Part 1

MARSELJEESI

Romaani Ranskan vallankumouksesta

Kirj.

ALEXANDRA DUMAS

Ranskankielestä suomentanut

Urho Kivimäki

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1926.

SISÄLLYS:

I. Billot kansanedustajana II. Uusi kansalliskokous III. Ranska ja ulkomaat IV. Sota V. Rouva de Staëlin mieleinen ministeri VI. Dumouriez VII. Verhon takana VIII. Punainen myssy IX. Ulkona ja sisällä X. Guéuégaud-katu ja Tuileriein palatsi XI. Kuninkaan kielto-oikeus XII. Tilaisuus XIII. Herttua de La Vauguyonin oppilas XIV. Charentonin salainen kokous XV. Kesäkuun 20 päivä XVI. Kuningas huomaa, että eräissä tilanteissa voi panna päähänsä punaisen myssyn, vaikkei olekaan jakobiini XVII. Vastavaikutus XVIII. Vergniaud valmistautuu puhumaan XIX. Vergniaud puhuu XX. Bastiljin valtauksen kolmas vuosipäivä XXI. Isänmaa on vaarassa XXII. Marseljeesi XXIII. Barbirouxin viisisataa marseillelaista XXIV. Miksei kuningatar halunnut paeta XXV. Elokuun 10 päivän aatto XXVI. Lahjukset XXVII. Billotin testamentti XXVIII. Kello kolmesta kuuteen aamulla XXIX. Kello kuudesta yhdeksään aamulla XXX. Kello yhdeksästä yhteentoista XXXI. Charnyn kohtalo XXXII. Kello kahdestatoista kolmeen. XXXIII. Kello kolmesta kuuteen

I

Billot kansanedustajaksi

Vastikään kertomamme tapahtumat olivat vaikuttaneet voimakkaasti, ei ainoastaan Villers-Cotteretsin asukkaihin, vaan myöskin lähitienoon kylien tilanhoitajiin. [Romaani on suoranaista jatkoa _Kansanmiehelle_.]

Tilanhoitajilla on mahtava valta kansanedustajia valittaessa. Heidän palveluksessaan on kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä päivätyöläistä, ja vaikka äänestys olikin siihen aikaan kaksiasteinen, olivat vaalit silti täydellisesti _maaseudun_ varassa.

Billotia hyvästellessään ja puristaessaan tukevasti hänen kättänsä jokainen oli sanonut seuraavat mutkattomat sanat:

»Ole levollinen!»

Ja levollisin mielin Billot oli palannutkin maatilalleen, sillä ensimmäistä kertaa hän huomasi saavansa hyvän keinon kostaakseen aatelistolle ja kuninkuudelle kaiken pahan, mitä nämä olivat hänelle tehneet.

Billotissa oli vallalla tunne eikä harkinta, ja hänen kostonhalunsa oli yhtä sokea kuin ne iskut, jotka hän oli saanut.

Hän palasi maatilalleen lausumatta sanaakaan Catherinesta. Kukaan ei voinut sanoa, tiesikö hän tyttärensä käväisseen maatilalla. Yhteen vuoteen hän ei ollut kertaakaan maininnut Catherinen nimeä. Hänen tyttärensä oli hänelle kuin vainaja.

Niin ei ollut laita Pitoun. Tämä kultainen sydän oli syvästi murheissaan, kun Catherine ei voinut häntä rakastaa. Mutta Isidoria katsellessaan ja verratessaan itseään komeaan, nuoreen mieheen hän oli käsittänyt täydellisesti, että Catherine rakasti aatelismiestä eikä häntä.

Hän oli kadehtinut Isidoria, mutta ei ollut siitä kantanut kaunaa Catherinelle. Päinvastoin hän oli aina rakastanut Pillotin tytärtä syvästi, ehdottoman uhrautuvasti.

