Part 2
Mutta Pariisissa kierteli huhu niistä kolmesta päätöksestä, jotka kansalliskokous oli tehnyt. Ei enää majesteettia! Ei enää valtaistuinta! Yksinkertainen nojatuoli vain puheenjohtajan vasemmalla puolella! Kaikki se merkitsi melkein: ei enää kuningasta!
Raha, kuten aina, säikähti ensimmäisenä. Arvopaperit laskivat huimaavasti. Pankkimiehet alkoivat pelätä.
Lokakuun 9 päivä toi tullessaan suuren muutoksen. Uuden lain mukaan ei ollut enää kansalliskaartin ylipäällikköä. Silloin Lafayetten tuli luopua toimestaan, ja kukin kuudesta legionapäälliköstä komentaisi kaartia omalla vuorollaan.
Kuten muistamme, kuninkaan piti tulla kansalliskokouksen lokakuun seitsemäntenä, ja hän astui kokoussaliin.
Päinvastoin kuin mitä olisi voinut odottaa — niin voimakas oli vielä tällöin kuninkuuden arvovalta — kuninkaan astuessa sisälle ei ainoastaan noustu ja paljastettu päitä, vaan lisäksi puhjettiin yksimielisiin suosionosoituksiin.
Kansalliskokous huusi: »Eläköön kuningas!»
Mutta seuraavassa tuokiossa, ikäänkuin kuningasmieliset olisivat halunneet uhmata uusia kansanedustajia, parvekkeet huusivat:
»Eläköön hänen majesteettinsa!»
Pitkällistä murinaa kuului kansanedustajain tuoliriveiltä. Käännyttiin silmäilemään parvekkeita ja todettiin, että huuto oli lähtenyt etupäässä niiltä parvekkeilta, jotka oli varattu edellisen kansalliskokouksen jäsenille.
»Hyvä on, herrat», sanoi Couthon, »huomenna käsitellään teidän juttuanne!»
Kuningas viittasi haluavansa puhua, ja häntä kuunneltiin.
Hänen puheensa, Duport du Tertren sommittelema, oli oikea taidonnäyte ja tehosi voimakkaasti. Alusta loppuun se korosti välttämättömyyttä pitää yllä järjestystä ja liittyä yhteistoimeen isänmaanrakkauden nimessä.
Pastoret, kuningasmielinen, oli kokouksen puheenjohtajana.
Kuningas oli maininnut puheessaan, _että hän tarvitsi kansan rakkautta_.
»Myöskin me, sire», sanoi puheenjohtaja, »tarvitsemme teidän rakkauttanne!»
Koko sali puhkesi suosionosoituksiin.
Puheessaan kuningas oletti vallankumouksen päättyneen.
Sillä hetkellä koko kansalliskokous luuli samaa.
Sitä varten, sire, teidän ei olisi tarvinnut olla pappien vapaaehtoinen ja emigranttien vastentahtoinen kuningas!
Kansalliskokouksen saama vaikutelma levisi heti Pariisiin.
Illalla kuningas meni perheineen teatteriin. Häntä tervehdittiin myrskyisin suosionosoituksin.
Monet itkivät, ja kuningaskin, joka yleensä pysyi kylmänä tämäntapaiselle tunteilulle, vuodatti kyyneliä.
Yöllä kuningas kirjoitti kaikille Euroopan hallitsijoille ja ilmoitti hyväksyneensä vuoden 1791 hallitusmuodon.
Tiedämme jo muuten, että eräänä päivänä innostuksen puuskassa hän oli vannonut valan tälle hallitusmuodolle, ennenkuin se vielä oli valmiskaan.
Seuraavana päivänä Couthon muisti, mitä oli eilen luvannut entisille edustajille.
Hän ilmoitti tekevänsä erään ehdotuksen.
»Kansalaiset», sanoi Couthon, »minä ehdotan, että tästä kokouksesta poistetaan kaikki etuoikeuksien jäljet ja että sen mukaan kaikki parvekkeet avataan yleisölle.»
Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.
Sitä seuraavana päivänä rahvas anasti entisten edustajien parvekkeet ja tämän anastuksen tieltä kaikkosi perustuslakia säätäneen kansalliskokouksen varjo.
III
Ranska ja ulkomaat
Olemme maininneet, että uusi kansalliskokous oli valittu erikoisesti ylimystöä ja papistoa vastaan.
Siitä tuli oikea ristiretki. Mutta lipuissa ei ollutkaan sanoja: _Jumala niin tahtoo!_ vaan niissä oli lause: _Kansa niin tahtoo!_
Lokakuun 9:nä, siis päivänä, jolloin Lafayette erosi virastaan, Gallois ja Gensonné lukivat kansalliskokoukselle Vendéen uskonnollisia levottomuuksia koskevat tiedonantonsa.
Heidän esityksensä oli sepitetty älykkääseen ja maltilliseen muotoon ja teki sikäli edustajiin syvän vaikutuksen.
Kuka oli ne innoittanut, ellei suorastaan kirjoittanut?
Muuan varsin taitava valtiomies, jonka näemme pian astuvan näyttämölle ja kertomuksemme puitteihin.
Kansalliskokous oli suvaitsevainen.
Muuan edustaja Fauchet ehdotti vain, että valtio lakkaisi maksamasta palkkaa papeille, jotka olivat haluttomia tottelemaan valtion ääntä, mutta antaisi eläkkeen iäkkäille ja sairaille vannomattomille papeille.
Ducos meni pitemmälle. Hän kehoitti suvaitsevaisuuteen ja ehdotti, että papeille myönnettäisiin vapaus vannoa tai olla vannomatta.
Sitäkin pitemmälle meni perustuslaillinen piispa Torne. Hän selitti, että pappien kieltäytyminen vannomasta johtui suurista hyveistä.
Näemme pian, kuinka Avignonin uskovaiset vastasivat tähän suvaitsevaisuuteen.
Ennenkuin perustuslaillisia pappeja koskeva keskustelu vielä oli päättynyt, ryhdyttiin pohtimaan emigranttien asiaa.
Se merkitsi siirtymistä sisällissodasta ulkomaiseen sotaan, toisin sanoin kajoamista Ranskan kahteen haavaan.
Fauchet oli käsitellyt pappien asiaa; Brissot pohjusti emigranttikysymyksen.
Hän esitti sen ylevältä, inhimilliseltä kannalta. Hän lähti siitä, mihin Mirabeau oli vuotta aikaisemmin sen jättänyt kuolevista käsistään.
Hän pyysi, että tehtäisiin ero pelon ja vihan aiheuttaman maastamuuton välillä. Hän pyysi, että edellistä käsiteltäisiin suvaitsevasti, mutta jälkimäistä rangaistaisiin ankarasti.
Hänen käsittääkseen ei kansalaisia voisi teljetä valtakunnan rajojen sisälle. Päinvastoin kaikki portit oli pidettävä heille avoinna.
Mutta hän ei vaatinut edes takavarikoitavaksi niiden omaisuutta, joiden maastamuuttoon viha oli syynä.
Hän vaati ainoastaan, että lakattaisiin suorittamasta avustusrahoja niille, jotka olivat tarttuneet aseihin Ranskaa vastaan.
Omituista! Ranska maksoi siis edelleenkin eläkerahoja Condélle, Lambescqille, Lotringin Kaarlelle, jotka asuivat ulkomailla!
Näemme pian, kuinka emigrantit vastasivat tähän lempeyteen.
Kun Fauchet lopetti puheensa, saapuivat Avignonin uutiset.
Brissotin lopettaessa esitystään, saapui uutisia Euroopasta.
Lännessä näkyi kuin suunnattoman tulipalon kajo: saapui uutisia Amerikasta.
Alkakaamme Avignonista. Esittäkäämme muutamin sanoin tämän toisen Rooman historia.
