Part 36

— Ei, ei, pyydän teitä! huudahti Vezza. — Jos ette todellakaan tahdo syödä päivällistä kanssamme, niin olkaa toki lähellä meitä. Vakuutan teille, että minulla on kuumetta. Emmeköhän sittenkin tehneet tyhmästi, tohtori, kun suostuimme? Minun on täytynyt ilmoittaa palvelusväelle, että teidän käskystänne pitää tyydyttää kaikki donna Marinan oikut. Herran tähden, Silla, olkaa lähellä, olkaa edes tuolla salissa. Tehkää minulle tämä palvelus.

— Hyvä, vastasi Silla, — noudan itselleni sinne työtä; mutta muistakaa: heti, kun päivälliset ovat lopussa, lähden.

Lääkäri oli hyvin kiihoittunut, hän puolusteli antamaansa neuvoa kaikenlaisilla hyvillä ja huonoilla syillä. Huomasi selvästi, että hän itsekin epäili erehtyneensä.

— Enkä tietänyt sitten kaikkea tänä aamuna, sanoi hän. En ollut vielä puhunut Giovannan kanssa.

Hän viittasi toisia lähestymään.

— Tiedättekö, kuinka kreivi-vainajan laita oikein oli?

He tiesivät ja eivät tietäneet. Puhelu jatkui puoliääneen.

Silla katsoi kelloaan: se oli neljännestä vailla viisi. Hän lähti kirjastoon hakemaan papereitaan ja tuli sitten saliin työskentelemään.

Molemmat toiset näkivät puhellessaan Ricon soutavan veneessä kuistikon ohitse.

— Minne menet? huusi Vezza.

— R...n, donna Marinan käskystä, vastasi tämä.

— Hänen olisi ensin pitänyt puhua minun kanssani, ennenkuin totteli, murisi komendööri ja jatkoi keskusteluansa.

— Kas tässä, sanoi hän, — miten muovailisin sähkösanoman. Huomatkaa, että henkilö, jolle sen osoitan, on hyväsydäminen ja tarkasti omantunnonmukainen, mutta hidas liikkumaan ja tekemään vakavia päätöksiä. Siis sanoisin näin: — hoitavan lääkärin erityisestä määräyksestä ja vapautuakseni suuresta vastuunalaisuudesta ilmoitan teille, neiti Malombran läheisimmälle sukulaiselle, että tämän terveys vaatii hänen pikaista loitontamistaan tästä asunnosta.

— Kirjoittakaa _mitä pikaisinta_, sanoi lääkäri.

— Kirjoitan siis: mitä pikaisinta.

— Sanokaa myöskin...

Lääkäri ei saanut lausettaan lopetetuksi, sillä donna Marina ilmestyi ovelle.

Hän oli puettu entisen pariisilaisen ompelijattarensa tekemään pukuun. Tämä tunsi Marinan eriskummallisen maun: komea ja kummallinen puku tummasta azuurinsinisestä kankaasta pitkine laahuksineen, josta kohosi oikealle sivulle iso, hopealla ommeltu pyrstötähti. Avokaulaisen ja hyvin ruumiinmukaisen liivin etupuolelle oli neulottu pitkä ja kapea kilpi mustasta sametista, jonka keskus oli rohkeasti leikelty liljan muotoisesti valkeaa ihoa vastaan. Marina ei ollut enää niin kalpea; kevyt, kuumeinen puna painoi punertavia läiskiä hänen poskilleen; silmät kiiluivat kuin timantit.

— Musiikkia! sanoi hän hymyillen ja katsoen järvelle. — Millaista vain tahdot, järveni! Eikö totta, Vezza, että musiikki on teeskentelyä, niinkuin vanha juutalainen, joka sanoo meille aina sitä, mitä haluamme kuulla? Eikö sillä juuri tämän vuoksi ole niin paljon ystäviä?

— Markiisitar, vastasi Vezza koettaen olla luontevan näköinen, — meidän ulkopuolellamme ei ole muuta musiikkia kuin tuuli. Kielet ovat sisällämme, ja ne soivat sen mukaan millainen ilma on.

