Part 3
Tämä uutinen pani koko kaupungin riehahtamaan. Silloin virisi se merkillinen ääni, jonka kuulee kaikissa kapinoissa ja joka muistuttaa sekä tiikerin murinaa että käärmeen sihinää.
Avignonissa vallitsi yleensä niin huutava kurjuus, että kaikki olivat pantanneet jotakin.
Ja kun köyhä on pantannut vähänkin, luulee hän olevansa hukassa.
Rikas joutuu perikatoon menettäessään miljoonan, köyhä menettäessään vaatepahasen. Kaikki on suhteellista.
Oli lokakuun 16 päivä, sunnuntaiaamu. Kaikki lähiseudun talonpojat olivat tulleet kaupunkiin kuuntelemaan messua.
Siihen aikaan liikuttiin aseet mukana. Kaikki olivat siis aseissa.
Hetki oli siis valittu hyvin, yllätys taiten järjestetty.
Nyt ei ollut puhe ranskalaisesta tai ranskalaisvastaisesta puolueesta; nyt puhuttiin vain varkaista, jotka olivat tehneet saastaisen rikoksen, varastaneet köyhiltä!
Joukko ryntäsi kordelieerien kirkkoon: talonpojat, kaupunkilaiset, työläiset, jätkät, valkoiset, punaiset, kolmiväriset, kaikki huusivat, että valtuuston oli heti, viivyttelemättä, tehtävä heille tili ja lähetettävä sihteerinsä Lescuyer selvittämään asia.
Miksi kansan viha kohdistui erikoisesti Lescuyeriin?
Kukaan ei tiedä. Kun ihmiseltä väkivalloin riistetään henki, tapahtuu se usein kuin kohtalon määräyksestä.
Lescuyer raahattiin kirkkoon.
Hän oli paennut valtuustoon. Hänet tunnettiin ja pidätettiin — häntä ei pidätetty, vaan hänet työnnettiin nyrkiniskuin, potkuin ja kepinlyönnein kirkkoon.
Kirkossa tämä mies-poloinen, kalpeana, mutta kylmänä ja tyynenä, nousi saarnastuoliin ja ryhtyi puolustamaan itseään.
Se oli helppo tehtävä. Hänen olisi tarvinnut vain sanoa: »Avatkaa panttilainakonttori ja näyttäkää se kansalle, silloin näette, että kaikki esineet, jotka meidän syytetään vieneen kaupungista, ovat yhä tallella.»
Mutta hän aloitti sanomalla:
»Veljet, olen pitänyt vallankumousta välttämättömänä ja edistänyt sitä kaikin voimin...»
Mutta hänen ei sallittu jatkaa. Pelättiin liiaksi, että hän voisi vapautua syytöksestä.
Hirveä sihinä, terävä kuin mistral-vihuri, keskeytti hänet.
Muuan jätkä kapusi hänen taakseen saarnatuoliin ja sysäsi hänet väkijoukkoon.
Silloin panos räjähti. Hänet raahattiin alttarin ääreen.
Siellä piti tämä vallankumouksellinen surmattaman, jotta uhri olisi otollisempi neitsyt Maarialle, jonka nimessä tämä kaikki tehtiin.
Kuorissa Lescuyer, joka yhä oli elossa, riistäytyi murhamiesten käsistä ja pakeni erääseen kuorituoliin.
Muuan armelias käsi antoi hänelle paperin ja kynän. Hänen piti muka kirjoittaa, mitä hän ei ollut ehtinyt sanoa.
Odottamaton apu soi hänelle lyhyen hengähdystovin.
Muuan bretagnelainen aatelismies, joka Marseillenmatkallaan oli poikennut Avignoniin, tuli sattumalta kirkkoon. Poloinen uhri säälitti häntä. Rohkeasti ja itsepäisesti, kuten bretagnelainen ainakin, hän halusi pelastaa Lescuyerin. Pari kolme kertaa hän työnsi syrjään kepit ja puukot, jotka olivat iskemäisillään uhriin, ja huusi: »Miehet, lain nimessä! Miehet, kunnian nimessä! Miehet, ihmisyyden nimessä!»