Benediktus XI oli kuollut — vuonna 1304 kummallisen äkillisesti. Hän kuuluu myrkytetyn viikunoilla. Filip kaunis, joka oli antanut korvatillikan Bonifacius VIII:lle Colonnan kreivin kädellä, piti tarkasti silmällä Perugiaa, minne kardinaalit olivat kokoontuneet valitsemaan uutta paavia.
Jo kauan hän oli aikonut siirrättää paavinistuimen Roomasta Ranskaan. Kun se kerran joutuisi hänen valtaansa, olisi sen pakko työskennellä hänen hyväkseen, sillä — kuten suuri opettajamme Michelet sanoo — hän tahtoi pakottaa sen »julkaisemaan tuottoisia bullia, käyttää edukseen sen heikkoudentilaa ja määrätä Pyhän Hengen Ranskan kuningashuoneen kirjuriksi ja veronkantomieheksi».
Eräänä päivänä hänen luoksensa saapui viestinviejä yltyleensä pölyisenä, lopen uupuneena ja melkein kykenemättömänä puhumaan ja ilmoitti seuraavat uutiset:
Ranskalainen ja ranskalaisvastainen puolue olivat kardinaalikokouksessa niin tasaväkiset, ettei paavia voitu valita. Suunniteltiinkin jo uutta kokousta johonkin toiseen kaupunkiin.
Tämä päätös ei miellyttänyt laisinkaan perugialaisia, jotka pitivät kunnia-asiana, että paavi valittaisiin heidän kaupungissaan.
Niinpä he keksivätkin nerokkaan keinon. He piirittivät kokoustalon ja estivät ruoan ja juoman viennin kardinaaleille. Kardinaalit alkoivat parkua.
»Valitkaa paavi», neuvoivat perugialaiset, »ja te saatte ruokaa ja juomista».
Kardinaalien vastarinta kesti neljäkolmatta tuntia.
Näiden neljänkolmatta tunnin perästä he tekivät sellaisen päätöksen, että ranskalaisvastainen puolue valitsisi kolme kardinaalia ja että ranskalaismielisin puolue kolmesta ehdokkaasta valitsisi näistä kolmesta ehdokkaasta paavin.
Ranskalaisvastainen puolue valitsi kolme Filip kauniin ilmeistä vihollista.
Mutta näiden kolmen viimeisen joukossa oli Bertrand de Got, Bordeauxin arkkipiispa, jonka tiedettiin olevan enemmän omien etujensa ystävä kuin Filip kauniin vihollisen.
Muuan sanansaattaja lähti viemään tätä uutista.
Filip lähetti pikaviestin Bertrand de Gotille, joka ei tiennyt vielä, mihin korkeaan tehtävään hänet oli valittu, ja kehoitti häntä saapumaan Andelysin metsään.
Tapaamisaika oli pimeä, synkkä yö, oikea manausyö, ja paikka kolmen tien risteys. Tällaisen ajan ja paikan tavallisesti valitsevat henkilöt, jotka aikovat turvautua yliluonnolliseen apuun, manata esille pahat voimat, vannovat saatanalle alamaisuutta ja suutelevat hänen sorkkajalkaansa.
Se ero tässä kuitenkin oli, että — ilmeisesti arkkipiispan rauhoittamiseksi — neuvottelu aloitettiin kuuntelemalla messua. Alttarin ääressä, kun ehtoolliskalkki kohotettiin nähtäväksi, kuningas ja kirkonmies vannoivat vaitiolon lupauksen. Sitten kynttilät sammutettiin, messun toimittanut pappi ja kuoripojat poistuivat ja veivät mennessään ristiinnaulitun kuvan ynnä pyhät astiat, ikäänkuin olisivat pelänneet niiden saastuvan, jos ne joutuisivat pian alkavan neuvottelun mykiksi todistajiksi.
Arkkipiispa ja kuningas jäivät kahden kesken.
Kuka siis on kertonut tämän kohtauksen Villanille, jonka teoksesta olemme sen lukeneet?
Varmaankin Saatana, joka tiettävästi oli kolmantena tässä neuvottelussa.
