Part 16

Kuningatar ojensi Gilbertille kätensä suudeltavaksi ja samalla viittaukseksi, että hän nousisi. Gilbert suuteli kunnioittavasti kuningattaren kättä ja nousi.

»Madame», sanoi hän, »salliiko teidän majesteettinne minun kirjoittaa pari kolme riviä, jotka mielestäni ovat niin tärkeät, etten haluaisi hetkeäkään vitkastella?»

»Olkaa hyvä, herra tohtori», vastasi kuningatar ja osoitti erästä pöytää.

Gilbert istuutui ja kirjoitti seuraavat rivit:

»Tulkaa, herra! Kuningatar on kuolemanvaarassa, ellei joku ystävä saa häntä taivutetuksi pakenemaan. Minä luulen, että te olette ainoa ystävä, joka voitte vaikuttaa häneen sillä tavalla.»

Sitten hän kirjoitti osoitteen.

»Onko liian uteliasta kysyä, kenelle kirjoitatte?» kysyi kuningatar.

»Kreivi de Charnylle, madame», vastasi Gilbert.

»Kreivi de Charnylle?» toisti kuningatar kalveten ja väristen. »Entä miksi kirjoitatte hänelle?»

»Jotta hän saisi teidän majesteettinne tekemään, mitä minä en ole saanut.»

»Herra de Charny on liian onnellinen ajatellakseen onnettomia ystäviään. Hän ei tule.»

Ovi aukeni; ja muuan vahtimestari astui sisälle.

»Herra kreivi de Charny, joka juurikään on saapunut, kysyy, saako hän tulla tervehtimään teidän majesteettianne», ilmoitti vahtimestari.

Kuningatar valahti kuolonkalpeaksi ja sopersi joitakin käsittämättömiä sanoja.

»Opastakaa hänet sisälle!» sanoi Gilbert. »Taivas on lähettänyt hänet!»

Charny ilmestyi oviaukkoon. Hänen yllänsä oli meriupseerin puku.

»Ah, käykää sisälle, herra kreivi!» kehoitti Gilbert.

»Olen kirjoittanut teille.»

Ja hän ojensi kreiville kirjeen.

»Kuulin hänen majesteettinsa olevan suuressa vaarassa ja siksi tulin», sanoi Charny ja kumarsi.

»Madame, madame», rukoili Gilbert, »taivaan tähden, kuunnelkaa, mitä kreivi de Charny sanoo teille; hänen äänensä on Ranskan ääni».

Kumarrettuaan kunnioittavasti kuningattarelle ja kreiville Gilbert lähti, sydämessään toivon hitunen.

XXV

Elokuun 10 päivän aatto

Lukija sallikoon meidän opastaa hänet erääseen taloon, joka on Ancienne-Comédie-kadun varrella lähellä Dauphine-katua.

Ensimmäisessä kerroksessa asui Fréron. Sivuuttakaamme hänen ovensa; soittaisimme siinä turhaan, sillä hän on toisessa kerroksessa ystävänsä Camille Desmoulinsin luona.

Noustessamme niitä seitsemäätoista porrasta, jotka erottavat ensimmäisen kerroksen toisesta, mainitkaamme lyhyesti, mikä Fréron oli miehiään.

Fréron (Louis-Stanislas) oli sen kuulun Elie-Catherine Fréronin poika, jonka kimppuun Voltaire aikoinaan hyökkäsi ihan aiheettomasti ja lopen julmasti. Kun nykyisin lukee arvosteluja, jotka tämä sanomalehtimies julkaisi _La Pucellen, Dictionnaire philosophiquen_ ja _Mahometin_ tekijää vastaan, huomaa kummakseen, että sanomalehtimies lausui vuonna 1754 tarkalleen samaa, mitä me hänestä ajattelemme vuonna 1854, siis sataa vuotta myöhemmin.

