Part 13
‒ Ehdotan lisäksi, että te julistatte isänmaan olevan vaarassa. Te saatte nähdä, että se hälytyshuuto kerää kaikki kansalaiset koolle, että sotamiehet kattavat maan ja että jälleen nähdään sellaisia urotekoja, jotka ovat maineen kunnialla kruunanneet vanhanajan kansat! Ovatko vuoden 89 nuortuneet ranskalaiset menettäneet isänmaanrakkautensa? Eikö ole koittanut päivä koota kaikki ne, jotka ovat Roomassa, ja kaikki ne, jotka ovat Aventinus-kukkulalla? Vai odotatteko hetkeä, jolloin väsyneinä vallankumouksen rasituksista tai surkastuneina palatsiparaadeista heikot yksilöt tottuvat puhumaan vapaudesta innostumatta ja orjuudesta kauhua tuntematta? Mitä meille valmistellaan? Aiotaanko järjestää sotilashallitus? Hovia epäillään petollisista hankkeista. Se panee ihmiset puhumaan sotilaallisista liikkeistä ja sotalaista. Mielikuvitusta kiihoitetaan näkemään kansan veren vuotavan. Ranskan kuninkaan palatsi on äkkiä muuttunut lujaksi linnoitukseksi. Mutta missä ovat sen viholliset? Keitä vastaan on suunnattu tykit ja pistimet? Perustuslain ystävät on karkoitettu ministeriöstä. Valtakunnan hallitusohjakset häälyvät sattuman varassa hetkellä, jolloin niitä koitelevalta mieheltä vaaditaan yhtä paljon voimaa kuin isänmaallista mieltä. Kaikkialla lietsotaan epäsopua, sokea kiihko valtaa alaa, hallituksen myöntyväisyys rohkaisee niitä ulkovaltoja, jotka vyöryttävät laumojaan ja kahleitaan alueillemme, ja jäähdyttää niiden kansojen myötätuntoa, jotka salaa toivovat vapauden voittoa. Vihollislaumat liikehtivät, vehkeily ja uskottomuus punovat juoniaan. Lakiasäätävä hallintoelin laatii näitä salahankkeita vastaan ankarat, mutta välttämättömät asetukset, jotka sitten kuninkaan käsi tuhoo! Hetki on tullut, kutsukaa kaikki ranskalaiset pelastamaan isänmaata! Näyttäkää heille kuilu kaikessa kammottavassa syvyydessään! Vain äärettömin ponnistuksin he voivat päästä sen yli. Teidän tehtävänne on valmistaa heitä sähkölatauksella, joka värähdyttää koko valtakunnan hereille. Jäljitelkää Termopylain spartalaisia tai sitten niitä Rooman senaatin kunnianarvoisia vanhuksia, jotka kotiensa kynnyksillä odottelivat kuolemaa, kun julmat voittajat levittivät sitä heidän isänmaahansa. Ei, teidän ei tarvitse toivoa, että hihastanne nousee kostajia. Päivänä, jolloin teidän verenne punaa maan, haihtuu tyrannius kaikkine ylpeine eleineen, palatseineen ja suojelijoineen ikiajoiksi kansan kaikkivallan ja kansan vihan edessä!»
Tässä hirveässä puheessa oli yhä yltyvää voimaa, myrskyn lailla asteittain paisuvaa kiihkoa, jollainen suunnattomalla siivellään reuhtoo ilmaa.
Sen vaikutusta voikin verrata pilvenpyörteeseen. Koko kansalliskokous, feuillantit, rojalistit, perustuslailliset, tasavaltalaiset, edustajat, kuuntelijat, parvekeyleisö, kaikki tempautuivat tähän valtavaan pyörteeseen. Kaikki huusivat ihastustaan.
Samana iltana Barbaroux kirjoitti ystävälleen Rebecquille, joka oleskeli Marseillessa: »Lähetä minulle viisisataa miestä, jotka osaavat kuolla!»
