Part 14
»Hyvä Jumala», huudahti kuningatar kohottaen käsivartensa, »minkälaista elämää! Päivisin herjauksia ja öisin salamurhaajia!»
Sitten hän sanoi kamaripalvelijalle:
»Päästäkää se mies ja aukaiskaa hänelle ovi!»
»Mutta, madame...» aloitti rouva Campan.
»Ah, rakas ystävä, jos hänet vangitaan, kantavat jakobiinit häntä huomenna riemukulkueessa!»
Mies vapautettiin. Hän oli kuninkaan vaatevaraston hoitajan palvelija.
Seuraavana päivänä kuningas määräsi, että joku nukkuisi kuningattaren huoneessa, ja Marie-Antoinette oli valinnut Campanin.
Yöllä, sen päivän jälkeen, jolloin isänmaan julistettiin olevan vaarassa, rouva Campan heräsi kello kahden tienoissa. Ikkunaruuduista kumotti kuu kuin yöllinen tuike, kuin ystävällinen liekki. Sen säteet taittuivat kuningattaren vuoteeseen, jonka hursteihin se loi sinertävän kohteen.
Campan kuuli huokauksen. Hän huomasi, ettei kuningatar nukkunut.
»Onko teidän majesteettinne sairas?» kysyi hän puoliääneen.
»Olen alati sairas, Campan», vastasi Marie-Antoinette, »mutta toivon kärsimysteni loppuvan pian».
»Hyvä Jumala, madame!» huudahti kamarirouva. »Ajatteleeko teidän majesteettinne taas jotakin ikävää?»
»En, päinvastoin, Campan.»
Hän ojensi kalpean kätensä, joka kuun loisteessa näytti entistäkin kalpeammalta.
»Kuukauden perästä», sanoi hän alakuloisesti, »tuo kuunsäde näkee meidät vapaina ja kahleettomina».
»Ah», riemuitsi rouva Campan, »olette siis suostunut Lafayetten avuntarjoukseen ja aiotte paeta?»
»Lafayetten avuntarjoukseen? Oh, ei, Luojan kiitos!» vastasi kuningatar, jonka ääni tällöin ilmaisi selvää vastenmielisyyttä. »Ei, mutta kuukauden perästä sukulaiseni, keisari Frans, on Pariisissa.»
»Oletteko siitä ihan varma, majesteetti?» huudahti Campan pelästyneenä.
»Olen», vastasi kuningatar. »Kaikki on päätetty. Itävalta ja Preussi ovat tehneet liiton. Molemmat liittovallat marssivat Pariisia vastaan. Meillä on prinssien ja liittolaisarmeijain marssisuunnitelma ja voimme sanoa tarkalleen: 'Silloin ja silloin pelastajamme ovat Valenciennesissa... tuona päivänä Verdunissa... tuolloin Pariisissa!'»
»Ettekö pelkää...?»
Rouva Campan epäröi jatkaa.
»Että meidät surmataan, niinkö?» täydensi kuningatar hänen lauseensa. »Se on kyllä mahdollista. Mutta mitä sille voi, Campan? Ken ei mitään uskalla, ei mitään voitakaan.»
»Minä päivänä liittolaishallitsijat toivovat olevansa Pariisissa?» kysyi Campan.
»Elokuun viidennentoista ja kahdennenkymmenennen päivän välisenä aikana», vastasi kuningatar.
»Luoja sen suokoon!» kuiskasi kamarirouva.
Onneksi Luoja ei suonut sitä. Tai oikeammin hän kuuli rukouksen ja lähetti Ranskalle avun, jota tämä ei ollut odottanut: _Marseljeesin_.
XXII
Marseljeesi
Sen, mikä rauhoitti kuningatarta, olisi päinvastoin pitänyt kauhistuttaa häntä. Tarkoitamme Braunschweigin herttuan julistusta.