Fréron nuorempi, joka oli nyt viidenneljättä vuoden ikäinen, ärtyneenä isäänsä kohdanneista monista vääryyksistä — isä oli kuollut vuonna 1776 suruun sen johdosta, että oikeusministeri Miromesnil oli lakkauttanut hänen lehtensä _Année littérairen_ — oli omaksunut vallankumoukselliset aatteet ja julkaisi tai oli julkaisemaisillaan tähän aikaan lehteä, jonka nimi oli _Orateur du Peuple_.

Elokuun 9 päivän illalla hän oli, kuten sanottu, Camille Desmoulinsin luona illallisella Brunen kanssa, josta myöhemmin tuli Ranskan marsalkka ja joka tällöin oli vain kirjapainon faktori.

Barbaroux ja Rebecqui oli niinikään kutsuttu illallisvieraiksi.

Yksi ainoa nainen oli mukana tällä aterialla, joka tavallaan muistutti marttyyrien ateriaa, ennenkuin he menivät areenalle petojen eteen, ja joka oli nimeltään »vapaa ateria». Tämä naishenkilö oli Lucile.

Suloinen nimi ja ihana nainen, josta on jäänyt surullinen muisto vallankumouksen aikakirjoihin.

Emme voi saatella sinua tässä kuvauksessamme mestauslavalle saakka, jolle sinä, rakastava ja runollinen olento, nousit, koska se oli lyhyin tie tavataksesi puolisosi, mutta haluamme piirtää muutamin kynänvedoin muotokuvasi.

Sinusta, lapsiparasta, on tallella vain yksi ainoa muotokuva. Sinä kuolit niin nuorena, että maalarin täytyi miltei varastaa piirteesi. Se on pienoiskuva. Olemme nähneet sen eversti Morinin kauniissa kokoelmassa, jonka sallittiin hajota kaiken maailman tuuliin, kun tämä verraton mies kuoli, joka tuiki ystävällisesti antoi meidän tarkastella aarteitaan.

Siinä muotokuvassa Lucile näyttää pieneltä, kauniilta ja ennen kaikkea ilkamoivalta. Jotakin rahvaanomaista on hänen viehättävissä piirteissään. Hänen isänsä olikin vain entinen rahaministeriön kirjuri, ja äiti oli hyvin kaunis nainen, joka kuuluu olleen rahaministeri Terrayn rakastajatar. Lucile Duplessis-Laridon oli siis, kuten rouva Rolandkin, vaatimatonta syntyperää.

Rakkauteen perustuva avioliitto oli vuonna 1791 yhdistänyt tämän nuoren, suhteellisesti varakkaan tytön ja sen arvaamattoman olennon, sen vallattoman neron, jonka nimi oli Camille Desmoulins.

Camille, köyhä, melko ruma nuorukainen, joka puhui vaikeasti — sillä hän änkytti, mikä esti häntä kehittymästä suurpuhujaksi, muttei estänyt häntä olemasta suuri kirjailija — oli hurmannut hänet säkenöivällä sukkeluudellaan ja sydämensä hyvyydellä.

Vaikka Camille olikin samalla kannalla kuin Mirabeau, joka oli sanonut: »Te ette saa aikaan mitään vallankumouksella, ellette _vieroita sitä kristillisyydestä!_» oli heidät vihitty Saint-Sulpicen kirkossa katolisten menojen mukaan. Mutta kun hänelle syntyi vuonna 1792 poika, vei hän esikoisensa kaupungintaloon ja vaati sille tasavaltalaista kastetta.

Tässä toisen kerroksen huoneistossa Ancienne-Comédie-kadun varrella siis kehiteltiin — Lucilen suureksi kauhuksi ja yhtä suureksi ylpeydeksi — sitä kapinahanketta, jonka luonnoksen Barbaroux lapsekkaasti sanoi kolme päivää sitten unohtaneensa pesijättärelle lähetettyjen nankinihousujen taskuun.

Barbaroux, joka ei luottanut suunnittelemansa kaappauksen onnistumiseen ja joka pelkäsi joutuvansa voitokkaan hovin valtaan, näytti ystävilleen aito stoalaisin elein myrkkyä, jonka Cabanis oli hänelle valmistanut kuten Condorcetillekin.

