Part 17
Charny tervehti ja lähti. Ovensuussa hän tapasi rouva Gampanin, joka oli tulossa prinsessojen luokse.
»Hyvä rouva», sanoi hän, »kehoittakaa heidän kuninkaallisia korkeuksiaan sullomaan taskuihinsa kallisarvoisimmat esineensä. Millä hetkellä tahansa meidän täytyy kenties poistua palatsista.»
Rouva Campanin mennessä toistamaan tätä kehoitusta kuninkaallisille prinsessoille Charny lähestyi jälleen kuningatarta ja sanoi:
»Madame, mahdotonta on olettaa, ettette luottaisi muuhun kuin aineellisten voimiemme apuun. Jos niin on laita, uskoutukaa minulle. Muistakaa, että huomenna tällä hetkellä minä saan vastata ihmisille ja Jumalalle, mitä tänään tapahtuu.»
»No niin, hyvä herra», sanoi kuningatar, »Pétionille on annettu kaksisataatuhatta frangia ja Dantonille viisikymmentätuhatta. Näillä kahdellasadallaviidelläkymmenellä tuhannella frangilla on saatu aikaan, että Danton on luvannut pysyä kotonaan ja että Pétion on luvannut tulla palatsiin.»
»Mutta, madame, oletteko varma tämän asian järjestäjien luotettavuudesta?»
»Pétionhan on saapunut, niinhän sanoitte?»
»Niin on, madame.»
»Se on jo jotakin, kuten huomaatte,»
»Mutta se ei riitä. Minulle on kerrottu, että häntä on käyty noutamassa kolmasti, ennenkuin hän saapui.»
»Jos hän on meidän puolellamme», jatkoi kuningatar, »kohottaa hän etusormen oikean silmänsä luomelle puhuessaan kuninkaalle».
»Mutta ellei hän ole puolellamme, madame?»
»Silloin hän on vankimme, ja minä annan selvät määräykset, ettei hänen sallita poistua palatsista.»
Tällöin kuului etäinen kellonläppäys.
»Mitä se on?» kysyi kuningatar.
»Hätäkello», vastasi Charny.
Prinsessat hypähtivät pystyyn kauhistuneina.
»Mikä teidän on?» sanoi kuningatar. »Hätäkello on kapinallisten sotarumpu.»
»Madame», virkkoi Charny, joka näytti liikutetummalta kuin kuningatar tuon kaamean äänen kuullessaan, »minä lähden tiedustelemaan, merkitseekö hätäkello jotakin vakavaa».
»Ja tuletteko sitten takaisin?» kysyi kuningatar nopeasti.
»Olen tullut noudattamaan hänen majesteettinsa käskyjä enkä jätä teitä, ennenkuin viimeinen vaara on torjuttu.»
Charny tervehti ja poistui.
Kuningatar oli hetken mietteissään.
»Menkäämme katsomaan, onko kuningas jo ripittäytynyt», mutisi hän.
Ja hänkin poistui.
Madame Elisabeth kevensi hieman vaatteitaan voidakseen lojua sohvalla mukavammin, irroitti kaulahuivistaan karneolineulan ja näytti sitä rouva Campanille. Se oli kaiverrettu kivi. Kaiverruksessa näkyi liljankuva ja lyhyt kirjoitus.
»Lukekaa!» kehoitti madame Elisabeth.
Rouva Campan meni lähemmäksi kynttilää ja luki.
»_Unohda loukkaukset ja anna anteeksi vääryydet_.»
»Pelkään pahoin», sanoi prinsessa, »ettei tämä mietelauselma vaikuta vihollisiimme, mutta olkoon se silti meille pyhä!»
Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun pihalta kuului laukaus.
Naiset kiljahtivat.
»Ensimmäinen laukaus!» sanoi madame Elisabeth. »Voi, se ei jää viimeiseksi!»
Kuningattarelle oli ilmoitettu Pétionin saapuminen. Seuraavassa pari sanaa, millaisissa olosuhteissa Pariisin pormestari oli tullut palatsiin.