»Arkkipiispa», sanoi kuningas Bertrand de Gotille, »minulla on valta tehdä sinusta paavi, jos annan. Sitä varten olen tullut tapaamaan sinua.»
»Todistus?» kysyi Bertrand de Got.
»Se on tässä», vastasi kuningas.
Ja hän näytti arkkipiispalle kardinaaliensa kirje, jossa nämä eivät sanoneet, että vaali oli jo ohi, vaan tiedustelivat, kenet he valitsisivat.
»Mitä minun pitää tehdä, jotta pääsisin paaviksi.» kysyi gaskonjelainen, tolkuttomana ilosta heittäytyen Filip kauniin jalkoihin.
26
»Sinun tulee sitoutua täyttämään ne kuusi pyyntöä, jotka sinulle esitän», vastasi kuningas.
»Sanokaa, kuningas!» kehoitti Bertrand de Got. »Minä olen alamaisenne, ja velvollisuuteni on totella teitä.»
Kuningas kohotti hänet jalkeille, suuteli häntä suulle ja sanoi:
»Ne kuusi suosionosoitusta, jotka sinulta pyydän, ovat seuraavat...»
Bertrand de Got kuunteli molemmilla korvillaan, sillä hän pelkäsi, ei että kuningas pyytäisi jotakin, mikä voisi viedä hänen sielunsa autuuden, vaan että kuningas pyytäisi jotakin mahdotonta.
»Ensimmäinen ehto», sanoi Filip, »on se, että sovitat minut kirkon kanssa ja toimitat minulle vapautuksen siitä pahasta, mitä olen tehnyt, kun vangitsin Anagnissa paavi Bonifacius kahdeksannen».
»Hyväksytään!» ehätti Bertrand de Got vastaamaan.
»Toinen ehto on se, että annat minulle ja omaisilleni pyhän ehtoollisen.»
Filip kaunis oli näet pantu kirkonkiroukseen.
»Hyväksytään!» sanoi Bertrand de Got kummastellen, että häneltä pyydettiin näin vähän, kun hänestä kuitenkin aiottiin tehdä niin suuri.
Jäljellä oli tosin vielä neljä pyyntöä.
»Kolmanneksi minä pyydän, että suot minulle kymmeneksen valtakuntani pappien vuosituloista viiden vuoden aikana, jotta voin maksaa Flandrian sodan tuottamat menot.»
»Hyväksytään, hyväksytään!»
»Neljänneksi minä vaadin, että sinä peruutat ja tuhoat paavi Bonifaciuksen bullan: _Ausculta fili_.»
»Hyväksytään, hyväksytään!»
»Viides ehto on, että sinä palautat Marco Jacopolle ja Pietro di Colonnalle kardinaaliarvon ja nimität eräät ystäväni kardinaaleiksi.»
»Hyväksytään, hyväksytään, hyväksytään!»
Ja kun Filip oli vaiti, kysyi arkkipiispa levottomana:
»Entä kuudes, korkea herra?»
»Kuudennen esitän toisella ajalla ja toisessa paikassa», vastasi Filip kaunis, »sillä se on suuri ja salainen asia».
»Suuri ja salainen?» toisti Bertrand de Got.
»Niin suuri ja niin salainen», jatkoi kuningas, »että vaadin sinua ennakolta vannomaan vaitioloa tämän ristiinnaulitun kuvan ääressä».
Hän otti ristin rinnaltaan ja ojensi sen arkkipiispalle.
Tämä ei epäröinyt sekuntiakaan. Oli hypättävä viimeisen ojan yli; kun se olisi tehty, tulisi hänestä paavi.
Hän nosti kätensä Vapahtajan kuvan päälle ja sanoi lujalla äänellä:
»Minä vannon.»
»Hyvä on», virkkoi kuningas. »Missä valtakuntani kaupungissa haluat tulla vihityksi?»
»Lyonissa.»
»Tule kanssani! Sinä olet paavi ja nimesi on Klemens viides.»