Tämän julistuksen, joka oli sepitetty Tuilerieissä ja sieltä lähetetty heinäkuun alkupäivinä, piti saapua takaisin Pariisiin vasta saman kuun 26 päivänä.
Katsokaamme, mitä tapahtui Strassburgissa jotenkin samaan aikaan kuin hovi Pariisissa sepitti tätä mieletöntä julistusta, jonka seuraamukset näemme hyvin pian.
Strassburg, tämä kenties ranskalaisin kaupunkimme juuri siksi, että se oli ollut itävaltalaisten omaisuutta, tämä Ranskan lujin rintavarustus, näki vihollisen porttiensa edessä.
Puolen vuoden aikana, toisin sanoen siitä alkaen kun sodasta oli ollut puhe, olikin Strassburgiin kerääntynyt pataljoonittain nuoria vapaaehtoisia, joita kaikkia kannusti palava isänmaanrakkaus.
Strassburg, peilaillen ylvään torninsa kuvaa Reinin aaltoihin, jotka erottivat sen vihollisesta, oli sodan, nuoruuden, ilon, nautinnon, tanssiaisten ja katselmusten kiehuva ahjo, missä sodanvälineiden melu sekaantui yhtenään juhlamenojen pauhuun.
Toisesta portista saapuivat kaupunkiin vapaaehtoiset harjoitettaviksi ja toisesta marssivat miehet, joita pidettiin taistelukelpoisina. Ystävät tapasivat siellä toisensa, syleilivät ja sanoivat hyvästi. Siskot itkivät, äidit rukoilivat ja isät sanoivat: »Menkää ja kuolkaa Ranskan puolesta!»
Kaikki tämä tapahtui kirkonkellojen kumistessa ja tykkien jyskyessä, niiden kahden metalliäänen kaikuessa, joista toinen vetoo Jumalan sääliin, toinen Jumalan vanhurskauteen.
Eräässä tällaisessa lähtötilaisuudessa, joka oli tavallista juhlallisempi, koska lähtevien lukumäärä oli tavallista suurempi, Strassburgin pormestari, kunnianarvoisa ja verraton isänmaanystävä Dietrich, kutsui urheat nuorukaiset luoksensa veljelliseen juhlaan varusväen upseerien kanssa.
Pormestarin molemmat tyttäret ynnä kaksi- tai viisitoista näiden ystävätärtä, vaaleita, ylhäisiä elsassittaria kaikki, joita olisi voinut pitää kultakutrisina keijukaisina, olivat siellä mukana, ehkei juhlan emäntinä, niin ainakin sen ihastuttavana kukkavihkona, sen kaunistuksena ja tuoksuna.
Vieraitten joukossa oli muuan nuori Franche-Comtén aatelismies Rouget de Lisle, Dietrichin talon ja perheen ystävä. — Tämän kuvauksen sepittäjä on tuntenut hänet vanhuksena ja kuullut hänen itsensä kertovan sen ylevän sotakukan syntytarinan, jonka teriön aukenemiseen lukija nyt Saa tutustua. — Rouget de Lisle oli silloin kaksikymmenvuotias ja kuului upseerina Strassburgin varusväkeen.
Hän oli runoilija ja musiikkimies. Hänen pianonsa oli niitä soittokoneita, joiden ääni kajahteli silloisessa valtavassa konsertissa, ja hänen äänensä raikui voimakkainten ja intomielisinten joukossa.
Milloinkaan ei ole ranskalaisempaa, kansallisempaa juhlaa lämmittänyt näin heloittava kesäkuun aurinko.
Kukaan ei puhunut itsestään, kaikki puhuivat Ranskasta.
Kuolema oli mukana, kuten antiikin juhlissa, mutta kaunis, hymyilevä kuolema, jonka käsissä ei nähty kammottavaa viikatetta eikä synkkää tuntilasia, vaan joka piteli toisessa kädessä miekkaa, toisessa palmunlehvää.
