Part 12
»Tuon uhrin täytyy olla kansalliskokouksen jäsen, jotta kansalliskokous tarttuisi kostonkalpaan. Lyhyesti sanoen minun pitää ruveta siksi uhriksi!»
»Mutta ylimykset eivät iske sinuun, Grangeneuve. He varovat sitä tekemästä!»
»Tiedän sen. Siksipä sanoinkin, että olisi löydettävä joku päättäväinen mies...»
»Mitä varten?»
»Iskemään minua.»
Chabot väistyi askeleen syrjään, mutta Grangeneuve tarttui hänen käsivarteensa.
»Chabot», virkkoi hän, »sanoit äsken olevasi valmis tuhoamaan kaikki, mitä vihaat. Oletko valmis surmaamaan minut?»
Munkki oli vaiti. Grangeneuve jatkoi:
»Puheeni on turhaa, elämäni tarpeeton vapaudelle, mutta kuolemani hyödyttäisi sitä. Ruumiini kohoaisi kapinan lipuksi, ja minä sanon sinulle...»
Grangeneuve viittasi uhkaavin elein kädellään Tuilereihin päin.
»Tuon linnan ja sen asukkien pitää tuhoutua siinä myrskyssä!»
Chabot silmäili Grangeneuviä puistattavan ihailun vallassa.
»No?» kärtti Grangeneuve.
»Ah, ylevä Diogenes», sanoi Chabot, »sammuta lyhtysi! Se mies on löydetty!»
»Sopikaamme siis kaikesta jo tänä iltana. Ensi yönä kävelen yksinäni täällä» (he olivat tällöin Louvren ristikkoportin kohdalla) »autioimmassa ja pimeimmässä kolkassa... Jos pelkäät kätesi hervahtavan, ota mukaasi pari isänmaanystävää. Teen tämän liikkeen, jotta he tuntisivat minut.»
Grangeneuve kohotti molemmat kätensä.
»He surmaavat minut, ja lupaan kaatua ääntäkään päästämättä.»
Chabot pyyhki otsaansa nenäliinalla.
»Huomisaamuna», jatkoi Grangeneuve, »löydetään ruumiini. Sinä syytät hovia. Kansan kostava käsi tekee loput.»
»Hyvä on», sanoi Chabot. »Ensi yönä siis!»
Ja nämä eriskummaiset salaliittolaiset puristivat toistensa kättä ja erosivat.
Grangeneuve meni asuntoonsa, teki testamenttinsa ja päiväsi sen ikäänkuin se olisi Bordeauxissa laadittu vuotta aikaisemmin.
Chabot käväisi Palais-Royalissa aterioimassa, poikkesi sitten rautakauppaan ja osti puukon.
Sieltä lähdettyään hän näki sattumalta teatterien ohjelmailmoituksia.
Neiti Candeille esiintyi illalla. Munkki tiesi nyt mistä löytäisi Vergniaudin.
Hän meni Comédie Françaiseen, nousi kauniin näyttelijättären aitioon ja tapasi siellä tavalliset ihailijat: Vergniaudin, Talman, Chénierin ja Dugazonin.
Candeille esiintyi kahdessa näytelmässä, ja Chabot viipyi teatterissa loppuun asti.
Kun näytäntö oli päättynyt, kaunis näyttelijätär pukeutunut ja Vergniaud tarjoutunut saattamaan hänet Richelieu-kadulle, jonka varrella hän asui, kapusi Chabot myös vaunuihin.
»Teillä on kai jotakin sanottavaa minulle, Chabot?» kysyi Vergniaud, joka oivalsi, että kapusiinimunkilla oli hänelle asiaa.
»Niin on... mutta olkaa huoleti, se ei vie paljon aikaa.»
»Sanokaa se heti.»
Chabot otti esille kellonsa.
»Ei ole vielä aika tullut», virkkoi hän.
»Milloin siis?»
»Sydänyöllä.»
Kaunista Candeillea puistatti tämä salaperäinen keskustelu.
»Voi, hyvä herra!» mutisi hän.
»Rauhoittukaa», lohdutti Chabot, »Vergniaudilla ei ole mitään pelättävää, mutta isänmaa tarvitsee häntä».
Ajoneuvot vierivät näyttelijättären asunnolle päin.
