Part 15

Olisi voinut sanoa, että Pariisin kuningas siinä syytti Ranskan kuningasta, että kaupungintalon kuningas julisti sodan Tuileriein kuninkaalle!

Kansalliskokous kavahti puuttumasta niihin hirveihin toimenpiteihin, joita sille tyrkytettiin.

Erottamisasia lykättiin elokuun 9 päivän istuntoon. Elokuun 8 päivänä kansalliskokous selitti, ettei ollut aihetta nostaa syytettä Lafayettea vastaan. Näin kansalliskokous peräytyi yhä.

Mitä se siis päättäisikään seuraavana päivänä erottamiskysymyksestä? Aikoiko se ryhtyä vastustamaan kansan tahtoa?

Varokoon! Eikö se siis tiennyt, se houkkio, mitä tapahtui?

Elokuun 3 päivänä — samana päivänä, jolloin Pétion esitti erottamisvaatimuksensa — Saint-Marceaun esikaupunkilaiset, väsyneinä kuolemaan nälkään tässä taistelussa, joka ei ollut rauhaa eikä sotaa, lähettivät Quinze-Vingtsin piiriin edustajansa, jotka kysyivät Saint-Antoinen veljiltä:

»Jos me marssimme Tuilerieihin, lähdettekö mukaamme?»

»Lähdemme», vastattiin.

Elokuun 4 päivänä kansalliskokous hylkäsi Mauconseil-piirin kapinallisten julistuksen.

Elokuun 5 päivänä kommuuni kieltäytyi julkaisemasta sitä päätöstä.

Ei siis riittänyt, että Pariisin kuningas oli julistanut sodan Ranskan kuninkaalle. Kommuunikin ryhtyi vastustamaan kansalliskokousta.

Kaikki nämä huhut kapinaliikettä vastustelevista toimenpiteistä ehtivät marseillelaisten korviin. Heillä oli aseita, mutta ei panoksia. He pyysivät äänekkäästi panoksia. Heille ei annettu niitä.

Elokuun 4 päivän illalla, tunti senjälkeen kun levisi tieto, että kansalliskokous oli hylännyt Mauconseil-piirin kapinajulistuksen, kaksi nuorta marseillelaista lähti kaupungintalolle.

Pormestarin virkahuoneessa oli enää vain kaksi toimihenkilöä: Sergent, Dantonin mies, ja Panis, Robespierren mies.

»Mitä te haluatte?» kysyivät nämä virkailijat.

»Panoksia», vastasivat nuoret miehet.

»On jyrkästi kielletty luovuttamasta niitä», sanoi Panis.

»Onko kielletty luovuttamasta panoksia?» kummasteli toinen marseillelainen. »Mutta taistelun hetki lähenee eikä meillä ole puolustusneuvoja!»

»Onko meidät siis kutsuttu Pariisiin murhattaviksi?» huudahti toinen.

Edellinen tempasi pistoolin taskustaan.

Sergent hymyili.

»Uhkauksiako, nuori mies?» sanoi hän. »Ette te uhkauksilla säikytä kahta kommuuninjäsentä!»

»Kuka puhuu uhkauksista ja säikyttelyistä?» kivahti nuori mies. »Tämä pistooli ei ole teitä, vaan minua varten!»

Hän painoi pistoolinsuun otsaansa ja jatkoi:

»Ruutia, ammuksia, tai marseillelaisen kunnian nimessä minä ammun itseni!»

Sergentilla oli taiteilijan mielikuvitusta ja aito ranskalainen sydän. Hän tunsi, että tuon nuoren miehen huuto oli koko Ranskan huuto.

»Panis», sanoi hän toverilleen, »olkaamme varuillamme. Jos tuo nuori mies surmaa itsensä, syytetään meitä hänen kuolemastaan.»

»Mutta jos luovutamme panokset vastoin kieltoa, panemme oman päämme alttiiksi.»