Camille, joka ei toivonut enempää kuin Barbarouxkaan, sanoi kohottaen lasinsa aterian alkaessa latinaksi, jottei Lucile ymmärtäisi:

»_Edamus et bibamus, cras enim moriemur_!» [Syökäämme Ja juokaamme, sillä huomenna kuolemme.]

Mutta Lucile ymmärsi.

»Miksi puhut kieltä, jota en ymmärrä?» sanoi hän. »Minä arvaan hyvin, mitä sinä sanot, Camille, ja ole huoleti, minä en suinkaan estä sinua täyttämästä tehtävääsi.»

Tämän vakuutuksen jälkeen asiasta keskusteltiin avoimesti ja arastelematta.

Fréron oli seurueen päättäväisiin mies. Kaikki tiesivät, että hän rakasti toivottomasti erästä naista, vaikkei tiedetty, kuka tämä nainen oli. Lucilen kuollessa hänen epätoivonsa ilmaisi tämän surullisen salaisuuden.

»Entä sinä, Fréron», kysyi Camille, »onko sinullakin myrkkyä?»

»Oh, ellemme huomenna onnistu, annan surmata itseni. Olen niin kyllästynyt elämään, että etsin vain sopivaa veruketta suoriutuakseni siitä.»

Vain Rebecqui odotti taistelun päättyvän menestyksellisesti.

»Minä tunnen marseillelaiseni», sanoi hän. »Olen ne itse valikoinut. Olen varma heistä, ensimmäisestä viimeiseen mieheen. Ainoakaan ei väisty!»

Illallisen jälkeen ehdotettiin lähdettäväksi Dantonin luokse. Barbaroux ja Rebecqui sanoivat, että heitä odotettiin marseillelaisten kasarmiin.

He olivat tällöin parinkymmenen askelen päässä Camille Desmoulinsin asunnosta.

Fréron oli sopinut tapaavansa Sergentin ja Manuelin kommuunin kokouksessa. Brune aikoi viettää yönsä Santerren luona. Kukin oli omalla tavallaan sidottu seuraavan päivän yritykseen.

Niinpä vain Camille ja Lucile lähtivät Dantonin luokse. Molemmat perheet olivat ystävyyssuhteissa toisiinsa, sekä aviomiehet että aviovaimot.

Danton tunnetaan jo. Mekin olemme jo monesti kuvailleet häntä niiden mestarien mukaan, jotka ovat hahmoitelleet hänet suurin piirtein. Mutta hänen vaimoaan tunnetaan vähemmän. Mainitkaamme hänestä muutama sana.

Eversti Morinin talosta voi löytää muiston tästäkin huomattavasta naisesta, jota hänen miehensä ihaili sydämensä koko lämmöllä. Mutta se ei ollutkaan pienoiskuva, kuten Lucilesta, vaan kipsinaamio.

Michelet arvelee, että se oli valettu hänen kuolemansa jälkeen. Sen piirteet ilmaisivat hyvyyttä, tyyneyttä ja voimaa.

Sairastamatta vielä tautia, joka vei hänet hautaan vuonna 1793, hän oli jo nyt alakuloinen ja levoton, ikäänkuin olisi hautaa lähetessään osannut nähdä tulevaisuuteen.

Tarina tietää kertoa, että hän oli hurskas ja hiljainen. Mutta kerran, tämän nöyryyden ja uskonnollisuuden uhallakin, hän oli esiintynyt jäntevänä omaistensa tahtoa vastaan. Se tapahtui silloin, kun hän selitti menevänsä naimisiin Dantonin kanssa.

Kuten Lucile Camille Desmoulinsissa, niin hänkin saattoi Dantonin synkkien kiihkeitten piirteitten takana, vähäpätöisessä miehessä, jolla ei ollut mainetta eikä varallisuutta, nähdä tavallaan jumalan, joka paljastuessaan hänelle nielaisi hänet kuten Jupiter oli polttanut Semelen.

