Part 7

Kun hän palasi takaisin palatsiin, oli kreivi jo vetäytynyt huoneisiinsa. Marina käyskenteli hetken edes takaisin pylväskuistikolla, mutta vetäytyi sitten hänkin huoneisiinsa. Hän tarttui kirjaan, mutta heitti sen pian pois kädestään, otti toisen, heitti senkin pois, yritti aloittaa kirjettä, mutta repi arkin rikki ja vetäisi lopuksi molemmat sormuksensa sormistaan, viskasi ne vanhanaikaisen arkun alaslasketulle läpälle ja istuutui pianon ääreen. Hän soitti mielikappaleitaan, suuren nunnien vannotusnäytöksen _Robertosta_. Hän ymmärsi ja soitti ainoastaan oopperamusiikkia.

Hän soitti kuin olisi noitten aavemaisten, syntisten vaimojen veren polte mennyt kuohuen hänen suoniinsa. Rakkauden viettelykohtauksessa hän lopetti kykenemättä jatkamaan. Tuo sisäinen tuli oli häntä itseään voimakkaampi, se ahdisti ja tukahdutti häntä. Hänen päänsä painui nuotinpidintä vastaan, mutta sekin tuntui olevan tulessa. Hän nousi seisomaan tuijottaen tyhjyyteen. Suloinen soitto väreili vielä ilmassa, hän tunsi sen rinnassaan, hengitti sitä, ja huumaava väristys kulki pitkin hänen käsivarttaan.

Painaessaan katseensa alas, se sattui johonkin kimaltelevaan hänen jaloissaan. Itsetiedottomasti hän katseli tuota välkkyvää kohtaa, joka vähitellen alkoi yhä enemmän kiinnittää hänen huomiotaan, kunnes hän lopuksi tuli tietoiseksi siitä ja nosti sen ylös. Se oli toinen niistä sormuksista, jotka hän oli viskannut arkun kannelle Nyt hän alkoi etsiä toista. Arkun kannella, sitä ei näkynyt ei myöskään arkun sisällä eikä permannollakaan. Marina hermostui ja katsoi arkun alle. Sielläkään ei ollut mitään. Hän työnsi kätensä tyhjään kohtaan, joka avautui arkun kannen alla kahden pienen laatikkorivin välissä. Kopeloidessaan siinä sormineen hän huomasi toisen pohjan ja työnnettyään sormensa syvemmälle, tunsi sormuksensa olevan siellä. Kun hän ei saanut sinne mahtumaan kahta sormea, koetti hän irroittaa sormusta puristaen etusormeaan puuta vastaan. Ponnistellessaan siinä kaikin voimin hän kuuli yht'äkkiä erään vieterin ponnahtavan auki: pohja, jolla Marinan käsi lepäsi, putosi muutamia senttimetrejä alemmaksi ja sormus vieri sille. Marina vetäisi säikähtäen kätensä pois, mutta alkoi taas heti uudelleen kopeloida ja huomasi, että käsi meni nyt paljon syvemmälle sisään kuin ensin ja että äärimmäisessä aukossa oli joitakin esineitä.

Hän veti ne ulos, yhden toisensa perästä. Ensin tuli esiin rukouskirja, sitten hyvin pieni hopeapuitteinen käsipeili, vaalea, mustalla silkkirepaleella solmittu hiussuortuva ja lopuksi hansikas.