»Välipä sillä! Minä luulen hetken tulleen, jolloin voimme panna päämme alttiiksi», sanoi Sergent. »Kuinka tahansa, kukin vastatkoon itsestään. Minä uskallan pääni, sinä voit olla noudattamatta esimerkkiäni.»

Hän kirjoitti määräyksen, että marseillelaisille oli annettava ammuksia, ja varmensi määräyksen nimellään.

»Anna tänne!» sanoi Panis, kun Sergent oli lopettanut.

Ja hän kirjoitti nimensä Sergentin nimen viereen.

Siitä lähtien voitiin olla rauhassa. Kun marseillelaiset saisivat ammuksensa, eivät he sallisi surmata itseään puolustautumatta.

Ja elokuun 6 päivänä kansalliskokous sai aseellisilta marseillelaisilta tulta suitsevan kirjelmän. Kansalliskokous ei ainoastaan ottanut vastaan anomusta, vaan päästi anojat istuntosaliin.

Kansalliskokous pelkäsi niin kauheasti, että ryhdyttiin keskustelemaan, eikö siirryttäisi maaseudulle. Vergniaud yksin vastusti. Miksi? Vergniaud halusi kukaties jäädä Pariisiin saadakseen olla lähellä kaunista Candeillea? Mutta älkäämme välittäkö syystä.

»Pariisissa», huomautti Vergniaud, »on vapauden voitto taattava tai meidän on kuoltava sen mukana! Jos lähdemme Pariisista, lähdemme vain kuin Temistokles, kaikki kansalaiset mukana, jättäen jälkeemme tuhkakasan ja paeten vihollista vain sitä varten, että ehdimme kaivaa sille haudan!»

Kaikki horjuivat ja epäröivät, kaikki tunsivat maan huojuvan ja pelkäsivät sen repeävän nielläkseen heidät.

Elokuun 4 päivänä — samana päivänä, jolloin kansalliskokous hylkäsi Mauconseil-piirin julistuksen ja molemmat nuoret marseillelaiset saivat Panisin ja Sergentin luovuttamaan ammuksia viidellesadalle maanmiehelle -— pidettiin neuvottelua Cadran-Bleussa Templen bulevardin varrella. Camille Desmoulins esiintyi omassa ja Dantonin nimessä. Carra piteli kynää ja laati kapinasuunnitelman.

Kun suunnitelma oli valmis, siirryttiin entisen perustuslaillisen kansanedustajan Antoinen luokse, joka asui Saint-Honoré-kadun varrella vastapäätä Assomption-kirkkoa puuseppä Duplayn luona, siis samassa talossa kuin Robespierrekin.

Robespierre ei ollut mukana puuhassa. Kun rouva Duplay näki koko tuon kapinoitsijajoukon kokoontuvan Antoinen huoneeseen, riensi hän kiireesti paikalle ja huudahti kauhistuneena:

»Mutta, herra Antoine, tahdotteko siis murhauttaa herra de Robespierren?»

»Ei nyt ole puhe Robespierrestä», vastasi entinen kansanedustaja. »Jumalan kiitos, kukaan ei ajattele häntä! Jos hän pelkää, piiloutukoon!»

Carran laatima suunnitelma lähetettiin sydänyönä Santerrelle ja Alexandrelle, esikaupungin molemmille päälliköille.

Alexandre olisi lähtenyt liikkeelle heti, mutta Santerre vastasi, ettei hän ollut vielä valmis.

Santerre piti sanansa, jonka oli antanut kuningattarelle kesäkuun 20 päivänä. Elokuun 10 päivänä hän lähti liikkeelle, kun ei voinut muuta tehdä.

Kapina lykkääntyi siis yhä.

Antoine oli sanonut, ettei kukaan ajatellut Robespierreä. Hän erehtyi.

Mieliala oli niin hämmentynyt, että ajateltiin hänestä, liikkumattomuuden keskuksesta, tehdä kapinaliikkeen kaikkivoipa vipusin.

Kuka keksi sen aatoksen? Barbaroux. Uljas marseillelainen oli miltei epätoivoissaan. Hän oli valmis lähtemään Pariisista ja palaamaan Marseilleen.