XX
Bastiljin valtauksen kolmas vuosipäivä
Heinäkuun 11 päivänä kansalliskokous julisti, että isänmaa oli vaarassa. Mutta julistuksen julkaisemiseen vaadittiin kuninkaan suostumus. Se saatiin vasta 21 päivän illalla.
Kun julistettiin isänmaan olevan vaarassa, merkitsi se tosiallisesti hallituksen voimattomuuden tunnustamista, ja sillä kehotettiin kansaa pelastamaan itse itsensä, koska kuningas ei sitä voinut tai ei enää halunnutkaan.
Heinäkuun 11 päivästä 21:nteen vallitsi Tuilerieissa ankara pelko. Hovi odotti, että heinäkuun 14 päivänä yritettäisiin surmata kuningas.
Jakobiinien julistus oli omiaan vahvistamaan tätä luuloa. Se oli Robespierren sepittämä. Sen kaksimielinen sanamuoto todistaa selvästi hänen käsialaansa.
Se oli osoitettu liittolaisille, jotka saapuisivat Pariisiin juhlimaan heinäkuun 14:ttä, vuotta aikaisemmin niin julman veriseksi käynyttä päivää.
»Terve teille, te kolmenyhdeksättä departementin ranskalaiset!»
lausui lahjomaton.
»Terve, te marseillelaiset! Terve, sinä mahtava, voittamaton isänmaa, joka keräät lapsesi koolle vaarojesi ja juhliesi päivänä! Avatkaamme ovet veljillemme!
— Kansalaiset, oletteko kokoontuneet vain turhan liittojuhlan takia ja kuulemaan tarpeettomia valoja? Ette, ette! Te riennätte kansan kutsusta, ulkoa uhatun, sisällä petetyn kansan huutoa noudattaen! Kavalat päällikkömme johtavat armeijamme salaväijytyksiin, kenraalimme kunnioittavat Itävallan tyrannin alueita ja polttavat belgialaisten veljiemme kaupunkeja. Muuan kummitus, Lafayette, on tullut häpäisemään kansalliskokousta! Onko sitä enää olemassakaan nykyisessä alennustilassaan, uhattuna ja solvaistuna? Sellaiset hyökkäykset herättävät lopulta kansan, ja te riennätte apuun. Kansan nukuttajat koettavat viekoitella teitä; kavahtakaa heidän hyväilyjään, karttakaa heidän pöytiään, joiden ääressä juodaan maltillisuutta ja velvollisuuden unohdusta! Kätkekää epäluulo sydämiinne, sillä kohtalon hetki tulee pian!
— Isänmaan alttari on pystytetty! Sallitteko te _alhaisten epäjumalien_ asettua itsenne ja vapauden väliin anastamaan palvonnan, joka on sille kuuluva? Vannokaamme vala vain isänmaalle luonnon kuninkaan kuolemattomien käsien välissä. Kaikki muistuttaa meille Mars-kentällä vihollistemme valapattoisuutta. Emme voi astua siellä askeltakaan liikkumatta kohdalla, joka on kastunut heidän vuodattamastaan viattomasta verestä! Puhdistakaa se maaperä, kostakaa se veri älkääkä poistuko siltä alueelta ennenkuin olette varmentaneet isänmaan turvallisuuden!»
Vaikeata olisi ollut ilmaista ajatuksiaan jyrkemmin. Milloinkaan ei ole murhan neuvoa annettu selvemmin sanoin, milloinkaan ei ole veristä kostoa saarnattu kirkkaammalla ja vaativammalla äänellä.
Ja huomatkaa tarkoin, että juuri Robespierre, varovainen kansanjohtaja, pitkäpiimäinen puhuja, sanoo imelällä äänellään kolmenyhdeksättä departementin edustajille: »Uskokaa minua, hyvät ystävät, kuningas on tapettava!»
Tuilerieissa pelättiin kauheasti. Varsinkin kuningas pelkäsi. Koko hovi piti varmana asiana, että kesäkuun 20 päivän tarkoituksena oli kuninkaan murhaaminen ja että tämän rikoksen epäonnistuminen oli johtunut yksinomaan kuninkaan rohkeudesta, jolla hän oli tehonnut murhaajiin.
