Part 35

Oi, te rakkauden huumaamat kukat, jotka ojentaudutte kaikkivoipaa aurinkoa kohden, te ilakoivat, tuulen humaltamat nurmet, mikä lepo olisi olla teidän sijallanne, elää teidän päivän kestävää elämäänne, antaa muistojen vaieta, sydämen ja väsyttävän ajatusten pauhun tyyntyä, jotka sitkeästi taistelevat rakentaen ja rikkoen tulevaisuutta, olla vain tomua ja aurinkoa, suonissa kevään hehkua.

— Lähtekäämme, Edith! sanoi Steinegge. Tuo rakas ääni herätti hänet noista arvottomista ajatuksista.

Noustessaan ylös pappilaan Edith kulki pää kumarassa askeleen isänsä ja kirkkoherran edellä ja näki molempien varjot tiepuolessa. Steinegge alkoi uudelleen puhua palatsista, ja hän näki kirkkoherran varjon nyökkäävän päätään. Siihen keskustelu loppui.

Kun he saapuivat kotiin, ilmoitti Martta päivällisen olevan muutaman minuutin kuluttua valmis. Edith pyysi kirkon avaimet ja juoksi tiehensä hymyillen isälleen.

Ulkona kaikki eli, liikkui ja puhui tuulessa; kylmässä kirkon holvissa sitävastoin oli kaikin kuollutta, paitsi pääalttarin lampun heikko valo, joka levisi korkeista sivuikkunoista nurkkiin ja katon viininvärisiin pyhimyksiin pumpulimaisten pilvien päällä. Edith polvistui ensimmäiselle penkille ja kiitti Jumalaa tarjoten hänelle koko sydämensä, kokonaan, kokonaan; ja mitä enemmän hän kertasi tätä tahtonsa hurskaassa innossa, sitä enemmän mykkä kirkko ja vakava liekki sanoivat hänelle: ei, et voi, sydämesi ei ole sinun; sinä toivot, että hän rakastaisi sinua vielä ja tulisi uudelleen sinun arvoiseksesi, kunnes ikiajoiksi voisit nojata pääsi tuota miehekästä rintaa vastaan ja hänen kanssaan rohkeasti kulkea halki elämän. Mutta Edith ei tahtonut, hänestä tuntui kuin hän olisi ottanut takaisin sen, minkä vapaaehtoisesti oli tarjonnut, ja hänen sydämeensä tunkeutui kuivahko oman itsensä inho.

Martta tuli kutsumaan häntä.

— Neiti! Neiti! Pian pöytään! Kyllä Herra jo tietää, mitä te tarvitsette!

Edith hymyili.

VII. MALOMBRA.

Kello kaksi aamupäivällä komendööri ja Silla istuivat työtä tehden kirjastossa. He valmistelivat asiakirjeitä, sähkösanomia ja luetteloja henkilöistä, joille oli lähetettävä kuolinilmoituksia. Vezzaa vaivasi loppumaton puhetulva. Istuen kreivi Cesaren pöydän ääressä, Sillaa vastapäätä, jutellen, kirjoittaen, tarttuen yhteen paperiin ja heittäen pois toisen, hän ei vaiennut hetkeäkään muuta kuin katsellakseen kynänsä terää, lukeakseen epäselvästi mutisten, mitä oli kirjoittanut, tai pusertaakseen vasemmalla kädellään poskistaan ja leuastaan jonkin lauseen, joka ei tahtonut helpolla tulla. Vähän väliä hän vilkaisi Sillaan koskettaen hienotunteisesti kysymystä Marinan saamasta salaperäisestä tiedonannosta. Mutta Silla vastaili harvasanaisesti tai ei ollenkaan. Hän ajatteli keskustelua, joka hänellä oli ollut tässä samassa paikassa kreivin kanssa viime elokuussa, illalla palatsiin tulonsa jälkeen. Hän luuli vielä kuulevansa tuon mahtavan äänen ja vihaisen nyrkin iskun pöydälle. Nyt järvenpuolisista ikkunoista vinosti sisään paistava aurinko täytti vihertävällä, kullanhohteisella valollaan salin, ja kreivi lepäsi viereisessä huoneessa elottomana. Millainen muutos! Hän kirjoitti kirjoittamistaan, viskaten hänkin paperin ja ottaen toisen koskaan tarkastamatta mitä kirjoitti ja säpsähtäen huomatessaan kirjoittaneensa väärin tai jättäneensä pois sanan. Hän pakotti ajatuksensa kokoon, mutta pian ne taas lensivät omille teilleen.