Kuulkaamme, mitä rouva Roland sanoo:

»Emme luottaneet paljoakaan pohjoisesta tulevaan apuun. Servanin ja Barbarouxin kanssa harkitsimme mahdollisuuksia, voisiko vapauden pelastaa etelässä ja kävisikö päinsä perustaa sinne tasavalta. Tutkimme karttoja ja merkitsimme niihin tulevan tasavallan rajat. Elleivät marseillelaisemme onnistu', sanoi Barbaroux, 'on se ainoa keinomme'.»

No niin, Barbaroux luuli keksineensä toisenkin keinon: Robespierren neron.

Tai oliko kenties niin, että Robespierre halusi kuulla, kuinka pitkälle Barbaroux oli päässyt?

Marseillelaiset olivat poistuneet leiristään, joka oli liian kaukana, ja siirtyneet kordelierien tyyssijaan, siis mahdollisimman lähelle Pont Neufiä. Siellä he olivat kuin Dantonin luona.

Kapinan puhjetessa nämä hirveät marseillelaiset lähtisivät siis Dantonin luota! Ja jos kapina onnistuisi, niittäisi Danton siitä kaiken kunnian.

Barbaroux oli pyytänyt päästä Robespierren puheille. Tämä näytti vastahakoiselta, mutta lähetti sentään sanan Barbarouxille ja Rebecquille, että hän odotti heitä kotiinsa.

Kuten sanottu, Robespierre asui puuseppä Duplayn luona.

Lukija muistanee, että sattuma oli opastanut hänet tähän taloon Mars-kentän verilöyly-iltana.

Robespierre piti sitä sattumaa taivaan armona, ei ainoastaan siksi, että puusepän ystävällisyys pelasti hänet sillä hetkellä uhkaavasta vaarasta, vaan koska se lisäksi suuntasi luontevasti hänen tulevaisuutensa selville vesille.

Miehelle, joka tavoitteli lahjomattoman arvonimeä, tämä asunto oli erikoisen sopiva.

Mutta hän ei muuttanut siihen heti. Hän oli käväissyt Arrasissa ja tuonut sieltä sisarensa, Charlotte de Robespierren. Toistaiseksi hän asui Saint-Florentin kadun varrella tämän laihan ja puisevan naisen kanssa, johon minulla oli kunnia tutustua kahdeksanneljättä vuotta myöhemmin.

Sitten Robespierre sairastui. Rouva Duplay, joka ohi Robespierren kiihkeä ihailija, sai kuulla tästä sairaudesta, tuli sättimään neiti Charlottea, kun tämä ei ollut ilmoittanut hänelle asiasta mitään, ja vaati, että potilas siirrettäisiin hänen taloonsa.

Robespierre suostui. Hänen hartain toivonsa oli ollutkin, poistuessaan tilapäisenä asukkina Duplayn luota, että hän voisi palata sinne vakinaiseksi vuokralaiseksi.

Rouva Duplay edisti kaikin tavoin hänen suunnitelmiaan.

Hänkin oli uneksinut päästä majoittamaan luoksensa tämän lahjomattoman ja tätä varten sisustanut ahtaan, mutta siistin ullakkohuoneiston. Sinne siirrettiin perheen parhaat ja kauneimmat huonekalut, muiden muassa kaunis, siniseksi ja valkoiseksi maalattu vuode, jommoinen sopikin miehelle, joka seitsentoista-vuotiaana oli maalauttanut itsensä ruusua kädessään piteleväksi nuorukaiseksi.

Tähän ullakkohuoneeseen rouva Duplay oli pannut miehensä apulaisen sijoittamaan ihan uudet kuusipuiset hyllylaudat vuokralaisen kirjoja ynnä papereita varten.

Kirjoja oli niukanlaisesti. Racinen ja Jean-Jacques Rousseaun teokset olivat tämän ankaran jakobiinin koko kirjasto. Paitsi näitä kahta kirjailijaa Robespierre ei lukenut juuri muuta kuin Robespierreä.