Näissä arveluissa oli jonkun verran tottakin.
Kaikki ne hovilaiset, jotka yhä ympäröivät näitä kuninkaaksi ja kuningattareksi nimitettyjä kuolemaantuomittuja, päättelivätkin, että mikä oli rauennut kesäkuun 20 päivänä, toteutettaisiin heinäkuun 14:ntenä.
Niin varmoja oltiin tästä asiasta, että kuningasta rukoiltiin pitämään yllänsä rautapaitaa, jotta ensimmäisen puukoniskun tai ensimmäisen ammuksen kilpistyessä siihen hänen ystävänsä ehtisivät hänen avukseen.
Ah, kuningattarella ei ollut enää Andréeta apunaan, kuten edellisellä kerralla hänen yöllisessä seikkailussaan, jotta tämä lähtisi sydänyöllä koettamaan vapisevin käsin silkkihaarniskan kestävyyttä jossakin Tuileriein palatsin yksinäisessä sopessa, kuten hän oli tehnyt Versaillesissa.
Onneksi oli talletettu se rautapaita, jota kuningas oli ennen Pariisin-matkaansa koettanut yllensä kuningattaren mieliksi ja jota hän sitten ei ollutkaan pitänyt päällänsä.
Mutta kuningasta vartioitiin niin tarkoin, ettei tullut ainoatakaan sopivaa hetkeä, jolloin se olisi voitu pukea hänen yllensä toistamiseen ja korjata sen mahdolliset virheellisyydet. Rouva Campan oli pitänyt sitä pukunsa alla kolme päivää.
Sitten eräänä aamuna, kun hän oli kuningattaren huoneessa kuningattaren ollessa vielä makuulla, kuningas astui huoneeseen, riisui nopeasti nuttunsa ja pani yllensä rintasuojuksen. Rouva Campan sulki sillaikaa ovet.
Kun rautapaitaa oli koetettu, vei kuningas rouva Campanin syrjään ja kuiskasi:
»Kuningattaren mieliksi teen, kuten nyt olen tehnyt. Ei minua murhata, Campan, olkaa huoleti. Suunnitelma on muutettu, ja minä saan odottaa toisenlaista kuolintapaa. Kuinka tahansa, tulkaa luokseni, kun pääsette kuningattaren luota. Minulla on teille jotakin sanottavaa.»
Kuningas lähti.
Kuningatar oli nähnyt tämän syrjässä tapahtuneen keskustelun kuulematta siitä sanaakaan. Hän silmäili kuningasta huolestunein katsein, ja kun ovi oli sulkeutunut, kysyi hän:
»Campan, mitä kuningas sanoi teille?»
Rouva Campan polvistui itkien kuningattaren vuoteen ääreen. Kuningatar ojensi hänelle molemmat kätensä, ja kamarirouva toisti ääneen, mitä kuningas oli kuiskannut.
Kuningatar ravisti alakuloisena päätänsä.
»Niin», virkkoi hän, »se on kuninkaan mielipide, ja minä alan päästä samalle kannalle. Kuningas väittää, että kaikki, mitä tapahtuu Ranskassa, jäljittelee sitä, mitä Englannissa tapahtui menneellä vuosisadalla. Hän lukee herkeämättä onnettoman Kaarlen historiaa osatakseen menetellä toisin ja paremmin kuin Englannin kuningas... Niin, niin, minä pelkään, että kuningas joutuu tuomioistuimen eteen, hyvä Campan! Mutta minä olen muukalainen ja minut murhataan. Voi, kuinka käy silloin poloisten lasteni?»
— Kuningatar ei jaksanut enempää: voimat pettivät. Hän puhkesi nyyhkytyksiin.
Rouva Campan nousi ja riensi valmistamaan lasillisen sokerivettä ja eetteriä. Mutta kuningatar keskeytti hänen puuhailunsa kädenliikkeellä.