Candeille ja molemmat miehet pysyivät äänettöminä. Näyttelijättären oven edessä Vergniaud kysyi:
»Tuletteko mukaan, Chabot?»
»En, te lähdette minun mukanani.»
»Mutta minne te viette hänet, hyvä Jumala?» vaikeroi Candeille.
»Parinsadan askeleen päähän. Neljännestunnin perästä hän on vapaa, lupaan sen.»
Vergniaud puristi kauniin lemmittynsä kättä, viittasi häntä rauhoittumaan ja lähti Chabotin kanssa Traversière-kadulle.
He menivät Saint-Honoré-kadun poikki ja sitten Echelle-kadulle.
Tämän kadun kulmassa munkki laski kätensä Vergniaudin olkapäälle ja osoitti toisella kädellä miestä, joka käveli Louvren autioitten muurien kupeella.
»Näetkö?» kysyi hän.
»Mitä?»
»Tuon miehen?»
»Näen», vastasi girondelainen.
»Hän on ystävämme Grangeneuve.»
»Mitä hän tuolla tekee?»
»Odottaa.»
»Mitä hän odottaa?»
»Että hänet tapettaisiin.»
»Ettäkö hänet tapettaisiin?»
»Niin.»
»Kenen pitäisi surmata hänet?»
»Minun!»
Vergniaud silmäili Chabotia kuin mielenvikaista.
»Muista Spartaa, muista Roomaa», sanoi Chabot, »ja kuuntele».
Hän kertoi Vergniaudille koko jutun.
Munkin puhuessa Vergniaudin pää painui kumaraan. Hän tunsi, kuinka kaukana hän, veltostunut kansanjohtaja, rakastunut leijona, oli hirveästä tasavaltalaisesta, joka Deciuksen lailla etsi kuilua, syöksyäkseen siihen, jotta hänen kuolemansa pelastaisi isänmaan.
»Hyvä on», sanoi hän, »pyydän aikaa kolme päivää puheeni valmistukseen».
»Jo kolmen päivän perästä...?»
»Ole huoleti, kolmen päivän perästä murskaannun epäjumalan edessä tai kaadan sen!»
»Annatko sanasi, Vergniaud?»
»Annan.»
»Miehen sanan?»
»Tasavaltalaisen sanan.»
»Nyt en tarvitse sinua. Mene rauhoittamaan lemmittyäsi.»
Vergniaud palasi Richelieu-kadulle, ja Chabot riensi Grangeneuven luokse.
Nähdessään miehen lähestyvän Grangeneuve vetäytyi kaikkein pimeimpään soppeen. Chabot seurasi häntä. Grangeneuve pysähtyi muurin juurelle voimatta mennä pitemmälle. Chabot läheni yhä. Silloin Grangeneuve teki sovitun liikkeen, kohottaen molemmat kätensä. Ja kun Chabot pysyi liikkumatta, sanoi hän:
»No, mikä sinua pidättää? Iske toki!»
»Se on tarpeetonta», vastasi Chabot. »Vergniaud aikoo puhua.»
»Olkoon niin!» huoahti Grangeneuve. »Mutta luulen silti tätä keinoa tehokkaammaksi.»
Mitä arvelette kuninkuuden voivan tällaisia miehiä vastaan?
XIX
Vergniaud puhuu
Jo oli aikakin Vergniaudin tehdä päätös. Vaara kasvoi sekä ulkona että sisällä.
Ulkona, Regensburgissa, lähettiläsneuvosto oli yksimielisesti kieltäytynyt ottamasta vastaan Ranskan ministeriä.
Englanti, joka nimitti itseään Ranskan ystäväksi, varusteli suunnatonta armeijaa.
Keisarikunnan ruhtinaat, jotka kerskuivat äänekkäästi puolueettomuudellaan, opastelivat salaisesti vihollista sopiviin asemiin.
Badenin herttua oli päästänyt itävaltalaiset Kehliin, penikulman päähän Strassburgista.
Flandriassa olivat asiat vieläkin hullummin. Luckner, iäkäs, itsepäinen sotakarhu, vastusteli kaikkia Dumouriezin suunnitelmia, ja tämä oli kuitenkin ainoa mies, joka Ranskalla oli panna vihollista vastaan. Jollei hän ollutkaan nerokas, oli hän kuitenkin älykäs.