Muille hyllylaudoille olikin kasattu hänen asianajajana laatimiaan muistiinpanoja ja tribuunina pitämiään puheita.

Huoneen seinille oli ripustettu kaikki muotokuvat, jotka intomielinen rouva Duplay suinkin oli voinut hankkia. Tämän suurmiehen tarvitsi siis vain ojentaa kätensä voidakseen lukea Robespierreä ja kääntää päätänsä nähdäkseen joka puolella Robespierren.

Tähän pyhättöön, tabernaakkeliin, »kaikkein pvhimpään» Barbaroux ja Rebecqui opastettiin.

Kukaan muu kuin tämän kohtauksen todistajat ei olisi voinut sanoa, kuinka ovelan taitavasti Robespierre kehitteli keskustelua. Ensin hän puheli marseillelaisista, heidän isänmaallisesta mielialastaan ja siitä pelosta, että ylevimmätkin tunteet voisivat hairahtua liioitteluun. Sitten hän puhui itsestään, palveluksistaan, joita hän oli tehnyt vallankumoukselle, ja kuinka järkevän hitaasti hän oli johtanut sen kehitystä.

Mutta, — jatkoi hän, — eikö olisi jo aika lopettaa vallankumous? Eikö ollut jo koittanut hetki, jolloin kaikkien puolueitten olisi yhdyttävä ja valittava keskuudestaan kansanomaisin mies, jonka käsiin uskottaisiin vallankumouksen jatkuva johto?

Rebecqui ei sallinut hänen jatkaa pitemmälle.

»Ahaa, kyllä huomaan, niihin sinä tähtäät, Robespierre!»

Robespierre säpsähti kuin olisi nähnyt edessään käärmeen, pää syöksyyn valmiina.

Rebecqui nousi ja sanoi:

»Ei diktaattoria enempää kuin kuningastakaan!» Molemmat vieraat lähtivät niine hyvineen lahjomattoman luota.

Panis, joka oli noutanut heidät, saatteli heitä kadulle.

»Ah», sanoi hän, »olette käsittäneet väärin tilanteen ja Robespierren ajatukset. Nyt on puhe vain tilapäisestä vallasta, ja jos se ajatus tunnustetaan oikeaksi, ei kukaan ole soveliaampi kuin Robespierre...»

Mutta Barbaroux keskeytti hänet ja toisti toverinsa sanat:

»Ei diktaattoria enempää kuin kuningastakaan!» Sitten hän poistui Rebecquin seurassa.

XXIV

Miksei kuningatar halunnut paeta

Muuan seikka rauhoitti Tuileriein palatsin asukkaita, ja se oli myös omiaan säikyttämään vallankumouksellisia. Tuilerieit oli pantu puolustuskuntoon ja muutettu linnoitukseksi, jossa oli peloittava varusväki.

Kuuluisana elokuun 4 päivänä, jolloin sattui monenlaista, ei kuninkuuskaan ollut toimetonna. Seuraavana yönä siirrettiin kaikessa hiljaisuudessa sveitsiläisosastot Courbevoiesta Tuilerieihin. Vain muutama komppania erotettiin joukosta ja lähetettiin Gailloniin, minne kuningas kukaties joutuisi peräytymään.

Kolme taattua miestä, kolme kokenutta päällikköä oli kuningattaren lähellä: Maillardot sveitsiläisineen, d'Hervilly, joka komensi Ludvig pyhän järjestön ritareita ynnä perustuslaillista kaartia, ja Mandat, kansalliskaartin ylikomentaja, joka lupasi kuningattarelle kaksikymmentä tuhatta päättäväistä, uskollista miestä.

Elokuun 8 päivänä illan lähetessä muuan mies pyrki palatsin alueelle. Kaikki tunsivat tämän miehen. Hän pääsi siis vaikeuksitta kuningattaren huoneistoon saakka. Se oli tohtori Gilbert, ja hänen ilmoitettiin saapuneen.