Valehtelisimme, jos sanoisimme tämän alttiuden olleen tykkänään vailla tuskia. Mutta ne tuskatkin, jotka raastoivat Pitoun sydäntä joka kerta kun Catherine antoi lemmitylleen uuden todistuksen rakkaudestaan, osoittivat nuorukaissydämen ehtymätöntä hyvyyttä.

Kun Isidor oli surmattu Varennesissa, oli Pitou tuntenut mitä syvintä sääliä Catherinea kohtaan. Päinvastoin kuin Billot hän antoi täyden tunnustuksen nuorelle aatelismiehelle ja muisteli, mitä kaunista, hyvää ja jaloa oli ollut miehessä, joka tietämättään oli joutunut hänen kilpailijakseen.

Siitä seurasi, minkä jo tiedämmekin: ei ainoastaan että Pitou rakasti masentunutta ja surupukuista Catherinea kenties enemmän kuin oli rakastanut iloista ja mielistelynhaluista Catherinea, vaan lisäksi, mikä tuntunee mahdottomalta, hän oli oppinut rakastamaan pikku Isidoria yhtä paljon kuin äitiäkin.

Ei siis ihmeteltäne, että sanottuaan hyvästi Billotille ja muille Pitou ei palannutkaan maatilalle, vaan lähti Haramontin suunnalle.

Pitoun katoamisiin ja äkillisiin ilmestymisiin oli muuten totuttu, ettei kukaan ollut huolissaan hänen poistumisistaan, vaikka hän kansalliskaartin kapteenina olikin kylän arvohenkilöitä. Kun hän oli kateissa, kuiskailtiin:

»Kenraali Lafayette on kutsuttanut Pitoun puheilleen.»

Ja näin oli sanottu kaikki.

Pitoun palattua häneltä udeltiin pääkaupungin uutisia. Ja kun Pitou, Gilbertin välityksellä, tiesi kertoa vereksimmät ja luotettavimmat uutiset ja kun muutamia päiviä myöhemmin Pitoun ennustukset toteutuivat, luotettiin häneen edelleenkin sokeasti sekä kapteenina että profeettana.

Gilbert puolestaan tunsi Pitoun jalon ja uhrautuvan luonteen. Hän tiesi voivansa tarpeen vaatiessa uskoa tälle nuorukaiselle elämänsä, Sébastienin elämän, aarteen, tehtävän, lyhyesti kaikki, mikä voidaan jättää vilpittömän ja voimakkaan miehen huomaan. Pitoun käväistessä Pariisissa Gilbert kysyi häneltä aina, tarvitsiko hän jotakin. Se ei millään lailla hämmentänyt Pitouta. Hän vastasi miltei aina: »En tarvitse mitään, herra Gilbert.» Se ei silti estänyt Gilbertiä antamasta hänelle muutamia louisdoreja, jotka Pitou pisti taskuunsa.

Muutama kultaraha, eräiden sivutulojen ja Orleansin herttuan metsästä hankittujen luontaisansioiden ohella, merkitsi Pitoulle kokonaista omaisuutta. Eikä hän ollutkaan kuluttanut kultarahojaan loppuun, kun Gilbert hänet tavatessaan uudella kourallisella täytti hänen taskunsa.

Ei siis kummasteltane, että silloisessa mielentilassaan Pitou sanoi Billotille nopeat hyvästit ja riensi katsomaan, kuinka Catherine ja pikku Isidor jaksoivat.

Matkalla Haramontiin hänen oli sivuutettava Clouis-kallio. Sadan askelen päässä ukko Clouisin majasta hän tapasi sen isännän, joka oli matkalla kotiinsa, jänis metsästysrepussaan.

Nyt oli näet hänen jänispäivänsä.

Muutamin sanoin ukko Clouis kertoi Pitoulle, että Catherine oli tullut pyytämään entistä tyyssijaansa asunnokseen ja että hän oli sen heti luovuttanut tyttö-rukalle. Poloinen Catherine oli itkenyt haikeasti astuessaan huoneeseen, missä hänestä oli tullut äiti ja missä Isidor oli antanut hänelle niin hellät todistukset rakkaudestaan.

