Part 6

Marinalla oli oma suunnitelmansa: valloittaa eno puolelleen ja päästä siten muutamaksi kuukaudeksi Pariisiin, Torinoon tai Napoliin, mihin tahansa suureen elämän ja huvitusten pyörteeseen, kunhan ei vain Milanoon, ja jättää sitten loput onnen järjestettäväksi. Sen hän oli suunnitellut jo palatsiin tulonsa iltana, miteltyään ensin voimiaan kreivin kanssa ja tunnusteltuaan mitä metallia tämä oli. Hän sai kamppailla kovin ylpeän sydämensä kanssa, joka ei tahtonut taipua teeskentelemään, vaikkakin oli menehtyä epätoivoon. Soviteltuaan ensimmäisen illan repeytymää arvokkaalla ja rauhallisella käytöksellä, alkoi hän vähitellen kehuskella palatsia, puutarhaa, ylhäisiä sypressejä, järviä ja vuoria, kuin henkilö, joka asettuu uuteen lepopaikkaansa tuntien myötätuntoa ympäristöään kohtaan ja mielellään taipuen sen tapoihin. Hän myös lopetti lukemattomat kirjeenvaihtonsa. Kreivin ei tarvinnut enää rypistää otsaansa tuolle kirjesateelle, jonka Rico toi ensimmäisinä aikoina postista. Kreivin pistopuheet noiden ystävättärien, entisten hullutus-tovereiden, suhteen olivat vähällä panna Marinan suunnitelmat kokonaan nurin, sillä vihaiset vastaukset kuristivat noina hetkinä hänen kurkkuaan ja olisivat yhdessä hetkessä tehneet tyhjäksi monien kuukausien kärsivällisen työn. Hänen rakkaat ranskalaiset kirjansa, romaaninsa ja runokokoelmansa eivät lähteneet koskaan hänen huoneistaan muuten kuin salamyhkää, kun kreivi ei ollut lähistöllä. Tämä oli ylpeä ranskalaisuuden, paitsi Bourgogne- ja Bordeaux-viinien, halveksija. Innokkaana tasavaltalaisena hänen oli tapana sanoa, että ranskalaiset rakastelivat suuria ja kauniita aatteita, mutta pilasivat ne kuin palvelustyttönsä, jättäen ne kurjaan tilaan ja häpeään, niin ettei kenelläkään ole enää halua koskea niihin. Hän halveksi heitä myöskin _Liberté, egalilé, fraternité_ -kaavakkeen keksijöinä, jossa toinen sana piiloutuu toisen taakse surmaten sen salakavalasti. Ja ollen ilman määrää niin halveksimisessaan kuin ihailussaan hänen mielestään kaikki ranskalaiset kirjailijat eivät olleet Giovannan pyykkiluettelon arvoisia, ja nykyaikainen runous ja romaani, oli se minkä kielistä tahansa, oli hänestä inhoittavaa ja vastenmielistä. »Yhteiskunta on sairas», oli hänen tapanaan sanoa, »ja nuo kirjailijat, senkin tyhmät laiskurit, kiihoittavat sitä vain yhtä mittaa».

Senvuoksi Marina ei antanut hänen nähdä ranskalaisia kirjojaan ja puhui hänelle sen sijaan usein ja vakavasti uskonnosta.

Kreivillä oli oma omintakeinen uskontonsa, ehkä ei aivan johdonmukainen, mutta luja ja sitkeä niinkuin kaikki muutkin hänen mielipiteensä. Uskoen Jumalaan ja kuolemattomaan sieluun, lähti hän tekstistä _gloria in excelsis Deo et in terra pax hominibus bonae voluntatis_, ja erotti tarkasti taivaalliset asiat maallisista. »Tietäkää», sanoi hän kerran eräälle liian innokkaalle katolilaiselle, »että isä Jumala, juhliakseen poikansa syntymää, antoi ihmisille perustuslait.» Hänen mielestään ihmiset olivat vapaat elämään maan päällä kukin seuraten sitä käsitystä hyvästä ja oikeasta, minkä kukin kykeni itselleen muodostamaan.

