Part 8

Ei ole vaikea kuvitella miten enon ja sisarentyttären välit kehittyivät asiain näin ollen. Heitä voi verrata kahteen voimakkaasti sähköistettyyn metallinuppiin, jotka eivät milloinkaan voineet lähestyä toisiaan iskemättä kipunoita salamain puutteessa. Matkustamista Marina ei enää ajatellutkaan. Hänen parannusajallaan lääkäri oli puhunut hänelle siitä, olipa antanut kreivin luvalla aavistaa tämän suostumuksenkin, mutta Marina vastasi, ettei hän tahtonut lähteä pois palatsista, että ilma siellä teki hänelle erittäin hyvää ja ettei herra tohtori ymmärtänyt mitään.

Hän ja kreivi tapasivat toisensa vain päivällispöydässä, mutta olivat silloin ilmi sodassa keskenään. Yksin esineetkin olivat tuon mykän vihamielisyyden läpitunkemat ja näyttivät pitävän väliin yhden, väliin toisen puolta. Eräät ikkunat ja ovet ilmaisivat mielipiteensä pari kolme kertaa päivässä. Marina antoi aukaista ne ja kreivi käski sulkea ne. Eräs vanha nojatuoli taulugalleriassa menetti arvonsa ja rauhansa tässä sodassa. Melkein joka päivä määräys ajoi sen ikkunan eteen ja toinen takaisin sen entiselle paikalle. Fanny puolsi aina emäntänsä oikkuja ja tahtoa, toiset palvelijat olivat isännän puolella; hyväntahtoinen Giovanna koetti välittää, mutta ei onnistunut useinkaan kuin saamaan Fannylta jonkin hävyttömyyden, jota hän suri vaieten. Kreivi inhosi hajuvesiä, jonka vuoksi Marina käytti niitä enemmän kuin hyvä maku olisi sallinut. Sinne tänne unohdetut ranskalaiset kirjat nauroivat tuota vanhaa ranskalaisvihaajaa vasten kasvoja saaden hänet vihan vimmaan. Puutarhan kauneimmat kukat hävisivät tuskin ehdittyään puhjeta, huolimatta siitä, että kreivi raivosi valppaalle puutarhurille ja Fannylle, jonka syyksi hän luki nämä hävitykset. Tämän viimeksimainitun suhteen kreivi ei välittänyt hillitä itseään suuresti ja oli eräänä päivänä vähällä heittää hänet järveen, joka oli sittemmin onneksi Fannylle, sillä kreivi, katuen tuota väkivaltaista tekoaan, ei ajanutkaan häntä pois niinkuin oli aikonut. Mutta nämä vihanpuuskat kävivät yhä kiivaammiksi, sillä ne tähtäsivät Fannyn kautta Marinaan.

Marinaa kohtaan kreivi käyttäytyi sentään hillitysti. Lieneekö se johtunut siitä, että hän oli pitänyt paljon sisarestaan, vaiko ritarillisen vaistonsa vuoksi, ehkä myös pelosta joutua suunniltaan. Nuori nainen sai aluksi kreiviltä nuhteita, joita Marina hermostuneen kylmäverisesti ja salaisin tyydytyksen tuntein vastusti. Mutta pian kreivi jätti tuon käytöstavan ja vetäytyi vihaisen äänettömyyden verhoon. Tuo äänettömyys oli täynnä sähköä, jossa vihan salamat ja ivan välähdykset risteilivät. Joskus purkautui puolinaisia ukonilmojakin, jotka jättivät ilman yhtä painostavaksi kuin ennenkin.

Steinegge-paran elämä ei suinkaan ollut nautintoa näiden kahden riitatoverin välissä. Marina löysi yhtä mittaa keinoja loukata häntä.

— Herra kreivi, sanoi Steinegge eräänä päivänä kreivi Cesarelle, — tiedän, että onnettomuudekseni olen hyvin vastenmielinen markiisittarelle. Siihen on ehkä syynä vanha, ruma muotoni, jota en voi muuttaa. Jos minun läsnäoloni lisää teidän pieniä perheriitojanne, niin sanokaa se vain minulle; minä lähden.