Puukot ja sauvat kääntyivät nyt häneen, mutta puukkojen ja sauvojen uhallakin hän yhä suojasi Lescuyer-parkaa omalla ruumiillaan ja huusi: »Miehet, ihmisyyden nimessä!»
Lopulta joukko väsyi, kun se joutui näin kauan odottamaan saalistaan. Se tarttui aatelismieheen ja raahasi hänet ulos hirtettäväksi.
Mutta kolme miestä vapautti muukalaisen. He sanoivat:
»Lopettakaamme ensin Lescuyerin juttu! Tämän me kyllä saamme käsiimme myöhemmin!»
Joukko käsitti huomautuksen oikeaksi ja päästi bretagnelaisen. Hänet pakotettiin lähtemään kiireimmiten tiehensä. Hänen nimensä oli de Rosély.
Lescuyerillä ei ollut aikaa kirjoittaa, ja vaikkapa olisi ollutkin, ei hänen kirjoitustaan olisi luettu, sillä hälinä oli liian valtava.
Mutta melun kestäessä Lescuyer huomasi alttarin takana pienen oven. Jos hän pääsisi siitä livahtamaan, olisi hän kukaties pelastettu!
Hän syöksyi pystyyn, kun hänen luultiin olevan kauhuun menehtymäisillään.
Lescuyer pääsi ovelle asti. Murhaajat olivat hämmentyneet tästä äkillisestä pakoyrityksestä. Mutta alttarin juurella muuan silkinkutoja iski häntä sauvalla päähän niin voimakkaasti, että sauva katkesi.
Lescuyer tuupertui maahan kuin moukarilla isketty härkä,
Hän kierähti juuri sille paikalle, missä hänet tahdottiin uhrata — alttarin kupeelle.
Sillaikaa kun naiset raatelivat hänen huulensa riekaleiksi, koska ne olivat lausuneet herjaavat, vallankumoukselliset sanat: »Eläköön vapaus!» hyppelivät miehet hänen vatsallaan ja kivittivät häntä kuten ennen muinoin pyhä Stefanus oli kivitetty.
Verisin huulin Lescuyer voihki:
»Armoa, veljet! Ihmisyyden nimessä, sisaret, sallikaa minun kuolla!»
Hän pyysi liikaa. Hänet tuomittiin elämään kuolemantuskissa, joita jatkui iltaan asti. Mies-poloinen sai tyhjentää pohjaan asti kuoleman katkeran kalkin!
Tällaiset uutiset saapuivat lakiasäätävään kansalliskokoukseen vastaukseksi Fauchetin ihmisystävälliseen ehdotukseen.
Seuraavana päivänä saapui tosin toisenlainen uutinen.
Duprat ja Jourdan olivat saaneet kuulla, mitä kirkossa oli tapahtunut.
Kuinka he saisivat koolle hajaantuneet miehensä?
Duprat keksi keinon: piti soittaa sitä kuuluisaa hopeakelloa, joka pantiin heläjämään vain kahdessa tilaisuudessa, paavia vihittäessä ja — hänen kuollessaan. Sen kellon ääni oli omituinen, salaperäinen ja harvoin kuultu.
Kellon kumahtelu vaikutti kahdella vastakkaisella tavalla.
Se hyydytti paavilaisten sydämet ja rohkaisi vallankumouksellisten mielet.
Tämän tuntematonta vaaraa uhkuvan läppäilyn kuullessaan maaseutulaiset lähtivät kaupungista ja pakenivat kukin omalle konnulleen.
Hopeakellon soidessa Jourdan sai koolle arviolta kolmesataa miestä. Hän valtasi kaupungin portit ja sijoitti sataviisikymmentä miestä vartioimaan niitä. Sadanviidenkymmenen miehen etunenässä hän samosi kordelierien kirkolle päin.
Hänellä oli mukana kaksi tykkiä. Hän suuntasi ne joukkoon päin, laukaisi ja surmasi umpimähkään.