Lafayette oli hovin puolella, ja hänen viimeinen tekosensa oli osoittanut selvästi, ettei kansalliskokouksen, toisin sanoin Ranskan, sopinut luottaa häneen.
Biron, urhea ja vakaa mies, ensimmäisten vastoinkäymisten lannistamana, ajatteli vain puolustussotaa.
Näin oli laita ulkona.
Sisällä Elsassi pyysi äänekkäästi aseita, mutta sotaministeri, joka oli kokonaan hovin puolella, varoi niitä lähettämästä.
Etelässä muuan prinssien kenraaliluutnantti, Languedocin ja Cévennien kuvernööri, jätti valtuutensa ylimystön vahvistettaviksi.
Lännessä eräs yksinkertainen talonpoika, Allan Redeler, kuulutti messun aikana, että kuninkaan ystävät kokoontuisivat asestettuina naapurikappelin edustalle.
Viisisataa talonpoikaa kertyi paikalle. Vendéessa ja Bretagnessa oli lietsottu chouanilaisuutta: tarvitsi vain sysätä se liikkeelle.
Ja miltei kaikkien departementtien johtoelimet lähettelivät vallankumousvastaisia julistuksia.
Vaara oli suuri, uhkaava, hirveä, niin suuri, ettei se uhannut enää yksilöitä, vaan koko isänmaata.
Sanat: »Isänmaa on vaarassa!» kulkivat kuiskauksena suusta suuhun, vaikkei niitä vielä lausuttukaan ääneen.
Kansalliskokous odotti.
Chabat ja Grangeneuve olivat sanoneet: »Kolmen päivän perästä Vergniaud puhuu.»
Laskettiin tunnit, jotka olivat kulumassa.
Vergniaudia ei näkynyt kansalliskokouksessa ensimmäisenä eikä toisena päivänä. Kolmantena kaikki saapuivat paikalle jännityksestä väristen.
Ainoakaan edustaja ei ollut jäänyt pois. Parvekkeet olivat täpötäynnä. Viimeisenä astui sisälle Vergniaud.
Tyytyväisyyttä ilmaiseva kohina täytti salin. Parvekkeet paukuttivat käsiään kuin teatterin permanto, kun suosittu näyttelijä astuu esille.
Vergniaud kohotti päätänsä nähdäkseen, kenelle taputettiin. Kun suosionosoitukset yltyivät, huomasi hän, että juuri hänelle taputettiin.
Hän oli näihin aikoihin lähes kolmenneljättä vuoden ikäinen. Luonteeltaan hän oli mietiskelevä ja laiska. Hänen uinaileva älynsä rakasti huolettomuutta. Vain nautinnoissa hän osoitti tulisuutta. Olisi voinut sanoa, että hänellä oli kiire poimia täysin käsin nuoruuden kukkia, koska elämän kevät jäisi hänen osaltaan perin lyhyeksi. Hän meni myöhään makuulle ja nousi vasta vähää ennen puoltapäivää. Kun hänen piti puhua, valmisteli hän puhettaan kolme neljä päivää, siloitteli, kiilloitti ja hioi sitä, kuten soturi taistelun aattona aseitaan. Hän oli puhujana sentapainen kuin miekkailukoulussa taitava aseen käyttelijä. Isku tuntui hänestä onnistuneelta vain jos se oli sivallettu loistavasti ja sai osakseen voimakkaan kättenpaukkeen. Hänen puheensa oli säästettävä vaaran hetkiksi, äärimmäisen tilanteen turvaksi.
Hän ei ollut tavallisten hetkien mies, on sanonut muuan runoilija; hän oli suurten päivien mies.