Klemens V seurasi Filip kaunista. Mutta hän oli melko huolestunut kuudennen ehdon johdosta, jota hänen hallitsijansa ei ollut ilmaissut.
Kun Filip sen sitten ilmaisi, huomasi paavi sen tuiki vähäpätöiseksi asiaksi eikä vastustellut sitä millään lailla. Kysymys koski temppeliherrain ritarikunnan lakkauttamista.
Mutta kaikki tämä ei ilmeisestikään ollut Jumalan tahdon mukaista, ja Jumala ilmaisikin tyytymättömyytensä hyvin selvällä tavalla.
Kun saattue lähti kirkosta, missä Klemens V oli kruunattu, ja sivuutti erään katselijoita täynnä olleen muurin, sortui muuri, kuningas haavoittui, Bretagnen herttua sai surmansa, ja paavi suistui maahan.
Hiippa kierähti katuun, ja tämä paaviuden vertauskuva ryvettyi katuojassa.
Viikkoa myöhemmin uuden paavin järjestämässä juhlassa hänen pyhyytensä ja kardinaalien palvelijat joutuivat käsikähmään keskenään.
Paavin veli meni heitä erottamaan: hänet surmattiin.
Nämä olivat huonoja enteitä, joihin liittyi huonoja esimerkkejä. Paavi petti kirkkoa, mutta muuan nainen petti paavia. Tämä nainen oli kaunis Brunissande, joka sen ajan kronikoiden mukaan tuotti kristikansalle enemmän kustannuksia kuin Pyhä maa.
Paavi täytti lupauksensa yhden toisensa jälkeen. Häntä voitiin sanoa Filip kauniin omaksi paaviksi, eräänlaiseksi kultamunia munivaksi kanaksi, jota kuningas munitti illoin aamuin ja jonka vatsan hän uhkasi puhkaisuttaa, ellei se muninut.
Niinkuin Venetsian kauppias hän vaati oikeutta joka päivä leikata naulan lihaa velallisensa ruumiista, kulloinkin sopivasta paikasta.
Kun paavi Bonifacius VIII oli julistettu kerettiläiseksi ja vääräksi paaviksi, kuningas vapautettu kirkonkirouksesta, kymmenykset papiston tuloista myönnetty viideksi vuodeksi, kaksitoista kardinaalia nimitetty kuninkaan esityksen mukaan, peruutettu Bonifacius VIII:n bulla, joka sulki Filip kauniilta papiston kukkaron, temppeliherrain ritarikunta lakkautettu ja temppeliherrat vangittu, silloin tapahtui, että Saksan keisari Albert kuoli toukokuun 1 päivänä 1308.
Filip kaunis sai nyt päähänsä nimityttää veljensä, Valoisin Kaarlen, keisariksi.
Klemens V:n tuli samoin edistää tämän aikeen toteutumista.
Ostetun miehen orjuus jatkui. Bertrand de Gotin sielu-pahanen oli satuloitu ja suitsitettu, ja Ranskan kuningas sai ohjata sitä suoraa päätä helvettiin.
Mutta vihdoin se tuntui saavan rohkeutta viskata hirveän ratsastajan selästään.
Klemens V kirjoitti julkisesti Valoisin Kaarlen puolesta, salaisesti häntä vastaan.
Siitä hetkestä alkaen hän alkoi suunnitella pakoa valtakunnasta, sillä paavin henki oli sitäkin heikommin turvattu kuninkaan hallitusalueella, kun kahdentoista kardinaalin nimitys teki vastaisten paavien vaalin kokonaan Ranskan kuninkaan tahdosta riippuvaksi.
Klemens V muisti Benediktus XI:n viikunat. Hän asui tällöin Poitiersissa.
Hänen onnistui yöllä paeta Avignoniin.
Vaikeata on selittää, mitä Avignon oli siihen aikaan.
Se oli Ranskaa eikä se ollut Ranskaa. Se oli rajaseutu, vapaakaupunki, Rooman keisarikunnan jäte, vanha porvariskaupunki, San Marinon kaltainen tasavalta.