Sitten hän astui kirkkoon.
Kirkko oli autio. Lescuyer korisi neitsyt Maarian jalkojen juuressa. Pyhä neitsyt, joka oli tehnyt niin monta ihmettä, ei ollut suvainnut ojentaa jumalallista kättänsä pelastaakseen onnettoman miehen.
Olisi voinut sanoa, ettei Lescuyer voinut kuolla. Verinen kasa, joka oli yhtä ainoaa haavaa, oli tarrautunut elämään.
Sellaisena häntä kannettiin katuja pitkin. Kaikkialla, missä tämä saattue kulki, ihmiset sulkivat ikkunansa ja huusivat:
»Minä en ollut kirkossa!»
Jourdan ja hänen sataviisikymmentä miestänsä voivat tehdä Avignonille ja sen kolmellekymmenelle tuhannelle asukkaalle mitä halusivat: niin oli kauhu lamauttanut kaikkien mielet.
Ja he tekivät pienoiskoossa samaa, mitä Marat ja Panis sittemmin Pariisissa syyskuun 2 päivänä.
Lukija saa myöhemmin selville, miksi sanomme Marat ja Panis emmekä Danton.
Seitsemän- tai kahdeksankymmentä onnetonta kaupunkilaista surmattiin. Heidät syöstiin Glacière-tornin paavillisista salaluukuista jokeen.
_Trouillas-tornista_, kuten sen nimi oli Avignonissa.
Tällainen uutinen siis saapui Pariisiin. Tämä hirveä kosto sai unohtamaan Lescuyerin kuoleman.
Katsokaamme nyt, mitä tekivät emigrantit, joita Brissot oli puolustanut ja joille hän halusi avata kaikki Ranskan portit.
He sovittivat Itävallan ja Preussin keskinäiset välit ja tekivät näistä kahdesta perivihollisesta ystävyksiä.
He saivat aikaan, että Venäjä kielsi lähettiläämme esiintymästä Pietarin kaduilla ja lähetti oman edustajansa Koblenziin pakolaisten hoviin.
Heidän toimestaan Bern rankaisi erästä Sveitsin kaupunkia, jossa oli laulettu vallankumouslaulua »Käy päinsä».
Heidän työtään oli, että Geneve, Rousseaun syntymäkaupunki — Rousseaun, joka oli tehnyt niin paljon Ranskassa paraikaa toteutettavan vallankumouksen hyväksi — suuntasi tykkinsä Ranskaa vastaan.
Heidän yllytyksestään Liègen piispa kieltäytyi ottamasta vastaan Ranskan lähettilästä.
Hallitsijat tekivät tosin omastakin aloitteestaan monenlaista.
Venäjä ja Ruotsi lähettivät Ludvig XVI:lle avaamattomina takaisin ne kirjelmät, joissa hän ilmoitti hyväksyneensä hallitusmuodon.
Espanja ei ottanut niitä edes vastaan ja luovutti inkvisitsiolle erään ranskalaisen, joka pelastui kidutuspenkistä vain itsemurhalla.
Venetsia viskasi San Marcon torille ruumiina miehen, joka kymmen-neuvoston määräyksestä oli kuristettu e eilisenä yönä. Ruumiin rintaan oli kiinnitetty lappu, johon oli kirjoitettu: »Surmattu vapaamuurarina...»
Itävallan keisari ja Preussin kuningas kyllä vastasivat, mutta vastasivat uhkauksin.
»Me haluamme», sanoivat he, »että ryhdytään välttämättömiin toimenpiteihin, jotta voitaisiin ehkäistä tapahtumat, jotka ennustavat näin surullista tulevaisuutta.
Vendéessa ja etelässä oli siis kansalaissota, ja ulkomaisen sodan uhka vaani kaikkialla.
Ja sitten kuului Atlantin takaa huuto, että kokonaisen saaren asujamisto murhataan.