— Sähkösanomat ovat valmiit, sanoi Vezza. — Soittakaamme, että ne viedään pois. Tahdotteko olla niin hyvä? Kiitos. Ja kirjeet asiamiehille ja vuokraajille. Ainakin Oleggiossa oleville pitäisi ilmoittaa heti. Kuka niiden nimet tietää? En viitsisi etsiä rekistereistä, ennenkuin C...n tuomari tulee. Mitä ihmettä tuo mies tekeekään? Tiedättekö, että hän on urkurikin? Jos kirkossa on jumalanpalvelus, niin hän ei ehkä tulekaan panemaan sinettejä ennen iltaa. Ja varmasti hän tulee onkien ansaitakseen illallisensa. Eikö teistäkin, Silla, täällä ole jokin outo haju? Eikö? Vakuutan teille, että toivoisin mitä pikimmin olevani Milanossa. Entä te, mitä aikeita teillä on?

— Minullako?

Kamaripalvelija astui sisään.

— Nämä sähkösanomat, sanoi Vezza. — Lähettäkää joku viemään ne heti paikalla.

— Tiedättekö? sanoi hän uudelleen Sillalle, — haluaisin tietää mitä aikeita teillä on, sillä minulla olisi eräs ehdotus teille.

— Mikä ehdotus?

— Emmekö menisi hengittämään hiukan raitista ilmaa?

He astuivat pieneen, rinteellä riippuvaan puutarhaan. Tuuli kohisi korkealla viinitarhassa ja laskeutui raivoten pihalle, puhaltaen siellä täällä jonkin suihkulähteen sateen hietikolle.

— Kuinka kaunista ja kuinka iloista! sanoi komendööri. — Sanokaapa, tuntuuko teistä siltä, että talon isäntä on kuollut?

— Kyllä minusta, vastasi Silla.

— Ja minusta ei ollenkaan. Mutta yhdentekevää. Kuulkaa, minulle on jätetty toimeksi etsiä historian ja italian kirjallisuuden opettaja erääseen erinomaiseen yksityiseen oppilaitokseen Milanossa. Kaksikymmentäkaksi viikkotuntia, kaksi kuukautta vapaata ja kaksituhattakaksisataa liiraa palkkaa. Sopiiko se teille?

Silla ojensi hänelle kätensä ja kiitti innokkaasti.

— Mutta minulla ei ole minkäänlaisia suosituksia, hän vastasi.

— Pyh! Se ei haittaa. Sen asian minä kyllä järjestän. Mitä pirua nuo tuolla tekevät?

»Nuo tuolla» olivat puutarhuri ja Fanny poimimassa kukkia vastapäätä ansaria olevista kukkapenkeistä. He näkyivät palatsin vasemman siiven ja pihan vihreän, puoliympyräisen muurin välistä, pieni järvenkaistale taustanaan.

Vezza viittasi kädellään Fannya, joka tuli pihan poikia puutarhan aidan viereen.

— Mitä teette?

— Minun neitini, sanoi Fanny kohottaen salaperäisesti kulmakarvojaan ja ojentaen huuliaan.

— Minkä vuoksi? Hautajaisiinko?

— Ooh! Hautajaisistako hän nyt välittäisi! Päivällisiä varten! Kuinka, ettekö tiedä! Eikö herra Paolo ole sanonut teille, että hän on käskenyt valmistaa oikeat juhlapäivälliset ja sanonut, ettei keittiössä saisi tehdä mitään ilman hänen erityisiä määräyksiään, nimittäin neidin.