Marina antoi hämmästynein katsein joka esineen kulkea erikseen kynttilän liekin ohitse. Hiukset olivat mitä hienoimmat, aivan kuin lapsen hiukset. Hansikas oli varustettu vain yhdellä napilla. Se oli pitkä, kapea ja pieni; se näytti elävältä, kuin se olisi vielä säilyttänyt hennon hengen kädestä, joka sitä muinoin oli kantanut. Kenelle nuo esineet olivat mahtaneet kuulua? Mikä, salainen tarkoitus, mikä kiintymys oli ne piilottanut sinne? Marina kopeloi yhä vielä tuossa salaperäisessä ontelossa, toivoen löytävänsä jotakin kirjoitettua, mutta turhaan. Sitten hän ryhtyi uudelleen tarkastelemaan näitä esineitä. Hänestä tuntui, että jokainen niistä ponnisteli puhuakseen, huutaakseen hänelle: ymmärrä! Vihdoin, käänneltyään peiliä joka taholle, hän huomasi muutamia timantilla piirreltyjä merkkejä sen lasissa. Ne olivat epävarman käden piirtelemiä kirjaimia ja numeroita. Kärsivällisen huolellisesti niitä tutkittuaan Marinan onnistui lukea seuraava lakoninen kirjoitus:

»Minä, toukokuun 2 p:nä 1802».

Marinasta tuntui, että kaukainen, hämärä valo alkoi syntyä hänen aivoissaan. 1802! Eikö niihin aikoihin elänyt palatsissa tuo onneton vanki, tuon vanhan tarun hullu? Ehkä se oli hän? Tuo hansikas ja nuo hiukset olivat hänen muistojaan.

Mutta kuka ne oli kätkenyt tänne?

Marina tarttui melkein itsetiedottomasti rukouskirjaan ja selaili sen lehtiä.

Sieltä putosi kokoon käännetty paperiarkki, täynnä kellastuneita ja haalistuneita kirjaimia. Hän aukaisi sen ja luki:

»Toukokuun 2 p:nä 1802.

Jotta muistaisin.

Kunpa vain muistaisin, Jumalan nimessä. Mitä hyödyttää muuten syntyä uudelleen? Olen rukoillut Neitsyttä ja Pyhää Ceciliaa ilmaisemaan minulle nimen, joka minulle silloin annetaan. Mutta he eivät tahtoneet. No niin, mikä tahansa nimesi lieneekin, sinä, joka löydät ja luet nämä sanat, tunne itsessäsi minun onneton sieluni. Ennenkuin synnyit, olet kärsinyt _paljon, paljon_ (tämä sana oli kerrattu kymmeneen kertaan hyvin suurilla kirjaimilla) Cecilia nimisenä.

Muista! Maria Cecilia Varrega di Camogli, kreivi Emanuele d'Ormengon onneton vaimo!

Muista tammikuun 10 päivän ilta 1797 Genovassa, Brignolien talossa: muista pyhän tädin, sisar Pellegrina Concettan valkeat kasvot ja syntymämerkki hänen oikeassa poskessaan.

Muista nimi Renato, puna- ja sinikoristeinen sotilaspuku, olkalaput ja kultaompelukset kauluksessa ja Doria-tanssiaisten valkea ruusu.

Muista nuo suuret, mustat vaunut, lumi ja donna Busalla, joka lupasi rukoilla puolestani.

Muista ilmestys, jonka näit tässä huoneessa kaksi tuntia puoliyön jälkeen, nuo loimuavat tulikirjaimet seinällä, jonkin tuntemattoman kielen sanat ja kuitenkin silloin mitä selvimmin ymmärrettävät minun järjelleni, joka luki niistä lohdutuksen ja jumalisen lupauksen. Minun on mahdoton jäljentää noita merkkejä, en muista muuta kuin niiden ajatuksen. Ne sanoivat, että syntyisin uudelleen, että vielä kerran eläisin täällä, että rakastaisin Renatoa ja että hän rakastaisi minua; ne sanoivat vielä toisenkin asian, hämärän, käsittämättömän, ehkä nimen, jota hän silloin kantaa.

Tahtoisin kirjoittaa koko elämäni tarinan, mutta minulla ei ole voimaa siihen; riittäkööt nämä viittaukset!

Muuta nimesi! Tulkoon minusta taas Cecilia. Rakastakoon hän Ceciliaa!

Tämä arkku kuului äidilleni; ei kukaan tunne sen salaisuutta. Panen siihen hopeapuitteisen käsipeliin, jonka äiti sai Cagliostrolta Pariisissa. Olen katsonut itseäni siitä kauan, kauan; peili säilyttää sen muodon, joka viimeksi on siihen katsonut. Piirsin siihen päivä määrän sormukseni jalokivellä.