Mietittiin, mitä laulettaisiin. Vanha _Käy päinsä!_ oli vihan ja kansalaissodan laulu. Nyt tarvittiin veljellistä, isänmaallista huutoa, joka samalla vaikuttaisi uhkana muukalaisille.
Kenestä tulisi se uusi Tyrtaios, joka tykinsavun keskellä ja luotituiskun vingahtelussa sinkoisi vihollista vastaan Ranskan hymnin?
Tähän kysymykseen haaveellinen, rakastunut, isänmaallinen Rouget de Lisle vastasi:
»Minä teen sen!»
Ja hän poistui salista.
Puolessa tunnissa, ennenkuin kunnolleen huomattiinkaan hänen poissaoloaan, kaikki oli valmista, sanat ja sävel. Se oli eheä taideteos, kuten jumalankuva, joka on valmistunut taiteilijan muotissa.
Rouget de Lisle astui saliin, tukka epäjärjestyksessä ja otsa hiessä, rinnan huohottaessa taistelun jälkeen, jonka hän oli käynyt kahden taivaallisen sisaren, soiton ja runouden jumalattaren, kanssa.
»Kuunnelkaa», sanoi hän, »kuunnelkaa kaikki!»
Hän oli varma runonhengettärestään, tuo ylväs nuorukainen.
Hänen äänensä kuullessaan kaikki kääntyivät katsomaan, toiset pidellen lasia kädessään, toiset puristaen naapurin värisevää kättä omassaan.
Rouget de Lisle aloitti:
Lapset synnyinmaan, marssikaamme, päivä koittanut on kunnian! Hirmuvaltojen vaaraks maamme hurmelippuin näätte liehuvan. Vainioilta huudot jo vainon tänne raikuu raivoisat. Meiltä tappaa tahtovat isät, äidit, puolison kainon. Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää! Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
Tämä ensimmäinen säkeistö värähdytti kuin sähköisku koko kuulijakuntaa. Kuului haltioituneita huudahduksia, mutta toiset, jotka innoissaan halusivat kuulla jatkon, huusivat:
»Hiljaa, hiljaa, kuunnelkaa!»
Rouget de Lisle jatkoi, äänessä syvän närkästyksen sävy:
Miksi syöksevät lauman kurjan tänne petturit ja kuninkaat? Mikä nostatti vimman hurjan, meitä vastahan eri maat? Roistontyötä hautovat meille, kauan suunniteltuaan, kansa Ranskan maineikkaan jotta oisi orjia heille. Aseihin ryhtykää!...
Tällä kertaa Rouget de Lisien ei tarvinnut kehoittaa kuoroa avukseen. Täysin rinnoin kaikki yhtyivät jakamaan:
Riveihin yhtykää! Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
Yhä kasvavan innostuksen kannustamana hän jatkoi:
Kumma ilmiö: vieras saisi meille säätää hirmulakejaan, joukot palkatut valloittaisi, murskais, raastais, rosvois Ranskanmaan! Kaikki nuoret, urheat meidän miehet kaataako se vois? Meillekö he saastan tois — Luoja voittaa sallisi heidän!
Sadat huohottavat rinnat odottivat loppukertoa, ja ennenkuin säkeistö oli laulettu loppuun, huudettiin kuorossa:
»Ei, ei, ei!»
Ja sitten, paisuen kuin tulvavesi kajahti haltioituneen kuoron laulu:
Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää! Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
Nyt oli kuulijakunta sellaisen hurmion vallassa, että Rouget de Lisien täytyi vaatia hiljaisuutta voidakseen laulaa neljännen säkeistön.
Häntä kuunneltiin kuumeisin mielin. Närkästynyt ääni muuttui uhkaavaksi:
Vaviskaa, te tyrannit, sillä koston päivä vihdoin valkenee. Ylvään aattehen pettäjillä kauhu on, kun kansa rankaisee. Silloin taistotanteret kastuu hurmehesta meidänkin, mutta aina hurjemmin teitä vastaan uusia astuu.