Marinan mielipiteet eivät olleet selvät ja tarkat. Hän oli seurannut itsetiedottomasti katolisia kirkonmenoja verensä voimasta, jossa vielä kaukaisten esi-isäin elinvoimainen usko vaikutti. Tällaiset kylmät hartausharjoitukset olivat riittäneet uskottelemaan hänelle kauan aikaa olevansa hyvä katolilainen, kunnes vihdoin ajatuksen ja selvän järjen kapina, todellisuuden ja kirjojen pohjalla, alkoi särkeä hänen henkensä kahleita, niinkuin lehdet ja kukat katkovat talven kahleet.

Nykyisessä uudessa asuinpaikassaan hän lopetti päättäväisesti kaikki uskonnolliset hartausharjoitukset. Nähdessään, ettei enonsakaan niitä noudattanut, hän toivoi tämän hyväksyvän ja puoltavan tätä päätöstä ja sen lisäksi koetti päästä selville tämän syistä, saadakseen täten varmoja ja perusteltuja todisteita uskontoa vastaan, joita uskoi uudenaikaisen ajatussuunnan varmasti omistavan. Mutta kreivi tyydytti huonosti hänen toivomuksiaan, hän ei ollut etevä uskonnonfilosofiassa ja arvosteli uskontoa enemmän historialliselta kuin filosofiselta kannalta. Se oli juuri tuo paha, joka oli syntynyt positiivisten uskontojen taistelusta, joka oli tehnyt hänestä epäilijän, mutta häntä ei kuitenkaan miellyttänyt levitellä epäuskoaan, päinvastoin hän sanoi kerran Marinalle, ettei ehkä olisi niinkään paha, jos naiset kävisivät messussa. Marina vastasi, että jos hän nyt enää uskoisi ja menisi messuun, tahtoisi hän myöskin voida sanoakin sen; mutta petoksen toimivankin puolen miehet olivat jo vallanneet itselleen.

Hänestä kirkon yhdenvertaisuusaate oli yhtä vastenmielinen kuin hänen enostaan poliittinen yhdenvertaisuus. Hänen luonteensa ei ollut taipuvainen epäuskoon; väliin hän ajatteli, että yläluokkaa varten pitäisi olla eri uskonto, täydelleen vapaa ja ilman uskonnollisia menoja, melkeinpä ilman siveellisiä lakejakin, tai ainakin ne niin muutettuina, että hyvän ja pahan käsityksen sijaan olisi pantu käsitys kauniista ja rumasta tai hyvästä ja huonosta mausta. Kauneuden ja sopusoinnun hieno henki olisi siveellisen omantunnon sijalla; aisteja vastaan ei olisi taisteltava, mutta niitä olisi hallittava niiden oman runouden älyllä. Niin, ja Jumalan pitäisi olla olemassa toista nuoruutta ja toista kauneutta varten haudan tuolla puolen.

Kreivi inhosi musiikkia, ja Marina piti varansa, ettei koskisi enon ollessa kirjastossa. Mutta maalaustaiteen alalla hän piti lujasti puoliaan, tuoden ihastuksensa hillittömästi julki tauluihin, joille eno antoi kaikkein vähimmin arvoa. Marinaa miellytti vanhanaikainen taulu kuin jokin ylellisyysesine, mutta hän ymmärsi vain tauluja voiman ja loiston suurelta vuosisadalta. Parhaimpain venezialaisten taiteilijain taulut saivat hänen verensä kiertämään kiihkeämmin suonissa, synnyttäen hänessä oudon hämmingin täynnä kunnianhimoisia haaveita ja kiihkeitä toiveita, joita hän itsekään ei osannut selittää. Kreivillä oli salissaan erinomaisen kaunis ylhäisen naisen muotokuva, jota arveltiin Palma Vecchion maalaamaksi. Marinan silmät säihkyivät hänen katsellessaan tuota hymyilevää, rohkeapiirteistä kaunotarta, jonka mahtavat hartiat ja uhkea rinta kohosivat loistavan keltasilkkisen brokaadipuvun laskoksista. Tällä alalla kreivi osoittautui vallan lauhkeaksi; eivät edes kiivaat vastaväitteetkään saaneet häntä suuttumaan, päinvastoin sattui usein, että hän katseli Marinaa lempeästi tämän taistellessa tulisesti rakastamiensa maalarien puolesta. Vanha mies muisti silloin omaa äitiään ja vaikeni.