Mitä siis tapahtui lännessä? Keitä olivat ne mustat orjat, jotka väsyneinä saamiinsa lyönteihin ryhtyivät itse surmaamaan?
San Domingon Neekerit olivat alkaneet verisesti kostaa.
Kuinka asiat olivat kehittyneet sille kannalle?
Parilla sanalla — ei niin lavertelevasti kuin Avignonin juttua esittäessämme, sillä Avignonin jutussa innostuimme — parilla sanalla aiomme sen selittää.
Perustuslakia säätävä kansalliskokous oli luvannut Neekereille vapauden.
Ogé, muuan nuori mulatti, niitä uljaita, palavia ja uhrautuvia luonteita, joita olen tuntenut niin monta, [Tekijän isä, vallankumoussodan »väkevä kenraali» oli mulatti. ‒ _Suom._] oli purjehtinut meren yli viemään vapauttavaa sanaa, juuri kun se oli lausuttu.
Vaikkei päätöksestä ollutkaan vielä saapunut virallista ilmoitusta, vaati hän innoissaan saaren käskynhaltijaa julkaisemaan sen heti.
Käskynhaltija määräsi Ogén vangittavaksi. Ogé pakeni saaren espanjalaiselle puolelle.
Espanjan viranomaiset — mehän tiedämme, millä silmällä Espanja katseli vallankumousta — luovuttivat hänet kuvernöörille, ja hänet teilattiin.
Valkoinen kauhu seurasi hänen rangaistustaan. Hänellä arveltiin olleen paljon rikostovereita saarella. Tilanomistajat ryhtyivät tuomitsemaan, ja teloitusten lukumäärä kasvoi suunnattomaksi.
Sitten eräänä yönä nousi kuusikymmentätuhatta Neekeriä kapinaan. Valkoiset heräsivät, valtavaan tulipaloon, joka tuhosi viljelykset.
Viikkoa myöhemmin tulipalo sammutettiin vereen.
Mitä teki Ranska, salamanteri-parka, jota tuli kaikilta tahoilta ahdisti?
IV
Sota
Emigrantteja koskevassa kauniissa ja voimakkaassa puheessaan Brissot oli selvästi osoittanut hallitsijain aikeet ja sen kuolintavan, jonka nämä olivat varanneet vallankumoukselle.
Tapettaisiinko se? Ei, vaan se tukahdutettaisiin.
Kuvailtuaan tätä eurooppalaista valtayhtymää ja esitettyään hallitsijat, joista toiset miekka kädessä avoimesti pystyttelivät vihan lippua ja toiset peittivät kasvonsa ulkokultaisuuden naamariin, kunnes voisivat poistaa sen silmiltään, hän huudahti:
»Hyvä on! Me emme ainoastaan ota vastaan ylimyksellisen Euroopan haastetta, vaan ehätämme sen edelle. Älkäämme odotelko, että kimppuumme hyökätään, vaan hyökätkäämme itse!»
Puhujan huudahdusta tervehdittiin suunnattomilla suosionosoituksilla.
Täten Brissot, pikemminkin vaiston kuin neron miehenä, oli vastannut siihen pyhään ajatukseen, siihen uhrautumisen ajatukseen, joka oli vallinnut vuoden 1791 vaaleissa — sodan ajatukseen.
Kysymys ei ollut siitä itsekkäästä sodasta, jonka joku hirmuvaltias julistaa kostaakseen valtaistuintaan, nimeään tai jonkun liittolaisensa nimeä kohdanneen herjauksen tai liittääkseen jonkun valloitetun maakunnan omaan kuningas- tai keisarikuntaansa, vaan sodasta, joka tuo mukanaan elämän lehahduksen, sodasta, jonka vaskiset torventörähdykset kuuluttavat kaikkialle. »Nouskaa te, jotka haluatte olla vapaita; me tuomme teille vapauden!»
Ja maailma alkoi tosiaankin kuulla eräänlaista voimakasta mutinaa, joka yltyi ja paisui kuin tulvivan vuoksilaineen pauhu.