Mutta kaikessa tässä surussa oli jotakin suloista. Ken on kokenut suurta surua, tietää, että julmia ovat ne hetket, jolloin kyynelet eivät pääse vuotamaan, ja onnellisia, suloisia ne hetket, jolloin kyynellähteet uudelleen hersyvät.

Astuessaan majan kynnykselle Pitou näki Catherinen istuvan vuoteensa laidalla, posket kosteina, lapsi sylissä.

Pitoun huomatessaan Catherine laski lapsen polvilleen ja kurkotti molemmat kätensä ynnä otsansa nuorukaiselle. Ylen iloisena Pitou tarttui hänen käsiinsä ja suuteli hänen otsaansa. Lapsi oli hetken ajan suojassa holvikaaren alla, jonka muodostivat nämä toisiinsa liittyneet kädet ja äidin otsalle painuneet Pitoun huulet.

Sitten Pitou polvistui Catherinen eteen, suuteli lapsen kätösiä ja sanoi:

»Ah, neiti Catherine, olkaa levollinen! Minä olen rikas, herra Isidorilta ei tule puuttumaan mitään!»

Pitoulla oli viisitoista louisdoria. Sitä hän nimitti rikkaudeksi.

Catherine, joka oli sydämeltään ja sielultaan hyvä, osasi panna arvoa kaikelle, mikä oli hyvää.

»Kiitos, herra Pitou», sanoi hän, »uskon teitä ja olen onnellinen voidessani luottaa teihin, sillä te olette ainoa ystäväni. Jos te hylkäätte meidät, olemme maailmassa ypö yksin. Mutta te ette hylkää meitä milloinkaan, ettehän?»

»Voi, rakas neiti», sanoi Pitou nyyhkyttäen, »älkää puhuko minulle sellaisista asioista! Te saatte minut itkemään sydämen kyyneliä!»

»Olen väärässä», huudahti Catherine, »olen väärässä... suokaa anteeksi!»

»Ei, ei, olette ihan oikeassa», vakuutti Pitou. »Minä päinvastoin olen hupsu itkiessäni näin.»

»Herra Pitou», sanoi Catherine, »kaipaan ulkoilmaa. Tarjotkaa minulle käsivartenne ja menkäämme hetkeksi kävelemään isojen puiden alle... Luulen sen virkistävän minua.»

»Minua myöskin, hyvä neiti», lisäsi Pitou, »sillä pelkään tukehtuvani».

Lapsi puolestaan ei kaivannut ulkoilmaa. Se oli juurikään saanut runsaan ravinnon äidin rinnoista ja kaipasi nyt vain unta.

Catherine nukutti sen vuoteelle ja tarttui Pitoun käsivarteen.

Viittä minuuttia myöhemmin he olivat metsän jyhkeiden puiden varjostossa, siinä komeassa temppelissä, jonka Herra on rakentanut luonnolle, jumalaiselle, ikuiselle tyttärelleen.

Tällä kävelymatkalla, jolloin Catherine nojasi hänen käsivarteensa, Pitou tuli tahtomattaan muistelleeksi sitä kävelyretkeä, jolloin hän kaksi ja puoli vuotta sitten, helluntaipäivänä, oli vienyt Catherinen tanssisaliin ja nähnyt suureksi mielihaikeakseen Isidorin tanssivan hänen kanssaan.

Kuinka paljon olikaan tapahtunut näinä kahtena vuotena! Olematta Voltairen tai Rousseaun kaltainen ajattelija Pitou oivalsi, että hän ja Catherine olivat vain hiukkasia tässä tapahtumien ryöpyssä.

Mutta näillä vähäpätöisillä hiukkasillakin oli omat ilonsa ja murheensa, kuten isoisilla, kuten ruhtinailla, kuten kuninkaalla, kuten kuningattarella. Sama mylly, joka kohtalon käyntiin panemana rusensi kruunut ja jauhoi valtaistuimet tomuksi, oli rusentanut ja jauhanut tomuksi Catherinen onnen, ikäänkuin hän olisi istunut valtaistuimella ja pitänyt kruunua päässänsä.