Kreivi vastasi, että hän vielä oli herra talossaan, ja vain siinä tapauksessa, että prinssi Metternich tarjoaisi herra Steineggelle johtajan paikan viinikellarissaan Johannesbergissa, hän laskisi tämän menemään.

Suunnilleen vuosi sen jälkeen kuin Marina oli löytänyt salaisuuden, lähetettiin hänelle Dumolardin kirjakaupasta neljän, viiden ranskalaisen romaaniuutuuden mukana eräs italialainen kirja. Se oli V... n kirjapainon painattama kertomus ja nimilehdellä oli: _Eräs Uni_, italialainen kertomus. Kirjoittanut Lorenzo.

Marina ei pannut mitään arvoa italialaisille kirjoille, eikä hänellä ollut vähääkään halua lukea tätä. Että hän sen kuitenkin luki, johtui Fannyn huolimattomuudesta, joka eräänä aamuna oli tuonut sen »Nuolen» kannelle _Home de nyige'n_ sijasta. Marina, päästyään mielipaikkaansa Malombran laaksoon, huomasi erehdyksen ja ensimmäisen harmin tyynnyttyä tyytyi lukemaan sitä.

Kirjan sisällys oli seuraava: Eräs naimisissaoleva nuori mies näkee liiallisten aivoponnistusten rasittamana tavattoman vilkkaan unen, jossa hänen omaa tulevaisuuttaan esitetään vertauskuvallisessa muodossa. Tapaukset osoittavat todellakin unen ensimmäisen osan olevan totta. Kuluu viisitoista vuotta, ja tuon unen valoisa ja iloisa ensimmäinen osa on myöskin toteutunut. Nyt on odotettava toisen osan toteutumista. Tämä osa ennustaa hillitöntä ja peloittavaa rakkautta, hengen ja aistien huumaa, jonka vuoksi kirjan sankari joutuu vaikeihin olosuhteihin. Kolmekymmentäkuusivuotiaana tuo vakava perheen isä, joka unesta johtuneen salaisen pelon vallassa elää kaukana maailmasta, huomaakin kauhukseen rakastuvansa erääseen, välttämättömyyden pakosta hänen läheisyyteensä joutuneeseen naiseen. Tämä nainen on sielun suuruuden puolesta todellinen ihannekuva, jommoisia tätä nykyä löytää helpommin elämässä kuin romaaneista. Sankarillisista tahdonponnistuksistaan huolimatta hänkin rakastuu kirjan sankariin. He kamppailevat kumpikin pelastaakseen ja päästäkseen irti rakkaudestaan, mutta taivas, maa ja koko maailma liittoutuvat heitä vastaan saadakseen heidät lankeamaan. Ollen jo kuilun reunalla, jossa onnettomuus, häpeä, ehkäpä kuolemakin heitä odottaa, mies ilmaisee tuon salaperäisen, häntä vainoavan kohtalon salaisuuden. Silloin suurisieluinen nainen katsoo itselleen halventavaksi alistaa kohtalon alle eikä rakastettunsa onnelle ja omalle sydämelleen. Samalla herää uskonnollinen tunnekin. Rakastuneet eroavat viattomina. Mies unohtaa vähitellen ja elää onnellisena ja rauhallisena. Nainen kuolee.

Kertomus oli kirjoitetta mitä puutteellisimmalla seuraelämän olosuhteiden tuntemuksella, mutta siitä tapasi jonkin terävän sielutieteellisen havainnon. Luonnonkuvaukset menivät mukiin, mielikuvituksellinen puoli oli jotakuinkin hyvin muovailtu. Lyhyesti sanoen, jollei siinä olisi ollut niin paljon siveellistä kiihkoa, jos tyyli olisi ollut luonnollisempaa ja porvarillisempaa, jos kirjailija olisi todella pannut parastaan, niin olisi ehkä _Eräs Uni_ saanut osakseen enemmän suosiota.