— Neiti Fanny! huusi puutarhuri.

— Tulen kohta! Kaunista tämäkin tässä, häh! Minä jätän kohta kaikki siihen paikkaan! En tahdo ainakaan tulla sellaiseksi kuin hän. Inhoittava tuuli ja aurinko, joka paikassa pään päällä.

— Neiti Fanny! huusi puutarhuri kolmannen kerran. — Tuletteko vai ettekö tule?

— Tulen, tulen! Ellei minua ole, niin toinen ei osaa tehdä mitään. Samaa sanoi minulle myöskin don Cecchino Pedrati, josta olette jo ehkä kuullut puhuttavan. Se vasta on suuri talo, se!

— Niin, niin, menkään vain, sanoi Vezza.

Fanny meni huutaen puutarhurille, että eikö tämä nähnyt herrojen puhuvan hänelle.

Komendööri kääntyi Sillaan päin.

— Tahdon mennä ottamaan selvää näistä päivällisistä, sanoi hän. — Tuo kokin tyhmyri, joka ei tule sanomaan minulle mitään!

— Mutta se on aivan mahdotonta! sanoi Silla.

— Se on selvä. Enkö sanonut teille tänä aamuna? Kaikkea muuta kuin parantunut! Milloin lääkäri tulee?

— Oikeastaan hänen pitäisi tulla piakkoin. Hän oli täällä tänä aamuna, ennenkuin te olitte herännyt, ja sanoi, ettei voinut palata ennen kello kahta. Nyt on Giovannakin kuumeessa.

— Herra Silla, sanoi Rico tullen kirjaston ovesta, — donna Marina sanoi, että olisitte hyvä ja menisitte hänen luokseen hetkiseksi.

— Siinä ollaan, ajatteli kommendööri. — Koko murhenäytelmä tämäkin!

Silla astui sisään sanaakaan sanomatta.

Rico saattoi hänet ylös avaten oven vanhanaikaiseen huoneeseen.

Marina seisoi keskellä huonetta avatuista ikkunoista tulvivassa valossa.

— Jätä auki, sanoi hän pojalle, ennenkuin kääntyi Sillaan päin. — Ja nyt, mene alas puutarhaan auttamaan isääsi ja Fannya. Heti!

Hän meni ulos käytävään kuunnellen hetkisen, kun poika astui alas portaita, ja kääntyi sitten nopeasti katsomaan Sillaa.

Hänellä oli yllään sama valkea puku sinisine koruompeluksineen kuin kuin edellisenä iltana; hiukset olivat epäjärjestyksessä ja kasvot kuolonkalpeat.

Silla kumarsi kohteliaasti. Kohottaessaan taas kasvonsa hän näki Marinan kääntävän hänelle selkänsä ja kulkevan hitaasti ikkunaan päin. Sieltä hän ryntäsi kiireesti käytävän ovelle ja uusi:

— Rico!

Mutta poika oli jo kaukana eikä kuullut huutoa. Sitten hän seisahtui katsomaan Sillaa toisen kerran ja sanoi:

— Ei ketään. Täällä ei ole ketään.

Silla ei voinut olla ymmärtämättä pitkää, intohimoista katsetta täynnä mykkiä kysymyksiä ja käsitti, että Marina oli pettänyt Vezzan, mutta hän pysyi liikkumattomana.

Silloin Marinan silmien tuli sammui yht'äkkiä.

— Hyvää päivää, sanoi hän.

Ja tuo tervehdys tuntui putoavan jäätyneenä kolmannesta taivaasta.

— Onko Vezza puhunut teille? jatkoi hän heti.

— Olisin lähtenyt heti, markiisitar, mutta...

— Tiedän, tiedän.

Silla vaikeni. Ebenpuinen arkku norsunluisine leikkauksineen ja ympäri huonetta hajoitetut kukat muistuttivat vielä edellisen yön kamalaa tarinaa.