Nämä ovat hiukseni. Etkö tunne niitä? Muistele. Omituista puhua sinulle, niinkuin et olisi minä itse! Kuinka kauniit ja hienot hiukseni ovat! Ja ne menevät mullan alle ilman ainoatakaan hyväilyä, ilman rakkauden suudelmaa. Kuinka vaaleat ne ovat! Menevät mullan alle.

Ja sinäkin, pieni käteni! Panen hiusten mukana hansikkaan, muistaakseni sinua, pieni käsi. Huomaa, että hansikkaan peukalo oli liian lyhyt minulle. Kuka tietää, tuleeko minulla olemaan näin kaunis, näin pehmoinen käsi? Suutelen sitä. Hyvästi.

Minulla on vain muutamia päiviä elettävänä. On toukokuun 2 päivän ilta 1802. En tiedä hetkeä, minulla ei ole kelloa.

Ikkunat ovat auki. Kas tässä vaikutelmani: lempeä ilman henki, metsien tuoksu, vaaleanvihreään vivahtava taivas, niin suloinen! Ja nuo äänet järvellä, nuo kellot ja nämä kuumat kyyneleeni, mahdotonta, etten niitä muistaisi!

Sieluni, paina tarkoin itseesi tämä: kreivi Emanuele d'Ormengo ja hänen äitinsä ovat minun murhaajani. Joka kivi tässä talossa vihaa minua. Ei kukaan tunne sääliä! Yhden kukan, hymyn ja panettelun vuoksi! Oo, mutta ei nyt enää! Nyt olen tahtoni ja koko äärettömän haluni voimalla kokonaan hänen, kokonaan!

Viiteen vuoteen ja neljään kuukauteen he eivät ole puhuneet minulle enkä minä heille. Kun minut kannetaan kirkkoon, niin hekin tulevat sinne, luultavasti. Ovat mustiin puetut ja näyttävät ihmisille surullisen muodon sekä vastaavat papeille: _lux perpetua luceat ei_. Silloin, silloin tahtoisin minä nousta paareiltani ja puhua!

Äitini, isäni, onko totta, että olette kuolleet, ettette, voi puolustaa minua? Ah, d'Ormengot ovat kurjia, kurjia, kurjia! Ainakaan he eivät kärsi.

Minun täytyy keskeyttää kirjoittamiseni hetkeksi. Ajatukseni eivät tottele minua, ne liikkuvat kaikki yhtaikaa, ne kokoontuvat kaikki keskelle otsaani ja synnyttävät raivon, jolla ei ole helpoitusta.

Hyvästi, aurinko, näkemiin!

Musta portti, musta portti, älä avaudu vielä!

Kun seuraavassa elämässä olen löytänyt ja lukenut tämän käsikirjoituksen, polvistun viipymättä kiittämään Jumalaa; sitten, vertailtuani nykyisiä hiuksiani silloisiin, koetettuani hansikasta ja katsottuani kuvaa peilistä, särjen sen lasin, että se on uudistettava, ennenkuin sitä voi käyttää toisen kerran ja panen kaikki sitten salalaatikkoon takaisin. Sitten on koukkua painettava, että vaakasuora pohja palaisi paikoilleen.

Täytyy omistaa sokea luottamus jumalalliseen lupaukseen: antaa Jumalan toimia.

Olkoot lapsia, lasten lapsia, sukulaisia, kosto on hyvä heille kaikille. Täällä odota sitä, täällä.

Cecilia.»

Marina luki ahnaasti, ymmärtämättä. Hän luki uudelleen. »Kohdalla: sinä, joka löydät ja luet nämä sanat, tunne itsessäsi minun onneton sieluni», hän pysähtyi. Ensi kerralla hän ei ollut niitä huomannut.