»Astukaa sisälle!» kehoitti kuningatar kuumeisella äänellä.

Gilbert noudatti kehoitusta.

»Ah, tulkaa, tulkaa, tohtori! Olen niin onnellinen, kun saan tavata teidät!»

Gilbert kohotti katseensa häneen. Marie-Antoinetten koko olemuksesta säteili sellaista iloa ja tyytyväisyyttä, että tohtoria puistatti. Hän olisi mieluummin nähnyt kuningattaren kalpeana ja masentuneena kuin noin kuumeisena ja elämänhaluisena.

»Madame», sanoi hän, »huomaan tulleeni liian myöhään tai sopimattomalla hetkellä».

»Päinvastoin, tohtori», vastasi kuningatar hymyillen — sen ilmeen hänen suunsa oli miltei unohtanut — »te saavutte oikealla hetkellä ja olette hyvin tervetullut. Saatte nähdä jotakin, mitä olen jo kauan halunnut näyttää teille — saatte nähdä kuninkaan oikeana kuninkaana.»

»Pelkään, madame», sanoi Gilbert, »että itse erehdytte ja että te näytätte pikemminkin palatsin komentajan kuin kuninkaan».

»Herra Gilbert, mahdollista on, ettemme käsitä toisiamme kuningasvallan vertauskuvaa koskevassa kysymyksessä yhtään paremmin kuin muissakaan asioissa... mutta minun käsittääkseni kuningas ei ole ainoastaan mies, joka sanoo: 'Minä en tahdo!' vaan ennen kaikkea mies, joka sanoo: 'Minä tahdon!'»

Kuningatar viittasi tällä siihen kuuluun kielto-oikeuteen, joka juuri oli kärjistänyt tilanteen äärimmäisen vaikeaksi.

»Niin, madame, ja teidän majesteettinne mielestä kuningas on ennen kaikkea mies, joka kostaa.»

»Joka puolustautuu, herra Gilbert. Tehän tiedätte, että meitä on julkisesti uhattu. Meidän kimppuumme aiotaan hyökätä asevoimin. Kaupungissa kuuluu olevan viisisataa marseillelaista, jotka muuan Barbaroux on kutsuttanut ja jotka ovat vannoneet Bastiljin raunioilla, etteivät palaa Marseilleen, ennenkuin ovat hajoittaneet Tuileriein palatsin maan tasalle.»

»Olen tosiaankin kuullut puhuttavan siitä», myönsi Gilbert.

»Eikö se pannut teitä nauramaan, hyvä herra?»

»Se on säikyttänyt minut vapisemaan kuninkaan ja teidän majesteettinne puolesta, madame.»

»Ja senvuoksi tulette neuvomaan meitä luopumaan vallasta ja antautumaan herra Barbarouxin ja hänen marseillelaistensa armoille?»

»Ah, madame, jospa kuningas haluaisikin luopua ja kruununsa uhrauksella voisi pelastaa henkensä, teidän ja lastenne hengen!»

»Te antaisitte siis hänelle sen neuvon, herra Gilbert?»

»Kyllä, madame, ja olen valmis polvillani rukoilemaan, että hän noudattaisi sitä.»

»Herra Gilbert, sallikaa minun huomauttaa, että mielipiteenne eivät ole vakavat.»

»Ah, madame, mielipiteeni on alati sama... Rakastan kuningastani ja isänmaatani ja olisin mielelläni nähnyt kuninkaan ja perustuslain kulkevan käsi kädessä. Tästä halusta ja monen monista pettymyksistä johtuvat ne vastakkaiset neuvot, jotka minulla on ollut kunnia antaa teidän majesteetillenne.»

»Entä minkä neuvon annatte tällä hetkellä, herra Gilbert?»

»Milloinkaan ette voisi noudattaa sitä paremmin kuin tällä hetkellä, madame.»

»Antakaahan kuulua.»

»Neuvon teitä pakenemaan.»

»Pakenemaan?»