Vergniaud oli rakenteeltaan pikemminkin pieni kuin kookas, mutta hän oli tanakka, eräänlainen voimailijatyyppi. Hänen tukkansa oli pitkä ja aaltoileva. Puhuessaan hän ravisti sitä kuin leijona harjaansa. Leveän otsan alla säihkyivät tuuheitten kulmakarvojen suojassa mustat silmät, milloin lempeinä, milloin palavina. Nenä oli lyhyt, hieman leveä, ja sen pielet ylpeästi koholla. Huulet olivat turpeat, ja kuten lähteestä vesi pulppuaa vuolaana ja solisten, samoin hänen suustansa sanat syöksyivät valtavana ryöppynä, vaahtoisina pärskyten ja helisten. Hänen rokonarpinen ihonsa näytti rosoiselta marmorilta, jota taiteilijan taltta ei ole vielä sijoitellut, vaan jossa yhä näkyvät käsityöläisen vasaran jäljet. Se hohti purppuranpunaisena tai valahti kalpeaksi, kuinka kulloinkin veri ahtautui päähän tai pakeni sydämeen. Omissa oloissaan tai väkijoukossa liikkuessaan hän näytti tavalliselta kansalaiselta, johon teräväsilmäisinkään historioitsija ei olisi kohdistanut huomiotaan, mutta kun intohimon lieska kiehutti hänen vertansa, kun hänen kasvojensa lihakset nytkähtelivät, kun hänen kohotettu kätensä vaati hiljaisuutta ja vangitsi kuulijakunnan, tuli miehestä jumala, puhuja muutti hahmonsa, ja puhujalava oli hänen Taborinsa!
Sellainen oli mies, joka saapui paikalle, nyrkkiin puristettu koura salamoita pidätellen.
Kuullessaan suosionosoitukset hän arvasi, mitä häneltä odotettiin. Hän ei pyytänyt puheenvuoroa, vaan astui suoraan korokkeelle ja värähdyttävän hiljaisuuden vallitessa aloitti puheensa.
Ensimmäiset sanansa hän lausui alakuloisesti, kumeasti, harkitusti kuin masentunut mies. Hän tuntui olevan heti alussa väsynyt, kuten tavallisesti ollaan puheen lopussa. Hän oli kamppaillut kolme päivää kaunopuheisuuden hengettären kanssa. Hän tiesi Simsonin lailla, että hänen jännitetyt voimansa luhistaisivat temppelin, että noustuaan puhujalavalle yhä vankkana seisovaan pylväistöön, yhä komeana kaartuvan holvin alle hän poistuisi tallaten jaloillaan kuninkuuden raunioita.
Koska Vergniaudin nerous sisältyy täydellisenä tähän puheeseen, jäljennämme sen kokonaisuudessaan. Sitä lukiessaan tuntenee samaa uteliaisuutta kuin asemuseossa nähdessään jonkun historiallisen sotakoneen, joka on kaatanut Saguntumin, Rooman tai Kartagon muurit.
»Kansalaiset», lausui Vergniaud tuskin kuuluvalla äänellä, joka kuitenkin pian muuttui vakavaksi, täyteläiseksi, jyrähteleväksi,
»Kansalaiset, tulen luoksenne ja kysyn teiltä:
— Missä omituisessa asemassa kansalliskokous nykyhetkellä onkaan? Mikä kohtalo meitä vainoo ja ilmoittaa meille joka päivä tapahtumia, jotka luovat epäjärjestystä toimintaamme ja viskelevät meitä yhtenään levottomuuden, toivon ja kiihkon rauhattomaan melskeeseen? Mikä kohtalo odottaakaan Ranskaa tässä hirveässä kuohumistilassa, joka houkuttelee epäilemään, taantuuko vallankumous vai kehittyykö se päämääränsä kohden?