Mutta sitä hallitsi kaksi kuningasta: Napolin kuningas Provencen kreivin ja Ranskan kuningas Toulousen kreivin välityksellä.
Kummallakin oli hallittavanaan puolikas Avignonia. Kumpikaan ei voinut vangita pakolaista toisen alueelta.
Klemens V pakeni tietenkin siihen Avignonin osaan, joka kuului Napolin kuninkaalle. Mutta vaikka hän näin vapautuikin Filip kauniin vallasta, ei hän silti päässyt temppeliherrain suurmestarin kirouksesta.
Noustessaan polttoroviolle, joka oli rakennettu Citén multavallille, Jacques de Molay oli manannut molemmat teloittajansa astumaan vuoden kuluessa Jumalan eteen.
Klemens V noudatti ensimmäisenä tätä synkkää haastetta. Eräänä yönä hän näki unessa palatsinsa palavan. »Siitä lähtien», sanoo hänen elämäkertansa kirjoittaja, »_hän ei ollut enää iloinen, ja hänen loppunsa tuli pian_».
Seitsemää kuukautta myöhemmin tuli Filipin vuoro.
Kuinka hän kuoli?
Hänen kuolemastaan kerrotaan kahdella tavalla. Molemmat tuntuvat esittävän hänen kuolemansa Jumalan kostona.
Sauvagen ranskantama kronikka mainitsee hänen kuolleen metsästysretkellä.
»Hän näki peuran tulevan vastaansa, paljasti miekkansa, kannusti ratsuaan, arveli osaavansa peuraan, mutta ratsu sinkautti hänet puuta vasten niin rajusti, että kelpo kuningas putosi satulasta pahasti loukkaantuneena. Hänet kannettiin Corbeiliin.»
Kronikan mukaan kuninkaan sairaus paheni yhä, ja siihen hän kuolikin.
Kuten näemme, sairaus ei voinutkaan kääntyä sen pahemmaksi.
Guillaume de Nangis sensijaan kertoo Mons en-Puellen voittajan kuolemasta näin:
»Filipiä, Ranskan kuningasta, oli jo kauan vaivannut sairaus, jonka syy, _lääkäreille tuntematon_, ihmetytti ja kummastutti sekä näitä että monia muita, sitäkin enemmän kun hänen valtimonsa ja virtsansa eivät ilmaisseet hänen olevan sairaan tai kuolemanvaarassa. Vihdoin hän kuljetutti itsensä Fontainebleauhon, synnyinkaupunkiinsa... Nautittuaan siellä monilukuisen ihmisjoukon nähden pyhää ehtoollista palavasti ja ihmeteltävän hartaasti hän antoi onnellisena henkensä Luojan haltuun ja kuoli oikeassa ja katolisessa uskossa kolmantenakymmenentenä hallitusvuotenaan, perjantaina apostoli Andreaksen juhlan aattopäivänä.»
Dante kuvailee myös tämän vihaamansa miehen kuolemaa, väittäen metsäsian reväisseen hänen vatsansa puhki.
»Hän kuoli villikarjun torahampaan iskusta, se varas, jonka on nähty väärentävän rahaa Seinen rannalla!»
Paavit, jotka Klemens V:n jälkeen asuivat Avignonissa, Johannes XIII, Benediktus XII ja Klemens VI, odottivat vain sopivaa tilaisuutta ostaakseen Avignonin.
Tilaisuus tarjoutui viimeksi mainitulle paaville.
Muuan nuori, vielä alaikäinen nainen, Napolin Johanna, emme sano möi, vaan lahjoitti Avignonin sovittaakseen murhan, jonka hänen rakastajansa olivat tehneet.
Täysi-ikäisenä hän tosin vaati luovuttamaansa aluetta takaisin, mutta Klemens VI piti sen hallussaan ja tiukasti pitikin!
Niin tiukasti, että kun Gregorius XI vuonna 1377 muutti paavinistuimen jälleen Roomaan, Avignon jäi pyhän istuimen haltuun. Sitä hallitsi paavillinen legaatti.