Näiden kahden vuoden aikana se vallankumous, jossa Pitou tietämättään oli ollut niin tarmokkaasti mukana, oli vaikuttanut hänen asemassaan seuraavanlaisen muutoksen.

Kaksi ja puoli vuotta sitten Pitou oli pieni, poloinen maalaispoika, jonka täti Angélique oli karkoittanut luotansa, jonka Billot oli ottanut taloonsa ja Catherine suojelukseensa ja joka oli uhrattu Isidorin hyväksi.

Tänään Pitou merkitsi valtaa. Hänellä oli sapeli kupeella ja olkalaput, ja häntä nimitettiin kapteeniksi. Isidor oli surmattu, ja hän, Pitou, oli nyt Catherinen ja pikku lapsen suojelija.

Dantonilta kysyi kerran joku: »Mikä on vallankumouksenne päämäärä?» Danton vastasi: »Alentaa ne, jotka ovat ylhäällä, ja ylentää ne, jotka ovat alhaalla!» Tämä vastaus oli tarkan täsmällinen, ainakin Pitoun vaiheihin nähden.

Mutta vaikka tämänsuuntaiset ajatukset myllersivätkin Pitoun aivoissa, ei tämä jalo, kaino nuorukainen millään lailla vedonnut asemaansa, vaan, kuten olemme nähneet rukoili polvistuneena Catherinelta lupaa saada suojata häntä ja hänen lastansa.

Catherine puolestaan, kuten kaikki kärsivät sydämet, osasi arvioida asiat hienommin surunsa kuin ilonsa päivinä. Pitousta, joka Catherinen onnen aikoina oli ollut vain vähäpätöinen, kiltti nuori poika, oli nyt tullut se verraton mies, jollainen hän todella olikin, hyvä, vilpitön, uhrautuva ystävä. Siitä johtui, että kun nuori nainen oli onneton ja tarvitsi ystävää, hän oivalsi, että Pitou oli juuri se ystävä, jota hän kaipasi, ja että Pitou, jonka hän oli aina ottanut vastaan ojennetuin käsin ja huulilla suloinen hymy, nyt pääsi kokemaan elämää, jommoisesta hän ei ollut milloinkaan haaveillut, ei edes paratiisiunissaan.

Sillaikaa Billot — mainitsematta kertaakaan tyttärensä nimeä — korjaili satoaan ja hautoi ajatusta päästä lakiasäätävän kansalliskokouksen jäseneksi. Yksi ainoa mies olisi voinut tehdä hänen ehdokkuutensa kiistanalaiseksi, jos häntä olisi kannustanut samanlainen kunnianhimo, nimittäin kreivi de Charny, joka Andréensa kanssa oli sulkeutunut Boursonnesin linnaan ja hekumoi odottamattoman onnensa iloissa. Kreivi de Charny, joka oli unohtanut koko maailman ja arveli maailmankin unohtaneen hänet, ei edes ajatellut sitä.

Koska Villers-Cotteretsin piirikunnassa kukaan ei kilpaillut Billotin kanssa, valittiin hänet suunnattomalla äänten enemmistöllä.

Kun Billot oli valittu, keräsi hän käteistä rahaa niin paljon kuin mahdollista. Sato oli ollut hyvä. Hän maksoi maatilan vuokran, pani talteen omat tarverahansa, laski paljonko siemenviljaa oli varattava seuraavaan kylvöön, paljonko tarvittiin kauroja, olkia ja heiniä hevosten muonaan, paljonko oli pantava rahoja työmiesten palkkoihin ja elantoon, ja eräänä aamuna hän kutsutti luoksensa Pitoun.

Kuten on mainittu, Pitou kävi silloin tällöin tervehtimässä Billotia.

Billot otti Pitoun aina vastaan ojennetuin käsin, tarjosi hänelle aamiaisen, jos oli aamiaisaika, päivällisen, jos oli päivällisaika, lasillisen viiniä tai omenamehua, jos oli aika juoda lasillinen omenamehua tai viiniä.