»Hermokivut, poloinen Campan», sanoi hän, »ovat onnellisten naisten sairauksia, mutta kaikki maailman lääkkeet eivät tehoa sielun sairauksiin. Siitä lähtien kun onnettomuuteni alkoivat, en ole tuntenut enää ruumista olevankaan, olen tuntenut vain kohtaloni. Älkää puhuko tästä mitään kuninkaalle. Menkää nyt hänen luoksensa.»
Rouva Campan epäröi lähteä.
»No, mikä teidän on?» kysyi kuningatar.
»Voi, madame», huudahti rouva Campan, »tahdon sanoa teille, että olen valmistanut teidän majesteetillenne liivit samaan malliin kuin on kuninkaan rautapaita. Rukoilen polvillani teidän majesteettianne panemaan ne yllenne.»
»Kiitos, rakas Campan», sanoi Marie-Antoinette.
»Ah, teidän majesteettinne suostuu siis?» huudahti kamarirouva kovin iloisena.
»Otan sen vastaan kiitokseksi uhrautuvasta alttiudestanne, mutta varon pukemasta sitä ylleni.»
Sitten hän tarttui rouva Campanin käteen ja kuiskasi:
»Olen liian onnellinen, jos minut murhataan. Hyvä Jumala, murhaajat tekevät minulle enemmän kuin sinä antaessasi minulle elämän! He vapauttavat minut!... Mene, Campan, mene!»
Rouva Campan lähti. Oli jo aikakin, sillä hän oli läkähtymäisillään.
Käytävässä hän tapasi kuninkaan, joka oli tulossa häntä vastaan. Nähdessään hänet kuningas pysähtyi ja ojensi hänelle kätensä. Rouva Campan tarttui kuninkaalliseen käteen ja aikoi suudella sitä, mutta kuningas veti hänet lähelleen ja suuteli häntä molemmille poskille.
Ennenkuin kamarirouva ehti tointua kummastuksestaan, sanoi kuningas:
»Tulkaa!»
Kuningas meni edellä, pysähtyi vasta sisäkäytävässä, joka yhdisti hänen huoneensa kruununprinssin huoneeseen, tapaili kädellään jotakin pontta ja aukaisi kaapin, joka oli oivallisesti piilotettu seinään siten, että oven reunat peittyivät ruskeihin juoviin, jotka olivat maalattujen seinäkivien liittymäkohtina.
Se oli samainen rautakaappi, jonka hän oli kovertanut ja sulkenut Gamainin avulla.
Kaapissa oli kookas salkku, täynnä papereita, ja eräällä hyllylaudalla muutama tuhat louisdoreja.
»Kas tässä, Campan», sanoi kuningas, »ottakaa tämä salkku ja viekää se huoneeseenne».
Rouva Campan koetti nostaa salkkua, mutta se oli liian painava.
»Sire», sanoi hän, »en jaksa».
»Odottakaa, odottakaa», kehoitti kuningas.
Ja suljettuaan kaapin, joka oven kiinni painuttua hävisi jälleen näkymättömiin, hän otti salkun ja kantoi sen rouva Campanin huoneeseen saakka.
»Kas niin», virkahti hän pyyhkien hikeä otsaltaan.
»Sire, mitä minä teen tälle salkulle?» kysyi rouva Campan.
»Kuningatar sanoo sen teille samalla kun hän selostaa, mitä salkussa on.»
Ja kuningas poistui.
Jottei salkkua kukaan näkisi, työnsi rouva Campan sen suurella vaivalla vuoteensa patjojen väliin. Sitten hän palasi kuningattaren luokse.
»Madame», sanoi hän, »huoneessani on salkku, jonka kuningas toi sinne. Hän mainitsi minulle, että teidän majesteettinne ilmoittaisi, mitä siinä salkussa on ja mitä minun pitää sille tehdä.»