»Niin, niin!» huusivat kaikki.
Ja isät työnsivät esille poikansa, jotka jo pystyivät kävelemään, ja äidit kohottivat sylissään pienokaisia.
Rouget de Lisle huomasi silloin, että hän oli unohtanut sepittää erään säkeistön: lasten laulun, lennokkaan säkeistön, joka kuvaisi kypsyvää satoa, tuleentuvaa viljaa. Ja toisten vieraitten rajusti laulaessa hirveää loppukertoa hän painoi pään käsiinsä ja huutojen, melun, ja ylistyssanojen raikuessa ympärillään tekaisi seuraavat sanat:
Kerran meidänkin joutuu hetki jatkaaksemme työtä vanhempain. Uljas olkohon silloin retki sankarien tietä noudattain. Kenkään meist' ei henkeä säästä puolest' armaan synnyinmaan, käsistämme milloinkaan emme vimman kostoa päästä.
Ja äitien tukahtuvien nyyhkytysten ja isien haltioituneitten huutojen seasta kuului lasten kirkkaana kuorona:
Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää! Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
»Mutta», huomautti muuan vieraista, »eikö ole anteeksiantoa niille, jotka ovat vain erehtyneet?»
»Odottakaa, odottakaa!» vastasi Rouget de Lisle. »Saatte nähdä, ettei sydämeni ansaitse sellaista moitetta.»
Ja liikutuksen paisuttamalla äänellä hän lauloi sen Pyhän säejakson, jossa Ranskan henki esiintyy täyteläisempänä, inhimillisenä, suurena, jalona, vihassaankin syvää sääliä uhkuvana:
Ranskalaiset, se muistakaatte: Iskekää tai sikseen jättäkää! Uhriparkoja säästää saatte, jos niit' erehdykset hämmentää.
Suosionosoitukset keskeyttivät laulajan.
»Niin, niin», huudettiin kaikilta tahoilta, »sääliä, armoa eksyneille veljille, orjuutetuille veljille, joita ruoskin ja pistimin ajetaan meitä vastaani.»
»Niin», myönsi Rouget de Lisle, »sääliä ja armoa heille».
Mutta vieraat kaikki ja halvat rikoskumppanit Bouillén saakoot piston sydämeen: heitä vastaan meillä on kalvat!
»Juuri niini» huudettiin. »Heitä vastaan!»
Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
»Ja nyt kaikki polvillenne!» komensi Rouget de Lisle.
Kaikki tottelivat. Rouget de Lisle yksin jäi seisomaan. Hän nosti toisen jalkansa tuolille kuin vapauden temppelin ensimmäiselle porraskivelle ja kohottaen molemmat kätensä lauloi viimeisen säkeistön, joka oli kuin rukous Ranskan pyhälle hengettärelle:
Pyhä rakkaus synnyinmaamme, nouse, nostata kättä kostavaa! Vapaus, vapaus varjelkaamme, on sun alttaris armas isänmaa! Alla viireimme hengetär voiton rientäköön kera riemuamaan, vainolaiset nähköhöt vaan maamme juhlan ja maineemme koiton.
»Eespäin, eespäin, Ranska on pelastettu!» huudahti muuan ääni.
Ja yksin äänin viritettiin despotismin kuolinlauluna ja vapauden ylistyshymninä kertosäe:
Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää! Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
Laulua seurasi hullu, huumaava, mieletön riemu. Vieraat heittäytyivät toistensa syliin. Nuoret tytöt riistivät kukat rinnastaan, seppeleet päästänsä ja siroittivat ne runoilijan jalkoihin.
Kahdeksanneljättä vuotta myöhemmin, kun runoilija kertoi tästä suuresta päivästä minulle, nuorukaiselle, joka vuonna 1830 kuulin ensimmäisen kerran kansan mahtavan äänen laulavan tätä pyhää hymniä, säteili runoilijan otsalla vielä vuoden 1792 kultainen hohde.