Siitä huolimatta että Marina voitti yhä täydellisemmin enonsa suosion, kasvoi hänen oma vastenmielisyytensä tuota ankaraa miestä kohtaan, joka halveksi kirjallisuutta ja taidetta sekä kaikkea mikä oli hienoa ja lopuksi loukkasi häntä peittelemällä sielunsa tai ainakin osan siitä. Marina ei ollut syntynyt teeskentelijäksi ja oli jo tuhannen kertaa vähällä ilmaista mielensä ja sanoa suoraan kreiville, ettei hän voinut sietää tätä, ettei hän pitänyt velvollisuutenaan osoittaa tälle minkäänlaista kunnioitusta, ei kiitollisuutta, ei kuuliaisuutta. Mutta hän ei tehnyt sitä. Noiden vaivalla hillittyjen raivokohtausten jälkeen hän otti »Nuolen» ja souti, väliin yksin, väliin Ricon kanssa, jollekin yksinäiselle rannalle, jossa kiipesi ylös vuoren rinnettä sellaisella jäntevyydellä, jommoista ei olisi uskonut hänen hennoissa jäsenissään olevan. Maalaiset, jotka sattuivat näkemään hänet, joutuivat hämmästyksen valtaan. Miehet ja tytöt tervehtivät häntä, vaimot eivät uskaltaneet. He kuiskailivat keskenään, että hän meni metsän- ja kivienhaltiain luo, mutta ei koskaan ollut kulkenut messuun, ja että hänkin oli pannaan pantu kuten muinainen palatsin hullu.

Kun Marina oli uuvuttanut hermonsa tyyniksi, laskeutui hän takaisin järvelle, jossa »Nuoli» odotteli häntä kärsivällisesti Ricon takin ja kenkien vartioimana, sill'aikaa kuin tuo nuori herra itse juoksenteli ympäristöillä poimimassa hedelmiä tai asettelemassa ansoja myyrille ja linnuille sellaisella taidolla, että kaikki kylän pojat kadehtivat häntä.

Nokkela poika, tuo Rico! Ensimmäisistä ensimmäinen metsästyksessä, kalastuksessa, uinnissa, kivien heitossa sekä koulussa. Väliin hän hoiti kuoripojan tointa seurakunnassa ja kehui lausuvansa latinaa niinkuin kirkkoherra itse; ja hän kulkikin senvuoksi ylpeänä ja halveksien valkeassa kauhtanassaan alttarin kaiteen ääreen kokoontuneen likaisen lapsilauman ohitse. Isännilleen hän oli sokeasti uskollinen, sanoi rakastavansa ennen kaikkea Herraa Jumalaa, sitten äitiä, sen jälkeen »herrasväkeä», sitten isää, sitten »neiti opettajatarta» ja lopuksi »herra kirkkoherraa»; muuta »herrasväkeä» hänen mielestään ei ollut koko maailmassa. Hän puhui heistä kuin olisi ollut samaa perhettä, sanoen aina »meidän palatsimme», »meidän puutarhamme», »meidän veneemme» ja kertoi niistä ihmeitä. Hänellä oli suorastaan varpusen kieli; leikkipä hän, söi tai työskenteli, aina kuului yhtämittaista viserrystä, naurua ja juttelua; vain kreivin läsnäolo sai hänet mykistymään. Hän tunsi kaikki seudun juorut ja osasi tarinoida loppumattomiin. Marina kyseli häneltä usein palatsin hullusta, ja Rico kertoili tuhansin eri tavoin, punoen kertomukseen ja etenkin murhenäytelmän loppukohtaukseen oman oikukkaan ja runollisen mielikuvituksensa tuotteita. Väliin sankaritar hävisi suoraa päätä paholaisen pesään, väliin aviomies heitätti hänet Acquafondan kuiluun Malombran laaksossa (eräs autio laakso vastapäätä palatsia olevan vuoren takana, jota Marina piloillaan nimitti viimeiseksi läänityksekseen). Mutta pienestä runoilijasta oli mieluisin loppu tämä: onneton vanki jätti yöllä vankilansa kiertyen kuun säteen ympärille ja häviten taivaan sineen.