Kuningatar laski kätensä vastausta odottelevan kamarirouvan kädelle ja sanoi:
»Campan, salkussa on papereita, jotka koituvat kuninkaan kuolemaksi, jos, mistä Jumala meitä varjelkoon, häntä vastaan ryhdytään oikeudenkäyntiin. Mutta salkussa on myöskin — ja varmaankin juuri siitä hän haluaa minun puhuvan teille — eräässä neuvoston istunnossa tehty pöytäkirja, johon kuningas on merkinnyt sotaa vastustavan kantansa. Kaikki ministerit ovat sen allekirjoittaneet. Jos nostetaan oikeudenkäynti, on se pöytäkirja hänelle yhtä hyödyllinen kuin muut paperit ovat turmiollisia.»
»Mutta, madame», kysyi kamarirouva kauhistuneena, »mitä siis on tehtävä?»
»Tehkää mitä haluatte, Campan, kunhan vain salkku on turvassa. Te yksin joudutte siitä vastuuseen. Mutta älkää poistuko läheisyydestäni, edes silloinkaan kun ette ole palvelusvuorollanne. Tilanne on nykyään sellainen, että voin tarvita teitä milloin tahansa. Ja koska te, Campan, olette niitä ystäviäni, joihin voi luottaa, haluan pitää teidät alati käden ulottuvilla...»
Heinäkuun 14 päivän juhla koitti.
Se merkitsi vallankumoukselle, ei Ludvig XVI:n murhaa — sitä ei liene kukaan edes ajatellut — vaan Pétionin kuninkaasta saaman voiton juhlimista.
Kuten muistettaneen, oli Pariisin direktorio erottanut Pétionin kesäkuun 20 päivän johdosta. Päätöstä ei voitu panna täytäntöön kuninkaan suostumuksetta. Mutta kansalliskokoukselle osoitettu kuninkaan julistuskirja vahvisti tämän erottamisen.
Heinäkuun 13 päivänä, Bastiljin valtauksen vuosipäivän aattona, kansalliskokous oli omalla valtuudellaan kumonnut erottamispäätöksen.
Heinäkuun 14 päivänä kello yksitoista aamupuolella kuningas, kuningatar ja kuninkaalliset lapset laskeutuivat isoja portaita ulos. Kolme-neljätuhatta epävarmoihin joukkoihin kuuluvaa miestä oli kuningasperheen saattueena. Kuningas haki turhaan sotamiesten ja kansalliskaartilaisten piirteistä suopeaa ilmettä. Kaikkein uskollisimmatkin käänsivät päänsä toisaalle ja kaihtoivat hänen katsettaan.
Kansan mielialasta ei käynyt erehtyminen. Huudot: »Eläköön Pétion!» kajahtelivat kaikkialla, ja jotta tämä suosionosoitus näyttäisi kestävämmältä kuin hetken hurmiolta, voivat kuningas ja kuningatar lukea ihmisten päähineistä kaksi sanaa, jotka totesivat heidän tappionsa ja vastustajansa voiton, sanat: »Eläköön Pétion!»
Kuningatar oli kalpea, ja häntä puistatti. Mitä hän oli puhunutkin rouva Campanille, oli hän silti varma, että kuninkaan pään menoksi oli punottu jokin salahanke. Hän hätkähti ehtimiseen, sillä hän oli alati näkevinään, että puukkoa pitelevä käsi kohoaisi väkijoukosta, että pistooli ojennettaisiin kuningasta kohti.
Mars-kentän laidalla kuningas astui vaunuista, siirtyi kansalliskokouksen puheenjohtajan vasemmalle puolelle ja käveli hänen seurassaan isänmaan alttarille päin.
Kuningattaren täytyi tällöin erota kuninkaan seurasta ja mennä lapsineen hänelle varattuun aitioon. Hän pysähtyi ja kieltäytyi nousemasta parvekkeelle, ennenkuin näkisi kuninkaan pääsevän perille.
Isänmaan alttarin juurella syntyi tungos, kuten tavallisesti väkijoukon liikehtiessä. Kuningas katosi kuin kurimuksen nielemänä.