— Teillä on varmasti aina tyyntä, vai mitä? Katolilaisen selkeää, ja nämä aallot sanovat teille: kuinka suloista on nauraa, kuinka täällä on hyvä tanssia! Missä on herra Silla?

— Niin... alkoi Vezza hämillään.

— Lähtenytkö? Ei suinkaan! huudahti Marina tarttuen ylpeästi häntä käsivarteen ja puristaen sitä kovasti.

— Ei, ei, ei, hän on täällä vielä! vastasi toinen kiireesti, — mutta minun on esitettävä hänen anteeksipyyntönsä. Hän ei voi oikein hyvin eikä halua syödä päivällistä, ja kun hän ystävällisesti tarjoutui auttamaan minua eräissä kiireellisissä asioissa, niin nyt...

Marina ei antanut hänen lopettaa, vaan kysyi käskevästi:

— Missä hän on?

Ja hänen äänensä vapisi.

— Mutta... vastasi toinen epäröiden, — en tiedä... hetki sitten hän oli kirjastossa...

— Menkää sanomaan hänelle, että odotamme häntä.

— Hän on salissa, sanoi lääkäri. — Hän kirjoittaa. Ottakaa vastaan hänen anteeksipyyntönsä, markiisitar pyydän teitä.

Marina mietti hetken ja sanoi sitten jäntevällä äänellä:

— Kunniasananne, että hän on salissa?

— Kunniasanani.

— Hyvä, sanoi hän rauhallisesti, — kyllä hän tulee myöhemmin kutsumattakin... Muuten, rakas Vezza minulla on pilvinen ja ikävä ilma. Sanokaapa, tohtori, eikö surumielisyys ole sairautta? Eikö se paina alas elämän liekkiä? Te antaisitte minulle sydämenvahvistustippoja, jos huomaisitte vereni kiertävän heikommin, ja jotakin synkkää, naamioitua alkoholia. Mutta jos minä hengitän sen sijaan kukkien elonhenkeä, puhdasta ilmaa ja tyynten miesten keskusteluja, niinkuin ystävämme Vezzan, ja tuskia tuntevien, kuin teidän, tohtori, kuka tahtoisi sensuroida minua siksi? Kas tässä, hyvät herrat, on näiden päivällisien salaisuus ratkaistu, ja nyt käykäämme pöytään. Te tänne, Vezza, minun viereeni; te, tohtori, oikealle puolelleni.

Ja päivälliset alkoivat.

Donna Marinan pöytävieraat pysyivät äänettöminä ja tuskin maistoivat ruokia. Komendööri pahoitteli sydämessään, että nämä mitä hienoimmat, nuoren ja kauniin naisen kukkien keskellä tarjoamat ja harkitulla maulla järjestetyt päivälliset sattuivat näin sopimattomaan aikaan ja sellaisissa olosuhteissa, että niistä oli mahdotonta nauttia niin kielen kuin henkevyydenkään puolesta. Ja hän hellitteli mielessään vain yhtä ainoata miellyttävää ajatusta, joka välkkyi hymyilevänä hänen mielessään, nimittäin saada kertoa Milanon salongeissa tämän kohtauksen, taiteellisesti ja rauhallisin sydämin. Hän katseli varovaisesti ympärilleen, opetellen ulkoa dracenat ja azaleat, cineraria- ja calceolaria-putoukset, vilkuili salaa naapurinsa moirépukua ja niin paljon kuin mahdollista valkeaa liljaa mustalla sametilla. Mutta porrastelineelle asetettujen kukkien uteliaat silmät sanoivat hänelle, ettei näytös vielä ollut lopussa.

Lääkäri tutki lakkaamatta Marinaa peläten samanlaista kohtausta kuin edellisenä iltana tai yöllä, jolloin hän oli astunut ensi kertaa kreivin luokse. Hän oli varuillaan ja vakoili salaa kaikkia donna Marinan liikkeitä. Nyt vasta hän ymmärsi, minkä merkityksen Marina pani näille päivällisille, ja katui suostuneensa niihin. Pahat aavistukset valtasivat hänet. Tämä paikka, niin avonainen pihalle ja järvelle päin, peloitti häntä. Samoin peloitti häntä Marinan yhä rauhattomampi käytös, ja se, ettei hän syönyt mitään pantuaan suuhunsa lusikallisen soppaa.