Ja se oli oikein!
Mistä johtuu, että minäkin olen syvästi liikutettu kirjoittaessani sen viimeisiä säkeitä? Mistä johtuu, että oikean käteni kirjoittaessa vapisten lasten kuoron sanoja, rukousta Ranskan pyhälle hengettärelle, vasen käteni pyyhkäisee kyyneleen, joka on vierähtämäisillään paperille?
Se johtuu siitä, että pyhä _marseljeesi_ ei ole ainoastaan sotahuuto, vaan myöskin veljeyden ilmaus; siinä Ranska ojentaa mahtavan valtiaskätensä kaikille kansoille, ja aina vastakin se on kuolevan vapauden viimeinen huokaus ja koittavan vapauden ensimmäinen huuto.
Mutta kuinka tämä Strassburgissa sepitetty ja _Reinin lauluksi_ ristitty hymni äkkiä kajahti Ranskan sydämessä _marseljeesina?_
Lukija saa heti kuulla selityksen.
XXIII
Barbarouxin viisisataa marseillelaista
Ikäänkuin tukemaan päätöstä, joka julisti isänmaan olevan vaarassa, saapui heinäkuun 28 päivänä Pariisiin Koblenzin julistus.
Kuten sanottu, se oli mieletön teko, uhkaus ja siis myöskin solvaus.
Braunschweigin herttua, joka oli järkevä mies, piti julistusta typeränä, mutta hänen käskijöinään olivat liittovaltojen hallitsijat. Nämä taas pitivät Ranskan kuninkaan sepittämää julistusta täysin valmiina ja työnsivät sen kenraalilleen.
Julistuksen mukaan jokainen ranskalainen oli syyllinen.. Kaikki kaupungit ja kylät oli hävitettävä tai poltettava. Pariisista, tästä uudesta Jerusalemista, joka oli tuomittu ohdakkeita ja okaita kasvamaan, ei jätettäisi kiveä kiven päälle.
Sellaista uhkasi tämä julistus, joka oli päivätty 26:ntena ja saapui Pariisiin 28:ntena.
Kotkako sen oli kynsissään kiidättänyt, koska se oli taivaltanut yli kahdeksansataa kilometriä puolessatoista vuorokaudessa?
Voi helposti käsittää, minkälaisen räjähdyksen moinen paperi aiheutti. Tuntui kuin kipuna olisi singonnut ruutitynnyriin. Kaikkien sydän jyskytti, kaikki suuttuivat ja valmistautuivat taisteluun.
Valitkaamme näistä ihmisistä joku mies, näistä tyypeistä joku. Miehen jo tunnemmekin: Barbarouxin. Kuvatkaamme nyt tyyppi.
Kuten muistettaneen, Barbaroux kirjoitti heinäkuun alkupäivinä Rebecquille Marseilleen: »Lähetä minulle viisisataa miestä, jotka osaavat kuolla!»
Minkälainen oli mies, joka voi kirjoittaa näin, ja minkälainen vaikutus hänellä oli maanmiehiinsä?
Hän vaikutti nuoruudellaan, kauneudellaan ja isänmaallisella mielialallaan.
Tämä mies, Charles Barbaroux, miellyttävä, kaunispiirteinen nuorukainen, häiritsi rouva Rolandin sydämenrauhaa ja pani Charlotte Cordayn haaveksimaan vielä mestauslavallakin.
Rouva Roland oli aluksi epäillyt häntä. Miksi? Barbaroux oli liian kaunis.
Sen moitteen voi lausua kahdesta vallankumousmiehestä, joiden päät, niin kauniita kuin olivatkin, roikkuivat pyövelin kädessä, toisen Bordeauxissa ja toisen neljäätoista kuukautta myöhemmin Pariisissa. Edellinen oli Barbaroux, jälkimäinen Hérault de Séchelles.