Kuningatar parkaisi ja aikoi syöksyä kuninkaan luo. Mutta silloin tämä tuli jälleen näkyviin astuen isänmaan alttarille johtavia portaita.
Niiden tavallisten vertauskuvien joukossa, joita esitetään tällaisissa suurissa juhlissa, Oikeuden, Voiman ja Vapauden rinnalla oli muuan, jonka nähtiin välkkyvän, salaperäisenä ja peloittavana, harsoverhon alla, ja jota kantoi muuan mustapukuinen mies, päässä kypressiseppele.
Tämä hirveä vertauskuva herätti kuningattaren erikoista huomiota. Hän istui kuin paikalleen naulittuna. Nyt hän oli rauhoittunut kuninkaan kohtalosta, nähdessään tämän saapuneen isänmaan alttarin tasokkeelle, eikä voinut irroittaa katsettaan tuosta synkästä ilmiöstä.
Vihdoin hänen onnistui kirvoittaa kahlehdittu kielensä, ja hän sanoi puhumatta kenellekään erikoisesti:
»Kuka tuo mustapukuinen ja kypressin seppelöimä mies on?»
Muuan ääni, joka pani hänet säpsähtämään, vastasi:
»Mestaaja.»
»Mitä hän pitelee kädessään harsokankaan suojassa?»
»Kaarle ensimmäisen mestauskirvestä.»
Kuningatar valahti kalpeaksi ja kääntyi. Hän oli tuntevinaan tuon äänen jo entuudestaan.
Hän ei erehtynytkään. Mies, joka oli puhunut, oli Taverneyn linnan, Sèvresin sillan ja Varennesista paluun mies, sanalla sanoen Cagliostro.
Kuningatar kiljahti ja vaipui pyörtyneenä madame Elisabethin syliin.
XXI
Isänmaa on vaarassa
Heinäkuun 22 päivänä kello kuusi aamulla, kahdeksan päivää Mars-kentän juhlan jälkeen, koko Pariisi hätkähti kuullessaan kumean tykinjymähdyksen Pont Neufilta. Arsenaalin tykki vastasi siihen kaikuna. Tunti tunnilta koko pitkän päivän nämä kaameat jyrähdykset toistuivat.
Kansalliskaartin kuusi legionaa kuuden päällikkönsä johdolla oli aamun koittaessa kokoontunut kaupungintaloon. Miehet järjestettiin kahdeksi joukkueeksi, jotka Pariisin ja esikaupunkien kaduilla kuuluttaisivat isänmaan olevan vaarassa.
Danton oli keksinyt tämän hirveän juhlan ja pyytänyt Sergentiä järjestämään ohjelman.
Sergent, keskinkertainen taiteilija kaivertajana, mutta vertaansa vailla näyttämöjen järjestäjänä, jonka vihaa Tuileriessä hänen osakseen tullut solvaus oli yllyttänyt, oli tämän päivän ohjelmaan sovelluttanut sen suurenmoisen koneiston, jonka viimeinen osa esitettiin elokuun 10 päivän jälkeen.
Molemmat kulkueet, joista toisen piti kiertää Pariisin eteläosa ja toisen pohjoisosa, lähtivät kaupungintalolta kello kuusi aamulla.
Ensinnä kulki ratsumiesosasto soittokunta mukanaan. Tätä tilaisuutta varten sepitetty sävel oli synkkä ja kuulosti surumarssilta.
Ratsujoukon perässä kuljetettiin kuutta tykkiä, jotka leveillä kaduilla pantiin vierekkäin riviin, mutta kapeammilla kaduilla kulkivat peräkkäin kaksi tykkiä rinnan.
Sitten tuli ratsain neljä vahtimestaria kantaen neljää viiriä, joista kuhunkin oli piirretty joku seuraavista neljästä sanasta: _Vapaus, yhdenvertaisuus, perustuslaki, isänmaa._.
Senjälkeen marssi kaksitoista valtuustonjäsentä, vyöhyt yllä ja sapeli kupeella.