— Tiedän, kertasi Marina päättäväisellä ja halveksivalla äänellä, — mutta se ei riitä. Ja hän otti askeleen Sillaa kohti.

— Olette siis käsittänyt, että se oli mielen harhaa? sanoi hän.

Silla nyökkäsi. Hän oli lyhyen välimatkan päässä Marinasta pianon toisella puolella. Tämä heittäytyi melkein suulleen pianon päälle ja kohotti kasvonsa katsoakseen miestä.

— Ja te uskoitte? sanoi hän. — Ja olette tyytyväinen?

Silla ei vastannut.

— Niin, sanoi Marina hiljaa sulkien silmänsä kuin imarreltu eläin. — Luonnollista, yksinkertaista ja mukavaa! Hyvä on! huudahti hän nousten.

Pianon päällä oli kukkamaljakossa ruusuja ja glysiinejä. Hän tempasi niitä kourallisen ja hajoitti lattialle.

— Lähdettekö, hyvä on, sanoi hän, — mutta se ei riitä. Ettekö tunne velvollisuutta tehdä muita uhrauksia vuokseni?

Hänen äänessään värisi katkera iva.

— Olen käskettävänänne, markiisitar, vastasi Silla vakavasti. — Minkä uhrauksen tahansa.

— Kiitos. Olisitteko siis halukas kirjoittamaan kreivi Salvadorille?

— Kreivi Salvadorille! huudahti Silla hämmästyksissään. — Mitä pitäisi minun kirjoittaa hänelle?

— Että lähdette täältä ikipäiviksi ja ettette yritä koskaan enää tavata minua.

— Ja riittääkö tämä teille?

— Kuinka hyvä te olette, sanoi Marina puoliääneen.

— Voin sitä ollakin kreivi Salvadorille, vastasi Silla kylmästi — Tänä yönä ilmoitan olevani hänen käytettäväkään ja odotin kokonaisen tunnin, mutta hän ei näyttäytynyt.

— Ah, te vihaatte häntä? huudahti Marina salamoivin silmin.

— Minä? En suinkaan.

Marina alkoi kävellä edes takaisin huoneessa, mutta pysähtyi sitten yht'äkkiä sanoen:

— Mutta eilen illalla te vihasitte häntä, vai mitä? Eilen illalla yhdentoista aikaan?

Silla mietti hetken ja vastasi:

— Markiisitar, minunkin puoleltani se oli vain aistiharhaa.

Marina nauroi ääneensä, ja tuo nauru pusersi Sillan sydäntä.

— Silloin, sanoi hän, — annan teille kaikki anteeksi ja asia loppuu siihen.

— Markiisitar ei siis halua minulta muuta?

— Kiitos, vastasi Marina hymyillen rakastettavasti.

— En mitään. Tapaamme toisemme vielä päivällisillä, eikö totta? Te syötte päivällistä täällä? Pyydän teitä, lisäsi hän nähdessään Sillan epäilevän.

Tämä tiesi, ettei päivällisistä tulisi mitään, mutta piti varovaisempana olla koskettamatta kysymystä ja kumarsi vain kiittäen.

Kun Silla oli menossa ulos, löi Marina kädellään arkkua ja sanoi:

— Tiedättekö? Se on hävitetty.

Silla kääntyi ja näki kauniin valkean käden tekevän ilmassa liikkeen, kuin jotakin olisi hävinnyt, ja kauniin pään, joka tervehti vielä hymyillen.

— Sitä parempi sanoi hän.

Päästyään tuskin käytävän toiseen päähän ja astuttuaan portaille hän kuuli takanaan kimeän huudon. Hän ryntäsi takaisin ovelle, josta oli tullut, ja seisoi siinä henkeään pidättäen kuuntelemassa. Hän kuuli vaatteiden kahinaa ja avainta kierrettävän lukossa. Silla poistui ja alkoi laskeutua portaita alas täynnä levottomuutta.