— Mikä hiljaisuus! sanoi Marina vihdoin. — Minusta tuntuu kuin olisin varjojen keskellä. Muistutanko Proserpinaa?

— Oo, vastasi komendööri ajattelemattomasti, — te saisitte yksin kuolleetkin heräämään.

Ja samassa hänen mieleensä muistui kuollut mies, joka lepäsi lakanan alla muutaman askeleen päässä kuistikolta, ja väristys kulki hänen luidensa lävitse.

— Ja kuitenkin, jatkoi Marina, — ovat minun vieraani synkkiä kuin helvetin tuomarit. Kaatakaa Bordeaux'ta, sanoi hän vanhalle kamaripalvelijalle, joka yksinään palveli pöydässä ja oli vieraitakin vielä kolkompi. — Myöskin näille herroille.

Kamaripalvelija totteli. Uskollisena kreivi-vainajalle, jota oli palvellut kahdenkymmenenkahden vuoden aikana, hän oli nyt kuin kidutuspenkillä. Hän kaatoi vapisevin käsin, niin että pullon kaula kilisi pikarien reunaa vastaan.

— Pyydän teitä maistamaan tätä viiniä, sanoi Marina. — Ja miettikää nyt. Eikö teistä siinä tunnu kaukainen manalan virran maku?

Komendööri kohotti lasin, katsoi viinin kirkasta väriä, kostutti vielä kerran huuliaan ja sanoi:

— Jotakin outoa siinä on.

— Olettakaa siis, komendööri Radamanto, sanoi Marina liikutetulla äänellä suupielien hermostuneesti vääntyessä, — että eräiden syiden vuoksi olisin ajatellut...

Hän lysähti nojatuolinsa selkämystä vastaan ojentaen huuliaan ja tehden kädellään liikkeen kuin heittäisi halveksien luotaan jotakin arvotonta.

— Tiedättekö, tämä elämä on niin kurjaa! Olettakaa siis, että minä olisin ajatellut avata oven ja lähteä ulos silloin, kun aurinko kuolee, kukkien keskellä, vieden mukanani muutamia henkeviä ystäviä, jos matka ehkä sattuisi olemaan liian pitkä. Olettakaa, että tuossa Bordeaux'ssa...

Vezza säpsähti ja katsoi ovella seisovaan rauhalliseen kamaripalvelijaan.

— Oo! huudahti Marina, — hän uskoo minua heti!

Hän antoi kaataa itselleen vielä viiniä ja vei lasin huulilleen.

— Outo maku? sanoi hän. — Mutta sehän on puhdasta, tämä Bordeaux, puhdasta kuin _Ave Maria!_ Se oli vain Proserpinan pilaa. Juokaa! jatkoi hän kiihoittuneesti, juokaa, surullisen hahmon ritarit. Vahvistakaa sydäntä ja henkeä!

Tohtori ei juonut. Hän tunsi myrskyn lähestyvän. Vezza sen sijaan seurasi donna Marinan neuvoa ja tyhjensi lasinsa.

— Hyvä! huudahti Marina kalpeana. — Koettakaa innoittua vastaamaan vaikeaan kysymykseen.

— Proserpinasta sfinxiksi, markiisitar?

— Niin, sfinxiksi ja vähällä muuttua kiveksi tai vieläkin kylmemmäksi! Mutta ken ensin puhuu, sanoo kaiken. Siis...

Hän oli käynyt yhä kalpeammaksi, ja nyt koko hänen ruumiinsa lävitse käyvä kouristus katkaisi hänen äänensä. Molemmat miehet nousivat seisomaan. Marina puristi kädessään veistä ja työnsi sen kärjen raivoisasti pöytään.

— Tyyntykää, tyyntykää, sanoi lääkäri ottaen Marinan jääkylmän käden ja kumartuen hänen ylitseen.

Mutta tämä oli jo taas päässyt itsensä herraksi ja työntäen luotaan lääkärin käden nousi ylös.

— Ilmaa, sanoi hän.