Mutta Marinalle se näytti menevän vereen. Hän palasi palatsiin tuon kirjan lumoissa. Hän olisi tahtonut tuntea sen tekijän ja puhua tämän kanssa. Mahtoiko tämä todella uskoa sitä, mitä kirjoitti? Oliko mahdollista, että ihminen voi vastustaa kohtaloaan ja voittaa sen? Jos kohtalo voidaan voittaa, oliko se sitten enää kohtalo? Jos ei, niin onko sitten olemassa pahankurisia henkiä, jotka pitävät meitä narrinaan, näyttävät meille valheen totena ja vaikuttavat täten mielikuvitukseemme?

Kukaan ei vastannut noihin kiihkoisiin kysymyksiin, ja Marina vaati välttämättä vastausta. Hän ei epäillyt hetkeäkään. Edes ajattelematta kenelle ja miten olisi osoittanut kirjeen, pyyhkäsi hän yhdessä henkäyksessä kahdeksan tiheään kirjoitettua sivua, jotka säkenöivät tulta ja hienoa ivansekaista henkevyyttä. Alle hän kirjoitti nimen Cecilia. Hetken epäröityään hän lisäsi seuraavan jälkikirjoituksen:

»Tahtoisin myös tietää, uskotteko, että ihmissielu voi elää kaksi tai useamman kerran maan päällä. Ellei _Erään Unen_ tekijä käytä kirjekyyhkystä tai pääskysiä, niin lähettäköön vastauksensa yksinkertaisesti Milanoon, tohtori R:lle, poste restante.»

Sitten hän kirjoitti toisen kirjeen rouva Giulia de Bellalle:

»Auta minua tekemään pieni, jokseenkin vaatimaton ja järkevä hullutus. Olen itsekin aivan ihmeissäni, että olen lukenut erään italialaisen romaanin. Nyrpistä vain nenääsi ja kuuntele. Tämä romaani on kuin kiltti, kaino herrasmies, joka liian tummissa hansikkaissa ja liian vaaleassa kravatissa astuu salonkiisi, tervehtii hämmentyneenä puolen tusinaa henkilöitä ennen sinua, epäröi neljännestunnin ottaako nojatuolin, tuolin vai jakkaran ja valitsee vihdoin paikan niin kaukana naisista kuin mahdollista. Mutta kun hän alkaa puhua, niin häntä ei ole verrattava kehenkään toiseen seurapiirissäsi. Hänellä on aatteita ja tulta. Hän on mies! Onko sinulla, kultaseni, miehiä salongissasi? Jos on, niin suo anteeksi.

En välitä ollenkaan tietää tekijän nimeä tai tutustua häneen henkilökohtaisesti. Hän nimittää itseään yksinkertaisesti Lorenzoksi. Voisipa olla joku vaalea poroporvari nimeltään Matti. Sen sijaan sain päähänpiston ryhtyä kirjeenvaihtoon hänen kanssaan, ja minulla on niin harvoin tilaisuutta toteuttaa päähänpistojani, että tyydytän ne kaikki heti. Y kirjoittaa X:lle! Se mahtaa olla vallan ihastuttavaa, etenkin jos X vastaa Y:lle. Voisihan olla mahdollista, että X olisi henkevä kerake, ja se tuottaisi suurta huvia Y-paralle, joka on ikävissään kuin kuningatar. Mutta nyt ei X:n pidä saada edes tietää, mistä kirjeeni hänelle tipahtavat; näet siis, että se on hyvin järkevä hullutus. Sinä, ystäväni, anna siis heittää postiin oheellinen kirje, joka on osoitettu _Erään Unen_ tekijälle V:n kirjapainoon. Mutta niinkuin hyvin ymmärrät, ei se riitä. Tahtoisitko ystävällisesti myös kysyä postissa, onko siellä kirjeitä tohtori R:lle ja lähettää ne sitten minulle. Olen antanut hänelle, sinun apuusi luottaen, tämän kaikkein vähimmän huonoon valoon saattavan osoitteen. Asia on niin viatonta laatua, että voisit pyytää mieheltäsi luvankin siihen. Mutta missään tapauksessa älä mainitse minun nimeäni. Saat sitten sinäkin jotakin palkaksesi. Lähetän sinulle palan järveä, jota puutarhasi kaipaa, niinkuin S:n kalvosimet ja kuuluisan professori G:n kädet.