— Hetkellä, jolloin pohjoisarmeijamme näyttävät etenevän Belgiassa, näemme niiden äkkiä väistyvän vihollisen tieltä ja siirtävän sodan omalle maaperällemme. Poloisille belgialaisille on meistä jäänyt vain muisto tulipaloista, jotka valaisevat peräytymistämme! Reinin taholla preussilaiset samoavat ehtymättömänä laumana turvattomille rajaseuduillemme. Kuinka voi selittää, että juuri hetkellä, jolloin kansan olemassaoloa uhkaa ratkaiseva käännekohta, sotavoimiemme liikkeet keskeytetään, ministeriön äkillisellä hajoittamisella katkaistaan luottamuksen siteet ja valtakunnan turvallisuus uskotaan sattuman varaan ja kokemattomien käsien huomaan? Olisiko totta, että pelätään voittojamme? Koblenzin armeijanko vai oman armeijammeko verta tahdotaan säästää? Jos pappien kiihkoilu uhkaa panna meidät alttiiksi kansalaissodan kauhuille ja ulkomaisen sodan hävityksille, mikä on silloin niiden tarkoitus, jotka silmittömän itsepintaisesti kieltäytyvät vahvistamasta päätöksiämme? Haluavatko he hallita hylättyjä kaupunkeja, tuhottuja peltoja? Kuinka suuri on se kyynelten, kurjuuden, veren ja vainajien määrä, joka tyydyttää heidän kostonsa? Missä me siis lopulta olemme? Ja te, hyvät herrat, joilta perustuslain viholliset kerskuvat riistäneensä rohkeuden, te, joiden tunnonrauhaa ja vilpittömyyttä he koettavat joka päivä järkyttää nimittämällä teidän vapaudenrakkauttanne kapinanhengeksi — ikäänkuin olisitte unohtaneet, että muuan despoottinen hovi ja aristokratian kehnot sankarit ovat nimittäneet kapinoitsijoiksi kansanedustajia, jotka vannoivat Pallohuoneen valan, Bastiljin valloittajia ja kaikkia, jotka ovat edistäneet ja tukeneet vallankumousta! — te, joita herjataan vain siksi, ettette kuulu kastiin, jonka perustuslaki on tallannut maahan, ja koska ne rappioituneet henkilöt, jotka kaipaavat saastaista kunniaa päästä kumartelemaan sille kastille, eivät voi toivoa saavansa teistä rikostovereita, te, hyvät herrat, jotka tahdottiin vieroittaa kansasta, koska tiedettiin kansan tukevan teitä ja koska teidät olisi helppo hajoittaa, jos teitä voisi syyttää asian rikollisesta pettämisestä, te, joita yritetään hajoittaa sisäisesti, mutta jotka haluatte ratkaista toranne ja riitanne vasta sodan loputtua ja jotka ette pidä keskenäistä vihaanne niin suloisena, että panisitte sen pirullisen nautinnon isänmaan turvallisuuden edelle, te, joita on haluttu peloitella aseellisilla anomuksilla, ikäänkuin ette tietäisi, että vallankumouksen alusta saakka vapauden pyhättöä ovat saartaneet despotismin kalvankalistelijat, Pariisia piirittänyt hovin armeija ja että juuri ne vaaran päivät olivat ensimmäisen kansalliskokouksemme kunnian päiviä — juuri teidän huomionne haluan kohdistaa siihen vaikeaan tilanteeseen, missä nykyisin elämme.
— Sisäisiin levottomuuksiin on kaksi syytä: aateliston vehkeilyt ja papiston vehkeilyt; molemmat tähtäävät samaan päämäärään, vastavallankumoukseen.
— Kuningas on kieltäytynyt vahvistamasta rikollisia häiriöitä koskevaa asetustamme. En tiedä, vieläkö Medicien ja Lotringin kardinaalin synkät henget harhailevat Tuileriein palatsin holvien alla ja onko kuninkaan sydän häiriintynyt niistä haaveellisista aatteista, joita hänelle tyrkytetään. Loukkaamatta häntä tai syyttämättä häntä vallankumouksen vaarallisimmaksi viholliseksi emme saata uskoa hänen haluavan rankaisematta edistää kirkon kunnianhimoisia, rikollisia pyyteitä ja antaa tiaran ylpeille kätyreille valtaa, jolla nämä ovat sortaneet sekä kansoja että kuninkaita. Häntä herjaamatta ja julistamatta häntä valtakunnan pahimmaksi viholliseksi emme saata uskoa hänen haluavan huvitella jatkamalla kapinaa ja pitkittämällä epäjärjestystä, joka kansalaissodan muodossa vain veisi hänet pikaiseen turmioon. Teen sen johtopäätöksen, että hän vastustaa päätöksiänne, koska hän pitää itseään kyllin voimakkaana säilyttämään yleisen rauhan ilman niitä keinoja, jotka te hänelle tarjoatte. Mutta jos käy niin, ettei yleinen rauha säily, että yltiöpäisyyden soihtu uhkaa sytyttää koko maan liekkeihin, että uskonnolliset väkivaltaisuudet yhä häiritsevät maakuntia, merkitsee se, että kuningasvallan omat kätyrit ovat syypäät kaikkiin onnettomuuksiimme. Hyvä niinkin! Vastatkoot he päällänsä kaikista häiriöistä, jotka uskonnon nimessä tehdään! Nähkööt he siinä hirveässä vastuussa kärsivällisyytenne ja kansan huolten loppuvan!