Marinaa huvittivat nämä kertomukset samoinkuin seudun juorut, joita poikanen osasi kertoa uskomattoman kujeellisesti, vaikka samalla lapsellisesti. Marina oli ollut jo vuoden palatsissa, eikä matkustamisesta ollut vielä ollut puhettakaan. Hänen terveytensä kuitenkin kärsi siitä. Tosin ei kovin vakavat, mutta sitä tiheämmät hermohäiriöt alkoivat vaivata häntä, ja hän päätti heti koettaa käyttää niitä hyväkseen. Sillävälin jokainen pieni ajanviete oli hänelle mieleen, yksinpä sekin, minkä juttelut Ricon kanssa tuottivat.

Ja näin saapui huhtikuu vuonna 1863, saapui rauhallisten, komeiden auringonlaskujen mukana Marinalle synkeä ilta.

Lännen taivaalla leimusivat mahtavat pilvet, kuvastellen veden peiliin vain vaatimattoman tummuutensa vuorten juovan erottamina. Palatsia vastapäätä paloivat vihreät vuorenhuiput ja idässä leimusivat Alpe dei Fiorin luoksepääsemättömät harjat auringon viimeisistä säteistä. Alhaalla varjossa viipyi vielä valon hämy, jätteenä auringon äskeisestä lauhkeasta lämmöstä, ja jokaisesta pikku laaksosta laskeutui keväisten tuoksujen täyttämiä tuulenhengähdyksiä väreilemään hetkeksi järven pinnalle, R...n kirkonkellojen juhlallinen ääni kaikui joka haaralle, leviten laaksojen kaiun kantamana. Kirkon musta ovi purki edustalleen hitaasti tunkeilevan ihmisvirran, joka pian hajaantui eri tahoille. Siellä oli melua ja sekasortoa kuin isossa hanhiparvessa, jonka hanhipaimen on päästänyt pellolle. Rinkelikauppiaiden ja sokerileipurien ympärillä hyöriskeli ihmisiä, kuului huutoja ja vihellyspillien ääniä kauppakojujen lähistöltä. Kirkon yläpuolella, pähkinäpuiden ja laakeripensaiden alla, tungeskeli syöjien ja juojien joukko. Hiukan syrjemmälle kokoontui R...n ja ympäristöjen kauniimpi sukupuoli; äidit ja iso-äidit hymyilevinä hohtavan puhtaissa myssyissään, muhkeat nuorikot eräänlaisissa kellomaisissa mustissa silkkipuvuissa kultaisina ketjuineen, korvarenkaineen ja neuloineen, häveliäät ja kainot nuoret tytöt, kovasti kiemaillen nauhoitettujen hattujensa alla. Papit kiertelivät hitaasti tuossa ihmisjoukossa, itsetietoisina, kasvot kuumina, ristihattu riippuen niskassa ja virginia-sikari hampaissa. Muutamat pojanviikarit olivat rynnänneet kellotornin avoimesta ovesta sisälle ja alkaneet vetää hurjasti kolmea kelloa, jotka kumahtelivat kamalasti ilman tahtia ja kauneutta, kunnes vihdoin suntio noituen kävi heidän kimppuunsa jaellen korvapuusteja ja ravisteluja ja sysäsi heidät kaikki yhdellä potkulla ovesta ulos helisyttäen avaimiaan. Rico, joka seisoi siinä lähellä vihellyspilli suussaan, antoi valitettavasti apuaan kirkolliselle ylivallalle ja ryhtyi ajamaan syyllisiä takaa, huutaen: »Odotappas! Odotappas!» Mutta kukaan ei odottanut, ja hän syöksyi suin päin kappalaisen jalkojen väliin, joka ärjäisi: »Pahuksen aasi!» läimäyttäen häntä takapuolelle hyvästiksi. Rico puikki nolona tiehensä mennen tutkiskelemaan V...n soittokunnan soittokoneita. Soittajat, jotka olivat istuutuneet juomaan, puhelivat myöhemmin illalla menevänsä järvelle soittamaan. Silloin Ricon päähän välähti ajatus kysyä valtijattareltaan, haluaisiko tämä lähteä »Nuolella» nauttimaan tuosta näytöksestä. Kuin jänis hän livisti tiehensä hypäten matalan kirkonaidan ylitse ja hävisi vihreään metsään, jonka halki polku vei rantaa pitkin palatsiin.