»Ah, madame, tiedätte hyvin, että se on mahdollista ja ettei teille tule milloinkaan parempaa tilaisuutta.»

»Selittäkää tarkemmin.»

»Teillä on palatsissa lähes kolmetuhatta miestä.»

»Lähes viisituhatta, herra Gilbert», oikaisi kuningatar tyytyväisenä hymyillen, »ja kaksi kertaa se määrä ensimmäisestä viittauksestamme».

»Teidän ei tarvitse tehdä sitä viittausta. Se voitaisiin tulkita väärin. Viisituhatta miestänne riittää.»

»No niin, herra Gilbert, mitä meidän siis pitäisi tehdä viidellätuhannella miehellämme?»

»Sijoittukaa heidän keskeensä, madame, te, kuningas ja korkeat lapsenne, lähtekää Tuilerieistä hetkellä, jolloin sitä vähimmin odotetaan, parin penikulman päässä täältä nouskaa ratsaille ja rientäkää Gailloniin ja Normandiaan, missä teitä odotetaan.»

»Me joutuisimme niin muodoin Lafayetten käsiin?»

»Hän on ainakin osoittanut olevansa altis ystävänne, madame.»

»Ei, herra, ei! Viidellätuhannella miehellämme ja niillä viidellätuhannella, jotka rientävät paikalle ensimmäisestä viittauksestamme, aion yrittää jotakin muuta.»

»Mitä aiotte yrittää?»

»Kukistaa kapinan kerta kaikkiaan.»

»Voi, madame, madame, hän oli sittenkin oikeassa väittäessään teidän olevan kuolemaantuomitun!»

»Kuka niin on väittänyt, herra tohtori?»

»Muuan mies, jonka nimeä en tohdi lausua teille, madame, mies, joka on puhutellut teitä kolmesti.»

»Vaiti!» sanoi kuningatar ja kalpeni. »Minä koetan todistaa valehtelijaksi sen häijyn ennustajan.»

»Madame, pelkään pahoin, että olette sokaistu.»

»Luuletteko uskallettavan hyökätä kimppuumme?»

»Yleinen mieliala viittaa siihen.»

»Ja he luulevat pääsevänsä tänne niinkuin kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä?»

»Tuileriein palatsi ei ole linnoitus.»

»Ei olekaan, mutta jos haluatte lähteä kanssani, herra Gilbert, näytän teille, että se voi pitää puoliaan jonkun aikaa.»

»Velvollisuuteni on seurata teitä, madame», sanoi Gilbert.

»No, tulkaa siis!» kehoitti kuningatar.

Hän opasti Gilbertin huoneen keskimmäisen ikkunan ääreen, joka oli Carrousel-aukion puolella ja josta näki, ei sitä suunnatonta pihaa, joka nykyisin peittää palatsin koko julkisivun edustan, vaan ne kolme muurien ympäröimää pikku pihaa, jotka silloin vielä olivat käytännössä ja joista Flora-paviljongin puolella olevaa sanottiin Prinssien pihaksi, keskimmäistä Tuileriein pihaksi ja Rivoli-kadun sivulla olevaa Sveitsiläispihaksi.

»Katsokaa!» sanoi kuningatar.

Gilbert huomasi, että muureihin oli puhkaistu kapeita ampuma-aukkoja, joista varusväki voisi lähettää luotituiskun ryntääjiä vastaan.

Ja jos tämä ensimmäinen rintavarustus murrettaisiinkin, vetäytyisi varusväki, ei ainoastaan palatsiin, josta portti vei jokaiseen äsken mainittuun pihaan, vaan myöskin molempiin kylkirakennuksiin, joten niitä isänmaanystäviä, jotka uskaltaisivat tunkeutua pihoihin, voitaisiin ampua kolmelta taholta.

»Mitä arvelette, herra Gilbert?» kysyi kuningatar. »Neuvotteko yhä Barbarouxia ja hänen viittäsataa marseillelaistansa ryhtymään valtausyritykseen?»