Marina oli päästänyt tuon huudon ja sitten sulkenut oven avaimella. Hän löi nyrkeillään otsaansa hillitäkseen itseään, avasi sitten arkun ja veti käsikirjoituksen sen alaslasketulle kannelle, ja haavoitettuaan vasenta käsivarttaan hän kirjoitti verellään Cecilian viimeisten sanojen alle:

»C'est ceci qui fait cela.

2 Mai 1865.

Marquise de Malombra, jadis comtesse Varrega.»

Tämän jälkeen hän avasi erään arkun laatikon ja otti esiin erittäin hienon, nahkaisen pistolikotelon varustettuna Malombran perheen vaakunalla: hopeainen pyrstötähti azuurinsinisellä pohjalla ja mustassa kulmassa hopeainen lilja.

— Tiedättekö, puheli hän aseelle, — hän on suostunut lähtemään. Hän ei ymmärtänyt, että se oli koe.

Silla tapasi kirjastossa komendöörin, joka odotteli häntä nuuskien nenällään ja ahneilla silmillään hyllyjä. Hän kertoi tälle keskustelunsa ja donna Marinan viimeiset kohteliaat sanat sekä käytävään kuulemansa huudon sanoen, ettei ollut suorastaan hylännyt päivälliskutsua, koska oli kysymyksessä sairas nainen, jota oli kohdeltava mitä suurimmalla varovaisuudella. Hänen mielestään oli lääkärinapu välttämätön. Hän kehoitti myöskin sähköttämään Milanossa oleville sukulaisille, että nämä veisivät Marinan pois palatsista, joka oli mitä pahin olinpaikka hänelle. Vezza lupasi tehdä sen ja sanoi tällävälin jo kieltäneensä päivälliset, toivoen lääkärin voivan saada donna Marinan vakuutetuksi siitä, että oli luovuttava tästä aikeesta. Hänen tätä sanoessaan ilmestyi lääkäri.

Tämä kuunteli kertomusta suhteellisen rauhallisesta mielentilasta, jossa markiisitar oli ollut herätessään, ja lupasi tehdä kaikkensa saadakseen tämän luopumaan päivällishankkeestaan. Tohtori sanoi tulevansa heti takaisin kertoakseen, kuinka oli onnistunut.

Hän oli kauan poissa. Kun hän sitten taas ilmaantui olivat hänen pahaa ennustavat kasvonsa vieläkin synkemmät.

— No? kysyi Vezza.

Lääkäri katsoi Sillaa ja epäröi.

— Voitte puhua vapaasti, huomautti komendööri.

— Hyvä. Minä muuten puhun lääkärinä ottamatta huomioon henkilökohtaisuuksia, ja sanon: asiat ovat menossa huonosti, ja teistä riippuu, menevätkö ne vieläkin huonommin.

— Mitä! huudahti Vezza. — Ajatelkaa, että hän tänä aamuna oli aivan rauhallinen!

— Oo, kyllä minäkin tapasin hänet aivan rauhallisena. Heti hänet nähdessäni tulin tyytyväiseksi, jopa hämmästyinkin, mutta minuutti sen jälkeen ei hänen tyyneytensä miellyttänytkään minua enää. Nähkääs, tämänöisen hermokohtauksen jälkeen olisi tuon naisen tänään pitänyt olla suorastaan maassa, murtuneena. Mutta ei! Huomattavissa on vain erikoinen kalpeus ja silmien sinertävät renkaat. Kaikki muut väsymyksen ja lamauksen merkit puuttuvat tänään. Meillä on täydellinen apuri; sydän lyö ainakin sata kertaa. Silloin sanoin heti: hermokohtaus kestää yhä, tuo tyyneys ei ole fysiologinen, se on tahdon pakotusta, ja ehkä juuri tämä antagonismi lisää muutamia hermostusilmiöitä, niinkuin esimerkiksi sydämen kiireellisiä lyöntejä. Puhuin hänelle asiasta. Otin sen hänen terveytensä kannalta ja sanoin hänen tarvitsevan lepoa ja tekevän parhaimmin, jos jäisi kokopäiväsi täydelliseen lepoon, tulematta ulos huoneestaan edes päivällisellekään. Ah!