Hän oli saapunut kello puoli kymmenen tienoissa. Tällä kerralla hänen ei tarvinnut odotella eteishuoneessa. Päinvastoin hänelle sanottiin, että kuningas odotti häntä. Mutta päästäkseen kuninkaan puheille hänen täytyi kulkea ensin sveitsiläisten, sitten kansalliskaartilaisten ja edelleen puukkoritareiksi nimitettyjen aatelismiesten keskitse.
Koska tiedettiin kuninkaan kutsuttaneen Pétionin puheilleen ja koska hän olisi voinut yhtä hyvin pysyä palatsissaan kaupungintalossa kuin syöksyä siihen leijonanluolaan, jonka nimi oli Tuileriein palatsi, singottiin hänelle päin kasvoja vain nimitykset _konna_ ja _Judas_, kun hän nousi portaita.
Ludvig XVI odotti Pétionia samassa huoneessa, missä oli kohdellut pormestaria niin tylysti kesäkuun 21 päivänä. Pétion tunsi oven ja hymyili. Kohtalo soi hänelle hirveän koston.
Ovella kansalliskaartin päällikkö Mandat sulki häneltä tien.
»Ah, tekö se olettekin, herra pormestari!» sanoi hän.
»Minä itse, hyvä herra», vastasi Pétion tapansa mukaan tyynesti.
»Mitä asiaa teillä on?»
»Voisin vapautua vastaamasta kysymykseenne, herra Mandat, koska en myönnä teillä olevan oikeutta kysyä minulta mitään, mutta, koska minulla on kiire, en pidä tarpeellisena kiistellä alempiarvoisteni kanssa...»
»Alempiarvoisten?»
»Te keskeytätte, vaikka sanoin, että minulla on kiire, herra Mandat. Olen tullut tänne, koska kuningas on kolmasti kutsuttanut minua. Omasta aloitteestani en olisikaan saapunut.»
»No niin, koska minulla on kunnia nähdä teidät, herra Pétion, kysyn, miksi kaupungin poliisiviranomaiset ovat antaneet marseillelaisille ammuksia vallan ylettömästi ja miksi minä, Mandat, olen saanut miehiäni varten vain kolme panosta kullekin.»
»Mutta», vastasi Pétion horjahtamatta vähääkään tyyneydestään, »Tuilerieistä käsin ei ole enempää pyydettykään — kolme panosta jokaiselle kansalliskaartilaiselle ja neljäkymmentä jokaiselle sveitsiläiselle — kuninkaan pyytämä määrä on annettu».
»Mistä johtuu tämä ammusmäärän erilaisuus?»
»Kysykää sitä kuninkaalta, älkää minulta, hyvä herra. Ehkei hän luota kansalliskaartiin.»
»Mutta minä, hyvä herra, olen pyytänyt teiltä ruutia», huomautti Mandat.
»Se on totta, mutta valitettavasti teillä ei ole oikeutta saada sitä.»
»Mainio vastaus!» huudahti Mandat. »Sillä teidänhän juuri tulisi oikeuttaa minut siihen, koska määräys on teidän annettava!»
Kiista alkoi siirtyä alalle, missä Pétionin olisi käynyt vaikeaksi puolustautua, mutta hänen onnekseen ovi aukeni ja Röderer, kommuunin asiamies, tuli Pariisin pormestarin avuksi sanomalla:
»Herra Pétion, kuningas odottaa teitä.»
Pétion astui sisälle. Kuningas odotti Pétionia kärsimättömänä.
»Ah, vihdoinkin tulette, herra Pétion!» sanoi hän. »Kuinka on Pariisin laita?»
Pétion selosti osapuilleen, millainen oli tilanne kaupungissa.
»Eikö teillä ole muuta sanottavaa, hyvä herra.» kysyi kuningas.
»Ei, sire», vastasi Pétion.
Kuningas silmäili Pétionia tiukasti.
»Ei muuta... eikö mitään muuta?»