Hänen katseensa pysähtyi noihin sanoihin, ja kädet, jotka pitelivät arkkia, vapisivat. Mutta vain hetken. Hän jatkoi taas lukemistaan ja valkeat, vapisevat kädet näyttivät kivettyneen.

Saavuttuaan sanoihin: »Polvistun viipymättä kiittämään Jumalaa», sulki hän käsikirjoituksen, pitäen oikean käden etusormen sen sisällä ja jäi seisomaan liikkumattomana, pää painuneena rintaa vastaan.

Sitten hän avasi taas arkin ja luki sen kolmannen kerran läpi, pani sen pois ja otti hiussuortuvan esille. Hänen kätensä liikkuivat hitaasti; niissä ei ollut enää mitään hermostumisen merkkejä. Kasvot olivat kuin marmorista: niissä ei ollut uskoa, ei epäuskoa, ei sääliä, ei pelkoa, ei hämmästystä.

Kuului raskaita askeleita käytävästä. Marinan koko olemus muuttui. Hänen silmänsä säkenöivät, veri tulvahti kasvoihin; hän sulki kiivaasti arkun kannen ja hyökkäsi ovelle.

Se oli Fanny, joka astui kuin kyrassieeri.

— Mene tiehesi! huusi Marina hänelle.

— Oo, neiti, mikä on hätänä, mitä on tapahtunut?

— Ei mitään, en tarvitse sinua tänä iltana, mene nukkumaan, toisti Marina, kyeten jo paremmin hallitsemaan ääntään ja kasvojaan. Fanny lähti.

Marina kuunteli hänen askeliensa kaikua, kun hän meni portaita alas. Sitten hän palasi arkun luokse.

Hän epäröi avata sitä ja jäi katselemaan ebenpuuhun leikeltyjä hieroglyfeja ja salaperäisiä norsunluisia kuvia, jotka tällä hetkellä tuntuivat hänestä mustassa helvetin virrassa kelluvilta aaveilta. Sitten hän laski päättäväisesti läpän alas.

Hän säpsähti; kansi oli tullut suljetuksi liian kiivaasti, niin että peili oli mennyt palasiksi, aivan Cecilian tahdon mukaan. Hän luki uudelleen käsikirjoituksen viimeisen sivun, avasi hiuksensa, tarttui toiseen palmikkoon ja vei sen Cecilian hiusten viereen: elävät ja kuolleet hiukset eivät olleet vähääkään toistensa näköiset.

Sitten hän tarttui hansikkaaseen. Kuinka kylmältä sen nahka tuntuikaan! Se pani väristykset kulkemaan pitkin ihoa. Ei, ei hansikaskaan sopinut; se oli liian pieni.

Marina pani takaisin käsikirjoituksen, rukouskirjan, hansikkaan, hiukset, peilin puitteet palasineen salalaatikkoon ja painoi lujasti koukkua. Vieteri ponnahti ja pohja meni paikoilleen. Tämän tehtyään hän putosi polvilleen, nojasi käsivartensa arkun kantta vastaan ja peitti kasvonsa. Kynttilä, joka paloi hänen yläpuolellaan valaisten kultaisin heijastuksin hänen hiustensa aaltoja, näytti olevan ainoa elävä olento koko huoneessa. Sen liekki oli oudon rauhaton, se sävähteli ja hypähteli selittämättömän haikeasti, pieneni sitten pienenemistään kuin koettaen laskeutua alas Marinan korvaan, kuiskatakseen hänelle: »Mikä sinua vaivaa?» Mutta vaikka itse valon henki olisi puhunut tuolle ruusunpunaiselle korvalle, niin se ei olisi saanut vastausta. Tuolla polvistuneella olennolla ei ollut enää aisteja eikä ääntä. Hänen sydämensä tuskin enää löi. Verikin oli melkein seisahtunut. Tuon suuren hiljaisuuden keskellä taisteli hänen aivoissaan tahdon voima ja selvä järki tuota aavetta vastaan, joka yhtäkkiä oli noussut hänen eteensä kamaline aikeineen tunkeutua hänen vereensä, pakottautua hänen luihinsa ja, imettyään hänen sielunsa ja elämänsä, asettua itse niiden sijalle. Muulloin ei Marinan tavanmukainen epäily olisi antanut minkäänlaisen aaveen edes lähestyäkään häntä, mutta nyt tuo ohut epäilyksen harso oli särkynyt ja haihtunut hänen henkensä käsittämättömässä hämmingissä kuutamoisen souturetken jälkeen.