Ja hän syöksyi rajusti omansa ja lääkärin pöydän välitse järvenpuoliselle kaiteelle.

Lääkäri oli yhdellä hyppäyksellä hänen luonaan tarttuakseen häneen.

Mutta Marina oli jo kääntynyt ympäri ja loi Vezzaan välkkyvät silmänsä.

— Siis, sanoi hän kiirehtien puhumaan saadakseen unohdetuksi äskeisen heikkoutensa, — uskotteko te, että ihmissielu voi elää maan päällä enemmän kuin yhden kerran?

Ja kun Vezza hämmästyksissään ja kauhuissaan oli vaiti, huusi hän:

— Vastatkaa!

— Mutta ei, ei! sanoi Vezza.

— Mutta voi! voi!

Kukaan ei äännähtänytkään. Puutarhuri, kokki ja Fanny nousivat kamaripalvelijan kutsumina kiireesti portaita kuuntelemaan ja vakoilemaan. Tuuli oli kokonaan tyyntynyt; aallot kuiskailivat hitaasti toisilleen: Kuulkaa, kuulkaa!

Ja hiljaisuuden keskellä värähti uudelleen Marinan ääni:

— Kuusikymmentä vuotta sitten tuon kuolleen isä (hän viittasi palatsin siipeen päin etusormellaan) sulki tänne ensimmäisen vaimonsa kuin vesikauhuisen suden ja tappoi hänet pala palalta. Tämä nainen on palannut haudastaan kostamaan tuolle kirotulle suvulle, joka on hallinnut täällä aina viime yöhön asti.

Hän tuijotti oikeanpuoliseen oveen, joka oli auki, koska tarjoilupöytä oli asetettu viereiseen saliin.

— Markiisitar! sanoi lääkäri hellästi nuhdellen.

— Mutta ei! Miksi puhutte sellaista?

Samalla hän tarttui tytön vasempaan käsivarteen rautaisin ottein.

— Tuolla on ihmisiä! huusi Marina. — Sisään! Sisään kaikki!

Fanny ja toiset pakenivat palatakseen taas heti uudelleen varpaillaan ja piiloutuen häneltä.

— Sisään! Hän ei tule koska tuntee kertomuksen. Mutta hän ei tunne kaikkea. Minun on kerrottava hänelle loppu. Palattuani haudastani ovat nämä minun voitonjuhlani.

Hänen äänensä heikkeni yht'äkkiä. Hän syleili pylvästä, jonka vierellä seisoi, nojasi siihen otsansa pudistaen päätään kiihkeästi kuin olisi tahtonut työntää sen sisään siihen ja päästi pitkän, käheän ja intohimoisen valituksen, joka jäähdytti kuulijain veren.

— Sairaanhoitajatar! Tuo tämänöinen nainen! huusi lääkäri kovaa ovelle ja kääntyi sitten Marinaan päin, jota piti lujasti käsivarresta.

— Lähtekäämme, markiisitar, sanoi hän lempeästi, — te olette oikeassa, mutta olkaa hyvä, tulkaa pois älkääkä sanoko tuollaisia asioita, ne tekevät teille pahaa.

Marina kohotti kasvonsa, järjesti oikealla kädellään pörröisiä hiuksiaan otsallaan ja lävisti ahnein silmin puolipimeän salin ja sen oven. Lilja hänen huohottavalla rinnallaan nousi ja laski, se näytti kamppailevan auetakseen. Puutarhurin vaimo ilmaantui ovelle. Hän viittasi tätä kiivaasti vapaalla kädellään menemään tiehensä ja sanoi hiljaa lääkärille, puhuen enemmän elein kuin sanoin:

— Niin, menkäämme, menkäämme saliin.

— Mutta eikö teidän huoneessanne olisi parempi?

— Ei, ei! Saliin! Päästäkää minut!

Hän sanoi nämä viimeiset sanat niin arvokkaalla ja ylpeällä äänellä, että lääkäri totteli ja suostui seuraamaan häntä. Tälle oli tällä hetkellä ennen kaikkea tärkeätä saada Marina poistumaan kaiteen luota.