Tämä mutina oli kolmenkymmenen miljoonan ihmisäänen kohua. Äänet eivät puhuneet vielä, ne vain kuiskailivat. Sen kuiskailun Brissot oli tulkinnut sanoilla: »Älkäämme odotelko, että kimppuumme hyökätään, vaan hyökätkäämme itse!»
Hetkellä, jolloin näitä uhkaavia sanoja tervehdittiin yksimielisillä suosionosoituksilla, Ranska oli voimakas. Se ei ainoastaan pystynyt hyökkäämään; sen tuli myöskin voittaa.
Kertomus Vendéen tapahtumista, Avignonin verilöylyistä, Euroopan herjauksista vaikutti lakiasäätävään kansalliskokoukseen kuin ukonjyrähdys. Kuten on nähty, Brissot oli lokakuun 20 päivänä tyytynyt vaatimaan emigranttiomaisuuden verottamista; lokakuun 25 päivänä Condorcet vaati heidän omaisuutensa takavarikoitavaksi ja heiltä itseltään kansalaisvalaa. — Kansalaisvalaa miehiltä, jotka elivät Ranskan rajojen ulkopuolella ja olivat aseistautuneet Ranskaa vastaan!
Kaksi edustajaa puhkesi puhumaan. Toisesta tuli tämän uuden kansalliskokouksen Barnave, toisesta sen Mirabeau: Vergniaud ja Isnard.
Vergniaud, niitä runollisia, lempeitä, miellyttäviä luonteita, joita vallankumoukset tuovat esille, oli syntynyt viljavassa Limogesissa. Hän oli lauhkea, hidas, hempeä pikemminkin kuin intohimoinen. Turgot, Limousinin intendentti, oli huomannut hänen synnynnäisen lahjakkuutensa ja lähettänyt hänet Bordeauxin kouluihin. Hänen sanansa eivät olleet niin kärkeviä ja nasevia kuin Mirabeaun, mutta vaikka niissä olikin kreikkalaista leimaa ja liiaksi mytologisia käänteitä, vaikuttivat ne vähemmän moninaisilta ja saivarteleviita kuin Barnaven sanat. Hänen kaunopuheisuutensa elävänä, vaikuttavana puolena oli siinä alati väräjävä ihmisyystunne. Kansalliskokouksessa, parvekeyleisön tulisten ja ylevien vihanpurkausten keskelläkin, hän korotti äänensä luonnon tai säälin hyväksi. Ärtyisän, kuohahtelevan, kiistanhaluisen puolueen johtajana hän arvosteli tilannetta tyynesti ja arvokkaasti silloinkin, kun se näytti kuolemaa uhkaavalta. Vastustajat sanoivat häntä epäröiväksi, pehmeäksi, saamattomaksi ja kysyivät, missä oli hänen sielunsa, joka tuntui harhailevan jossakin muualla. He olivat oikeassa. Hänen sielunsa asusti hänessä vain milloin hän ponnistellen sai sen kahlehdituksi rintaansa. Hänen sielunsa asusti eräässä naisessa, jonka nimi oli hänen huulillaan, jonka kuvaa hänen silmänsä heijastivat; se värähteli kauniin, hyvän, ihastuttavan Candeillen harpun kielissä.
Isnard — päinvastoin kuin Vergniaud, joka tavallaan oli kuin kansalliskokouksen rauha — edusti sen vihaa. Hän oli syntynyt Grassessa, tuoksujen ja mistral-tuulen seudulla, ja hänen vihansa purkautui yhtä väkivaltaisesti ja äkkiä kuin se ilmojen jättituuli, joka samalla henkäisyllään kumoo kalliot ja riipoo ruusut. Hänen tuntematon äänensä räjähti kansalliskokouksessa kuin ensimmäisten kesämyrskyjen odottamaton ukkonen. Kuullessaan tämän äänen ensimmäisen soinnun koko kansalliskokous säpsähti, hajamielisimmätkin kohottivat päätänsä, ja kaikki olivat valmiit sanomaan väristen kuin Kain Jumalan äänen kuullessaan: »Minulleko sinä puhut, Herra?»