Kuunnelkaamme, mitä rouva Roland sanoi heistä.
»Barbaroux on huikenteleva luonne. Palvonta, jota kevytmieliset naiset tuhlaavat hänelle, vahingoittaa hänen vakavia tunteitaan. Katsellessani noita kahta nuorta, kaunista miestä, Barbarouxia ja Hérault de Séchellesiâ, jotka ovat liian humaltuneita omasta tenhovoimastaan, en malta olla ajattelematta, että he rakastavat itseään liiaksi voidakseen rakastaa kyllin isänmaataan.»
Siinä tämä ankara arvostelija kuitenkin erehtyi.
Isänmaa oli Barbarouxin, ellei ainoa, niin ensimmäinen lemmitty. Sitä hän ainakin rakasti syvimmin, koska myös kuoli sen puolesta.
Barbaroux oli vasta tuskin viidenkolmatta vuoden ikäinen. Hän oli syntynyt Marseillessa. Hänen sukunsa oli niitä pelottomia merimiehiä, jotka ovat tehneet kaupankäynnin runoudeksi. Muodoiltaan sulavana ja sirona, piirteiltään aito kreikkalaisena hän näytti suoraan polveutuvan niistä fokialaisista, jotka aikoinaan siirsivät jumalansa Permessoksen rannoilta Rhônen laaksoon.
Jo nuorena hän oli harjoitellut kaunopuheisuuden suurta taitoa, jota etelän asukkaat osaavat käyttää sekä aseena että koreutena, ja sitten viljellyt runoutta, sitä Parnassoksen kukkaa, jonka Marseillen perustajat toivat mukanaan Korintin lahdesta Leijonan poukamaan. Hän oli syventynyt myöskin fysiikkaan ja ollut kirjeenvaihdossa Saussuren ja Maratin kanssa.
Hänen nähtiin äkkiä työntyvän esille kotikaupunkinsa mellakan aikana Mirabeaun vaalin jälkeen. Silloin hänet nimitettiin Marseillen valtuuston sihteeriksi.
Myöhemmin syntyi Arlesissa levottomuuksia, joiden keskelle ilmestyi Barbarouxin kaunis olemus kuin aseistettu Antinous.
Pariisi kutsui häntä. Tämä valtava polttouuni tarvitsi hyvänhajuista oksaa, suunnaton sulatto puhdasta metallia.
Hänet lähetettiin sinne selostamaan Avignonin mellakoita. Hän ei kuulunut oikeastaan mihinkään puolueeseen. Hänen sydämensä oli kuin oikeus, se ei tuntenut rakkautta eikä vihaa. Hän lausui yksinkertaisen ja hirveän totuuden sellaisena kuin se oli, ja sitä lausuessaan hän näytti yhtä suurelta kuin totuus itse.
Gironde oli vastikään päässyt valtaan. Girondelaiset erosivat muista puolueista siinä — mikä sitten heidät tuhosikin — että he olivat oikeastaan taiteilijoita. He rakastivat kaikkea kaunista ja ojensivat Barbarouxille lämpöisen ja vilpittömän kätensä. Ja sitten ylpeinä tästä kauniista alokkaasta he opastivat marseillelaisen rouva Rolandin luokse.
On jo mainittu, mitä rouva Roland oli ajatellut Barbarouxista nähdessään hänet ensimmäistä kertaa.
Rouva Rolandia oli erikoisesti ihmetyttänyt, että sen melko pitkän ajan kuluessa, jonka hänen miehensä oli ollut kirjeenvaihdossa Barbarouxin kanssa, nuorukaisen kirjeet olivat saapuneet säännöllisesti ja että ne olivat aina älykkäästi ja tarkasti sommiteltuja.