Kaikki tajusivat, että tätä poloista naista odottaisi kauhea, myrskyisä tulevaisuus. Mutta hänen päätökseensä vaikuttikin ehkä yhtä paljon sääli kuin rakkaus pimeyden ja valon enkeliä kohtaan, jonka kammottavaksi kunniaksi tulisi edustaa vuotta 1792, kuten Mirabeau edustaa vuotta 1791 ja Robespierre vuotta 1793.

Kun Camille ja Lucile tulivat Dantonin luokse — perheet asuivat miltei vierekkäin, Lucile ja Camille, kuten sanottu, Ancienne-Comédie-kadun ja Danton Paon-Saint-André-kadun varrella — itki rouva Danton ja Danton koetti häntä lohdutella.

Naiset syleilivät toisiaan, ja miehet puristivat kättä.

»Luuletko, että tulee jotakin valmista?» kysyi Camille.

»Toivon ainakin», vastasi Danton. »Mutta Santerre on nahjus. Onneksi, mikäli ymmärrän, huomispäivän asia ei koskekaan persoonallisia etuja eikä ole yksityisen johtomiehen ohjattavissa. Pitkällisen kurjuuden synnyttämä ärtymys, yleinen närkästys, se tunne, että muukalainen lähenee, se vakaumus, että Ranska on kavallettu, kas siinä asioita, joihin voi luottaa. Kahdeksastaviidettä piiristä seitsemänviidettä on äänestänyt kuninkaan erottamista. Kukin piiri on valinnut kolme komisaaria, liittyäkseen kommuuniin ja pelastaakseen isänmaan.»

»Pelastaakseen isänmaan», toisti Camille ja ravisti päätänsä. »Se on kovin epämääräistä.»

»Niinpä kyllä, mutta samalla paljon merkitsevää.»

»Entä Robespierre ja Marat?»

»Kumpaakaan ei ole näkynyt. Edellinen piileskelee ullakollaan, jälkimäinen kellarissaan. Kun kaikki on onnellisesti suoritettu, pujahtaa toinen kärppänä esille, toinen räpsähtää pöllönä kadulle.»

»Entä Pétion?»

»Hitto hänestä saakoon urakkaa! Elokuun neljäntenä hän julisti sodan palatsille, elokuun kahdeksantena, siis eilen, hän selitti departementille, ettei hän vastaa enää kuninkaan turvallisuudesta. Aamulla hän ehdotti, että kansalliskaartit siirrettäisiin Carrousel-aukiolle, ja illalla hän pyysi departementilta kaksikymmentätuhatta frangia lähettääkseen marseillelaiset kotimatkalle.»

»Hän haluaa eksyttää hovia», sanoi Camille Desmoulins.

»Samaa minäkin luulen», arveli Danton.

Tällöin tuli sisälle uusia vieraita: herra ja rouva Robert.

Lukija muistanee, että rouva Robert (silloin vielä neiti de Kéralio) saneli heinäkuun 17 päivänä 1791 isänmaan alttarilla sen kuulun anomuksen, jonka hänen miehensä kirjoitti puhtaaksi.

Päinvastoin kuin näissä kahdessa perheessä, joissa miehet olivat vaimojaan lahjakkaammat, Robertin perheessä oli vaimo miestänsä etevämpi.

Robert oli kookas, viidenneljättä tai neljänkymmenen ikäinen, kordelieri-kerhon jäsen, harras isänmaan ystävä, mutta ei lahjakas, hidas kirjoittamaan, Lafayetten kiivas vastustaja, hyvin kunnianhimoinen, mikäli rouva Rolandin muistelmiin on luottamista.