Hänen ensimmäinen vaikutelmansa, ymmärtäessään käsikirjotuksen kuiskaaman ajatuksen, oli ollut kauhu.

Hän oli voittanut sen heti tahtonsa voimalla päättäen kylmäverisesti tutkia ja tarkastaa joka sanan. Keskittyen voimakkaasti miettimään lukemaansa hän kuuli käskevän sisäisen äänen sanovan:

— Ei, se ei ole totta.

Mutta heti sen jälkeen hän epäili tätä ääntä, koska se ei sitten enää puhunut. Se ei voinut olla muuta kuin loppupäätös niistä perustelevista todisteluista, joiden kautta hänen ajatuksensa oli salaman nopeudella lennähtänyt. Täytyi palata takaisin ja antaa ajatuksen pala palalta tehdä sama matka.

Tuon naisen järki oli ollut sairas. Niinhän kertoi vanha tarukin ja sen hän itsekin tunnusti, sen ilmaisi myöskin hänen ajatuksensa kiihoitus ja kuumeinen sekasorto, vaikkakaan hänen älynsä oleellinen käsityskyky ei riittänyt yksistään todistamaan sitä. Oliko sitten tuo käsitys toisesta maaelämästä edes jonkin verran uusi ja omintakeinen, jotta se voisi saada uskomaan johonkin korkeampaan vaikutukseen ja ottamaan vakavalta kannalta Cecilian ilmestykset? Ei, se olettamus oli niin vanha kuin itse maailma ja hyvinkin tunnettu, niin että tuo onneton oli aivan hyvin ennen voinut kuulla tai lukea siitä ja oli sitten löytänyt sen omista muistoistaan tuskan hetkenä. Hän oli ehkä takertunut ja eläytynyt siihen, löytäen siinä lohdutuksensa, ja tämä ajatus oli muuttunut näin hänen verekseen. Näyt? Seinät olivat tietysti vastanneet onnettomalle vähäjärkiselle sitä, mitä hän mielikuvituksensa ja tahtonsa tarmolla heiltä pyysi. Ne olivat vastanneet tulella. Niin, mutta selvästikö? Ei suinkaan; ja mitä merkitsivät sitten hiukset, hansikas ja peili? Minkä tähden panna vertaamaan kättä ja kuolleita hiuksia elävän käteen ja hiuksiin? Toivoiko hän syntyvänsä uudelleen, vaiko heräävänsä kuolleista?

Kirjoitus oli siis mielenhäiriön tuote. Ainoastaan siinä tapauksessa, että jokin muisto menneestä elämästä heräisi Marinan sielussa, voisi se todistaa päinvastaista.

Avaudu sielu! Hän alkoi kysellä itseltään käsikirjoituksessa mainittuja muistoja, kuin se, joka kallistuu syvän ja pimeän kuilun ylitse ja huutaa, odottaen, että jokin ääni tai kaiku vastaisi.

Camogli? Ei mitään kaikua, ei mitään muistoa. Genova! Äänettömyys. Sisar Pellegrina, Concetta, Renato? Äänettömyys. Doria-palatsi, Brignoli-palatsi, Busalla, Oleggio? Äänettömyys, yhä vain äänettömyys. Näin väliin yösydännä jossakin täpötäydessä, savuavan öljylampun huonosti valaisemassa odotushuoneessa huudetaan pitkään kylien ja kaukaisten kaupunkien nimiä, mutta kukaan ei liikahda, kukaan ei vastaa, kaikki odottavat toista junaa. Mutta kuka tietää, ehkä tuolle linjalle sittenkin olisi ollut matkustavaisia, vaikkeivät ihmiset kuulleet, koska nukkuivat viittoihinsa kääriytyneinä salin toisessa päässä seisovien matkustavien takana?