Pétion tuijotti kuninkaaseen käsittämättä laisinkaan tämän vaateliaita kysymyksiä. Kuningas puolestaan odotti, että Pétion kohottaisi käden silmälleen. Kuten muistettaneen, Pariisin pormestarin piti sillä merkillä ilmaista, että kuningas voisi luottaa häneen niiden kahdensadantuhannen frangin korvaukseksi, jotka hän oli saanut.
Pétion raapi korvansa taustaa, muttei kohottanut sormea silmälleen. Kuningasta oli siis puijattu. Joku lurjus oli pannut rahat omaan taskuunsa.
Kuningatar astui huoneeseen. Hän tulikin hyvään aikaan, sillä kuningas ei tiennyt, mitä kysyisi Pétionilta, ja Pétion odotteli uusia kysymyksiä.
»No», kuiskasi kuningatar, »onko hän ystävämme?»
»Ei», vastasi kuningas, »hän ei ole antanut minkäänlaista merkkiä».
»Olkoon hän siis meidän vankimme!»
»Saanko nyt poistua, sire?» kysyi Pétion kuninkaalta.
»Jumalan tähden, älkää antako hänen lähteä!» neuvoi Marie-Antoinette.
»Ette vielä, hyvä herra. Hetken perästä olette vapaa, mutta minulla on teille vielä jotakin puhuttavaa. Astukaa tähän huoneeseen», lisäsi kuningas kovalla äänellä.
Hänen sanansa ilmaisivat kaikille huoneessaolijoille kehoituksen: »Minä uskon herra Pétionin huostaanne, vartioikaa häntä älkääkä salliko hänen lähteä!»
Huoneessaolijat ymmärsivät ja piirittivät heti Pétionin, joka tunsi olevansa vanki.
Onneksi ei Mandat ollut paikalla. Mandat kiisteli paraikaa määräyksestä, joka velvoitti häntä lähtemään kaupungintaloon. Tulet kävivät ristiin. Mandatia pyydettiin kaupungintaloon, kuten Pétionia oli pyydetty Tuileriein palatsiin.
Mandat oli perin vastahakoinen lähtemään eikä mielinyt noudattaa ensimmäistä kutsua.
Pétion oli kolmantenakymmenentenä pienessä huoneessa, johon tuskin mahtui useampia kuin neljä. Tovin kuluttua hän valittelikin:
»Hyvät herrat, tänne on mahdoton jäädä pitemmäksi ajaksi. Olen tukehtumaisillani!»
Kaikki olivat samaa mieltä. Kukaan ei estellytkään Pétionin lähtöä, mutta kaikki seurasivat häntä. Ehkä ei uskallettu pidättää häntä avoimesti.
Pétion meni niille portaille, jotka ensiksi näki. Siten hän pääsi erääseen pohjakerroksen huoneeseen, joka oli puutarhan puolella. Aluksi hän pelkäsi, että puutarhan puolinen ovi oli kiinni. Mutta se olikin auki. Nyt hän oli tilavammassa ja ilmavammassa vankilassa kuin äsken, mutta silti yhtä tarkasti vartioidussa. Sittenkin hän tunsi asemansa parantuneen.
Muuan mies oli seurannut häntä. Puutarhassa hän tarttui Pétionin käsivarteen. Tämä mies oli Röderer, departementin asiamies.
Molemmat miehet alkoivat kävellä palatsin sivulle rakennetulla pengermällä, jota valaisi lamppurivi. Kansalliskaartilaisia tuli sinne, ja he sammuttivat lamput, jotka olivat pormestarin ja asiamiehen läheisyydessä. Mitä he sillä tarkoittivat? Pétion aavisti pahaa. »Hyvä herra», sanoi hän eräälle sveitsiläisupseerille, joka seurasi häntä ja jonka nimi oli Salis-Lizers, »suunnitellaanko minua vastaan jotakin ikävyyttä?»
»Olkaa huoleti, herra Pétion», vastasi upseeri murtaen ranskaa saksanvoittoisesti, »kuningas on antanut tehtäväkseni vartioida teitä, ja minä takaan, että se, joka teidät surmaa, kuolee heti senjälkeen minun kädestäni!»