Kunnioittavat terveiseni _a ton très haut seigneur et maître_, jos satut näkemään häntä.

Hyvästi, rakkaani. Luen parhaillaan erästä vanhaa Stendhalin romaania: _L'Amour_. Se on kirjoitettu kuin operationiveitsellä.

Marina.»

Rouva de Bella, joka oli uteliaisuudesta tehnyt monta vähemmän järkevää hullutusta, vastasi puoleksi nauraen, puoleksi suutuksissaan, mutta lupasi suostua, pidättäen kuitenkin itselleen oikeuden lukea nuo kirjeet, ennen kuin lähettäisi ne edelleen. Hän oli ennen kaikkea omantunnontarkka nainen.

_Erään Unen_ tekijä ei antanut kauankaan odottaa vastausta. Hän puolusti siinä enemmän sydämen lämmöllä kuin pontevalla johdonmukaisuudella romaanissaan ilmaisemiaan mielipiteitä kohtalosta ja tahtovan ihmishengen vastustamattomasta voimasta. Hän osoitti, kuinka tapauksissa, joissa ihmisen tahto välttämättä myötävaikuttaa hänen siveellistä omaatuntoaan koskevilla teoilla, tämä tahto jää päätekijäksi ja määrää tapausten kulun; se on olosuhteiden mukaan muutteleva, tuntematon suure, joka määrättyjen luonnonlakien perusteella tehdyissä laskuissa saattaa aina tuloksen epävarmaksi. Hän kielsi edeltäpäin määrätyn ja pakollisesti pahaan suostuvan tahdon toiminnan.

Joutuen tiukalle kysymyksessä, voiko ihminen aina valita hyvän menettämättä tahdonvapautta hän vastasi myöntävästi. Hän sanoi, että ihminen voi aina ammentaa oman sielunsa syvyydestä, sen salaisesta yhteydestä Jumalan kanssa, sysäyksen hyvään; siinä on hänen loppumaton voimansa. Se juuri on nykyaikaisen sielutieteen suuri virhe, ettei se ole tarpeeksi ottanut huomioon näitä sisäisiä tosiasioita, jotka todistavat tuota yhteyttä. Se on inhimillisen vapauden suuri takuu.

Eikö tämä jumalallinen vaikutin, täten siis kieltämättä kaiken inhimillisen toiminnan alkujuuri, nouse luontonsa mukaisesti siveellistä pahaa vastaan ja _a priori_ pidä sitä täydellisesti tarpeettomana? Mystillinen kirjailija koetti osoittaa, ettei voisi antaa fatalistisen teorian nojautua edes jumalalliseen kaikkitietäväisyyteen, sillä nämä ovat kaksi vastakkaista, yhteensopimatonta sanaa, niinkuin aika ja iankaikkisuus, eikä siitä saisi mitään johdetuksi.

Kaikki nämä todistelut esitettiin lapsellisella innolla, joka ehkä voi pelastaa _Erään Unen_ tekijän pedanttisuuden syytöksestä, mutta herätti epäilyn, että hän ei koettanut saada yksistään kirjeenvaihtajaansa vaan myöskin itsensä vakuutetuksi.

Meitä pilkkanaan pitäviä, pahanilkisiä henkiä on varmasti olemassa, ja ne voivat uskotella meille olevansa kohtalon voimia. Kaikki saattaa uskomaan, että niinkuin meillä on valta meitä alempana olevien olentojen ylitse, niin olemme mekin määrätyissä rajoissa meitä korkeammalla olevien olentojen vaikutuksen alaisina. Tapanamme vain on nimittää sattumaksi sitä, mikä on heidän työtään.