Rouva Robert oli tällöin neljänneljättä vuoden vanha, pieni, ryhdikäs, älykäs ja ylpeä. Isänsä kasvattamana — Guinement de Kéralion, Ludvig pyhän ritarin, muinaismuistoakatemian jäsenen, jonka oppilaista eräällä nuorella korsikalaisella myöhemmin oli jättimäinen, silloin vielä aavistamaton kohtalo — neiti Kéralio oli vähitellen kehittynyt hyvin oppineeksi ja myös kirjailijaksi. Seitsentoistavuotiaana hän kynäili, käänsi ja mukaili. Kahdeksantoista ikäisenä hän oli kirjoittanut romaanin: _Adélaide_. Koska virkatulot eivät riittäneet, kirjoitteli hänen isänsä _Mercureen_ ja _Journal des Savantsiin_, ja useammin kuin kerran hän piirsi nimensä tyttären kyhäyksiin, jotka eivät olleet yhtään huonompia kuin hänen omansakaan. Siten tästä vilkkaasta, notkeasta, tulisesta älystä tuli yksi aikakautensa väsymättömimpiä julkisen sanan naisia.

Robertit olivat tulossa Saint-Antoinen kaupunginosasta. He sanoivat, että siellä näytti kummalliselta.

Ilta oli kaunis ja selkeä ja näköjään rauhallinen. Kaduilla ei liikkunut juuri ketään. Mutta kaikki ikkunat olivat valaistut, ja kaikki nämä tulet näkyivät loistavan yön valaisemiseksi.

Tämä valaistus vaikutti kaamealta. Se ei ollut juhlavalaistusta. Se ei ollut liioin valoa, joka sytytetään vainajan ruumisarkun ympärille. Siinä tuntui elämää kuumeisen unen läpi, johon esikaupunki näytti vaipuneen.

Rouva Robertin lopettaessa selostustaan kuului kellonläppäys, joka pani kaikki säpsähtämään. Se oli ensimmäinen hätäkellon kumahdus ja tuli kordelieri-kerhon taholta.

»Hyvä on!» sanoi Danton. »Tunnen marseillelaisemme! Arvelinkin, että he juuri antaisivat hälytysmerkin.»

Naiset silmäilivät toisiaan pelästyneinä. Varsinkin Dantonin vaimon kasvoissa näki kaikki kauhun merkit.

»Hälytysmerkki?» virkkoi rouva Robert. »Palatsiin hyökätään siis jo yöllä?»

Kukaan ei vastannut, mutta Camille Desmoulins, joka ensimmäisen läppäyksen jälkeen oli siirtynyt naapurihuoneeseen, palasi nyt pyssy kädessä.

Lucile parahti. Mutta oivaltaen, ettei hänellä ollut oikeutta tällä ratkaisevalla hetkellä heikentää miestä, jota hän rakasti, hän syöksyi rouva Dantonin vuodekomeroon ja polvistui itkemään.

Camille riensi hänen luoksensa.

»Älä pelkää», lohdutti hän, »minä en jätä Dantonia».

Miehet lähtivät ulos. Rouva Danton näytti kuolevan siihen paikkaan. Rouva Robert riippui miehensä kaulassa ja tahtoi ehdottomasti seurata häntä.

Naiset jäivät yksin. Rouva Danton istui musertuneena. Lucile oli polvillaan ja itki. Rouva Robert asteli edestakaisin ja puheli, huomaamatta, että jokainen hänen sanansa viilsi rouva Dantonin sydäntä:

»Kaikki tämä on Dantonin syytä! Jos mieheni kuolee, kuolen minä hänen kanssansa. Mutta sitä ennen minä surmaan Dantonin!»

Näin kului suunnilleen tunti.

Vihdoin kuului eteisen ovi aukenevan. Rouva Robert syöksähti tulijaa vastaan, Lucile kohotti päätänsä, rouva Danton pysyi liikkumatta.

Tulija oli Danton.

»Yksin?» kiljahti rouva Robert.

»Rauhoittukaa», sanoi Danton, »ennen aamua ei tapahdu mitään».

»Entä Camille?» kysyi Lucile.

»Entä Robert?» kysyi kolmas nainen.

»He ovat kordelieri-kerhossa laatimassa julistusta, jolla kansalaisia kehoitetaan tarttumaan aseihin. Minä tuon heidän terveisensä ja sanon vielä kerran, ettei tänä yönä tapahdu mitään. Todistaakseni väitteeni menen nukkumaan.»