Samanlaisessa tilanteessa Triboulet oli vastannut Frans I:lle: »Eikö teistä ole samantekevää, vaikka se tapahtuisi hetkeä aikaisemmin, sire?»
Pétion ei vastannut mitään ja kiiruhti Feuillants-pengermälle, jota kuu tällöin valaisi kirkkaasti. Pengermä ei ollut silloin kuten nyt ympäröity rauta-aidalla, vaan kahdeksan jalkaa korkealla muurilla, jossa oli kolme porttia, kaksi pientä ja yksi iso.
Nämä portit eivät olleet ainoastaan kiinni, vaan lisäksi hyvin teljetyt. Niitä vartioi ryhmä Buttedes-Moulinsin ja Filles-Saint-Thomasin piirin krenatöörejä, jotka tiedettiin kuningasmielisiksi. Heidän taholtaan ei siis voinut toivoa apua.
Tuon tuostakin Pétion kumartui ottamaan maasta kiven ja viskasi sen muurin yli.
Pétionin kävellessä ja viskellessä kiviä tultiin kahdesti sanomaan, että kuningas halusi puhutella häntä.
»No, ettekö aio mennä sisälle?» kysyi Röderer.
»En», vastasi Pétion. »Siellä on liian kuuma. Muistan sen pikku huoneen, eikä se houkuttele minua ensinkään. Olen sitäpaitsi luvannut tavata erään henkilön tällä pengermällä.»
Ja hän kumartui jälleen, sieppasi kiven ja viskasi sen muurin yli.
»Kenet aiotte tavata täällä?» kysyi Röderer.
Tällöin aukeni se kansalliskokouksen salin ovi, joka oli Feuillants-pengermän puolella.
»Luulen, että tuolta tulee henkilö, jota odotan», sanoi Pétion.
»Määräys päästää herra Pétion tulemaan!» virkkoi muuan ääni. »Kansalliskokous haastaa hänet eteensä tekemään selkoa tilanteesta.»
»Juuri niin!» mutisi Pétion.
Ääneen hän virkkoi:
»Olen valmis vastaamaan vihollisten! tekemiin välikysymyksiin.»
Kansalliskaartilaiset, jotka arvelivat, että Pétionia odotti tiukka kuulustelu, päästivät hänet menemään.
Kello oli lähes kolme aamulla. Päivä alkoi sarastaa, mutta omituista kyllä, taivas oli verenkarvainen!
XXVII
Billotin testamentti
Saatuaan kuninkaan kutsun Pétion oli aavistanut, ettei hän pääsisi palatsista yhtä helposti ulos kuin sinne sisälle. Hän oli tällöin lähestynyt muuatta tylynnäköistä miestä, jonka otsaa rumensi leveä arpi.
»Herra Billot», sanoi hän, »mitä uutta kansalliskokouksesta?»
»Se aikoo jatkaa istuntoaan läpi koko yön.»
»Erinomaista! Mitä sanoitte nähneenne Pont Neufillä?»
»Näin tykkipatterin ja kansalliskaartilaisia, jotka herra Mandat oli komentanut paikalle.»
»No ettekö kertonut, että Saint-Jeanin pylväskäytävään Saint-Antoine-kadun suulle on kerääntynyt melkoinen miesjoukko?»
»Niin on, hyvä herra, herra Mandatin määräyksestä sekin.»
»Hyvä on. Kuunnelkaa nyt tarkoin, mitä sanon teille, herra Billot.»
»Kuuntelen.»
»Tässä on määräys Manuelille ja Dantonille, että kansalliskaartilaiset on poistettava Saint-Jeanin pylväskäytävästä ja Pont-Neuf on puhdistettava. Tämä määräys on toteutettava, maksoi mitä maksoi, ymmärrättehän?»
»Annan sen Dantonin omaan käteen.»
»Hyvä on. Tehän asutte Saint-Honoré-kadun varrella?»
»Niin asun.»