Joku keskeytti hänet.
»Minä kysyn», huudahti hän, »kansalliskokoukselta, Ranskalta, maailmalta — ja teiltä, hyvä herra...
Ja hän osoitti keskeyttäjää.
»Minä kysyn, onko ketään, joka vilpittömin mielin ja omantuntonsa mukaan voi väittää, etteivät maanpakolaisprinssit vehkeilisi isänmaata vastaan... Kysyn edelleen, onko tässä kokouksessa ketään, joka tohtii väittää, ettei kavaltajaa ole pantava mitä pikimmin syytteeseen, vainottava ja rangaistava.»
— Jos on joku sellainen, nouskoon hän esille!
* * * * *
— Teille on sanottu, että suvaitsevaisuus on voiman velvollisuus ja että eräät vallat riisuvat aseitaan. Mutta minä sanon teille, että pitää valvoa, etteivät despotismi ja aristokratia ole kuolleet tai nukuksissa ja että jos kansat hetkeksikin unohtavat, ne heräävät kahlehdittuina. Rikoksista on raskain se, joka pyrkii palauttamaan ihmisen orjuuteen. Jos taivaan salama olisi ihmisen hallussa, olisi sen isku suunnattava niihin, jotka ahdistavat kansojen vapautta!»
Ensimmäistä kertaa kuultiin tällaisia sanoja. Tämä raisu kaunopuheisuus tempasi mukaansa kaikki, niinkuin alppien lumivyöry vie mukanaan puut, karjat, paimenet ja talot.
Samassa istunnossa päätettiin:
»Ellei Louis Stanislas Xavier, Ranskan prinssi, palaa maahan kahden kuukauden kuluessa, menettää hän hallitsijaoikeutensa.»
Marraskuun 8 päivänä päätettiin:
»Elleivät emigrantit palaa maahan ennen tammikuun 1 päivää, julistetaan heidät vikapäiksi vehkeilyyn, määrätään vangittaviksi ja tuomitaan kuolemaan.»
Marraskuun 29 päivänä tuli pappien vuoro.
»Kansalaisvala on vannottava viikon kuluessa.
»Niitä, jotka kieltäytyvät vannomasta, pidetään kapinallisina, ja heidät pannaan viranomaisten vartioitaviksi.
»Jos he oleskelevat seurakunnassa, jossa ilmenee uskonnollisia häiriöitä, voi departementin johto karkoittaa heidät heidän kotiseudultaan.
»Elleivät he tottele, pidettäköön heitä vankilassa korkeintaan vuosi; jos he yllyttävät tottelemattomuuteen, kaksi vuotta.
Seurakunta, jossa on turvauduttava aseellisen voiman apuun, suorittakoon siitä koituvat kustannukset.
»Kirkkoja käytetään jumalanpalvelukseen, jonka hoitajat valtio palkkaa; tarpeettomat kirkot voidaan myydä jonkun toisen uskonnonmuodon harrastajille, ei kuitenkaan niille, jotka kieltäytyvät vannomasta valaa.
»Kuntien viranomaiset lähettävät departementeille ja nämä vuorostaan lakiasäätävälle kansalliskokoukselle luettelon papeista, jotka ovat vannoneet ja jättäneet vannomatta valan, ynnä huomautukset pappien keskinäisistä suhteista ja heidän suhteistaan emigrantteihin, jotta kansalliskokous voisi puuttua keinoihin kapinan tukahduttamiseksi.
»Kansalliskokous pitää kelpo tekona hyviä kirjoituksia, jotka voivat valaista maaseudun asukkaille n.s. uskonnollisia kysymyksiä; se on valmis painattamaan ne ja palkitsemaan niiden sepittäjät.»
Olemme maininneet, mitä oli tullut edellisen kansalliskokouksen jäsenistä, ja niinikään osoittaneet, mitä varten feuillantti-kerho oli perustettu.
Sen henki oli täydellisesti sopusoinnussa Pariisin deparmentin hengen kanssa.
