ikeeseen ja pappistiaran orjuuteen.

Juuri näihin aikoihin Théroigne kirjoitteli kuvausta vangitsemisestaan ja oli jakobiini-kerhossa jo lukenutkin siitä muutamia kohtia.

Hän ei tyytynytkään ainoastaan Suleaun kuolemaan, vaan vaati surmattavaksi nekin yksitoista, jotka olivat hänen vankitovereitaan.

Suleau kuuli äänen, joka kansan hurratessa vaati hänen ja hänen toveriensa kuolemaa. Hän kutsui luoksensa vartioston päällikön, jolla oli komennossaan kaksisataa kansalliskaartilaista.

»Päästäkää minut ulos», sanoi hän. »Minä ilmoitan, kuka minä olen. Minut surmataan, ja minun kuolemani pelastaa yksitoista ihmistä.»

Hänelle ei avattu porttia. Silloin hän yritti hypätä ikkunasta. Toverit vetivät hänet takaisin ja pidättivät väkisin. He eivät voineet uskoa, että heidät luovutettaisiin kylmäverisesti murhaajille, mutta he erehtyivät.

Puheenjohtaja Bonjour pelästyi väkijoukon huudoista, myöntyi Théroignen vaatimukseen ja kielsi kansalliskaartilaisia vastustamasta kansan tahtoa. Kansalliskaarti totteli, väistyi syrjään ja poistuessaan jätti portin ilman vartijoita.

Kansa syöksyi vankilaan ja raahasi ulos ensimmäisen, joka käsiin osui.

Tämä ensimmäinen oli muuan apotti Bouyon, näytelmien kirjoittaja, yhtä tunnettu _Jacques-serkulle_ omistetuista komparunoistaan kuin niistä vihellyksistä, joilla Montansier-teatterissa oli tervehditty kolmea neljättäosaa hänen näytelmistään. Hän oli varreltaan oikea jättiläinen. Hänet riuhtaistiin valtuuston komisaarin käsistä, joka yritti pelastaa hänen henkeään, ja raahattiin pihalle. Täällä hän ryhtyi epätoivoiseen käsirysyyn murhaajiaan vastaan, ja vaikkei hänellä ollutkaan muita aseita kuin kouransa, onnistui hänen silti tehdä pari kolme ahdistamaansa taistelukyvyttömiksi.

Pistimellä hänet sitten naulittiin muuriin, ja hän heitti henkensä voimatta siinä asennossa päästä käsiksi vihollisiinsa.

Tämän temmellyksen aikana onnistui kahden vangin päästä pakoon.

Vanki, joka tuotiin murhattavaksi apotti Bouyonin jälkeen, oli entinen kuninkaan kaartilainen, nimeltä Solminiac. Hän puolustautui yhtä urheasti kuin hänen edeltäjänsä, ja hänen kuolemansa tulikin tuskallisemmaksi. Sitten murhattiin kolmas, jonka nimeä ei tiedetä. Suleaun vuoro tuli neljänneksi.

»Kas tuossa nyt on Suleausi!» sanoi muuan nainen Théroignelle.

Théroigne ei tuntenut Suleauta edes ulkomuodolta; hän oli luullut tätä miestä papiksi ja nimittikin häntä apotti Suleauksi. Kuin tiikerikissa hän syöksyi vangin kimppuun ja tarttui hänen kurkkuunsa.

Suleau oli nuori, urhea ja voimakas mies. Yhdellä nyrkiniskulla hän sinkosi Théroignen kymmenen askelen päähän, jäntevällä riuhtaisulla hän vapautui kolmesta neljästä ahdistajastaan, sieppasi sapelin murhaajiensa kädestä, ja kaksi ensimmäistä sivallusta kaatoi maahan kaksi vastustajaa.

Sitten alkoi hirveä taistelu. Kolmasti Suleau vapautui ahdistajistaan ja pääsi vähitellen etenemään, kunnes ehti äskeisen kohtalokkaan portin eteen. Mutta avatakseen hänen täytyi kääntyä, ja se silmänräpäys riitti hänen murhaajilleen: parikymmentä miekkaa lävisti hänen ruumiinsa.

Suleau kaatui Théroignen jalkoihin. Tämä sai julman ilon antaa hänelle viimeisen iskun.

Poloinen Suleau oli kahta kuukautta aikaisemmin mennyt naimisiin erään huomatun maalarin kauniin tyttären, Adèdle Halin, kanssa.

Suleaun taistellessa oli erään kolmannenkin vangin onnistunut karata.