Ja hän heittäytyi täysissä pukimissa vuoteelle ja viiden minuutin perästä nukkui sikeästi, vaikka sillä hetkellä ratkaistiin elämän ja kuoleman kysymys kuninkuuden ja kansan välillä.

Kello yksi saapui Camille vuorostaan.

»Tuon terveiset Robertilta, joka lähti viemään julistustamme kommuunille... Älkää olko levottomia, vasta huomenna se alkaa tai vielä myöhemmin!»

Camille pudisti päätänsä kuin epäilisi. Sitten hän nojasi päänsä Lucilen olalle ja nukahti.

Hän oli nukkunut puolisen tuntia, kun ovikello soi.

Rouva Robert meni avaamaan. Tulija oli Robert. Hän tuli noutamaan Dantonia kommuunin käskystä ja herätti nukkujan.

»Lähtekööt... mutta antakoot minun nukkua rauhassa!» ärjyi Danton. »Onhan päivä huomennakin.»

Robert ja hänen vaimonsa lähtivät kotiinsa.

Hetken kuluttua ovikello soi jälleen. Rouva Danton meni avaamaan ja sitten opasti sisälle rotevan, vaaleaverisen, arviolta kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen, jonka yllä oli kansalliskaartin kapteenin asetakki ja kädessä kivääri.

»Onko herra Danton kotona?» kysyi hän.

»Nouse, rakas ystävä!» sanoi rouva Danton herättäessään miehensä.

»No, mitä nyt?» huudahti tämä. »Vieläkö joku?»

»Herra Danton», virkkoi vaaleaverinen nuori mies, »teitä odotetaan siellä».

»Missä siellä?»

»Kommuunissa.»

»Kuka odottaa?»

»Piirin komisaarit ja varsinkin herra Billot.»

»Se raivohullu!» mutisi Danton. »Hyvä on, sanokaa Billotille, että tulen sinne.»

Sitten hän silmäili nuorukaista, jonka piirteet olivat hänelle vieraat ja jolla, vaikka näytti vielä lapselta, oli ylemmän upseerin arvomerkit.

»Anteeksi, hyvä herra», sanoi hän, »kuka te olette?»

»Minä olen Ange Pitou, Haramontin kansalliskaartin kapteeni...»

»Vai niin.»

»Entisiä Bastiljin valtaajia.»

»Hyvä!»

»Sain eilen kirjeen herra Billotilta, joka ilmoitti siinä, että täällä mahdollisesti otellaan huomenna tiukasti ja että kaikki kunnon isänmaanystävät olisivat tarpeen...»

»Entä sitten?»

»Minä lähdin miesteni kanssa, nimittäin niiden, jotka halusivat seurata minua, mutta koska he ovat heikompia kävelijöitä kuin minä, pysähtyivät he Dammartiniin. Huomenna yhdentoista tienoissa he ovat täällä.»

»Dammartiniin?» tokaisi Danton. »Mutta sehän on viidenneljättä kilometrin päässä täältä!»

»Vallan oikein, herra Danton.»

»Kuinka kaukana on Haramont Pariisista?»

»Kolmenyhdeksättä kilometrin päässä... Me lähdimme tänä aamuna kello viisi...»

»Ohoh! Ja te olette taivaltanut tuon matkan yhdessä päivässä?»

»Kyllä, herra Danton.»

»Ja te saavuitte...?»

»Kello kymmenen illalla. Kyselin herra Billotia. Minulle sanottiin, että hän oli varmaankin Saint-Antoinen esikaupungissa herra Santerren luona. Kävin herra Santerren asunnossa, mutta siellä sanottiin, ettei häntä ollut nähty ja että löytäisin hänet kenties jakobiini-kerhosta Saint-Honoré-kadun varrella. Jakobiinikerhossakaan ei häntä ollut nähty, ja minut neuvottiin kordelieri-kerhoon. Siellä minulle sanottiin, että menisin hakemaan häntä kaupungintalosta...»

»Ja kaupungintalostako löysitte hänet?»