Marina kulki hitaasti pitäen oikeaa kättään pukunsa taskussa. Vezza ja kamaripalvelija katsoivat kalpeina hänen ohikulkuaan. Lääkäri seurasi häntä pysähtyen antamaan määräyksiä sairaanhoitajattarelle. Sillävälin Marina saapui ovelle.

Fanny kokki ja puutarhuri olivat vetäytyneet sivulle antaakseen hänen kulkea ohitse. Marina ei huomannut heitä. Salissa ikkunaluukut olivat puoleksi suljetut ja verhot lasketut alas.

Silla seisoi salin kynnyksellä. Hän näki Marinan tulevan ja tunsi itsensä hetkisen epävarmaksi; hän ei tietänyt astuako esiin, vetäytyäkö sivulle vai palata takaisin saliin. Marina otti kaksi nopeata askelta häntä kohden sanoen: — Onnellista matkaa! ja kohotti oikean kätensä. Kuului pistolin laukaus, Silla kaatui maahan. Fanny ryntäsi ulvoen tiehensä, lääkäri hyppäsi saliin, huutaen miehille, että nämä ottaisivat markiisittaren kiinni, ja hyökkäsi kaatuneen luokse. Vezza, kamaripalvelija ja toinen naisista juoksivat huutaen sisään katsomaan, mitä oli tapahtunut.

Puutarhuri ja kokki kiljuivat kiihoittaen toinen toistaan pitämään kiinni Marinasta, joka käyden takaperin savuava pistoli kädessään kulki heidän keskellään, ilman että kukaan uskalsi koskettaa häneen sormellaankaan, meni kuistikon halki ja astui ulos vastapäisestä ovesta lukiten sen jälkeensä.

Puutarhuri ja kamaripalvelija ryntäsivät häpeissään ovelle, jonka he särkivät hartiavoimin. Käytävä oli tyhjä. He pysyivät epävarmoina, odottaen ehkä saavansa kuulan rintaansa.

— Eteenpäin, pelkurit, ulvoi lääkäri rynnäten heidän keskelleen. Hän pysähtyi kuunnellen. Ei mitään ääntä.

— Pysykää paikallanne te, sanoi hän ja hyökkäsi kreivin kamariin. Se oli tyhjä. Kynttilät paloivat siellä rauhallisesti.

He menivät edelleen, lääkäri makuukamariin, molemmat toiset vanhanaikaiseen huoneeseen. Huoneissa ei ollut ketään.

Lääkäri repi raivoissaan hiuksiaan ja huusi:

— Kirotut pelkurit!

— Kirjastossa? sanoi puutarhuri.

He ryntäsivät juoksujalkaa alas, tohtori ensimmäisenä. Päästyään käytävään hän kuuli melua ja erotti komendöörin äänen:

— Vene! vene!

Hän juoksi kuistikolle ja katsoi järvelle.

Marina oli yksin purressa, soutaen siitä ohitse lännenpuoliselle selälle. Peräpenkillä näkyi pistoli.

— Veneeseen! huusi tohtori.

— Salaportaita pitkin! huusi Vezza hänen takanaan.

He juoksivat alas salaportaita. Tohtori kaatui ja vieri aina alas asti, mutta oli taas heti jaloillaan kuullakseen puutarhurin kiroten pysähtyvän ja sanovan: — Mutta venettä ei ole! Hänhän lähetti Ricon siinä ennen päivällistä.

— Ehkä poika on jo palannut! sanoi lääkäri ja työnsi sykkivin sydämin sisälaiturin oven auki.

Se oli tyhjä. Sekä veneen että purren ketjut riippuivat vedessä.

Hän oli lysähtää maahan. Hän tiesi hyvin, ettei lähellä ollut muita veneitä.

— Puutarhuri! sanoi hän. Kylään! Hakekaa miesten vene!

Puutarhuri hävisi pihan pienestä portista.

— Jumala, Jumala! huudahti lääkäri nostaen kätensä ylös.

Toiset huusivat yhä kuistikolta: — Pian! Pian!

Puutarhuri ryntäsi kiireesti takaisin.

— Tarvitaanko pappiakin? kysyi hän.

Tohtori painoi nyrkit kasvojaan vastaan.