Marina käyskenteli sinä iltana puutarhassa järven puolella erään pienehkön, tummanuttuisen herrasmiehen kanssa, joka ei oikein tietänyt, miten liikkua isoilla jaloillaan, missä pitää käsiään, ja hymyillen lakkaamatta. Se oli R...n lääkäripahanen, jota kaikki nimittivät »maalariksi», koska hänen heikkoutenaan oli värjätä partansa.

— Mikä vahinko, tohtori, sanoi Marina nojautuen aitausta vastaan ja katsellen auringonlaskua, — mikä vahinko, että tämä ilma tekee minulle pahaa. Miks'ette pane siihen otakin erikoista minua varten?

»Maalari» huokasi, risti kätensä, painoi päänsä oikeaa olkapäätään vastaan ja aloitti tavanmukaisesti naurahtaen:

— Jos voisin, markiisitar, jos vain voisin...

Mutta muuta hän ei osannut sanoa.

— Ajatelkaa! Eikö minulle voi rakentaa pientä taloa, raudasta ja lasista, niinkuin palmuille tai runottarille ja puhaltaa sisään lauhkeaa ilmaa? Miks'ette puhu, tohtori? Mitä tapahtuukaan sydämelleni ja hermoilleni, ellei tuota pientä taloa rakenneta?

— Eipä voi tietää, markiisitar, eipä voi tietää: ne voivat kärsiä kovin, etenkin sydän. (Ellen olisi aimo pässinpää, keksisin tässä nyt jotakin somaa.) Varmasti, näettekö, kun on herkkä sydän...

— Ilman suhteen... kuiskasi Marina.

— Ilman suhteen, kertasi miesparka, — niin vuoristoseudussa saa helposti kovia sydämentykytyksiä, jotka yhä uusiutuen voivat synnyttää orgaanisen vian ja viedä minä hetkenä tahansa jyrkänteen partaalle.

— Kuinka rakastettava olettekaan, tohtori! Ja entä hermot?

— Se on totta, ovathan hermotkin olemassa. Jos teidän tulisi aina elää tässä ilmassa, tekisivät hermonne kapinan. Ne tahtoisivat ruveta komentelemaan ja kävisivät häikäilemättömiksi, ymmärrättekö? Tämä ilma sopii teille kolmen, neljän kuukauden ajan vuodessa, mutta ei suinkaan enempää.