Ennustavat unet, aavistukset, äkilliset taiteelliset inspiratsionit, haihtuvat muistin välähdykset, sokeat sysäykset niin hyvään kuin pahaan, eräät selittämättömät ilon ja surun tunteet, muistimme tahdoton toiminta, kaikki tuo on nähtävästi korkeampien henkien työtä, henkien, jotka osaksi ovat hyviä, osaksi pahoja.

Kaikki nämä olettamukset menevät kumoon, ellemme otaksu Jumalan olemassaoloa, kirjoitti hän, toivoen, ettei Cecilia olisi suinkaan jumalankieltäjä, sillä siinä tapauksessa hän lopettaisi heti heidän kirjeenvaihtonsa, vaikkakin vastoin tahtoaan.

Sitten hän johtui kysymykseen elämän uusiutumisesta. Hengen tila ihmisruumiissa on hänen mielestään epäilemättä tuskan ja kärsimyksen tilaa, joka ei voi johtua muusta kuin jo ennen maallista olotilaamme tehdyistä synneistä. Viattomien kärsimyksiä, epätasaista surun ja ilon jakoa ihmisten ansioihin katsomatta, niiden kohtaloa, jotka kuolevat heti synnyttyään ja saavuttavat saman palkinnon kuin toiset monien vuosien ankarain taistelujen perästä, ei voida muuten selittää kuin antamalla maalliselle elämällemme sovituksen ja valmistuksen luonteen. Uskoen siis perusajatuksessa elämän uusiutumiseen, jatkoi kirjailija, ettei ihmisjärki voinut tunkeutua kauemmaksi ja että kysymys ovatko entiset elämämme olleet maan päällä elettyjä vaiko toisissa tähdissä, oli jätettävä mielikuvituksen piiriin.

Tuo mahdottoman pitkä kirje, todellinen nidos, loppui runollisesti ilmaistuun toiveeseen, että tämä salaperäinen kirjeenvaihto jatkuisi. Rouva de Bella selaili nopeasti näppärine sormineen nidosta, mutta ei jaksanut sulattaa niin paljoa filosofiaa ja hypähti ensimmäiseltä sivulta loppulauseeseen; kuorelle hän kirjoitti: »Olen varma, että se on täydelleen siveellistä, se on niin raskasta.»

Marina sen sijaan suorastaan ahmi tämän kirjeen. Tuskin hän veti suutaan hymyyn nähdessään millä lapsellisella innolla tuo mies vastasi tuntemattomalle, ja hän vapisi lukiessaan kirjeen alussa ja kuorella nimen Cecilia. Oli aivan luonnollista, että se siinä oli, mutta siitä huolimatta se teki häneen syvän vaikutuksen.

Jonkin ajan kuluttua hän kirjoitti uudelleen, mutta peitti kokonaan todelliset tunteensa. Hän ei puhunut enää kohtalosta eikä edellisistä olemassaoloista, vaan pisteli kaikin mahdollisin tavoin kirjeenvaihtajaansa kuin koettaen saada ulos kipinöitä hänen nerostaan, jos hänellä sellaista oli. Hän ivaili tämän pedanttisuutta, tämän kömpelöä salanimeä, kysyi häikäilemättömän uteliaasti, oliko tässä kertomuksessa jotakin todellisuuden pohjaa, oliko hän julkaissut muitakin teoksia ja miksi hän piti itseään salassa. Corrado Silla sai tämän kirjeen pari viikkoa ennen palatsiin lähtöään. Me tiedämme jo, kuinka hän siihen vastasi.

VI. SHAKKI-OTTELU.

— Niin, kristinuskon, sen kyllä ymmärrän, sanoi kreivi tarttuen juoksijaan ja katsellen sitä tarkkaavaisesti. — Mutta en ymmärrä, kuka pahus tahtoo pitää meitä pimeässä.