»Annettuanne määräyksen Dantonille menkää kotiinne ja levätkää hetkinen. Kello kahden tienoissa nouskaa ja menkää kävelemään Feuillants-pengermän ulkomuurin edustalle. Jos näette tai kuulette, että Tuileriein puutarhan puolelta viskataan kiviä, silloin tiedätte, että minä olen vanki ja että minulle tehdään väkivaltaa.»
»Ymmärrän.»
»Menkää silloin kansalliskokoukseen ja kehoittakaa virkatovereitanne vaatimaan minut kokoukseen... Ymmärrättehän, herra Billot? Uskon henkeni teidän käsiinne.»
»Ja minä vastaan siitä», sanoi Billot. »Menkää rauhallisin mielin.»
Pétion lähti luottaen Billotin taatusti isänmaalliseen mielialaan.
Billot saattoi pitää antamansa lupauksen sitäkin helpommin kun Pitou oli vastikään saapunut kaupunkiin. Hän lähetti Pitoun Dantonin luokse kieltäen häntä palaamasta yksin.
Pitoun onnistui karkoittaa Dantonin laiskuus ja saada hänet mukaansa.
Matkalla Danton näki Pont Neufin tykit ja kansalliskaartilaiset Saint-Jeanin pylväskäytävässä. Hän ymmärsi, kuinka tärkeätä oli, ettei sellaisia voimia saisi jättää kansan armeijan selkäpuolelle.
Pétionin'in kirjalliseen valtuuteen vedoten Manuel ja hän poistivat kansalliskaartilaiset Saint-Jeanin pylväskäytävästä ja tykkimiehet Pont Neufiltä.
Näin oli kapinallisten kulkuväylä puhdistettu.
Sillä välin Billot ja Pitou menivät Saint-Honoré-kadulle, jonka varrella edellinen yhä asui. Pitou tervehti asumusta kuin vanhaa ystävää ainakin.
Billot istuutui ja viittasi Pitouta tekemään samoin.
»Kiitän, herra Billot», sanoi Pitou, »mutta minä en ole väsynyt».
Mutta Billot oli itsepäinen, ja Pitou totteli lopulta.
»Pitou», sanoi Billot, »olen kutsuttanut sinut Pariisiin».
»Ja kuten huomaatte, ei teidän ole tarvinnut odottaa minua liian kauan, herra Billot», vastasi Pitou tutunomaiseen tapaansa hymyillen, jolloin kaikki hänen kaksineljättä hammastansa paljastuivat.
»Ei ole tarvinnut... Arvannet, että jotakin vakavaa on tekeillä?»
»En sitä epäilekään, mutta sanokaapa...?»
»Mitä niin, Pitou?»
»Minä en näe enää missään herra Baillyta enkä herra Lafayetteä.»
»Bailly on petturi, joka surmautti kansaa Mars-kentällä.»
»Niin, tiedän, koskapa juuri minä nostin teidät oman verenne lätäköstä.»
»Lafayette on petturi, joka on halunnut ryöstää kuninkaan.»
»Ah, sitä en tiennyt... Lafayetteko petturi? Kukapa sitä uskoisi? Entä kuningas?»
»Kuningas on kaikkein pahin petturi, Pitou!»
»Se ei kummastuta minua laisinkaan.»
»Kuningas vehkeilee ulkomaalaisen kanssa ja tahtoo luovuttaa Ranskan viholliselle. Tuileriein palatsi on vehkeilyjen ahjo, ja se on päätetty vallata... Ymmärrätkö, Pitou?»
»Totta hitossa sen ymmärrän! Kuten valtasimme Bastiljin, eikö niin, herra Billot?»
»Vallan niin.»
»Mutta eipähän se ole kovin vaikeata.»
»Erehdyt, Pitou.»
»Mitä, olisiko se vaikeampaa?»
»On kyllä.»
»Sen muurit näyttävät paljoa matalammilta.»
»Se on totta, mutta niitä vartioidaan paremmin. Bastiljin varusväkenä oli vain viitisenkymmentä sotavanhusta, mutta palatsissa on kolme- tai neljätuhatta miestä.»
»Hitossa! Kolme- tai neljätuhatta!»