Hän ei ollut kysellyt vakavan kirjoittajan ikää eikä ulkomuotoa. Hän kuvitteli Barbarouxia nelikymmenvuotiaaksi mieheksi, jonka päälaki oli käynyt kaljuksi paljosta ajattelusta ja otsa kurttuiseksi yövalvonnasta.
Kohdatessaan sitten tämän näin kuvittelemansa miehen hän näkikin kauniin nuorukaisen, viidenkolmatta ikäisen, iloisen, huikentelevaisen naurajan, joka armasteli naisia, sillä koko se lahjakas, hehkuva sukupolvi, joka kukoisti vuonna 92 ja päätti päivänsä vuonna 93, rakasti naisia.
Tässä päässä, joka näytti lapsekkaalta ja jota rouva Roland piti liian kauniina, syntyi kai ensiksi elokuun 10 päivän aate.
Ilmassa oli ukkosta. Vihuripilvet kiitivät pohjasta etelään, lännestä itään. Barbaroux suuntasi niiden kulun ja keskitti ne Tuileriein palatsin liuskakivikaton yläpuolelle.
Kun kukaan ei vielä ajatellut selvää suunnitelmaa, kirjoitti hän Rebecquille: »Lähetä minulle viisisataa miestä, jotka osaavat kuolla!»
Ah, Ranskan todellinen kuningas oli tämä vallankumouksen kuningas, joka kirjoitti, että hänelle lähetettäisiin viisisataa kuolemaan pystyvää miestä, ja joka sai ne yhtä yksinkertaisesti kuin oli pyytänytkin.
Rebecqui oli itse valinnut ne Avignonin ranskalaispuolueen alokkaista. He olivat tapelleet kaksi vuotta ja vihanneet kymmenen sukupolven aikana. He olivat taistelleet Toulousessa, Nimesissä, Arlesissa ja tottuneet vereen; väsymyksestä ja rasituksista heidän mielestään ei kannattanut puhuakaan.
Sovittuna päivänä he aloittivat tämän runsaasti yhdeksänsataa kilometriä pitkän taipaleen ikäänkuin edessä olisi ollut vain päivän matka.
Miksikä ei? He olivat karaistuneita merimiehiä, vankkoja maalaisia, joiden kasvot Afrikan sirokko ja Ventoux-vuorten mistral olivat ahavoittaneet, joiden kädet olivat tervan mustaamat ja työn kovettamat.
Kaikkialla matkan varrella heitä sanottiin _roistolaumaksi_.
Pysähtyessään Orgonin lähelle he saivat sanat ja sävelen Rouget de Lislen hymniin, jota silloin vielä sanottiin _Reinin lauluksi_. Barbaroux itse oli lähettänyt heille tämän matkaevään, jotta taival tuntuisi heistä lyhyemmältä.
Muuan miehistä sai selvän sävelestä ja oppi sanat. Ja sitten kaikki yksin äänin toistamaan tätä hirveää hymniä, josta tuli paljon hirveämpi kuin Rouget de Lisle itse oli uneksinutkaan.
Marseillelaisten suussa tämä laulu muutti sävyä, kuten sanojen korostuskin kävi toisenlaiseksi.
Se ei ollut enää veljeyden laulu, vaan tuomion ja kuoleman laulu — se oli _marseljeesi_, se kumajava hymni, joka pani meidät kauhusta värisemään, kun vielä olimme äitimme sylissä.
Tämä pieni marseillelaisjoukko säikytti koko Ranskan, kun se kaupunkien ja kylien läpi marssiessaan palavalla innolla lauloi tätä uutta, tuntematonta laulua.
Saatuaan kuulla, että he olivat Montreaussa, Barbaroux riensi Santerren luokse. Tämä lupasi lähteä heitä vastaan Charentoniin neljänkymmenentuhannen miehen kanssa.
Mitä Barbaroux aikoi tehdä Santerren neljälläkymmenellätuhannella miehellä ja viidelläsadalla marseillelaisella?