Se oli Barnaven, Lafayetten, Lamethin, Duportin, Baillyn henki — Baillyn, joka yhä oli pormestari, mutta pian lakkaisi olemasta.
Pappeja koskevaa asetusta he sanoivat »asetukseksi, joka soti kansan omaatuntoa vastaan», ja emigrantteihin tähdättyä päätöstä he pitivät »asetuksena, joka soti sukusiitosta vastaan», keinona, jolla koetettiin käyttää kuninkaan valtaa.
Feullantti-kerho valmisti ja Pariisin johto allekirjoitti näiden kahden päätöksen johdosta vastalauseen, jossa Ludvig XVI:tta pyydettiin panemaan kieltonsa pappeja koskevaa asetusta vastaan.
Kuten muistettaneen, perustuslaki varasi Ludvig XVI:lle tämän _veto_-oikeuden.
Kuka varmensi nimellään tämän vastalauseen? Mies, joka ensimmäisenä oli hyökännyt papiston kimppuun, Mefistofeles, joka sorkkajalallaan oli murtanut jään, Talleyrand! Mies, joka »suurennuslasi-diplomatiallaan» ei aina nähnyt kyllin selvästi vallankumouksen eri asteita.
Huhu kuninkaan _veto_-aikeista levisi ennakkotietona.
Kordelierit lähettivät tuleen Camille Desmoulinsin, vallankumouksen keihäsmiehen, joka oli alati valmis sinkoamaan peitsensä maaliin.
Hän esitti nyt oman anomuksensa.
Mutta koska hän oli avuton änkyttäjä, milloin hän yritti puhua, antoi hän sen Fauchetin luettavaksi.
Kun Fauchet sen luki, taputettiin sille käsiä ensimmäisestä lauseesta loppuun asti.
Vaikeata olisi käsitellä tätä asiaa ivallisemmin ja ytimekkäämmin.
»Emme valita», sanoi Robespierren koulutoveri ja Dantonin ystävä, »emme valita perustuslakia, joka hyväksyy _veto_-oikeuden, emmekä kuningasta, joka turvautuu siihen; muistamme vain suuren valtiomiehen, Machiavellin, esittämän johtolauseen: 'Jos ruhtinaan tulisi luopua yksinvallasta, olisi kansa liian kohtuuton, liian julma pitäessään pahana, että hän hangoittelisi itsepintaisesti yleistä mielipidettä vastaan, koska on vaikeata ja luonnonvastaista pudota vapaaehtoisesti niin korkealta'.
— Tämän totuuden tajuten ja ottaen esimerkiksi itse Jumalan, jonka käskyt eivät ole mahdottomia, emme milloinkaan vaadi entiseltä valtiaalta, että hän rakastaisi kansan yliherruutta, mikä on hänelle mahdotonta, emmekä pidä pahana, että hän esittää kieltonsa nimenomaan kaikkein parhaita säädöksiä vastaan.»
Kuten on mainittu, kansalliskokous taputti käsiä, hyväksyi anomuksen ja päätti merkityttää sen pöytäkirjaan ja lähettää pöytäkirjan otteet departementteihin.
Illalla oli feuillantti-kerhossa mieltenkuohu.
Monet kerhon jäsenistä, jotka olivat samalla edustajia lakiasäätävässä kansalliskokouksessa, olivat olleet poissa äskenmainitusta istunnosta.
Nämä poissaolleet hyökkäsivät seuraavana päivänä kansalliskokoukseen. Heitä oli kaksisataa kuusikymmentä.
Edellisen päivän asetus kumottiin parvekeyleisön hoilatessa ja viheltäessä.
Näin syttyi taistelu kansalliskokouksen ja kerhon kesken. Siitä lähtien feuillantit nojautuivat yhä enemmän jakobiineihin, joita edusti Robespierre, ja Dantonin edustamiin kordeliereihin.