Mutta Billot ei ollut koskaan kutsuttanut Pitoua luoksensa.

Jonkun verran levottomana Pitou siis meni maatilalle.

Billot oli aina vakava. Kukaan ei ollut nähnyt tilanhoitajan hymyilevän senjälkeen kun hänen tyttärensä oli lähtenyt talosta.

No niin, Billot oli tällä kerralla entistäänkin vakavampi.

Mutta tapansa mukaan hän ojensi kätensä Pitoulle ja puristi tavallista jämeämmin Pitoun kättä omassaan.

Pitou silmäili tilanhoitajaa kummastuneena.

»Pitou», virkkoi Billot, »sinä olet rehti mies».

»Hyväinen aika», myönsi Pitou, »luulenpa olevani!»

»Minä olen siitä varma.»

»Olette erittäin ystävällinen, herra Billot», sanoi Pitou.

»Minä olenkin päättänyt antaa sinulle maatilan hoidon, kun lähden täältä.»

»Minulle, hyvä herra?» kummasteli Pitou. »Mahdotonta!»

»Miksi mahdotonta?»

»Koska, herra Billot, talonhoidossa on paljon asioita, jotka vaativat naisen kättä.»

»Tiedän sen», vastasi Billot. »Mutta, sinä saat itse valita vaimoihmisen, joka kanssasi hoitaa talon asioita. Minä en kysy hänen nimeään, minun ei tarvitse sitä tietää. Ja kun joskus aion palata maatilalle, ilmoitan tulostani viikkoa aikaisemmin, jotta se vaimoihminen voisi poistua, jos näet en saa nähdä häntä tai hän ei halua nähdä minua.»

»Hyvä on, herra Billot», sanoi Pitou.

Billot jatkoi:

»Jyvähinkaloissa on tarpeeksi siemenviljaa ensi kylvöön, tallinparvessa riittävästi heiniä, olkia ja kauroja hevosten muonaan ja tässä lippaassa kylliksi rahaa miesten palkkoihin ja elantoon.»

Billot aukaisi lippaan, joka oli täynnä rahaa.

»Malttakaa, malttakaa, herra Billot!» sanoi Pitou.

»Paljonko tuossa lippaassa on?»

»En tiedä», vastasi Billot ja työnsi Pitoun syrjään. Sitten hän lukitsi lippaan ja antoi avaimen Pitoulle.

»Kun rahat loppuvat, pyydä minulta lisää.»

Pitou käsitti, mikä ehdoton luottamus sisältyi tuohon vastaukseen. Hän levitti käsivartensa syleilläkseen Billotia, mutta huomasi samassa, että se teko olisi hänen taholtaan liian rohkea, ja sopersi:

»Ah, anteeksi, herra Billot, tuhannesti anteeksi!»

»Mistä hyvästä, ystäväiseni?» kysyi Billot syvästi liikutettuna. »Anteeksi sitäkö, että rehti mies levittää käsivartensa syleilläkseen toista rehtiä miestä? Kas niin, Pitou, tule ja syleile minua!»

Pitou heittäytyi Billotin syliin.

»Ja jos sattumalta tarvitsette minua siellä, minne menette...?» sanoi hän.

»Ole rauhassa, Pitou, en unohda sinua.»

Sitten hän lisäsi:

»Kello on nyt kaksi. Lähden Pariisiin kello viisi. Kello kuusi voit olla täällä _vaimoihmisen_ kanssa, jonka valitset apulaiseksesi.»

»Hyvä on», sanoi Pitou. »Sitten minun onkin pidettävä kiirettä! Hyvästi, rakas herra Billot!»

»Hyvästi, Pitou!»

Billot saatteli katseillaan nuorukaista niin kauan kuin näki hänet. Kun Pitou oli kadonnut, puheli hän puoliääneen:

»Voi, miksei tyttäreni Catherine ole rakastunut tuohon kelpo nuorukaiseen, vaan hullaantui sensijaan siihen aateliskeikariin, joka jätti hänet vihkimättömäksi leskeksi ja aviottomaksi äidiksi!»