— Todellako, tohtori?

— Aivan niin.

— Mutta varokaa sanomasta tätä enolleni, sanoi Marina käyden vakavan näköiseksi. — Enoni luulee ehkä, että haluan muuttaa olinpaikkaa, mutta minä en ikinä, pyytäisi häneltä sitä uhrausta. Ennemmin, rakas tohtori, hengitän hyvän luonto-äidin myrkkyä. En ole vanha enkä rumakaan, ja totisesti en tahdo siksi tullakaan. Entä te, tohtori, välitättekö vanhentua?

Niinkuin englantilainen menta-pastilli kielellänne hohkaen lähettää sisuksiinne kylmän ja kuuman säteilyn, niin nuo Marinan viimeiset, odottamattomat sanat ja katse, joka niitä seurasi, heittivät kiihoittuneen »maalarin» sisälmyksiin tulen ja vilun väreilyn, joka oli kuin jollekin sisäiselle silmälle tuntuvaa valoa. Vaikkakin tohtori oli vanha ja ruma, oli hän kuitenkin hyvin taipuvainen rakasteluun, harrastellen tavallisesti nopeaa ja varovaista maalaisarmastelua, mutta kykeni sentään donquijottemaiseen tuleenkin. Hän kuvitteli olevansa rakastunut Fannyyn, joka todella olisi ollutkin hyvä makupala hänelle, mutta nyt tuo Marinan kohteliaisuus tuli kuin jumalattaren huulilta ja pani hänet aivan sekaisin. Hän ei ollenkaan huomannut hienoa hymyä Marinan suun ympärillä. Eikä sitä huomannut kreivi Cesarekaan, joka juuri lähestyi hitaasti, pää painuksissa ja kädet selän takana taaksepäin heitetyn takin alla.

— Mitä näette hiekassa, eno? kysyi Marina hymyillen.

— Sitä, että te olette kävellyt liian paljon ja että tämä mefistomainen tohtori on hakkaillut teitä raivoisasti. Eikö olekin totta, tohtori? Pitäkää vain hattu päässänne. No, miten on sisarentyttäreni laita?

— Melkein erinomaisesti, keskeytti Marina. — Todistakaa se hänelle, tohtori, omine ammattisanoinenne. Minä puolestani en siedä kuulla tuota kauheata puhetta ja toivotan teille hyvää yötä.

Näin sanoen hän ojensi tohtorille hennon, hyvätuoksuisen kätensä, joka melkein läpikuultavassa valkeudessaan värähteli salaista sähköisyyttä ja kujeellisuutta kyeten voimakkaampiin ja nopeampiin ilmaisukeinoihin kuin sanat; hän teki merkin, ettei tohtori puhuisi ja lähti kulkemaan kotiin päin. Hänen silmissään paloi tavaton tuli. Hän oli varma, että tohtori esittäisi nyt kreiville välttämättömyyden lähettää hänet pois johonkin toiseen ilmaan edes joksikin aikaa ja ettei tohtori missään tapauksessa jättäisi kertomatta hänen sankarillisesta itsekieltäytymisestään antautua alttiiksi vaikka kuinka monille vaivoille, kunhan ei vain tarvitsisi pyytää enolta uhrauksia. Ja hän toivoi onnistuvansa.

Marina oli juuri astumaisillaan sisään, kun Rico ryntäsi läähättäen hänen eteensä purkaen nerokkaan päähänpistonsa. Vastauksen saatuaan hän juoksi eteiseen ja palasi heti takaisin lastattuna tyynyillä ja huiveilla ja vilisti kuin salama sisälaiturille. Marina seurasi hitaasti hänen perässään.