— Huolehtiessanne valtakunnan turvallisuudesta te olette päättäneet järjestettäväksi Pariisiin leirin. Kaikki Ranskan liittolaiskansalaiset saapuvat tänne heinäkuun neljänneksitoista päiväksi uudistamaan valan elää vapaina tai kuolla. Panettelun myrkyllinen henki on tahrannut sen päätöksen. Kuningas on evännyt siltä vahvistuksen. Kunnioitan liiaksi perustuslaillisen oikeuden käyttöä ehdottaakseni, että ministerit pantaisiin vastuuseen siitä epäyksestä. Mutta jos ennen pataljoonien kokoontumista vapauden maaperä saastutetaan, kohdelkaa heitä pettureina! Heidät on syöstävä siihen kuiluun, jota heidän huolettomuutensa tai tahallinen ilkeytensä on kaivanut vapauden perustuksiin! Repikäämme vihdoinkin se side, jolla vehkeily ja imartelu ovat peittäneet kuninkaan silmät, ja näyttäkäämme hänelle, mihin kavalat ystävät koettavat häntä johtaa.
— Kuninkaan nimessä Ranskan prinssit yllyttävät Euroopan hoveja meitä vastaan. Kuninkaan arvovallan kostoksi on tehty Pillnitzin sopimus. Kuninkaan puolustukseksi kerääntyvät Saksassa entiset henkivartion komppaniat kapinalipun alle. Kuningasta auttaakseen emigrantit pestautuvat itävaltalaisten riveihin ja ovat valmiit raatelemaan oman isänmaansa rintoja. Liittyäkseen näihin kuninkaallisten etuoikeuksien urheihin kalvankantajiin monet muut poistuvat paikaltaan vihollisen edessä, pettävät valansa, varastavat kassat, lahjovat sotamiehet ja pitävät kunnianaan kehnoutta, valapattoisuutta, kurittomuutta, varkautta ja murhaa. Lyhyesti, kuninkaan nimi on mukana kaikissa näissä maanvaivoissa.
— Mutta perustuslaissa sanotaan: 'Jos kuningas asettuu armeijan johtoon ja suuntaa nämä voimat kansaa vastaan tai ellei hän nimenomaisella teolla vastusta sellaista hanketta, joka suoritetaan hänen nimessään, katsotaan hänen luopuneen kuninkaanvallastaan.'
— Turhaan kuningas vastaa tähän: 'On totta, että kansan viholliset väittävät toimivansa vain minun valtani kohottamiseksi, mutta minä olen osoittanut, etten ole heidän rikostoverinsa. Minä olen noudattanut perustuslakia. Olen lähettänyt sotajoukot taistelemaan. On totta, että nämä armeijat olivat liian heikot, mutta perustuslaki ei määrää armeijain vahvuutta. On totta, että olen koonnut ne liian myöhään, mutta perustuslaki ei määrää aikaa, jolloin minun tulisi ne koota. On totta, että varajoukot olisivat voineet vahvistaa niitä, mutta perustuslaki ei velvoita minua järjestämään varajoukkoja. On totta, että kenraalien samotessa vastarintaa kohtaamatta vihollisalueelle minä käskin heidän peräytyä, mutta perustuslaki ei velvoita minua voittamaan. On totta, että ministerini ovat pettäneet kansalliskokousta sotajoukkojen mieslukuun, sijoitukseen ja muonitukseen nähden, mutta perustuslaki suo minulle oikeuden valita ministerit, se ei määrää minua antamaan luottamustani isänmaanystäville ja karkoittamaan vastavallankumoukselliset. On totta, että kansalliskokous on tehnyt isänmaan puolustukselle välttämättömiä päätöksiä ja että minä olen evännyt niiltä vahvistuksen, mutta perustuslaki takaa minulle kielto-oikeuden. On totta, että vastavallankumousta puuhataan, että despotismi aikoo panna käsiini rautavaltikkansa, että minä aion sillä murskata teidät, että te saatte ryömiä tomussa ja että minä rankaisen teitä, koska olette tahtoneet elää vapaina, mutta kaikki sekin tapahtuu perustuslain mukaisesti. Minä en ole tehnyt mitään, mikä sotii perustuslakia vastaan. Ei ole siis syytä epäillä, etten noudattaisi sitä uskollisesti ja etten pyrkisi sitä puolustamaan.'