Tarpeetonta on mainita, että Billot lähti Villers-Cotteretsin postivaunuissa kello viisi ja että jo kello kuusi Pitou, Catherine ja pikku Isidor tulivat maatilalle.

II

Uusi kansalliskokous

Lokakuun 1 päivänä 1791 piti lakiasäätävä kansalliskokous avattaman.

Kuten toisetkin edustajat, Billot tuli Pariisiin 10 syyskuun lopulla.

Uudessa eduskunnassa oli seitsemänsataa neljäkymmentäviisi jäsentä. Niiden joukossa oli neljäsataa asianajajaa ja lakimiestä, seitsemänkymmentakaksi kirjailijaa, kynäilijää ja runoniekkaa ja seitsemänkymmentä perustuslaillista, s.o. perustuslaille uskollisuutta vannonutta pappia. Loput, kaksisataakolme, olivat maanomistajia tai tilanhoitajia kuten Billotkin, joka oli sekä maanomistaja että tilanhoitaja, tai vapaan ammatin harjoittajia ja käsityöläisiä.

Uusien edustajien erikoispiirteenä oli nuoruus, sillä useimmat eivät olleet kuuttakolmatta vuotta vanhempia. Olisi voinut sanoa, että Ranska oli lähettänyt uuden ja tuntemattoman sukupolven katkaisemaan väkivaltaisesti välit menneisyyden kanssa. Meluavana, kiihkeänä ja vallankumouksellisena se tulisi hylkäämään kaikki perinnäistavat. Miltei kaikki olivat älykkäitä, yhdet runoilijoita, kuten sanottu, toiset asianajajia, kolmannet kemistejä, kaikki tarmokkaita ja siroja, äärimmilleen innostuneita, uusien aatteitten hillittömiä kannattajia, tuiki perehtymättömiä valtionasioihin, kokemattomia, sanavuolaita, kevytmielisiä, taistelunhaluisia ja toivat mukanaan sen mahtavan, mutta hirveän voiman, jota sanotaan _tuntemattomaksi_.

Ja kun tuntematon joutuu hoitamaan politiikkaa, merkitsee se aina levottomuutta. Condorcetia ja Brissotia lukuunottamatta olisi voinut miltei jokaiselta edustajalta kysyä: »Kuka te olette?»

Niin, missä olivat edellisen kansalliskokouksen kynttilät ja soihdut? Missä olivat Mirabeaut, Sieyèsit, Dupontit, Baillyt, Robespierret, Barnavet, Cazalèsit? Kaikki ne olivat kadonneet.

Siellä täällä, kuin hairahtuneina tähän nuoruuden hehkuun, joku harmaantunut pää.

Kaikki muut edustivat nuorta ja miehuusvuosien Ranskaa, mustasukkaista Ranskaa.

Ne olivat kauniita päitä vallankumouksen katkaista, ja melkein kaikki ne katkaistunkin!

Kaikki ounastivat kansalaissodan orastavan, ulkomaisen sodan uhkaavan. Nämä nuoret miehet eivät olleet ainoastaan yksinkertaisia kansanedustajia; he olivat myöskin taistelijoita. Gironde — joka sodan varalta oli tarjoutunut kokonaisuudessaan, kaksikymmenvuotiaasta viidenkymmenen ikäiseen saakka, ryntäämään rajalle — Gironde lähetti kansalliskokoukseen etuvartiojoukon.

Siinä joukossa olivat Vergniaud, Guadet, Gensonné, Fonfrède, Ducos. He muodostivat ytimen, ja sen ympärille kehittyi kuulu _girondelaispuolue_, joka virheistään huolimatta on saanut osakseen jälkipolvien myötätunnon sitä kohdanneitten onnettomuuksien takia.

Ikäänkuin sodanhengen siittäminä he syöksähtivät taistelua janoavien soturien lailla poliittisen toiminnan veriselle kentälle.