Ikkunaluukut olivat suljetut ja verhot lasketut alas. Silla nousi päästämään valoa ikkunoista.

— Ei, pyydän teitä, myönnättepä sen tai ette, antaa niiden tulla! Tahdotteko olla hyvä ja soittaa? Tuo nappi tuolla oven vieressä, kaksi kertaa. — Niin kristinusko. Enhän minä suinkaan ehdota teille, että kirjoittaisitte kristinuskoa vastaan. Te sanotte, että kaiken lopuksi se on kristinusko, joka on tuonut yhdenvertaisuusaatteen maailmaan. Mitä tarkoitatte sillä? Etteikö ennen kristinuskoa ollut kansanvaltaisia aatteita? Minä tarkoitan, että meidän kirjamme pohtisi yhdenvertaisuusaatetta siinä kohden, missä se on kaikkein luonnottomin, nimittäin poliittisella alalla, ja muiden ennakkoluulojen joukossa sitä, että Kristus olisi tuon raa'an poliittisen yhdenvertaisuuden keksijä. Muuten, kuulkaahan, yhdenvertaisia Jumalan edessä, paljon mahdollista, se on hyvin kaukainen näkökanta, mutta yhdenvertaisia keskenämme, ei ikinä! Pitää totisesti olla kovapäinen ja henkisesti sekä ruumiillisesti sokea, jos väittää, että olemme yhdenvertaisia, keskenämme. Jos jonkin huomaa juuri ensimmäiseksi, niin sehän on ihmisten luontainen eroavaisuus niin ruumiin kuin sielunkin puolesta. Minun sydämeni esimerkiksi on paljon enemmän Hannibalin ja Scipio Africanuksen sydämen kaltainen kuin jonkin gorillan, mutta silti se ei ole samanlainen kuin heidän, eivätkä kaikki kaunopuhujat vuodelta 89 ja niitä seuraavat kunnianhimoiset kansan imartelijat saa sitä tulemaan siksi. Shakki kuninkaalle!

— Ei! Suokaa anteeksi, onhan ihmisissä sentään suuret peruspiirteet, jotka jokainen tunnustaa, yhteisiä ja sen lisäksi vielä paljon salattua samankaltaisuutta. Minä uskon, että ihmiset ovat siveellisesti toistensa kaltaisia enemmän kuin luullaankaan. Ja eikö tämän pitäisi olla lakien tunnustama, eikö se totea oikeaksi yhdenvertaisuusaatetta ja vahvista sen järkevää käytäntöönpanoa? Kansanvaltaisia aatteita oli kyllä ennen kristinuskoakin; voipa sanoa, että kaikki kristinuskon aatteet olivat olemassa jo ennenkin, mutta kristinusko on antanut niille pohjan, ponnen ja ihanteen. Huomatkaa, mikä ääretön tärkeys siinä pannaan jok'ikiselle sielulle, huomatkaa rakkauden säädöstä ihmisten keskuudessa; ei mikään tee yhdenvertaiseksi niinkuin rakkaus!

— Tuossa puheessanne on vielä paljon nuoruuden intoa, suokaa anteeksi. Puhumattakaan siitä, että nykyaikainen demokratia on kokoonpantu vain ahneudesta ja ylpeydestä eikä suinkaan rakkaudesta, niin sanon teille, että rakkaus päinvastoin on omiaan ylläpitämään erilaisuutta ihmisten keskuudessa. Sanon sen, että mitä enemmän palvelija rakastaa isäntäänsä, sotilas kenraaliaan, nainen miestään, heikko väkevämpää, pieni suurta, sitä enemmän tätä epätasaisuutta kunnioitetaan. Ahneus ja ylpeys ne juuri koettavat hävittää sen.

— Mutta te otatte huomioon rakkauden vain yhdeltä puolelta, huudahti Silla, — nimittäin alemman puolelta. Koettakaa olettaa sitä toiseltakin puolelta!