Viides vanki, jonka murhamiehet raahasivat päävahdista ulos, sai joukon huudahtamaan ihastuksesta. Hän oli entinen kuninkaan henkikaartilainen, nimeltä Vigier. Häntä sanottiin yleisesti kauniiksi Vigieriksi. Hän oli yhtä urhea kuin kaunis, yhtä notkea kuin urhea ja hän taisteli kokonaisen neljännestunnin, kaatui kolmasti, nousi yhtä monasti, ja kaikilla pihan kivillä näkyi hänen vertansa, mutta myöskin hänen murhaajiensa verta. Lopulta hänet kuten Suleaunkin masensi ylivoima, ja hän suistui maahan.

Neljän jäljelle jääneen vangin murha oli yksinkertaista teurastusta. Heidän nimiään ei tiedetä.

Nämä yhdeksän ruumista raahattiin Vendôme-aukiolle, missä niiltä leikattiin pää. Päät pantiin piikkien kärkiin, ja niitä näyteltiin kaikkialla Pariisissa.

Illalla Suleaun palvelija osti kullalla isäntänsä pään, ja hänen onnistui lopulta löytää myöskin ruumis. Suleaun poloinen vaimo oli näet vaatinut haltuunsa miehensä rakkaita jäännöksiä voidakseen osoittaa niille viimeisen palveluksen.

Ennenkuin siis itse taistelu oli alkanutkaan, oli jo verta vuotanut kahdella taholla: kaupungintalon portailla ja Feuillants-pihalla.

Kohta näemme sen vuotavan Tuilerieissakin pisaroista oli paisumassa puro, purosta joki ja siitä oikea tulva!

Samaan aikaan kun nämä murhat suoritettiin, toisin sanoen kello kahdeksan ja yhdeksän välillä aamulla, marssi kymmenen-yksitoistatuhatta kansalliskaartilaista, jotka Barbarouxin hätäkello ja Santerren rumpu oli kerännyt koolle, Saint-Antoine-kadulla. He samosivat Saint-Jeanin kuulun pylväskäytävän kautta, joka edellisenä yönä oli ollut niin tarkoin vartioituna, ja _vyöryivät_ Grève-torille.

Nämä kymmenentuhatta miestä tulivat pyytämään määräystä marssiakseen Tuilerieihin.

Heidän annettiin odotella tunnin verran. Joukko selitti tämän viivyttelyn kahdella tavalla.

Odotettiin kenties myönnytyksiä palatsin taholta. Saint-Marceaun esikaupunki ei kukaties ollut vielä valmis eikä ilman sitä voitaisi lähteä liikkeelle.

Tuhatkunta piikkimiestä kävi kärsimättömiksi. Kuten aina, niin nytkin kehnoimmin asestetut osoittautuivat kiihkeimmiksi. He tunkeutuivat kansalliskaartilaisten rivien läpi sanoen tulevansa toimeen ilman näitäkin ja uhkasivat lähteä yksin valloittamaan palatsin.

Jotkut Marseillen liittolaiset ja kymmenkunta ranskankaartilaista — samoja miehiä, jotka kolmea vuotta varemmin olivat olleet valtaamassa Bastiljia — asettuivat heidän etupäähänsä, ja heidät tunnustettiin yksimielisesti päälliköiksi. Siitä joukosta tuli kapinan hyökkäysrintama.

Sillaikaa oli se ajutantti, joka oli nähnyt Mandatin murhan, karauttanut Tuilerieihin, mutta vasta sitten, kun kuningas ja kuningatar pihalle tehdyn kurjan kävelymatkan jälkeen olivat palanneet palatsin suojiin, hän pääsi kertomaan heille surullisen uutisensa.

Kuningatar tunsi samaa, mitä itsekukin, kun kerrotaan sen henkilön kuolemasta, jonka kanssa hetki sitten on jutellut. Hän ei uskonut kertomusta todeksi. Ajutantti sai selostaa tapahtuman kahteen kertaan ja esittää kaikki pienimmätkin yksityisseikat.

Sitten kuului ulkoa kiivaan torailun ääniä, jotka avoimista ikkunoista kantautuivat ensimmäiseen kerrokseen asti.

Santarmit, kansalliskaartilaiset ja tasavaltalaiset tykkimiehet — jotka äsken olivat huutaneet: »Eläköön kansa!» — alkoivat ärsyttää rojalisteja sanoen heitä _kuninkaan herroiksi krenatööreiksi_ ja väittäen, että Filles-Saint-Thomasin ja Butte-des-Moulinsin krenatöörien joukossa oli vain hovin ostamia miehiä, ja kun pihalla ei vielä tiedetty ylipäällikön kuolemasta, kuten tiedettiin ensimmäisessä kerroksessa, huusi muuan krenatööri:

»Se Mandat-roisto on lähettänyt palatsiin pelkästään aristokraatteja!»

Kansalliskaartilaisten riveissä oli Mandatin vanhin poika — nuorimman olemme nähneet yrittävän turhaan puolustaa isäänsä kaupungintalon portailla — ja kuullessaan tämän isää kohdanneen solvaisun hän syöksyi miekka koholla herjaajaa kohden. Kolme neljä tykkimiestä asettui hänen tielleen.