»Jos minun neuvoni merkitsisi jotakin heidänlaisilleen kiihkomielisille miehille, esittäisin heille saman pyynnön, jonka esitän teillekin. Teille minä sanon: älkää odottako hyökkäystä! Heille minä sanoisin: älkää hyökätkö!»

»Ja silti he pysyisivät päätöksessään?»

»Kuten tekin omassanne, madame. Ah, ihmisyyden pahin onnettomuus on, että alati pyydetään neuvoja, joita ei kumminkaan noudateta!»

»Unohdatte, herra Gilbert», sanoi kuningatar hymyillen, »ettei teiltä ole pyydetty neuvoja...»

»Se on totta, madame», keskeytti Gilbert ja väistyi askeleen syrjään kuin lähteäkseen pois.

»Mikä ei silti estä meitä olemasta syvästi kiitollisia teille», lisäsi kuningatar ja ojensi tohtorille kätensä.

Heikko epäilyn hymy väikkyi Gilbertin huulilla.

Sillä hetkellä vyöryi Tuileriein pihoihin vankkureita, jotka oli kuormattu kukkuroilleen jyhkeitä tammilankkuja. Kuormia vastaanottamassa oli miehiä, joiden porvarisnutun alta kuulsi selvästi sotilashenkilö.

Nämä miehet alkoivat sahata lankkuja kuuden jalan pituisiksi ja kolmen tuuman paksuisiksi kappaleiksi.

»Tiedättekö, keitä nuo miehet ovat?» kysyi kuningatar.

»Kaikesta päättäen insinöörejä», vastasi Gilbert.

»Niin ovat, ja kuten huomaatte, he valmistavat ikkunasuojuksia, joihin jätetään ampuma-aukko pyssymiehiä varten.»

Gilbert silmäili kuningatarta surullisesti.

»Mikä teidän on, herra tohtori?» kysyi kuningatar.

»Surkuttelen teitä vilpittömästi, madame, kun rasitatte muistianne moisilla ammattisanoilla ja suutanne niitä lausumaan.»

»Mitä sille voin, hyvä herra!». vastasi kuningatar. »Eräissä tilanteissa naisten täytyy tekeytyä miehiksi silloin kun miehet...»

Kuningatar vaikeni.

»Mutta nyt», täydensi hän, ei lausettaan, vaan ajatuksensa, »kuningas on tehnyt ratkaisevan päätöksen».

»Madame», virkkoi Gilbert, »koska kerran olette päättänyt turvautua hirveihin äärimmäisyyskeinoihin, joita tunnutte pitävän pelastusankkurinanne, toivon, että olette vahvistuttanut palatsin kaikki osat puolustuskuntoon. Esimerkiksi Louvren kokoelmahuone...»

»Se on totta, tässä johtuukin mieleeni... Tulkaa mukana, herra tohtori. Haluan katsoa, onko antamani määräykset, täytetty.»

Kuningatar opasti Gilbertin huoneistojen kautta sille Flora-paviljongin ovelle, josta pääsee taulukokoelmaan.

Kun ovi aukeni, näki Gilbert työmiehiä, jotka paraikaa jakoivat salia kahteen osaan noin kuuden metrin päässä ovesta.

»Nyt näette», huomautti kuningatar.

Sitten hän puhutteli upseeria, joka johti työtä.

»No, herra d'Hervilly?» sanoi hän.

»Madame, jos kapinoitsijat suovat meille aikaa neljäkolmatta tuntia, saamme kaikki kuntoon.»

»Luuletteko, herra Gilbert, että he suovat meille neljäkolmatta tuntia?» kysyi kuningatar tohtorilta.

»Mikäli jotakin tulee, madame, ei se tapahdu ennen elokuun kymmenettä päivää.»

»Elokuun kymmenes? Perjantai? Huono kapinapäivä, hyvä herra! Luulin kapinallisia niin järkeviksi, että olisivat valinneet sunnuntain.»

Ja hän lähti edellä, ja Gilbert seurasi häntä.