Sitten, yksinään kuten Ranska, ratsasti muuan kansalliskaartilainen kantaen isoa kolmivärilippua, johon oli kirjoitettu sanat: _Kansalaiset, isänmaa on vaarassa!_
Hänen perässään kuljetettiin jälleen kuutta tykkiä samassa järjestyksessä kuin edellisiäkin. Ne vierivät eteenpäin raskaasti kolisten.
Sitten tuli jälleen osasto kansalliskaartilaisia, Ja toinen ratsujoukko päätti kulkueen.
Kaikille toreille, silloille ja katujen kulmiin kulkue pysähtyi.
Rummun pärinä vaati hiljaisuutta. Lippuja liekutettiin ja melun tauottua, kun kymmenentuhatta katselijaa pidätteli hengitystään, luki muuan valtuustonjäsen vakavalla äänellä lakiasäätävän kansalliskokouksen julistuksen ja lisäsi:
»Isänmaa on vaarassa!»
Se oli hirveä huuto ja pani kaikki sydämet värähtämään. Se oli kansan, isänmaan, Ranskan tuskanhuuto. Se oli kuin äiti, joka kuolinvuoteellaan huutaa: »Apuun, lapseni!»
Ja tunti tunnilta jyrähti Pont Neufiltä tykki, ja Arsenaalista vastasi siihen kaikuna toinen jyrähdys.
Kaikille Pariisin isoille toreille — Notre Damen aukio oli keskus — oli pystytetty amfiteatterin tapaisia rakennuksia vapaaehtoisten merkitsemistä varten. Näiden amfiteatterien keskellä oli kahden rummun varassa leveä lauta, joka toimitti kirjoituspöydän virkaa. Aina kun amfiteatterin permanto liikahti, voihkaisivat rummut kuin etäisen myrskyn tohahdus.
Amfiteatterin ympärille oli pystytetty telttoja, joiden yllä liehui kolmiväriviirejä ja tammenlehvistä kiedottuja seppeleitä.
Vyöhytkoristeisia virkailijoita istui pöytien ääressä. Sitä mukaa kuin merkitseminen edistyi, antoivat he todistuksen jokaiselle ilmoittautuneelle.
Amfiteatterin sivuilla oli kaksi tykkiä. Kaksoisportaitten juurella soittokunta kajautteli sotamarsseja. Telttoja ympäröi rivi asestettuja kansalaisia.
Se oli sekä suurenmoista että hirveätä. Kaikkialla mielet olivat isänmaallisen hurmion lumoissa. Kaikilla oli kiire päästä ilmoittautumaan. Vartijat eivät kyenneet pidättelemään tunkeilevaa joukkoa, ja yhtenään heidän rivinsä puhkaistiin.
Amfiteatterin portaat — toisia pitkin mentiin sisälle, toisia ulos — eivät riittäneet, niin leveät kuin ne olivatkin. Kukin meni sisälle mistä pääsi, niiden auttamana, jotka jo olivat perillä. Kun ilmoittautuneen nimi oli kirjoitettu, sai hän kuitin ja hypähti maahan ylpeästi huutaen, heiluttaen todistustaan ja laulaen _Käy päinsä_. Sitten hän kävi suutelemaan tykkejä, kutakin erikseen.
Ranskan kansa kihlautui siinä sen kaksikolmatta vuotta kestävän sodan kanssa, joka ei aikalaisilleen tuottanutkaan vapauden voittoa, mutta merkitsi tulevaisuudelle koko maailman vapautta.
Vapaaehtoisten joukossa oli yli-ikäisiä, jotka innoissaan salasivat ikänsä. Mukana oli niinikään liian nuoria, jotka hurskaina valehtelijoina nousivat varpailleen ja vastasivat iäkseen kuusitoista vuotta, vaikka olivat vain neljäntoista vuoden vanhoja.
Niin tuli Bretagnesta iäkäs La Tour d'Auvergne ja etelästä nuori Viala.