Lääkäri pudisti käsiään, aivankuin sanat eivät enää riittäisi.

— Tunnustan, että sellaisia silmiä en ole ikinä nähnyt. Yhdessä sekunnissa hän kasvoi pituutta ja hyökkäsi raivoisasti kimppuuni! Tai paremmin sanoen teidän, herra komendööri, enemmän kuin minun, sillä hän ymmärsi heti, mielisairaiden terävyydellä, että olin puhunut teidän kanssanne. Huomaa hänen epäilleen vastustusta. Hän väitti, että häntä tahdottiin pakottaa, mutta ettei hän huolinut opetuksia keneltäkään ja että häntä vain pahoitti, ettei ollut kutsunut viittäkymmentä henkilöä vieraikseen; ja näin yhä edelleen sellaisella kiihkolla, että oli tukehtua ja vapisi kuin lehti. Minä koetin tyynnyttää häntä. Oh, se ei ollut mahdollista, hän vimmastui yhä enemmän. Vihdoinkin minun täytyi luvata, että kaikki tapahtuisi hänen toivomuksensa mukaan ja että itsekin jäisin päivällisille; ja uskokaa minua, herrat, näin se on lopetettava. En neuvoisi ketään vastustamaan naista, joka on kokenut sellaisen kriisin kuin hän viime yönä ja joka osoittaa vielä uhkaavia sairastumisenoireita. Niin se on.

— Siis, lisäsi lääkäri lujasti, — minä puolestani suostuisin siihen, mitä hän haluaa, vaikkei minulla siihen olisi mitään halua.

— Ja jos me kaksi jäisimme pois, luuletteko...

— Toistan vielä kerran, etten sitä tekisi.

Komendööri kysyi silmillään Sillan mielipidettä.

— Mitä minuun tulee, vastasi tämä, — en tule missään tapauksessa. Hänelle voi sanoa, että en voi hyvin ja etten halua syödä päivällistä ja että kirjoitan vielä näitä kirjeitä. Ja sitäkin parempi, voin matkustaa jo ennen päivällistä. Muuten, tohtori, otaksukaa, että donna Marina olisi kärsinyt aina tähän yöhön asti voimakkaasta siveellisestä tärähdyksestä ja että hän nyt syystä tai toisesta olisi siitä vapautunut; ettekö luule, että noin häiriintyneet hermot, vaikkakin jo paikoillaan, värisevät yhä jonkin aikaa? Ettekö usko, että jos pahan alkusyy on poissa, niin uudelleen sairastuminen on mahdotonta?

Lääkäri katsoi jonkin aikaa Sillaa, ennen kuin vastasi.

— Olkaa varuillanne, tietäkää, että vaikkakin pahan alkusyy olisi hävitetty, ei siitä kuitenkaan johtuisi että saisi ärsyttää ilman muuta tätä naista, jonka hermot, niinkuin te itse sanotte, värisevät vielä, naista joka, huomatkaa, on jo alusta alkaen hyvin taipuvainen sellaiseen, koska on voinut niin lujasti uskoa aaveihin. Kysyn, mahtaako hän todellakin olla siitä vapaa?

— Siltä näyttää, vastasi Silla, — tai ainakin on syytä toivoa sitä. Sanoihan hän itsekin niin.

Ja minä, sanoi lääkäri, — suokaa anteeksi, epäilen sitä.

Toiset katsoivat häneen äänettöminä ja odottaen.