Tarvitsi vain katsella, kuinka he valtasivat itselleen istuimet kokoussalissa, käsittääkseen, että he nostaisivat sen vihurimyrskyn, joka raivoaisi kesäkuun 20:na, elokuun 10:nä ja tammikuun 21:nä päivänä.

Ei ollut enää oikeistoa. Oikeisto oli kukistettu. Ei siis enää myöskään aristokraatteja.

Koko kansalliskokous oli varustautunut kahta vihollista, ylimystöä ja papistoa, vastaan.

Jos nämä vastustelisivat, oli kansalliskokous saanut tehtäväkseen nujertaa kaiken vastarinnan.

Kuninkaan kohtaloa koskevassa kysymyksessä edustajat saisivat harkita omantuntonsa mukaan, kuinka häntä kohdeltaisiin. Yleensä häntä surkuteltiin. Toivottiin hänen voivan vapautua kuningattaren, aateliston ja papiston kolminkertaisesta holhouksesta. Jos hän kannattaisi näitä, musertuisi hänkin.

Poloinen kuningas! Hänen nimensä ei ollut enää kuningas, ei Ludvig XVI, ei majesteetti. Hänen nimensä oli _toimeenpaneva valta_.

Astuttuaan tähän istuntosaliin, jonka järjestys oli heille tuntematon, edustajat silmäilivät aluksi ympärilleen.

Salin kummallakin sivulla oli suljettu koroke.

»Keille nuo kaksi koroketta on varattu?» kysyttiin monelta taholta.

»Ne ovat eroavien edustajien korokkeet», vastasi arkkitehti.

»Ohoo, mitä tämä merkitsee?» mutisi Vergniaud. »Toimiiko täällä holhoojakomitea? Onko lakiasäätävä kokous kansan eduskunta vai koulupoikien luokka?»

»Odotetaan», sanoi Hérault de Séchelles, »ja katsotaan, kuinka koulumestarimme käyttäytyvät».

»Vahtimestari», huudahti Thuriot, »sanokaa heille sitä mukaa kuin he saapuvat, että kansalliskokouksessa on mies, joka oli vähällä heittää Bastiljin kuvernöörin hänen omilta muureiltaan katuun ja että sen miehen nimi on _Thuriot_».

Puoltatoista vuotta myöhemmin tällä miehellä oli nimenään _Kuninkaantappaja_.

Uuden eduskunnan ensimmäinen työ oli valita lähetystö, joka menisi kuninkaan puheille Tuilerieihin.

Kuningas hairahtui lähettämään erään ministerinsä lähetystön luo.

»Hyvät herrat», sanoi ministeri, »kuningas ei voi ottaa teitä puheilleen tällä hetkellä. Tulkaa kolmen tunnin perästä uudelleen.»

Lähetystö poistui.

»No?» kysyivät edustajat, kun lähetystön jäsenet palasivat istuntosaliin.

»Kansalaiset», vastasi muuan lähetystön miehistä, »kuningas ei ole valmis, ja meillä on kolmen tunnin odotusaika».

»Hyvä!» huudahti paikaltaan raajarikko Couthon. »Käyttäkäämme nämä kolme tuntia hyödyllisesti. Ehdotan, että nimitys _majesteetti_ poistetaan.»

Yleinen hurraa-huuto kajahti vastaukseksi. Majesteetti-nimitys poistettiin yksimielisesti.

»Kuinka siis tästä lähin _toimeenpanevaa valtaa_ nimitetään?» kysyi joku.

»Sanottakoon häntä _ranskalaisten kuninkaaksi_. Se on kyllin kaunis arvonimi, jotta herra Capet voi siihen tyytyä», virkkoi muuan ääni.

Kaikki kääntyivät katsomaan miestä, joka oli nimittänyt Ranskan kuningasta herra Capetiksi.

Se mies oli Billot.

»Olkoon menneeksi! Ranskalaisten kuningas! Saa kelvata!» huudettiin kaikilta tahoilta.