— Hyvät herrat, jos olisi mahdollista, että ranskalaisten kuningas kauhean sodan riehuessa ja vastavallankumouksellisen liikkeen häiritessä maan rauhaa voisi lausua moiset pilkkasanat, jos voisi ajatella, että hän puhuisi noin herjaavan ivallisesti rakkaudestaan perustuslakia kohtaan, eikö meillä silloin olisi oikeus vastata hänelle:
— 'Oi kuningas, joka Lysander-tyrannin lailla olet luullut, että totuus ei ole enempää kuin valhe ja että miehiä voi huvitella valoilla kuten lapsia leluilla, joka olet teeskennellyt rakastavasi lakeja, jotta voisit säilyttää vallan, jolla sitten niitä uhmailisit, perustuslakia, jottei se syöksisi sinua valtaistuimelta, jolla sinun olisi tarpeellista pysyä tuhotaksesi perustuslain, ja kansaa, jotta lietsomalla siihen luottamusta voisit taata menestystä uskottomuudellesi, haluatko vielä nytkin pettää meitä kerskailevilla vakuutuksillasi? Ajatteletko voivasi liukkailla anteeksipyynnöillä ja rohkeilla todisteluilla eksyttää meitä huomaamasta onnettomuuksiemme perussyytä? Meitä puolustamaanko lähetettiin vihollisen sotamiehiä vastaan joukkoja, joiden heikkous selvästi johti tappioon? Meitä puolustamaanko hylättiin päätökset, joiden tarkoituksena oli valtakunnan sisäinen lujittaminen, ja ryhdyttiin varusteluihin hetkeä varten, jolloin me jo olisimme tyrannien saaliina? Meitäkö puolustettiin, kun ei rangaistu kenraalia, joka loukkasi perustuslakia, mutta kahlehdittiin sitä palvelevien rohkeus? Meidän puolustamiseksemmeko on jatkuvalla ministeripulalla heikennetty maan hallitusta? Salliiko perustuslaki sinun valita ministerit onneksemme vaiko tuhoksemme? Tekeekö se sinusta armeijan ylipäällikön kunniaksemme vaiko häpeäksemme? Myöntääkö se sinulle kielto-oikeuden, sivililistan ja monet muut edut vain jotta sinä tuhoaisit perustuslain ja valtakunnan perustuslaillisesti? Ei, ei, sinä tunteeton mies, jota ranskalaisten jalomielisyys ei ole voinut hellyttää ja jota lämmittää vain rakkaus omaan yksinvaltaasi! Sinä et ole täyttänyt perustuslain vaatimuksia! Se voidaan kaataa, mutta sinä et pääse poimimaan valapattoisuutesi hedelmiä. Sinä et ole millään pätevällä tavalla ilmaissut paheksuvasi voittoja, jotka sinun nimessäsi on vapaudesta saatu, mutta sinä et liioin pääse poimimaan näiden arvottomien voittojen hedelmiä. Sinä et ole enää mitään tälle perustuslaille, jota olet niin herjaavasti rikkonut, etkä kansalle, jota olet niin halpamaisesti pettänyt!'
— Koska vastikään mainitsemani olosuhteet liittyvät läheisesti moniin kuninkaan tekoihin, koska on ilmeistä, että häntä ympäröivät valheystävät on myyty Koblenzin vehkeilijöille, jotka puolestaan himoitsevat kuninkaan tuhoa pannakseen kruunun jonkun heidän salahankettaan johtavan miehen päähän, ja koska on tähdellistä sekä hänen henkilökohtaiselle turvalleen että valtakunnan rauhalle, ettei hänen esiintymistään voida epäillä, ehdotan laadittavaksi kirjelmän, jossa hänelle esitetään juurikään kuulemanne tosiseikat ja osoitetaan, että puolueettomuus, jota hän noudattaa isänmaan ja Koblenzin välisissä asioissa, on Ranskan pettämistä.