— On selvä, että niin teen! Tahdotteko sanoa, että Jumala rakkaudesta alentui ihmiseksi? Minä en ryhdy keskustelemaan näistä asioista, sanon vain, että kuka rakastaa ja on lisäksi älykäs, hän ei voi eikä saa luopua siitä yhteiskunnallisesta toimesta, joka hänelle kuuluu. Sanon vain, että jos teidän uskontonne kehoittaa kunnioittamaan ihmisten lainluomia eroavaisuuksia, niin sitä enemmän täytyisi sen kunnioittaa niitä eroavaisuuksia, jotka kantavat korkeamman tahdon leimaa. Teidän lähimmäisenrakkaudellanne olisi kokonaan muuta tekemistä kuin leipoilla demokraattisia tasavaltoja ja saarnata yhdenvertaisuutta talonpoikain ja muiden shakkinappulain välillä vain senvuoksi, että kaikki ovat puusta ja asuvat samalla shakkilaudalla. Rakas ystävä, siitä on jo puoli tuntia kun sanoin: shakki kuninkaalle.

— Ei! Suokaa anteeksi, onhan ihmisissä sentään suuret peruspiirteet, jotka jokainen tunnustaa, yhteisiä ja sen lisäksi vielä paljon salattua samankaltaisuutta. Minä uskon, että ihmiset ovat siveellisesti toistensa kal­taisia enemmän kuin luullaankaan. Ja eikö tämän pitäisi olla lakien tunnustama, eikö se totea oikeaksi yhdenvertaisuusaatetta ja vahvista sen järkevää käytäntöönpanoa? Kansanvaltaisia aatteita oli kyllä ennen kris­tinuskoakin; voipa sanoa, että kaikki kristinuskon aatteet olivat olemassa jo ennenkin, mutta kristinusko on antanut niille pohjan, ponnen ja ihanteen. Huomat­kaa, m ikä ääretön tärkeys siinä pannaan jok’ikiselle sielulle, huomatkaa rakkauden säädöstä ihmisten kes­kuudessa; ei mikään tee yhdenvertaiseksi niinkuin rakkaus!

— Tuossa puheessanne on vielä paljon nuoruuden intoa, suokaa anteeksi. Puhumattakaan siitä, että nykyaikainen demokratia on kokoonpantu vain ahneu­desta ja ylpeydestä eikä suinkaan rakkaudesta, niin sanon teille, että rakkaus päinvastoin on omiaan yllä­pitämään erilaisuutta ihmisten keskuudessa. Sanon sen, että mitä enemmän palvelija rakastaa isäntäänsä, sotilas kenraaliaan, nainen miestään, heikko väkeväm­pää, pieni suurta, sitä enemmän tätä epätasaisuutta kunnioitetaan. Ahneus ja ylpeys ne juuri koettavat hävittää sen.

— Mutta te otatte huomioon rakkauden vain yhdeltä puolelta, huudahti Silla, — nimittäin alemman puolelta. Koettakaa olettaa sitä toiseltakin puolelta!

— On selvä, että niin teen! Tahdotteko sanoa, että Jumala rakkaudesta alentui ihmiseksi? Minä en ryhdy keskustelemaan näistä asioista, sanon vain, että kuka rakastaa ja on lisäksi älykäs, hän ei voi eikä saa luopua siitä yhteiskunnallisesta toimesta, joka hänelle kuuluu. Sanon vain, että jos teidän uskon­tonne kehoittaa kunnioittamaan ihmisten lainluomia eroavaisuuksia, niin sitä enemmän täytyisi sen kunnioittaa niitä eroavaisuuksia, jotka kantavat korkeamman tahdon leimaa. Teidän lähimmäisenrakkaudellanne olisi kokonaan muuta tekemistä kuin leipoilla demokraattisia tasavaltoja ja saarnata yhdenvertaisuutta talonpoikain ja muiden shakkinappulain välillä vain senvuoksi, että kaikki ovat puusta ja asuvat samalla shakkilaudalla. Rakas ystävä, siitä on jo puoli tuntia kun sanoin: shakki kuninkaalle.