Kuinka ihana olikaan ilta, ja kuinka somasti pieni »Nuoli» solui kirkkaassa vedessä! Musta, solakka keula näytti liitelevän kahden taivaan välillä, ja perä liukui airojen piirtämän soikean juovan keskellä. Rico oli suorastaan haltioissaan. Yhtä mittaa hän keskeytti soutamisen katsellakseen R...n puolista rantaa. Veneitä ei näkynyt vielä, mutta ylhäältä kuului soittoa, väliin heikommin, vähin selvemmin. Soittokunta oli nähtävästi pysähtynyt torille tanssittamaan nuorisoa. Rico ehdotti, että he menisivät rantaan, mutta donna Marina käski hänen pysähtyä ulapalle ja odottaa. Rico alkoi innostuneesti kertoa toisen paikkakunnan soittokunnasta, kuuluisasta, Comossa opetelleesta soittajasta ja toisesta, Leccossa oppineesta ihmesoittajasta ja heidän koneistaan, mutta donna Marina käski hänen vaieta. Riconko vaieta! — Kas tuossa ne ovat! Ne tulevat! Nyt ne lähtevät rannasta! Oo, tulia, lyhtyjä, ilmapalloja! Nyt, nyt ne tulevat! Ja soittavat, soittavat!

— Souda musiikkia kohden, sanoi Marina.

Ensimmäisinä tuli kaksi kirkkaasti valaistua venettä täynnä soittajia, jotka seisoallaan puhalsivat koko voimallaan huiluja, torvia, klarinetteja tahdissa ison rummun päristyksien kanssa; sitten seurasi toisia veneitä täynnä yleisöä. Joka kappaleen perästä puhkesi näistä venheistä kättentaputuksia, huutoja, puhuteltiin soittajia ja päästettiin kimeitä vihellyksiä kaikissa eri sävellajeissa. Tuo laivasto lähestyi hitaasti tyynen veden tummalla pinnalla ja kulki Marinan ohitse.

Soitettiin lombardialaisten kansanlaulujen sävelmiä, ja kaikkien noiden yksinkertaisten ihmisten veri lämpeni hellyydestä ja ylpeydestä. Nehän olivat heidän rakkauslaulujaan, heidän ilojaan, heidän päivän kestäviä kukkiaan; se laulu, joka nyt mahtavana ja loistavana kaikui noiden rakkaitten vuorten välissä, oli lähtenyt heidän sydämestään. Soittajatkin innostuivat pannen esityksen aivan harvinaista tulta. Airot halkoivat jymisten vettä, venheet kiirehtivät toistensa edelle ja kaikki lauloivat musiikin mukana.

L' sett' anni che son maritata Perchè s'era la bella blondin.

[Siitä on jo seitsemän vuotta, kun olen nainut, koska tuo oli vaalea kaunotar.]

Voimaa airoihin! Vanha perämieskin muistaa entiset iloiset aikansa ja ryhtyy selkä kaaressa soutamaan laulaen särkyneellä äänellään:

Passeggiando per Milan L'era un giorno ch'el pioveva La mia bella la piangeva Per veoermi andà soldà.

[Kävellessäni Milanossa sattui sateinen päivä, kaunottareni itki nähdessään minun menevän sotamieheksi.]

Laula, vanha perämies, laula! Tuhlaa lauluun äänesi viimeinen voima ja sydämesi tulen tähteet! Kerran sinutkin kaksi rakastavaa käsivartta sulki syleilyynsä! Innostus vei Riconkin mukaansa ja virkavelvollisuutensa unohtaen hän päästi teräksenvahvoista keuhkoistaan:

Oh che pena, oh che dolore, Che brutta bestia chè l'e l'amore!

[Oi mikä tuska, oi mikä vaiva, oi mikä kauhistus onkaan rakkaus.]

Ei värähdyskään liikuta ilmaa. Vuorten varjoisilla rinteillä kuuntelee jokainen heinänkorsi, jokainen lehden umppu tuota kaukaista, hellää säveltä, joka kertoo rakkaudesta; ketojen poppeleissa kuuntelevat leivoset, soihtujen ja lyhtyjen valaisemina hypähtelevät suuret, hämmästyneet kalat veden pinnalle, ja rasvatyyni järvi värähtelee lievästi venheiden jättämissä väreilyissä, iltatähden sinervän säteen niitä kirjaillessa.