Ne, joita peruuttamattomat velvollisuudet pidättivät lähtemästä, itkivät ja peittivät kasvot käsillään. Onnelliset valitut huusivat heille:
»Mutta laulakaa toki, te toiset! Huutakaa toki: Eläköön kansa!»
Ja äkkiä kajahti ilmoille kauhea huuto: »Eläköön kansa!» Ja tunti tunnilta jyrähti tykki Pont Neufillä, ja Arsenaalista vastasi kaiku.
Mieltenkuohu oli niin voimakas ja väestö sellaisen hurmion lumoissa, että kansalliskokous alkoi jo kauhistua omaa työtänsä.
Se lähetti neljä jäsentään harhailemaan kaupungin kaduille. Heidän tuli kuuluttaa:
»Veljet, isänmaan nimessä, ei kapinaa! Hovi odottaa sitä, jotta kuningas saisi tilaisuuden poistua Pariisista. Hoville ei saa antaa sitä veruketta. Kuninkaan täytyy jäädä joukkoomme!»
Sitten nämä hirveät sanankylväjät lisäsivät kuiskaten: »Hänen pitää saada rangaistuksensa!»
Ja kaikkialla, missä nämä miehet liikkuivat, taputettiin käsiä, ja joukosta kuului supinana, kuten myrskyn tohina metsän puissa, kuiskaus: »Hänen pitää saada rangaistuksensa!»
Ei sanottu, ketä oli rangaistava, mutta jokainen tiesi, ketä kukin halusi rangaista.
Tätä kesti sydänyöhön asti. Siihen saakka tykki jyrähteli, ja joukko liikkui amfiteatterien ympärillä.
Monet ilmoittautuneet jäivät loppuyöksi ulkosalle ja valitsivat ensimmäiseksi leiripaikakseen isänmaan alttarin.
Jokainen tykinlaukaus oli kuulunut Tuileriein sydämeen, kuninkaan huoneeseen, jonne Ludvig XVI, Marie-Antoinette, kuninkaalliset lapset ja prinsessa de Lamballe olivat kokoontuneet.
He eivät eronneet toisistaan koko päivänä, sillä he vaistosivat, että heidän kohtalonsa ratkaistaisiin tämän suuren ja juhlallisen päivän kuluessa. Kuninkaallinen perhe hajaantui vasta kun keskiyön hetki oli lyönyt, kun tykit olivat lakanneet jyrähtelemästä.
Siitä lähtien kun väkijoukko oli esikaupungeissa alkanut liikehtiä, kuningatar ei nukkunut enää alikerroksessa. Ystävät olivat saaneet hänet siirtymään ensimmäisen kerroksen huoneeseen, joka oli kuninkaan ja kruununprinssin huoneistojen välissä.
Koska hän heräsi tavallisesti jo päivän sarastaessa, oli hän kieltänyt sulkemasta ikkunoitten sisäluukkuja ja kaihtimia, jotta unettomuus tuntuisi vähemmän rasittavalta.
Rouva Campan nukkui samassa huoneessa kuin kuningatarkin.
Kerrottakoon tässä, mikä tapaus sai kuningattaren järjestämään niin, että joku kamarirouvista nukkuisi hänen huoneessaan.
Eräänä yönä kun kuningatar oli mennyt makuulle — kello näytti yhtä aamuyöstä — ja rouva Campan seisoi Marie-Antoinetten vuoteen ääressä puhellen hänen kanssaan, kuului käytävästä astuntaa ja sitten melua ikäänkuin kaksi miestä tappelisi.
Rouva Campan aikoi lähteä katsomaan, mitä siellä tapahtui, mutta kuningatar takertui kamarirouvaansa tai oikeammin ystävättäreensä ja sanoi:
»Älkää jättäkö minua, Campan!»
Käytävästä kuului tällöin huuto:
»Älkää pelätkö, madame! Joku roisto halusi surmata teidät, mutta minä sain hänet kiinni.»
Se oli kamaripalvelijan ääni.