— Tämä on selvää hulluutta, sanoi Marina itsekseen, — ja minä, joka näin seulon ajatuksiani, olen naurettava! Naurettava! kertasi hän ääneen hypähtäen pystyyn.

Tuo sana, joka pääsi hänen huuliltaan, tuntui hänestä tylymmältä kuin se, jonka hän oli muovaillut ajatuksissaan. Eikä yksistään tylymmältä, vaan liioitellulta ja väärältä. Se loukkasi häntä, aivankuin hän itse ei olisi lausunutkaan sitä. Ja samalla hän tunsi sydämeensä ja kaikkiin jäseniinsä tunkeutuvan painostavan levottomuuden, osaksi väsymystä, osaksi, kärsimättömyyttä, kuin synkeänä vastavaikutuksena hänen tahdolleen.

Todellakin ihmeellinen oli kohtalo, joka oli kuljettanut hänet Pariisista nuoruutensa ja kauneutensa kukassa tähän jo seitsemänkymmentä vuotta asumattomana olleeseen huoneeseen. Ihmeellinen oli kohtalo, joka oli kiinnittänyt sormuksen salalaatikon koukkuun, jotta hän voisi lukea: »Sinä, joka löydät ja luet nämä sanat, tunne itsessäsi onneton sieluni.»

Mielenhäiriötä! Mutta missä kohden tuossa kirjoituksessa löysi jälkeäkään sekapäisyydestä, ylenmääräistä kiihoitusta, epäjärjestystä! Mutta viisivuotisen vankeuden jälkeen noin omituinen ajatus mielessä! Vanha ajatus! Mutta eikö senvuoksi olisi syytä uskoa? Marina vapisi; hänestä tuntui, kuin niin monet tuntemattomat sielut, joilla oli ollut tämä sama usko, olisivat kutsuneet ja rukoilleet häntä, ja hän luuli seuraavansa hetken heidän lentoaan. Veri virtasi yhä myrskyisemmin hänen suonissaan, ymmärrys ja tahto alkoivat heikentyä.

Hän ei muistanut Camoglia, ei Genovaa, ei Renatoa eikä Pellegrina Concettaa, ei päivääkään edellisestä elämästään, ei tuntiakaan. Mutta kuinka monen monta hetkeä! Kuinka monet kerrat hänen mieleensä oli välähtänyt hämärään hävinneitä hetkiä tuntemattomasta menneisyydestä! Tänä iltanakin vielä, nuo kellot! Hyytävä kylmyys virtasi hänen suoniensa läpi, sanomaton ahdistus kuristi hänen kurkkuaan. Hänet valtasi kuin uppoamisen kauhu, itsesuojeluksen vaisto heräsi eloon. Hän takertui vielä ajatukseen, ettei hän mitenkään voinut olla Cecilia, koska hänen suonissaan virtasi d'Ormengojen veri, mutta taipumaton sydän sanoi: ei. Mitä merkitsee veri? Sinä vihaat ja olet aina vihannut enoasi, kosto on sitäkin suloisempi näin; jotta täyttäisit sen paremmin, on Jumala sijoittanut sinut tuntemattomana vihollisesi perheeseen.

Mutta nyt häntä alkoi todellakin peloittaa, hän koetti peräytyä taistelusta; hän tarttui kynttilään ja meni sänkykamariinsa. Ikkunat olivat siellä auki ja tuulenpuuska sammutti kynttilän. Hän yritti sytyttää sen uudelleen, mutta ei onnistunut, ja heittäytyi lopen uupuneena ikkunalautaa vastaan löytääkseen lepoa. Mutta silloin hänen mieleensä muistui, että katsellessaan palatsiin tulonsa iltana tuosta samasta ikkunasta, hän oli luullut tunteneensa jonkin entisen unen, jonkin synkän kuvan, joka ennenkin, suurmaailman elämän humussa, oli ilmaantunut hänen eteensä. Se oli lopullinen isku. Se sumensi hänen silmänsä ja ajatuksensa, hän luuli kuulevansa ympärillään tuhansia kuiskeita, jotka kohosivat ylös, hajaantuivat ilmaan ja yhtyivät sitten yhdeksi ainoaksi ääneksi. Ja nostaen molemmat kädet otsalleen hän kaatui pyörtyneenä maahan.