— Olin jo jättämäisilläni hänet, jatkoi lääkäri, — olin jo ovella, kun hän kutsui minut takaisin: Tohtori, tulkaa tänne. — Lähestyin häntä ja hän paljasti vasemman käsivartensa sanoen: Tahdotteko nähdä syviä haavoja? ja näytti minulle pari kolme kärpäsen puremaa, lisäten: Voiko tästä kuolla? Minä en ymmärtänyt, tuijotin häneen ymmällä. Ettekö usko, sanoo hän, että sielu voi mennä tuota tietä? Minä vakuutan teille, että se on jo alkanut mennä; eräs ajatus ja salaisuus ovat jo kulkeneet sitä tietä ulos. Näin hän sanoi minulle. Mutta taivaan tähden, hyvät herrat, eivätkö nämä sanat kaikessa luonnottomuudessaan herätä epäluuloa, että tuo kiivas mielenjännitys on vielä olemassa. Muuten tuosta naisesta on huolehdittava vakavasti ja nopeasti. Tänne hän ei voi jäädä.

— Teemme parhaamme, vastasi Vezza. — Menettekö nyt Giovannan luokse?

— Menen.

— Ja tapaamme kello viisi.

— Kello viisi.

— Niinpä kyllä, olen kovin iloinen, että silloin olette täällä.

— Minä matkustan kello viisi.

Komendööri ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä.

— Mihin aikaan viimeinen juna lähtee Milanoon?

— Puoli kymmenen.

— Oh, silloin voitte lähteä kuuden jälkeen. Näette siten, kuinka nuo päivälliset sujuvat.

Lääkäri lähti. Molemmat toiset istuutuivat pöydän ääreen ja alkoivat työskennellä.

Tuuli yhä vinkui ja ulvoi, aallot kuohuivat palatsin ympärillä kuin murhenäytelmää katsomaan rientäneet villit uteliaat, raivoissaan ja kärsimättöminä, koska näytelmä ei näyttänyt koskaan alkavan. Vanhojen muurien ympärillä pauhasi hurjien intohimojen riehunta, se tahtoi heti näytöstä, tahtoi nähdä kärsittävän ja, jos mahdollista, jonkun noista pienistä, ylpeistä maan kuninkaista kuolevankin. Mitä odotettiin? Aallot ruoskivat raivoten rakennusta, hyökkäsivät ylös kalliolle pylväskuistikon alle, myllersivät pitkin rantoja ja kohoilivat kaukana toinen toisensa takana rähisten kuin raivoava kansanjoukko. Tuuli hypähteli oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas, kärsimättömänä ja raivoissaan; kulki pylväskuistikolla vinkuen ja haukkuen näkymättömiä näyttelijöitä. Myöskin vakavat sypressit heiluttelivat latvojaan, viiniköynnökset kahisivat, mulperipuut ja lempeät oliivitkin niityillä kiemurtelivat ja vääntelivät itseään saman mielettömyyden tartuttamina. Vuoret katselivat vakavina. Mutta näyttämö oli yhä tyhjä; henkilöt pysyivät piilossa.

Kolmen jälkeen, tuulen yhä vielä riehuessa, astuivat Fanny, kamaripalvelija, puutarhuri ja Rico kuistikolle, lähestyivät järvenpuolisia kaaria katsellen hiukan taivasta, hiukan vuoria, hiukan alhaalla raivoavia aaltoja, jotka ulvoivat: ei, ei, ei teitä! He näyttivät neuvottelevan. Fanny lähti sitten oikeanpuolisesta ovesta viitaten kädellään kuin kiroten sekä taivasta että maata; toiset jäivät. Hän palasi heti, nähtävästi emäntänsä määräykset mukanaan, toiset kokoontuivat hänen ympärilleen. Sitten he lähtivät kaikki ulos vasemmalle ja palasivat kantaen isoa, tummaa, melkein mustaa mattoa, jonka he levittivät kuistikon kolmen etumaisen kaaren kohdalta kolmea taimmaista kaarta kohden jättäen molemmin puolin kaistaleen lattiaa paljaaksi. Sitten puutarhuri poikansa ja parin muun pojan avustamana kantoi sisään puutarhasta kaksilla paareilla monet ruukut kukkivia kameelioita, azaleoja, cinerarioita ja calceolarioita ja neljä suurta australialaista dracenaa. Tuotiin myöskin pari yksinkertaista, puista porrastelinettä, jotka asetettiin kuistikon sivuille ovien ja etumaisen kaidepuun väliin. Fanny ja puutarhuri toivat kolme pientä pöytää, neljä tulipunaista nojatuolia ja erittäin siron kukkalaitteen kullatusta metallista, lahjan rouva Giulia de Bellalta. Sitten donna Marina itse kääriytyneenä valkeaan hartiahuiviinsa, joka muovaili kaikki hänen muotonsa, astui huolimattoman hitaasti kuistikolle, pysähtyi keskikaaren alle ja alkoi antaa käskyjään liikuttamatta sormeaankaan, osoittaen vain paikkoja ja esineitä kääntämällä päätään ja vartaloaan.