Kokoelmasalista poistuessaan he tapasivat erään upseerin, jolla oli kenraalin asetakki.

»No, herra Mandat», kysyi kuningatar, »oletteko ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin?»

»Kyllä, madame», vastasi kenraali silmäillen Gilbertiä rauhattomana.

»Oh, voitte puhua tämän herran kuullen. Hän on ystävä.»

Ja kuningatar sanoi Gilbertille:

»Eikö niin, tohtori?»

»Kyllä, madame», vastasi Gilbert, »ja uskollisimpia ystäviänne olenkin».

»Se muuttaa asian», virkkoi Mandat. »Kaupungintaloon ja Pont Neufille sijoitetut kansalliskaartilaisosastot päästävät kapinoitsijat ohitseen ja herra d'Hervillyn aatelismiehineen ja herra Maillardotin sveitsiläisineen ottaessa heidät vastaan edestäpäin kansalliskaartilaiset katkaisevat heiltä paluutien ja hyökkäävät heidän kimppuunsa takaapäin.»

»Siitä huomaatte, herra tohtori, että elokuun kymmenennestä ei tulekaan kesäkuun kahdeskymmenes!»

»Ah, madame, sitä tosiaan pelkäänkin!»

»Meidänkö puolestamme?» kysyi kuningatar.

»Madame», vastasi Gilbert, »tiedättehän, mitä olen sanonut teidän majesteetillenne. Yhtä syvästi kuin valitan Varennesin matkaa...»

»Yhtä innokkaasti suosittelette retkeä Gailloniin! Onko teillä aikaa seurata minua alakerroksen saleihin, herra Gilbert?»

»On kyllä, madame.»

»Tulkaa siis.»

Kuningatar riensi kierreportaille, joita pitkin pääsi palatsin pohjakerrokseen. Se oli varustettu oikeaksi leiriksi, jota sveitsiläiset puolustivat. Kaikissa ikkunoissa oli suojuslaitteet. Kuningatar meni puhuttelemaan erästä everstiä.

»No, herra Maillardot», sanoi hän, »mitä miehenne arvelevat?»

»He ovat, kuten minäkin, valmiit kuolemaan teidän majesteettinne puolesta, madame.»

»He puolustavat meitä siis viimeiseen asti?»

»Kun kiväärituli on aloitettu, madame, lopetetaan se vain kuninkaan omakätisestä määräyksestä.»

»Kuuletteko, herra tohtori? Palatsin ulkopuolella kaikki ovat meille vihollisia, mutta sisäpuolella ystäviä.»

»Se on lohtu, madame, muttei turva.»

»Te olette synkällä päällä, tohtori.»

»Teidän majesteettinne on nyt opastanut minut näkemään kaikki, mitä olette halunnut näyttää. Sallitteko minun nyt saattaa teitä huoneistoonne?»

»Varsin mielelläni, tohtori, mutta olen väsynyt... tarjotkaa käsivartenne.»

Gilbert kumarsi syvään. Niin suurta suosiota kuningatar osoitti harvoin lähimmille ystävilleenkään, saatikka senjälkeen kun hänen onnettomuutensa olivat alkaneet.

Gilbert saattoi hänet makuusuojaan asti. Siellä Marie-Autoinette heittäytyi nojatuoliin. Gilbert notkisti toisen polvensa hänen edessään ja sanoi:

»Madame, korkean puolisonne, rakkaitten lastenne ja oman turvallisuutenne nimessä rukoilen vielä viimeisen kerran teitä käyttämään hallussanne olevia voimia, ei taisteluun, vaan pakomatkaan.»

»Herra Gilbert», vastasi kuningatar, »heinäkuun neljännestätoista lähtien olen halunnut nähdä kuninkaan kostavan. Hetki on nyt lyönyt, niin ainakin luulemme. Me pelastamme kuninkuuden tai hautaudumme Tuileriein raunioihin!»

»Mikään ei siis voi horjuttaa tätä kohtalokasta päätöstänne?»

»Ei mikään.»