Se oli paavin aluetta vielä vuonna 1791, jolloin sattuneet tapahtumat ovat johtaneet meidät tähän pitkähköön välikertomukseen.
Kuten aikoina, jolloin Avignonia hallitsi kaksi kuningasta, Napolin kuningas Provencen kreivin ja Ranskan kuningas Toulousen kreivin välityksellä, oli Avignonissa myös vuonna 1791 kaksi Avignonia: pappien Avignon ja kauppiaitten Avignon.
Pappien Avignonina oli sata kirkkoa, kaksisataa luostaria ja paavin palatsi.
Kauppiaitten Avignonina olivat joki, silkinkutojat ja kauttakulkukauppa Lyonista Marseilleen, Nimesistä Torinoon.
Tässä kovan onnen kaupungissa oli tavallaan kuninkaan ranskalaisia ja paavin ranskalaisia.
Ranskan ranskalaiset olivat selviä ranskalaisia, Italian ranskalaiset melkein italialaisia.
Ranskan ranskalaisilla, siis kauppiailla, oli aikamoinen vaiva ja työ pysyäkseen hengissä ja ravitakseen vaimonsa ynnä lapsensa, mikä ei aina onnistunutkaan.
Italian ranskalaisilla, siis papeilla, oli kaikkea, oli rikkautta ja valtaa. He olivat apotteja, piispoja, arkkipiispoja, kardinaaleja, tyhjäntoimittajia, komeilevia, rohkeita, ylhäisten naisten rakastajia, rahvaannaistenkin valtiaita; nämä polvistuivat heidän eteensä ja suutelivat heidän valkoisia käsiään.
Haluatteko, että mainitsemme jonkun tyypin?
Sellainen oli esimerkiksi kaunis apotti Maury. Hän, jos kukaan, oli täysiverinen ranskalais-italialainen, kotoisin Venaissinin kreivikunnasta, suutarin poika, ylimyksellinen kuin Lauzun, ylpeä kuin Clermont-Tonnerre ja julkea kuin lakeija.
Ennenkuin lapset varttuvat aikuisiksi, ennenkuin heillä siis vielä on intohimoja, pitävät he toisistaan.
Avignonissa ihmiset syntyivät vihaamaan toisiaan.
Syyskuun 14 päivänä 1791 — perustuslakia säätävän kansalliskokouksen aikana — kuninkaallinen asetus liitti Ranskaan Avignonin ja Venaissinin kreivikunnan.
Jo vuoden ajan Avignon oli ollut milloin ranskalaisen milloin ranskalaisvastaisen puolueen hallussa.
Myrsky oli Heilahtanut vuonna 1790.
Eräänä yönä paavilliset olivat huvikseen hirttäneet nuken, joka oli koristettu Ranskan kolmella värillä.
Aamulla Avignon raivostui.
Neljä paavilaista raahattiin väkivalloin asunnostaan: kaksi aatelismiestä, yksi porvari ja yksi työmies. Nämä hirtettiin nuken paikalle.
Ranskalaisen puolueen johtajia olivat kaksi nuorta miestä, Duprat ja Mainvielle, ja heitä iäkkäämpi Lescuyer.
Lescuyer oli ranskalainen sanan täydellisessä merkityksessä. Hän oli syntynyt Picardiessa, luonteeltaan kiivas ja samalla päättäväinen, ja toimi Avignonissa notaarina ynnä valtuuston sihteerinä.
Nämä kolme johtajaa olivat haalineet kokoon miehiä, pari-kolmetuhatta kenties, ja näiden kanssa tehneet retken Carpentrasia kohti, mutta se oli epäonnistunut.
Sade, kylmä, lunta ja rakeita vihmova sade, Ventouxin vuoriston sade oli hajoittanut Mainviellen, Dupratin ja Lescuyerin armeijan, niinkuin myrsky oli hajoittanut Filip II:n laivaston.
Kuka oli lähettänyt tämän ihmesateen? Kuka oli kyennyt hajoittamaan vallankumouksellisen armeijan?