»Sieltä, herra Danton. Hän mainitsi minulle teidän osoitteenne ja sanoi: 'Pitou, et suinkaan ole vielä väsynyt?' — 'En, herra Billot', vastasin. — 'Hyvä on, käväise sanomassa Dantonille, että hän on vetelys ja että me odotamme häntä.'»

»Saakeli!» huudahti Danton ja syöksyi vuoteeltaan. »Tämä poikanen saa minut häpeämään. Kas niin, hyvä ystävä, lähtekäämme!»

Hän syleili vaimoaan ja poistui Pitoun seurassa.

Hänen vaimonsa huoahti ja painoi päänsä nojatuolin selkää vasten. Lucile luuli hänen itkevän ja sääli hänen syvää suruaan.

Mutta huomattuaan, ettei hän ollut liikahtanut pitkään aikaan, Lucile herätti Camillen. Sitten hän meni rouva Dantonin luokse: poloinen vaimo oli pyörtynyt.

Päivän ensimmäiset säteet tuikahtivat ikkunasta sisälle. Päivästä näytti tulevan kaunis, mutta taivas oli verenkarvainen. Se oli synkkä enne.

XXVI

Lahjukset

Kun näin olemme kertoneet, mitä tapahtui kansanjohtajien asunnossa, kertokaamme myöskin, mitä tapahtui kuninkaitten asunnossa.

Sielläkin naiset itkivät ja rukoilivat, itkivät kukaties hereämmin. Chateaubriand on sanonut, että ruhtinasten silmät on luotu sisältämään runsaan määrän kyyneliä.

Mutta tehkäämme jokaiselle oikeutta: madame Elisabeth ja Lamballen prinsessa itkivät ja rukoilivat, kuningatar rukoili, muttei itkenyt.

Illallinen oli syöty tavalliseen aikaan. Mikään ei häirinnyt kuninkaan aterioita.

Kun noustiin pöydästä ja madame Elisabeth ja Lamballen prinsessa vetäytyivät n.s. neuvostohuoneeseen, minne kuninkaallisen perheen oli määrä kokoontua kuulemaan uutisia, vei kuningatar kuninkaan syrjään ja aikoi lähteä hänen kanssaan jonnekin.

»Minne viette minut, madame?» kysyi kuningas.

»Huoneeseeni... Ettekö halua panna yllenne sitä rintasuojustinta, jota piditte heinäkuun neljäntenätoistakin, sire?»

»Madame», vastasi kuningas, »se oli hyvä juhla- ja salahankepäivänä suojaamaan minua yksinäiseltä luodilta tai puukoniskulta, mutta taistelupäivänä, jolloin ystävät panevat henkensä alttiiksi minun puolestani, olisi kehnoa, ellen minä pane itseäni alttiiksi kuten hekin».

Tämän sanottuaan kuningas lähti ja sulkeutui rippi-isänsä kanssa omaan huoneeseensa.

Kuningatar meni neuvostohuoneeseen madame Elisabethin ja Lamballen prinsessan seuraan.

»Mitä kuningas tekee?» kysyi rouva de Lamballe.

»Hän on ripillä», vastasi kuningatar äänellä, jonka sävyä on mahdoton kuvata.

Tällöin aukeni ovi ja kreivi de Charny astui sisälle. Hän oli kalpea, mutta ihan tyyni.

»Voinko päästä kuninkaan puheille?» kysyi hän.

»Tällä hetkellä, herra kreivi, minä olen kuningas», vastasi kuningatar.

Charny tiesi sen paremmin kuin kukaan muu, mutta silti hän toisti pyyntönsä.

»Voitte mennä kuninkaan luokse, hyvä herra», sanoi kuningatar, »mutta minä vakuutan teille, että te häiritsette häntä».

»Ymmärrän. Kuningas on herra Pétionin seurassa. Hän saapui vastikään.»

»Kuningas on rippi-isänsä seurassa, herra kreivi.»

»Minä esitän siis teille, madame, tiedonantoni palatsin majordomuksena.»