— Hölmö, etkö näe, että minä olen hänet jo jättänyt?

Toinen ei oikein ymmärtänyt, mutta kiiruhti tiehensä. Lääkäri juoksi taas ylös.

Eräs viimeisen kerroksen ikkuna avautui ja heikko ääni kysyi:

— Mikä on? Mitä on tapahtunut?

— Herra Silla on murhattu!

— Oo, pyhä Madonna!

Puutarhurin kuultiin huutavan kaukaa. Toiset äänet vastasivat hänelle. Erään talonpojan askeleet kaikuivat kiviportailla, toiset seurasivat sitä. Uteliaat kääntyivät sinne kuin sähkökipinän kutsumina. Isäntä oli kuollut, he astuivat rohkeasti sisään. Pojannulikoita tuli pihalle, niitä luikahti siitä sisälle ja alkoi nousta ylös portaita. He tahtoivat astua saliin tietäen, että mies makasi siellä. Tohtori tuli sieltä ulos.

— Tiehenne! huusi hän kamalalla äänellä.

Pojat pakenivat.

Lääkäri puhui jollekin, joka oli jäänyt sisälle.

— Ennenkuin tuomari tulee, ei saa laskea ketään tänne! Ovi sulkeutui.

Vezza ja muut kerääntyivät pelästyneinä hänen ympärilleen.

— Oh! vastasi hän. — Enkö jo sanonut teille! Kuula on kulkenut sydämen läpi.

Yksi salin ikkunoista avattiin. Hän juoksi sinne ja hänen perässään äänettöminä kaikki toiset: Vezza, palvelusväki ja molemmat talonpojat. Toinenkin ikkuna avattiin. »Nuoli» oli jo kaukana tyynellä järvellä. Marinan vartalo ja airojen välähtely näkyivät vielä selvästi. Vezza, joka oli likinäkönen, sanoi:

— Mutta sehän on paikallaan.

Ja todellakin, pursi ei näyttänyt etenevän.

— Ei, ei, vastasivat toiset.

Eräs talonpojista, lomalla oleva sotilas, joka oli noussut tuolille paremmin nähdäkseen, sanoi:

— Karabiinilla kaataisin hänet siihen paikkaansa.

Fanny meni nyyhkyttäen pois tullakseen taas uudelleen katselemaan.

— Mutta Jumalan nimessä, minne hän menee? sanoi tohtori.

Ei kukaan vastannut.

Minuutin perästä talonpoika, joka seisoi tuolilla, sanoi:

— Malombran laaksoon hän menee. Suunta on suoraan laaksoon päin.

Fanny alkoi kirkua. Tohtori tarttui häntä käsivarteen kuljettaen tytön pois ja käskien häntä vaikenemaan.

— Minkä tähden Malombran laaksoon? kysyi hän.

— Sieltä lähtee polku, joka kulkee vuorten halki, vastasi toinen, — ja vie valtamaantielle.

Ei sille polulle pääse Malombran laaksosta, huomautti toinen.

— Pääsee. Tarvitsee vain mennä Acquafondan perälle. Se ei ole kuin viiden minuutin asia.

— Kas tuolla ne ovat, huusi puutarhurin vaimo.

Kahden miehen soutama vene tuli näkyviin R...n rannasta soutaen purren viereen.

Tohtori pani kämmenet torvena suulleen ja huusi:

— Pian!

— Saavatkohan ne sen kiinni? kysyi komendööri.

— Ei ainakaan järvellä, vastattiin. — Pursi on neljällä airon vetäisyllä rannassa ja nuo toiset tarvitsevat siihen noin kymmenen minuuttia.

»Nuoli» lähestyi pientä, pimeää Malombran laaksoa. Vene oli vastapäätä palatsia. Yhtäkkiä kaksi miestä jätti soutamisen ja hyppäsi keulaan huutaen jotakin, jota ei voinut kuulla.

— Vene! huudahti tohtori.

— Seisahtukaa! huusi hän kaikesta voimastaan.

— Seisauttakaa pursi! ja kääntyen sitten molempiin miehiin päin:

— Se on tuomari. Menkää kaikki puutarhan perälle ja huutakaa!