Dantonin kansansuosio olikin kasvamaan päin. Hänen valtava päänsä alkoi kohota joukon yläpuolelle. Adamastor-jättiläisen lailla hän suureni kuninkuuden edessä ja virkkoi sille: »Varo! Meri, jolla purjehdit, on nimeltään Myrskyjen meri!»
Ja sitten kuningatar tuli äkkiä jakobiinien avuksi feuillantteja vastaan.
Marie-Antoinetten viha tehosi vallankumoukseen niinkuin rakeet ja vihurit Atlanttiin.
Hän vihasi Lafayettea, sitä miestä, joka oli pelastanut hänet lokakuun 6 päivänä ja menettänyt kansansuosionsa hovin takia heinäkuun 17:ntenä.
Lafaytte pyrki Pariisin pormestariksi Baillyn jälkeen sensijaan että olisi auttanut Lafayettea kuningatar pani omituisen sokeana kuningasmieliset äänestämään Pétionia, karkeaa matkatoveria Varennesista palattaessa!
Joulukuun 19 päivänä kuningas saapui kansalliskokoukseen esittämään kieltonsa pappeja koskevan asetuksen johdosta.
Edellisenä iltana oli jakobiini-kerhossa sattunut vakava mielenosoitus.
Muuan Neuchatelista kotoisin oleva sveitsiläinen Virchaux, sama mies, joka Mars-kentällä oli kirjoittanut tasavaltaa vaativan anomuksen, oli tarjonnut kerholle damaski-säilää; se oli taottu sitä kenraalia varten, joka ensimmäisenä voittaisi vapauden viholliset.
Isnard oli saapuvilla. Hän otti nuoren tasavaltalaisen miekan, paljasti sen, viskasi aseen puhujalavalle ja huudahti:
»Katsokaa, tuossa on tuomioenkelin miekka! Se voittaa! Ranska karjaisee sotahuudon, ja kansat vastaavat. Sotilaat peittävät maan, ja vapauden viholliset pyyhkäistään ihmisten luettelosta!»
Hesekiel ei olisi voinut ennustaa paremmin.
Paljastettua miekkaa ei pantaisi tuppeen takaisin. Kaksoissota oli julistettu: sisäinen ja ulkomainen.
Neuchatelista kotoisin olleen tasavaltalaisen säilä iskisi ensin Ranskan kuninkaaseen ja Ranskan kuninkaan jälkeen muihin kuninkaihin.
V
Rouva de Staëlin mieleinen ministeri
Gilbert ei ollut nähnyt kuningatarta sen päivän jälkeen, jolloin tämä oli pyytänyt häntä odottamaan hetken hänen työhuoneessaan ja poistunut kuulemaan poliittista ohjetta, jonka herra de Breteuil oli tuonut Wienistä ja jonka sanamuoto kuului näin:
»Tehtävä Barnavelle samaa, mitä Mirabeaullekin: voitettava aikaa, vannottava vala perustuslaille, noudatettava sitä kirjaimellisesti, jotta voitaisiin osoittaa sen mahdottomuus. Ranska jäähtyy ja ikävystyy, ranskalaiset ovat löyhää joukkoa. Tulee jokin uusi tuulahdus, ja vapaus unohtuu. Mutta ellei vapaus unohdu, on sentään voitettu yksi vuosi. Ja vuoden perästä olemme valmiit sotaan.»
Kuusi kuukautta oli vierähtänyt siitä päivästä. Vapaus ei suinkaan ollut unohtunut, ja ulkomaiset hallitsijat valmistuivat ilmeisesti täyttämään lupauksensa ja ryhtymään sotaan.
Gilbert hämmästyi, kun kuninkaan kamaripalvelija astui eräänä aamuna hänen huoneeseensa.
Hän arveli ensin, että kuningas oli sairastunut ja lähettänyt noutamaan häntä. Mutta kamaripalvelija rauhoitti häntä ilmoitti, että häntä odotettiin linnaan.
Gilbert kysyi, kuka häntä odotteli, mutta kamaripalvelija, joka epäilemättä oli saanut selvät ohjeet, sanoi vain:
»Teitä odotetaan linnaan.»