»Puhumattakaan siitä, että Bastilji yllätettiin, mutta Tuilerieissa on jo tämän kuun alusta saakka pelätty rynnäkköä ja on ryhdytty puolustuspuuhiin.»
»He siis puolustautuvat?»
»Ihan varmasti, varsinkin kun johto kuuluu uskotun herra de Charnylle.»
»Niinpä vainen, hän lähti, eilen vaimoineen Boursonnesista... Mutta onko herra de Charnykin petturi?»
»Ei, hän on ylimys, siinä kaikki. Hän on ollut alati hovin puolella eikä siis ole kavaltanut kansaa, koska hän ei ole viekoitellut itselleen kansan luottamusta.»
»Me joudumme siis taistelemaan kreivi de Charnya vastaan?»
»Todennäköisesti, Pitou.»
»Eikö se ole kummallista? Naapurukset!»
»Sellaista se on, kansalaissota, Pitou. Mutta, ei sinun tarvitse tapella, ellet halua.»
»Anteeksi, herra Billot, jos te haluatte, haluan minäkin.»
»Näkisin mieluimmin, ettet tappelisi laisinkaan, Pitou.»
»Miksi siis kutsuitte minut tänne, herra Billot?»
Billotin hahmo synkkeni.
»Kutsuin sinut tänne, Pitou, antaakseni sinulle tämän paperin.»
»Tämän paperin, herra Billot?»
»Niin.»
»Mikä paperi se on?»
»Testamenttini.»
»Mitä? Testamenttinne? Kas niin, herra Billot», naurahti Pitou, »ette te näytä ollenkaan mieheltä, joka tekee kuolemaa!»
»En kylläkään», myönsi Billot osoittaen kivääriä ja panosvyötä, jotka riippuivat seinällä, »mutta näytän mieheltä, joka voi saada pian surmansa».
»Ah, niin, olemmehan me kaikki kuolevaisia?» sanoi Pitou hartaasti.
»No niin, Pitou, olen kutsunut sinut luovuttaakseni sinulle testamenttini.»
»Minulle, herra Billot?»
»Sinulle, Pitou, ja senvuoksi, että teen sinusta omaisuuteni yleisperijän.»
»Minustako yleisperijä?» huudahti Pitou. »Kiitos, ei, herra Billot! Jopa te nyt laskette pilaa!»
»Ei, puhun ihan vakavasti, hyvä ystävä.»
»Mutta se ei kävele, herra Billot.»
»Miksei?»
»Nähkääs... kun jollakin on laillisia perillisiä, ei hän voi antaa omaisuuttaan vieraalle.»
»Erehdyt, Pitou, _hän voi_.»
»No, sitten hän _ei saa_ tehdä niin, herra Billot.»
Billotin otsa synkkeni.
»Minulla ei ole perillisiä», virkkoi hän.
»Vai niin, vai ei teillä ole perillisiä! Miksi siis sanotte neiti Catherinea?»
»En tunne ketään sennimistä, Pitou.»
»Älkää puhuko noin, herra Billot, se kuohuttaa mieltäni!»
»Pitou, minä voin lahjoittaa omaisuuteni kenelle haluan, ja kun kuolen, voit sinäkin vuorostasi lahjoittaa, mikä sinun on, kenelle haluat.»
»Ah, niin, niin!» myönsi Pitou, joka alkoi ymmärtää. »Jos teille siis sattuu onnettomuus... Mutta mitä minä hupsuttelen! Ei teille satu onnettomuutta!»
»Äsken juuri sanoit, että olemme kaikki kuolevaisia.»
»Taisin sanoa... no niin, olette oikeassa. Otan testamentin, herra Billot. Mutta onko ihan varmaa, että jos minusta valitettavasti tulee perillisenne, minulla on oikeus tehdä omaisuudellenne mitä haluan?»
»Tietysti, koska se on laillisesti sinun... Eikä sinun kanssasi, joka olet kunnon isänmaanystävä, ymmärräthän, Pitou, kukaan rupea rettelöimään, niinkuin voitaisiin tehdä henkilöille, joiden tiedetään veljeilleen aatelisten kanssa.»