Tuona iltana ei vuoristoilma tehnyt pahaa Marinalle. Mahdollisesti hän olisi mieluummin nauttinut illan viileydestä Canalgrandella tai kuunnellut serenadia Bellagiossa, missä hienon maailman valituimpien nautintojen hekuma ikäänkuin väreilee ilmassa ja tunkeutuu sydämen syvyyksiin asti, mutta siitä huolimatta hän ymmärsi antaa arvoa maalaisrunollisuudelle, joka tuona huhtikuun iltana lepäsi järven yllä, ja kansan mielikuvituksesta pulppuavien laulujen viattomalle, eikä aina rahvaanomaiselle yksinkertaisuudelle. Ajatellessaan ja kiihkeästi toivoessaan, että hän mahdollisesti piakkoinkin jättäisi tuon järven ja nuo vuoret, arvosteli hän niitä ilman vihamielisyyttä, nautti soitosta ja laulusta ja ihaili maisemaa, kuin se olisi ollut harvinainen herkkupala ja sopiva juuri sellaiselle ylhäiselle maulle kuin hänen. Näin hän olisi nauttinut jostakin flaamilaisesta taulusta tai Cimarosaan musiikista.

Kun sitten soitto ja laulu oli vähitellen häipynyt etäisyyteen ja »Nuoli» alkoi hitaasti, kuin surkeillen kulkea palatsia kohden, niin tunkeutuivat illan vaikutelmat syvälle hänen sieluunsa, joka oli heltynyt huhtikuun huumaavan kaihon vallassa. Mutta siihen sekoittui samalla outo kauhuntunne, sen tapainen kuin eräänlaiset kivut, jotka nuolina viiltävät ruumista, jotka unohdetaan heti niiden lakattua, mutta joiden huomataankin myöhemmin olleen uhkaavan onnettomuuden kiireellisiä tiedonantajia. R...n kirkonkello löi yhdeksän. Marinasta se ei tuntunut entiseltä kellolta. Kuinka sillä nyt olikin toisenlainen ääni? Hän kuunteli. Hänestä tuntui kuin kerran ennenkin olisi ollut tällä samalla järvellä, juuri tässä samassa paikassa ja samaan aikaan, olisi kuunnellut tuota kelloa ja ajatellut silloinkin, että sen sointu oli tavallisesta poikkeava. Mutta milloin?

Hänelle oli sattunut useita kertoja ennenkin, etenkin tyttö-iässään, että tuollaiset samantapaiset olosuhteiden ja ajatusten uusiutumiset olivat hämmästyttäneet häntä, hänen voimatta kuitenkaan muistaa, milloin oli ensimmäistä kertaa elänyt tuon tapauksen. Hän oli puhunutkin siitä toisille, mutta hänen isänsä oli kohauttanut olkapäitään: »miten joutavaa panna huomiota tuollaisiin tyhmyyksiin!» Miss Sarah oli sanonut: »Mitä siitä!» Ystävättäret olivat vakuuttaneet, että heille sattui joka päivä samanlaisia asioita. Marina ei puhunut siitä sen enempää, mutta hän ajatteli sitä yhä.

Nämä muistin välähdykset kohdistuivat tavallisesti mitä joutavimpiin elämän tapauksiin. Senvuoksi hän aina epäili, oliko kysymys todellisista muistoista vaiko jonkinlaisista harha-aistimuksista. Mutta tällä kertaa hän ei epäillyt. Mietittyään ja yhä uudelleen mietittyään hän tuli täydelleen vakuutetuksi siitä, ettei _ikinä_ ollut soudellut tällä järvellä tähän aikaan. Se oli siis harha-aistimus.