Hän aikoi panna marseillelaiset etujoukoksi, vallata yhdellä iskulla kaupungintalon ja kansalliskokouksen, vallata sitten Tuileriein palatsin, kuten heinäkuun 14 päivänä 1789 oli vallattu Bastilji, ja julistaa tämän firenzeläisen palatsin raunioilla Ranskan tasavallaksi.
Barbaroux ja Rebecqui riensivät Charentoniin odottamaan Santerrea ja hänen neljääkymmentätuhatta esikaupunkilaistaan. Mutta Santerre saapui vain kahdensadan miehen kanssa!
Ehkei hän halunnut suoda marseillelaisille, joita siihen aikaan vielä pidettiin muukalaisina, liian yllättävää kunniaa.
Tuo pieni joukko, jonka miehillä oli palavat silmät, ruskettunut hipiä ja kimakka puheenparsi, marssi koko kaupungin halki, kuninkaan puutarhasta Champs-Elyséesille, marseljeesia laulaen. Miksi nimittäisimme laulua toisin kuin sitä jo nyt nimitettiin?
Marseillelaiset leiriytyivät Champs-Elyséesille, missä seuraavana päivänä piti vietettämän juhla heidän kunniakseen.
Juhla vietettiin todella. Mutta Champs-Elyséesin ja Tournant-sillan välille, muutaman askeleen päähän juhlapaikasta, oli sijoitettu Filles-Saint-Thomasin piirin krenatööripataljoonat. Ne olivat kuninkaallisen kaartin väkeä, ja hovi oli komentanut ne paikalle suojamuuriksi uusien tulokkaitten ja palatsin väliin.
Marseillelaiset ja Filles-Saint-Thomasin krenatöörit vainusivat toisissaan vihollisen. Ensin vaihdettiin herjasanoja, sitten käytiin käsirysyyn. Kun ensimmäinen veri vuoti, huusivat marseillelaiset: »Aseihin!» syöksyivät yhteenpannuille kivääreilleen ja ryhtyivät pistinhyökkäykseen.
Pariisin krenatöörit eivät kestäneet tätä hyökkäystä. Onneksi heidän takanaan olivat Tuileriet ja ristikkoportit. Tournant-silta suojasi heidän pakoaan ja silta nostettiin vihollisen nenän edessä.
Pakolaiset saivat turvan kuninkaan huoneistosta. Kuningattaren kerrotaan omin käsin hoitaneen erästä haavoittunutta.
Liittolaisia, marseillelaisia, bretagnelaisia ja dauphinélaisia, oli viisituhatta. Nämä viisituhatta olivat voima, jollei miesluvultaan, niin ainakin vakaumukseltaan. Heitä kannusti vallankumouksen henki.
Heinäkuun 17 päivänä he olivat lähettäneet kansalliskokoukselle kirjelmän.
»Te olette julistaneet isänmaan olevan vaarassa, mutta ettekö itse pane sitä vaaraan vilkastuttamalla petturien rankaisemista? Vainotkaa Lafayettea, _lakkauttakaa toimeenpanovalta_, erottakaa departementtien direktoriot ja uudistakaa tuomiovalta.»
Elokuun 3 päivänä Pétion itse esitti saman vaatimuksen. Jäätävällä äänellään Pétion vetosi kommuunin nimessä aseelliseen voimaan.
Hänen kintereillään oli tosin kaksi verikoiraa, jotka purivat häntä jalkaan: Danton ja Sergent.
»Kommuuni», sanoi Pétion, »syyttää _toimeenpanovaltaa_. Jos mieli parantaa Ranskan kärsimykset, täytyy viivyttelemättä käydä käsiksi niiden aiheuttajaan. Olisimme halunneet vaatia Ludvig XVI:n väliaikaista erottamista, mutta perustuslaki kieltää sen. Koska hän alituisesti vetoo perustuslakiin, vedotkaamme mekin siihen ja _erottakaamme hänet_.»