Pitou käsitti asian yhä paremmin.
»No, olkoon menneeksi, herra Billot», sanoi hän, »minä suostun!»
»Ja koska nyt olenkin sanonut kaikki, mitä minulla oli sanottavaa, pane paperi taskuusi ja levähdä.»
»Miksi lepäisin, herra Billot?»
»Koska meillä todennäköisesti on paljon puuhaa huomenna tai oikeammin jo tänään, sillä kello näkyy olevan kaksi.»
»Aiotteko mennä ulos, herra Billot?»
»Aion, minulla on asiaa Feuillants-pengermälle.»
»Ettekö tarvitse minua?»
»Olisit päinvastoin haitaksi siellä.»
»No, sitten minä haukkaankin leivänpalasen, herra Billot,»
»Se on totta. Minähän vallan unohdin kysyä, onko sinun nälkä!»
»Haha!» nauroi Pitou. »Se johtuu siitä, että tiedätte minun olevan alati nälissäni.»
»Minun ei tarvinne neuvoa sinulle, missä on ruokakaappi?»
»Ei, ei, herra Billot, älkää välittäkö minusta enempää... Mutta palaattehan pian tänne?»
»Palaan.»
»Muutoin teidän täytyisi ilmoittaa, missä voisin tavata teidät.»
»Tarpeetonta! Tunnin perästä tulen takaisin.»
»Hyvä on, lähtekää siis.»
Ja Pitou kävi ahneesti käsiksi ruokaan, sillä hänen ruokahaluaan, kuten kuninkaankaan, eivät häirinneet kaikkein vakavimmatkaan tapahtumat.
Sillaikaa Billot kiiruhti Feuillants-pengermälle.
On jo mainittu, mitä hänen oli määrä tehdä siellä. Tuskin hän oli ehtinyt perille, kun hänen jalkoihinsa putosi kivi, sitten toinen ja vielä kolmaskin. Siitä hän tiesi, että oli tapahtunut, mitä Pétion oli pelännyt, ja että pormestari aiottiin pidättää vangiksi Tuilerieissa.
Saamiensa ohjeitten mukaan Billot meni heti kansalliskokoukseen, joka sitten, kuten sanottu, lähetti noutamaan Pétionia.
Selvittyään vartijoistaan Pétion vain asteli kansalliskokouksen istuntosalin kautta ulos ja meni sitten jalkaisin kaupungintaloon. Tuileriein pihaan jäivät hänen vaununsa häntä edustamaan.
Billot puolestaan palasi kotiinsa. Pitou oli tällöin lopettamassa illallistaan.
»No, mitä uutta, herra Billot?» kysyi Pitou.
»Ei mitään», vastasi Billot, »paitsi että päivä valkenee ja taivas on veripunainen».
XXVIII
Kello kolmesta kuuteen aamulla
Aurinko oli noussut. Sen ensimmäiset säteet valaisivat kahta ratsastajaa, jotka käymäjalkaa ajoivat pitkin Tuileriein autiota laiturikatua.
Nämä ratsastajat olivat kansalliskaartin ylikomentaja Mandat ja hänen ajutanttinsa.
Saatuaan kello yhden aikaan yöllä kutsun saapua kaupungintaloon Mandat oli aluksi kieltäytynyt lähtemästä. Kello kaksi oli tullut jyrkempi käsky. Mandat oli aikonut yhä vastustella, mutta silloin oli asiamies Röderer lähestynyt häntä ja sanonut:
»Herra Mandat, ottakaa huomioon, että lain mukaan kansalliskaartin päällikön on noudatettava valtuuston määräyksiä.»
Mandat oli taipunut. Sitäpaitsi hän ei tiennyt seuraavista kahdesta seikasta:
Ensiksi, että kahdeksastaviidettä piiristä seitsemänviidettä oli valinnut valtuustoon kolme komisaaria kukin, joiden oli määrä liittyä kommuuniin ja _pelastaa isänmaa_. Mandat luuli siis tapaavansa entisen valtuuston eikä odottanut näkevänsä sen keskuudessa sataaneljääkymmentäyhtä uutta jäsentä.