Kuningattaren kamaripalvelija Weber oli kansalliskaartilaiseksi somistautuneena Saint-Boch-piirin krenatöörien joukossa. Hän riensi nuoren miehen avuksi.

Sapelit kalahtivat yhteen. Kiistelijät jakautuivat kahteen ryhmään. Melske houkutteli kuningattaren ikkunan ääreen, ja hän tunsi Weberin, kutsutti luokseen kuninkaan kamaripalvelijan Thierryn ja käski mennä hakemaan Weberin sisälle.

Weber tuli ja kertoi kuningattarelle, mitä oli tapahtunut. Kuningatar vuorostaan kertoi Mandatin kuolemasta.

Ikkunoiden alla melu yhä jatkui.

»Katsohan, Weber, mitä nyt on tekeillä», kehoitti kuningatar.

»Mitäkö on tekeillä, madame? Tykkimiehet jättävät paikkansa ja ahtavat tykkeihin väkisin kuulia. Ja kun tykkejä ei ole ladattu, tulevat ne nyt käyttökelvottomiksi.»

»Mitä sinä arvelet kaikesta tästä, Weber poloinen?»

»Minä arvelen», vastasi uskollinen itävaltalainen, »että teidän majesteettinne tulisi puhutella herra Rödereriä, joka vielä näyttää olevan palatsin luotettavimpia miehiä».

»Mutta missä voin puhutella häntä niin, ettei meitä kuunnella, vakoilla tai keskeytetä?»

»Minun huoneessani, jos kuningatar suvaitsee», sanoi Thierry.

»Hyvä on», vastasi kuningatar.

Sitten hän sanoi kasvinveljelleen:

»Mene hakemaan herra Rödereriä, Weber, ja opasta hänet Thierryn huoneeseen.»

Weberin poistuessa toisesta ovesta kuningatar lähti toisesta Thierryn saattamana.

Palatsin tornikello löi tällöin yhdeksän.

XXX

Kello yhdeksästä yhteentoista

Kun on kuvattavana sellainen merkittävä historiallinen tapaus, johon nyt olemme saapuneet, ei saa hyljeksiä ainoatakaan yksityisseikkaa, mikäli se liittyy johonkin toiseen, sillä näiden pikkuseikkojen tarkka yhtyminen antaa leveyttä ja komeutta kuvalle, joka menneisyyden käsien maalaamana esitetään tulevaisuuden katseltavaksi.

Weberin lähtiessä ilmoittamaan kommuunin asiamiehelle, että kuningatar halusi puhutella häntä, nousi sveitsiläiskaartin kapteeni Dürler yläkerrokseen pyytääkseen kuninkaalta tai palatsin komentajalta viimeisiä ohjeita.

Charny huomasi kelpo kapteenin juuri kun tämä etsi vahtimestaria tai kamaripalvelijaa, joka ilmoittaisi hänet kuninkaalle.

»Mitä haluatte, kapteeni?» kysyi hän.

»Ettekö te ole palatsin komentaja?» sanoi Dürler.

»Olen, kapteeni.»

»Tulen pyytämään viimeisiä ohjeita, hyvä herra, koska kapinallisten etujoukko on jo näkyvissä Carrousel-aukiolla.»

»Teitä kehoitetaan pitämään puolianne, sillä kuningas on päättänyt kuolla kanssanne.»

»Hyvä on, herra komentaja», vastasi kapteeni Dürler mutkattomasti.

Ja hän meni ilmoittamaan tovereilleen tämän ohjeen, joka oli heidän kuolemantuomionsa.

Kuten kapteeni Dürler oli maininnut, kapinallisten etujoukko näkyi jo Carrousel-aukiolla.

Siinä tulivat ne varemmin mainitut tuhat piikkimiestä, joiden etunenässä marssi parikymmentä marseillelaista ja kaksitoista tai viisitoista ranskankaartilaista. Näiden jälkimäisten riveissä välkkyivät erään nuoren kapteenin kultaiset olkalaput. Tämä oli Pitou, jolle Billot oli antanut erään tehtävän. Näemme pian hänet sitä suorittamassa.

Etujoukon jäljessä, noin puoli kilometriä taempana, marssi melkoinen joukko kansalliskaartilaisia ja liittolaisia. Heidän edessään kuljetettiin kahdentoista tykin vahvuista patteristoa.

Kuultuaan palatsin komentajan ohjeet sveitsiläiset asettuivat äänettömästi ja täsmällisesti paikoilleen, säilyttäen liikkeissään päättäväisten miesten kylmän ja synkän äänettömyyden.

Kansalliskaartilaiset, lievempään kuriin tottuneina, järjestyivät paikoilleen yhtä päättäväisesti, mutta esiintyivät meluavammin ja levottomammin.