Metsäisen rannan varjo palatsin länsipuolella kulki kiireesti itää kohden. Tuuli hellitti ja aallot käskivät toisiaan vaikenemaan kuin olisivat nähneet Marinan toisiaan vaikenemaan kuin olisivat nähneet Marinan astuneen näyttämölle.

Hän viipyi siellä siksi, kunnes hänen määräyksensä olivat tulleet hyvin täytetyiksi, ja vetäytyi sitten pois viitaten Ricoa seuraamaan itseään.

Kun työ oli lopussa, nähtiin loistavan hienon näyttämön ilmestyneen vakavien pylväiden ja kuistikon synkkien puitteiden sisään. Nurkissa ruiskuttivat dracenat kuin vihreät vesisuihkut kohoten niiden alle ryhmitetyistä kukkivista azaleoista, levittäen ylhäällä aaltomaisen sateen ohuista lehdistään ja pudoten sirosti alas. Oikealla ja vasemmalla olivat porrastelineet täpötäynnä cinerarioita ja calceolarioita heittäen ylhäältä kaksi tuhatväristä lehtiputousta alas tummalle matolle. Kuusi isoa kameeliaruukkua seisoi taimmaisella pylväskaiteella sulkien näyttämön taustan. Kaikkein pienin pöydistä, vain kahdelle katettu, seisoi melkein kiinni keskikaaressa; toiset, kukin katetut vain yhdelle hengelle, olivat asetetut vinoon ensimmäisen molemmin puolin toinen toistaan vastapäätä. Harmaankellertävät flanderilaiset pöytäliinat peittivät kaikki kolme aina maahan asti luoden tuohon hermostuneeseen värien sointuun kolme tyyntä ja vakavaa värivivahdusta, joita vastaan kristallien ja hopeain räikeät sävyt vaalenivat. Edessä ja keskellä tummalla matolla donna Giulian kullattu kukkalaite kohotteli hempeiden hyasinttiensa arkaa alastomuutta, vihreästä verhostaan riisuttuina ja välkkyvään metallilankaan puristettuina, houkutellen suloisella tuoksullaan ja luvaten vereen tunkeutuvaa hekumallista nautintoa.

— Hulluja ja herroja tottelee tuulikin, sanoi Fanny, joka oli odottanut näkevänsä kaikki koristukset ilmassa tuulen uhreina.

Kello puoli viiden jälkeen komendööri ja Silla astuivat kuistikolle kirjaston puolelta, ja melkein samaan aikaan astui sinne lääkärikin toiselta puolelta. Kaikki kolme pysähtyivät hämmästyneinä katsellen näyttämön ylhäisen hienoa järjestelyä ja tummaa mattoa vastaan kohoavaa väriloistoa.

— Hän on järjestänyt kaiken, ymmärrättekö! sanoi Vezza enemmän kauhistuen kuin hämmästyen.

Niin, hän se oli kaikki määrännyt, ja siinä nähtiinkin hänen oma kuvansa: musta sydän, palava mielikuvitus ja järkytetty, vaikkei sekaantunut äly.

— Minä menen takaisin kirjastoon, sanoi Silla, — lopetan osoitteiden kirjoittamisen ja häviän sitten pienten portaiden kautta.