»Odottakaa», sanoi Couthon. »Meillä on vielä kaksi tuntia. Minulla on toinenkin ehdotus.»

»Antakaa kuulua!» huusivat kaikki.

»Ehdotan, että kuninkaan astuessa tänne noustaan, mutta kun kuningas on päässyt perälle, istuudutaan ja pannaan hattu päähän.»

Hetkeksi syntyi hirveä hälinä. Hyväksymishuudot olivat niin kiihkeät, että niitä olisi voinut pitää paheksumishuutoina.

Kun sitten oli rauhoituttu, huomattiin, että kaikki olivat yksimielisiä. Ehdotus hyväksyttiin.

Couthon silmäili kelloa.

»Meillä on vielä tunti aikaa», sanoi hän. »Minulla on kolmaskin ehdotus.»

»Esittäkää, esittäkää!» kehoitettiin kaikilta tahoilta.

»Ehdotan», sanoi Couthon leppeällä äänellään, joka sopivissa tilaisuuksissa osasi värähdellä hirvittävää uhkaa, »ehdotan, ettei kuningasta varten pidetä enää valtaistuinta, vaan varataan hänelle yksinkertainen nojatuoli».

Kättenpauke keskeytti puhujan.

»Malttakaa, malttakaa», sanoi hän, »en ole vielä lopettanut».

Heti tuli taas hiljaisuus.

»Ehdotan, että kuninkaan nojatuoli sijoitetaan puheenjohtajan vasemmalle puolelle.»

»Varokaa!» huomautti muuan ääni. »Se ei merkitse ainoastaan valtaistuimen poistamista, vaan lisäksi kuninkaan alistamista.»

»Ehdotan», sanoi Couthon, »ettei ainoastaan valtaistuinta poisteta, vaan että lisäksi kuninkuus alistetaan».

Valtavat suosionosoitukset. Tähän huumaavaan kättenpaukkeeseen sisältyivät kesäkuun 20 ja elokuun 10 päivä.

»Hyvä on, kansalaiset», sanoi Couthon. »Kolme tuntia on kulunut. Kiitän ranskalaisten kuningasta, että hän on antanut meidän odotella. Emme ole hukanneet odotusaikaamme.»

Lähetystä meni toistamiseen Tuilerieihin.

Tällä kerralla kuningas otti sen vastaan, mutta hän oli tehnyt päätöksensä.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »en voi tulla kansalliskokoukseen ennenkuin kolmen päivän perästä».

Lähetystön jäsenet silmäilivät toisiaan.

»Siis vasta neljäntenä, sire?» sanoivat he.

»Niin, herrat, vasta neljäntenä», vastasi kuningas.

Ja hän kääntyi heihin selin.

Lokakuun 4 päivänä kuningas ilmoitti, että hän ei voinut hyvin ja että hän tulisi istuntoon vasta seitsemäntenä.

Kuninkaan poissaolo ei silti estänyt, että vuoden 1791 hallitusmuoto, edellisen kansalliskokouksen huomattavin työ, esitettiin uudelle eduskunnalle lokakuun 4 päivänä.

Perustuslakia säätäneen kansalliskokouksen jäsenistä oli kaksitoista iäkkäintä sitä esittämässä.

»Kas vain», virkkoi muuan ääni, »tuossa tulevat ilmestyskirjan mainitsemat kaksitoista vanhusta!»

Arkistonhoitaja Camus nousi, hallitusmuotokirja kädessä, puhujalavalle, näytti sitä kansalle ja sanoi kuin toinen Mooses:

»Kansa, tässä ovat lain taulut!»

Sitten alkoi valan vannominen.

Kaikki kokouksen jäsenet astuivat sen ohi alakuloisina ja kylminä. Monet tiesivät ennakolta, ettei tämä voimaton perustuslaki eläisi vuottakaan. Vannottiin silti, koska valanteko oli pakollinen toimitus.

Kolme neljäsosaa vannoneista oli päättänyt olla noudattamatta tekemäänsä valaa.