Tähtien himmeässä valossa lojui ikkunan edessä lattialla valkea olento kuin unen helmaan vaipuneena. Kuka olisi voinut sanoa, että siinä oli pyörtynyt nainen! Palatsissa nukkuivat kaikki; vain sirkat ja leivoset sirkuttelivat iloisesti, ja huhtikuun kirkkaan yön vallattomat tuulenhengähdykset tunkeilivat uteliaina sisään ikkunoista ja tunkeilivat siellä ja täällä suhisten. Kaukana järvellä kuului viimeisestä venheestä huoleton sävel.

Mutta pihan suihkulähde kertoi salaperäisenä arumeille pitkän pitkää tarinaa, jota kuunneltiin uskonnollisella hartaudella. Ei lehtikään liikahtanut koko pihassa. Ehkä se oli tuon pyörtyneen naisen tarina, mutta ihmiskorvan ei onnistunut ymmärtää siitä mitään, eikä voinut päästä selville, oliko naisen nimi Marina di Malombra vaiko Cecilia Varrega.

Tuo yö toi mukanaan Marinalle ankaran aivokuumeen, jonka syytä kukaan ei voinut arvata. On aivan mahdotonta, ettei sairas olisi houreissaan päästänyt livahtamaan joitakin viittauksia tuohon ihmeelliseen tapaukseen, josta hänelle oli ollut niin vakavat seuraukset. Mutta ne olivat kai hyvin hämäriä ja epämääräisiä viittauksia, koska ne eivät herättäneet minkäänlaista epäluuloa. Marinan virkeä tahdonvoima, vaikkakin sairauden lamauttamana, työskenteli edelleen jo saamansa sysäyksen mukaan. Hän oli päättänyt vaieta. Kreivi Cesaren läheisyys oli hänelle kaikkein kauhein koe. Heti kun hän näki kreivin tai vain kuuli hänen askeleensa läheisessä käytävässä, hän kävi aivan raivoksi, ulvoi ja huusi, lausumatta ainoatakaan selvää sanaa, niin että hänen sairautensa ensi päivän jälkeen enon sairaskäynnit loppuivat siihen. Palvelijat ja seudun juorukellot saivat tietystikin paljon puhumista tästä Marinan äkillisestä vastenmielisyydestä enoansa kohtaan. Tekaistiin vaikka millaisia juttuja. Eniten uskottu selitys oli kuitenkin se, että kreivi olisi tahtonut naida Marinan vastoin tämän tahtoa ja että se olisi saattanut tytön hulluksi.

Kuuluisa tohtori B... joka oli kutsuttu »maalari»-paran avuksi, katsoi velvollisuudekseen kysellä kreiviltä tätä arkaluontoista asiaa. Hän teki sen mitä suurimmalla hienotunteisuudella, pannen pääpainon lääketieteelliselle puolelle. Kreivin vastaus oli vähemmän valtioviisas.