Pyhä neitsyt!
Mutta Duprat, Mainvielle ja Lescuyer epäilivät, että muuan katolilainen, jota nimitettiin ritari Patusiksi ja jonka he olivat korottaneet kenraaliksi, oli avustanut neitsyt Maariaa tämän ihmeen teossa niin pontevasti, että he soivat hänelle siitä kaiken kunnian.
Avignonissa rangaistaan petos nopeasti: petturi surmataan. Niinpä Patus surmattiin.
Minkälaista väkeä oli armeijassa, joka edusti ranskalaista puoluetta?
Talonpoikia, jätkiä, sotilaskarkureita.
Etsittiin kansanmiestä johtamaan näitä kansanmiehiä.
Sopivaksi päälliköksi arveltiin erästä miestä, jonka nimi oli Mathieu Jouve ja joka nimitti itseään Jourdaniksi.
Hän oli syntynyt Saint-Justessa lähellä Puy-en-Volayta. Hän oli ensin ollut muulinajaja, sitten sotamies ja senjälkeen kapakoitsija Pariisissa.
Avignonissa hän kaupusteli mataravärejä. Hän kerskaili tehneensä kaikenlaisia rikoksia ja kolttosia.
Hän piti kupeellaan isoa sapelia, jolla hän väitti katkaisseensa lokakuun 6 päivänä Bastiljin kuvernöörin ja kahden vartiosotilaan kaulat.
Osittain leikillään, osittain peloissaan kansa oli liittänyt Jourdan-nimeen, jonka hän itse oli omaksunut, nimen _Kaulankatkaisija_.
Duprat, Mainvielle, Lescuyer ja Jourdan Kaulankatkaisija olivat olleet kaupungin isäntinä niin kauan, ettei heitä enää paljoakaan pelätty.
Salainen, laajaksi suunniteltu salahanke punottiin heidän tuhokseen, taitava ja hämäräperäinen, kuten pappien salahankkeet ainakin. Piti lietsoa kansan uskonnolliset intohimot hereille.
Erään isänmaanystävän vaimo oli synnyttänyt kädettömän lapsen.
Huhu tiesi kertoa, että isä oli yöllä varastanut kirkosta hopeisen enkelin ja katkaissut siltä toisen käden. Raajarikko-lapsi oli siis vain taivaan kostoa.
Isän täytyi piiloutua. Hänet olisi muutoin hakattu palasiksi välittämättä ottaa selkoa, mistä kirkosta enkeli oli varastettu.
Mutta neitsyt Maaria varsinkin suojeli kuningasmielisiä, olivatpa nämä Bretagnen chouaneja tai Avignonin paavilaisia.
Vuonna 1789 neitsyt Maaria oli alkanut itkeä eräässä kirkossa Bac-kadun varrella.
Vuonna 1790 hän oli näyttäytynyt Bocagessa Vendéessa erään tammen takana.
Vuonna 1791 hän oli hajoittanut Dupratin ja Mainviellen armeijan puhaltamalla sitä vastaan raekuuron.
Ja vihdoin kordelierien kirkossa hän oli punehtunut, varmaankin häpeästä, kun Avignonin asukkaat olivat tuiki välinpitämättömiä.
Tämä viimeksi mainittu ihme, jonka varsinkin naiset olivat todenneet — miehet eivät siihen suuriakaan uskoneet oli jo lietsonut yleisen mielialan jommoiseenkin vireeseen, kun Avignonissa alkoi kierrellä vallan toisella tavalla mieliä järkyttävä huhu. Kaupungista oli muka viety muuan arkku, joka oli täynnä hopeaa.
Seuraavana päivänä arkkujen lukumäärä nousi kuuteen. Sitä seuraavana puhuttiin kahdeksastatoista täysinäisestä arkusta.
Entä mitä hopeaa näissä kahdeksassa toista arkussa oli?
Panttilainakonttorin hopeaa, jonka ranskalainen puolue kaupungista poistuessaan vei mukanaan.