— Ei käy päinsä, tässä on hevonen.

Kreivi painoi pörröisen päänsä shakkilaudan ylitse.

— Niin, sanoi hän. — Eihän tässä oikein näekään. Katsokaahan, tuliko kukaan. Ei, ei, en tahdo, että te vaivaudutte.

Kreivi nousi ja soitti itse.

— Suokaa anteeksi, sanoi Silla, — mutta on välttämätöntä, että teen teille erään kysymyksen.

— Tehkää vain.

— Teidän mielipiteenne mukaan olisi siis syntyperäkin niitä erilaisuuksia, joita on kunnioitettava?

— Se on selvä, pahus soikoon. Lahjoitan teille sadoittain nykyaikaisia aatelismies-pahasia yhdestä rovosta parin, mutta ettekö ymmärrä, että yksilöiden erilaisuus luo perheiden erilaisuuden, että vanhat suvut, jotka ovat syntyneet mahtavasta sysäyksestä ja seisoneet kautta vuosisatojen korkealla, ovat jonkinlaisia korkeampia olentoja, elävät neljä-, viisi-, kuusisataa vuotta, omistavat tavallista suuremman voiman ja kykenevät säilyttämään kauemmin hyviä tapoja keskuudessaan, asettamaan isänmaan edun ohimenevän miespolven edun yläpuolelle, saavuttamaan harvinaisen pitkäaikaisen kokemuksen valtion asioissa ja olemaan johtajina ja esimerkkinä kansalle.

— Soititteko, herra kreivi? kysyi sisään astuva kamaripalvelija.

— Kuka pahus on käskenyt teitä sulkemaan ikkunat ja luukut tuolla tapaa?

— En ole niitä sulkenut; sen teki varmastikin neiti Fanny.

Kreivi iski nyrkkinsä pöytään.

— Missä tuo neiti Fanny on?

— Luulen hänen olevan pihalla.

— Ja mitä hän siellä tekee?

Kamaripalvelija epäröi hetkisen.

— En tiedä, sanoi hän sitten.

Kreivi nousi, meni ikkunan luokse, avasi sen kiivaasti ja katsoi alas murahtaen jotakin Piemontin murteella ja sanoi sitten kamaripalvelijalle:

— Tulkoot molemmat tänne.

Kamaripalvelija kumarsi.

— Aa, te ette tietänyt! huudahti kreivi.

Tämä meni nolona tiehensä.

— Ihme kyllä, sanoi kreivi. — Tuo tohtorin-aasi pyörii sisarentyttäreni kamarineidin ympärillä kuin kyyhkynen kuhertelemassa puutarhassa!

Minuutin perästä tohtori astui tulipunaisena sisään huudahtaen: — Mikä sattuma, mikä sattuma, saavun juuri parahiksi pieneen otteluun...

— Fannyn kanssa, keskeytti kreivi.

Tohtoria nauratti kovin, kun kreivi suvaitsi olla leikkisä. Mutta kreivi näytti kaikkea muuta kuin leikkisän näköiseltä, ja tohtorin nauru hiljeni hiljenemistään. Lopuksi hän sanoi, ettei neiti Fanny voinut tulla ylös, koska hänen emäntänsä kutsui häntä.

— Minä luovutan paikkani tohtorille, sanoi Silla nousten. Tohtori vastusti, hänelle riitti seisoa ja katsella, hän ei tahtonut pelata, kreivillä ei voinut olla mitään huvia pelata hänen kanssaan. Mutta Silla ei hellittänyt; hän pelkäsi, että tulossa oli kohtaus, eikä välittänyt jäädä sen katselijaksi.

— Tulen myöhemmin takaisin jatkamaan peliä, sanoi hän.

Hänen mentyään Fanny pisti päänsä ovesta kysyen äreänä:

— Mitä käskette?

— Että astutte sisään.

Fanny raotti enemmän ovea, mutta pysyi itse paikallaan.

— Astukaa sisään! ärjäisi kreivi.

Fanny otti askeleen eteenpäin.