— Sisarentyttäreni on ehkä velkaa minulle jonkin verran kiitollisuutta, sanoi hän, — mutta ei kuitenkaan niin paljon, että hänen tarvitsisi vihata minua senvuoksi. Hän on hyvin älykäs nuori nainen, ja minä olen jo melkein lapseksi muuttunut vanhus, jonka vuoksi minulla on syytä uskoa, että olemme kaikin puolin täydelliset vastakohdat; mutta siitä huolimatta ei ole päähäni edes pälkähtänytkään yrittää naida häntä, niinkuin nähtävästi meidän lääkärimme on jutellut teille, sillä hän imee itseensä kuin sieni kaikki seudun tyhmät juorut. Puhuakseni sisarentyttärestäni, niin olivat meidän ensimmäiset, molemminpuoliset vaikutelmamme enemmän kuin tarpeeksi vastenmieliset, mutta ripotimme sitten paljon sokeria päälle, enkä minä puolestani tuntenut enää ollenkaan katkeraa makua. Muuten, rakas professori, arvelen, että kun ihminen kerran kääntää aivonsa nurin, niin on ymmärrettävä valkea, kun hän sanoo musta.

Professori B...n tiede voitti sairauden virkaveljen vaatimattoman tietämättömyyden avustamana. Puolentoista kuukauden kuluttua Marina näyttäytyi jo pylväskuistilla. Hän oli kalpea, ja hänen silmänsä olivat raukean hämmästyksen verhoamat. Olisi luullut, että tuuli taivuttaisi hänet kuin ohuen vesisateen. Kauneus ja jäntevyys palasivat kuitenkin nopeasti, vaikkakin tarkkaavainen katselija olisi huomannut, että kasvojen ilme oli muuttunut. Kaikki piirteet ilmenivät lujempina, silmissä huomasi vähän väliä epätavallista hämmästystä tai surumielistä tulta, jota niissä ei koskaan ennen oltu nähty. Teeskentelyn verho, johon Marina oli alkanut kääriytyä, hävisi. Muistokin entisistä pienistä teeskentelysynneistä harmitti häntä. Hänen hienoutensa, ennen aivan säädynmukainen, ettei loukkaisi ankaraa enoa, sai nyt oudon ärsyttävän luonteen. Vaakunoilla ja nimikirjaimilla varustetut, tuoksuavat, valkeat kirjeet alkoivat taas parveilla R...n kuninkaallisen postikonttorin komeroista. Ranskalaisia romaaneja ja murhenäytelmiä alkoi taas virrata palatsiin Dumolarpin kirjakaupasta. Piano pauhasi joka hetki, oli sitten kreivi kirjastossa tai ei, kuin riivattu Bellinia, Verdia, Meyerbeeria ja Mozartia; nämä kaksi viimemainittua mestaria olivat ainoat, joille Marina antoi anteeksi heidän saksalaisen syntyperänsä, edelliselle hänen ranskalaisten kansallisoikeuksiensa vuoksi ja jälkimmäiselle vain hänen Don Juaninsa tähden.

Hillittömät retkeilyt alkoivat järvellä ja vuorilla, yötä ja päivää, tuulesta ja sateesta huolimatta, ja Rico teki innokkaasti oppaan, palvelevan ritarin ja uskollisen koiran virkaa. Ja kaiken lisäksi R...n asukkaiden suureksi ihmeeksi Marina alkoi käydä kirkossa, johon hän ennen ei ollut jalallaankaan astunut. Totta puhuen, tämä hänen kunnioituksensa uskontoa kohtaan oli hyvin eriskummallinen. Sunnuntaimessussa häntä ei nähty koskaan, mutta hän meni kirkkoon silloin, kun siellä ei ollut ketään, väliin aamulla, väliin illalla. Eräänä päivänä löydettyään kirkon suljettuna hän meni päättäväisesti papin luokse avainta hakemaan. Kirkkoherran palvelijatar oli kivettyä hämmästyksestä nähdessään ovella palatsin neidin ja kuullessaan hänen pyytävän kirkon avainta. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli sulkea ovi tämän nenän edessä, mutta hän ei rohjennut, vaan juoksi kiireesti kirkkoherran luokse pyytäen tätä keksimään jonkin tekosyyn, ettei tarvitsisi antaa avainta tuolle noidalle. Mutta hänen isäntänsä torui häntä ankarasti ja meni itse avaamaan ovea Marinalle, johon hän oli tutustunut niinä harvoina kertoina, jolloin oli käynyt palatsissa.