Toiseksi Mandat ei tiennyt, että tämä samainen valtuusto oli antanut määräyksen puhdistaa Pont Neufin ja tyhjentää Saint-Jeanin pylväskäytävät ja että asian tärkeyteen katsoen Manuel ja Danton itse olivat panneet sen täytäntöön.
Ehdittyään Pont Neufille Mandat hämmästyikin aika lailla nähdessään sillan olevan tyhjän. Hän pysähtyi ja lähetti ajutanttinsa tiedustelemaan.
Kymmenen minuutin kuluttua ajutantti palasi. Hän ei ollut nähnyt tykkiä eikä kansalliskaartilaisia. Dauphine-aukio, Dauphine-katu ja Augustins-laiturikatu olivat yhtä autiot kuin Pont Neuf.
Mandat jatkoi matkaansa. Hänen olisi kenties pitänyt pyörtää takaisin palatsiin. Mutta ihmiset menevät, kunne kohtalo heitä työntää.
Kaupungintaloa lähestyessään hän tunsi joutuvansa kaupungin varsinaisen elämän keskukseen. Kuten eräissä ihmisruumiin salpautumistiloissa veri patoutuu sydämeen, muuttaen toiset elimet elottomiksi ja kylmiksi, samoin oli liike, elämä, lämpö, koko vallankumous keskittynyt Pelletier-laiturikadulle, Grève-torille ja kaupungintaloon, kansanelämän todelliseen tyyssijaan, Pariisiksi nimitetyn mahtavan ruumiin sydämeen.
Mandat pysähtyi laiturikadun kulmaan ja lähetti ajutanttinsa Saint-Jeanin pylväskäytävään. Siellä kansa liikkui ihan vapaasti. Kansalliskaarti oli kadonnut.
Nyt Mandat aikoi kääntyä takaisin. Mutta väkeä oli sulloutunut hänen taakseensa, se työnsi häntä kuin rantahylkyä kaupungintalon portaille päin.
»Jääkää te tänne», sanoi hän ajutantilleen, »ja jos minulle sattuu onnettomuus, rientäkää palatsiin ilmoittamaan asiasta».
Mandat antautui virran kuljeteltavaksi. Ajutantti, joka olkalapuistaan tunnettiin käskyläiseksi, jäi iaiturikadun kulmaan, missä kukaan ei häirinnyt häntä. Kaikki pitivät silmällä ylikomentajaa.
Jouduttuaan kaupungintalon isoon saliin Mandat näki edessään tuntemattomia ja ankarannäköisiä miehiä. Siinä oli itse kapina vaatimassa tiliä mieheltä, joka oli halunnut, ei ainoastaan vaikeuttaa sen kehittymistä, vaan lisäksi tukehduttaa sen jo syntymähetkellä.
Tuilerieissa hän oli kysellyt — muistettaneen hänen keskustelunsa Pétionin kanssa. Mutta täällä kyseltiin häneltä.
Muuan uuden kommuunin jäsenistä — sen hirveän kommuunin, joka sitten tukehdutti lakiasäätävän kansalliskokouksen ja taisteli kansalliskonventin kanssa — astui esille ja sanoi kaikkien nimessä:
»Kenen käskystä olet lisännyt palatsin vartioston kaksinkertaiseksi?»
»Pariisin pormestarin käskystä», vastasi Mandat.
»Missä on se määräys?»
»Tuilerieissa, minne jätin sen, jotta poissaollessani voitaisiin se toteuttaa.»
»Miksi olet pannut tykistön liikkeelle?»
»Koska olen pannut pataljoonankin liikkeelle ja kun pataljoona liikkuu, kulkee tykistö mukana.»
»Missä on Pétion?»
»Hän oli linnassa, kun sieltä lähdin.»
»Vankina?»
»Ei, vaan vapaana ja kävellen pengermällä.»
Kuulustelu keskeytyi tällöin. Muuan tämän uuden kommuunin jäsenistä esitti erään avatun kirjeen ja pyysi lukea sen ääneen.