»Olkaa hyvä, herra kreivi.»

»Minulla on kunnia selostaa teidän majesteetillenne voimiemme suuruus. Kuudensadan miehen ratsusantarmisto, jota herrat Rulhières ja de Verdière komentavat, on sijoitettu taistelukuntoon Louvren isolle pihalle. Pariisin jalkaväkisantarmisto, joka on palvelusvelvollinen kaupungin muurien sisällä, on komennettu talleihin, mutta sadanviidenkymmenen miehen vahvuinen vartiosto on sijoitettu Toulousen hotelliin tarpeen mukaan suojelemaan erikoiskassaa, arvopapereita ja valtiorahastoa. Ainoastaan kolmenkymmenen miehen vahvuinen Pariisin jalkaväkisantarmisto, joka on palvelusvelvollinen kaupungin ulkopuolella, on sijoitettu kuninkaan pikkuportaille Prinssien pihan puolelle. Kaksisataa entisen ratsukaartin upseeria ja sotamiestä, satakunta nuorta rojalistia ja yhtä monta aatelismiestä, kolmesataaviisikymmentä tai neljäsataa soturia on kerääntynyt Häränsilmä-saliin ja viereisiin suojiin. Kaksi-kolmesataa kansalliskaartilaista on sirotettu pihoille ja puutarhaan. Ja lopuksi tuhatviisisataa sveitsiläistä, palatsin pääasiallisin puolustusvoima, on paikoillaan isossa eteisessä ja portaitten juurella, jota heidät on määrätty puolustamaan.»

»No, herra kreivi, eivätkö nämä varokeinot tunnu teistä riittäviltä?»

»Mikään ei tunnu minusta riittävältä, madame, kun on puhe teidän majesteettinne turvallisuudesta.»

»Te kannatatte siis yhä pakoa, herra kreivi?»

»Niin, madame, minun neuvoni on, että te, kuningas ja teidän majesteettinne korkeat lapset sijoitutte meidän keskellemme.»

Kuningatar liikahti kärsimättömästi.

»Teidän majesteettinne kaihtaa Lafayettea. Vaikkapa niinkin, mutta te luotatte herttua de Liancourtiin. Hän oleskelee Rouenissa, madame. Hän on vuokrannut sieltä erään englantilaisen aatelismiehen, herra Canningin, talon. Maakunnan komendantti on vannottanut joukoillaan uskollisuutta kuninkaalle. Salis-Samaden sveitsiläisrykmentti, johon voi luottaa, vartioi pieninä osastoina matkatietä. Kaikki on vielä rauhallista. Lähtekäämme Tournant-sillan kautta ja poistukaamme kaupungista Etoilen tulliportin kautta. Kolmesataa perustuslaillisen kaartin ratsumiestä odottaa meitä siellä. Versaillesta saadaan helposti koolle tuhatviisisataa aatelismiestä. Neljäntuhannen miehen avulla lupaan viedä teidät, minne haluatte.»

»Kiitos, herra de Charny», sanoi kuningatar, »minä pidän suuressa arvossa alttiuttanne, joka on saanut teidät lähtemään rakkaintenne luota tullaksenne tarjoamaan apuanne vieraalle...»

»Kuningatar on nyt kohtuuton», keskeytti Charny hänet. »Hallitsijattareni elämä on minulle alati kaikkein kallein, kuten velvollisuus jää alati minulle kalleimmaksi kaikista hyveistä.»

»Velvollisuus, juuri niin, hyvä kreivi», mutisi kuningatar. »Mutta koska jokainen haluaa tehdä velvollisuutensa, haluan minäkin. Minun velvollisuuteni on säilyttää kuninkuus ylevänä ja suurena ja valvoa, että jos se kaatuu, se kaatuu pystypäin ja arvokkaalla tavalla, kuten antiikin gladiaattorit, jotka opettelivat kuolemaan sirosti.»

»Onko se teidän majesteettinne viimeinen sana.»

»Se on ennen kaikkea viimeinen toivomukseni.»