Hän karjui vielä tavuja painostaen:

— Murha! Pysäyttäkää pursi!

Ja todellakin nähtiin nyt toisen veneen tulevan lännestä palatsia kohden, se kulki pyssyn kantaman päässä »Nuolesta». Ja huolimatta veneestä ja palatsista kuuluvista epätoivoisista huudoista vene jatkoi yhä rauhallisesti kulkuaan.

— He eivät kuule! Huutakaa kaikki, herran tähden!

Hän teki itse äärimmäisen ponnistuksen.

Vezza, palvelijat ja naiset huusivat kaikuvalla äänellä:

— Pysäyttäkää pursi!

Mutta vene kiiti yhä vain entiseen suuntaansa.

»Nuoli» katosi.

VIII. VIHDOINKIN RAKASTETTU.

Tumma varjo ilmaantui don Innocenzon salin avonaiselle ovelle peittäen tähtitaivaan; ääni sanoi:

— Ei mitään.

Kirkkoherra ei tuntenut sitä ja nosti lampun varjostinta.

— Ah, eikö mitään? sanoi hän.

— Ei mitään? toisti Steinegge.

He nousivat kumpikin ja lähestyivät vastatullutta.

— Siellä oli kuusi miestä, sanoi pormestari pehmeällä, lombardialaisella tyyneydellään. — Neljä kansalliskaartilaista ja kaksi karabinieeria, jotka etsivät koko metsän. Jos hän olisi ollut siellä, olisivat nuo neljä, jotka saapuivat veneessä kymmenen, kaksitoista minuuttia myöhemmin, jo löytäneet hänet. Olisi hauska tietää, mihin hän on joutunut.

Steinegge viittasi häntä rukoilevin katsein vaikenemaan ja lähtemään ulos. Pormestari ei ymmärtänyt, vaan seurasi molempia toisia, jotka kuiskasivat hänelle jotakin, ulos puutarhaan.

— Ah! sanoi tämä.

Hän ei ollut nähnyt salissa erästä toista henkilöä istumassa nurkassa seinän ja sohvan välissä. Tämä ei ollut liikahtanutkaan pormestarin ilmestyessä eikä koko hänen puheensa aikana, mutta nousi jäätyään yksin ja meni puutarhan ovelle, jossa vaatimattoman, pienen lampun valo sammui selkeän, kuuttoman yön mustiin varjoihin.

— Joku väittää, sanoi pormestari loitoten kirkkoherran ja Steineggen kanssa porttia kohden, — että hän olisi kiivennyt vuorille. Mutta ajatelkaa toki, sellainen nainen kuin hän, miksi hän olisi mennyt vuorille? Mennäkseen minne? Minä en sitten ollenkaan epäile, ettei hän ole Acquafonda Pozzon pohjalla, tiedättehän, tuossa kolossa, joka on Malombran laaksossa.

Edith ei voinut kuulla muuta, sillä he hävisivät nyt talon kulmauksen taakse, ja keittiössä joukko eukkoja papatti kovaäänisesti. Hän meni istumaan muurille vastapäätä ovea, josta kuuluivat kaikki nuo lörpöttelyt juhlallisen yön rauhaan.

Ne olivat Martan ystäviä, vanhoja, suulaita eukkoja.

— Tyhmät hupsut, sanoi karhea ääni, joka kohosi kaikkien toisten ylitse, — ettekö ymmärrä, että sehän on aina ollut hullu, pahemmin melkein kuin tuo entinen? Mies oli hänen rakastajansa, sillä menneenä kesänäkin, kun hän oli täällä, he tapasivat toisensa yöllä ulkona, tämän on tohtori kertonut, jos oikein muistatte. Nyt hän tahtoi hylätä tytön, mutta tämä ei sanonut sitä eikä tätä, vaan ampui. Ehei! Sellaistahan lukee joka päivä sanomalehdistä!

— Oh, hyvä sielu, sanoi toinen eukko. — Ja mistä hän sai pistolit?

— Ainahan sillä nuo pistolit olivat. Ainakin viime elokuusta lähtien varmasti, sillä puutarhuri kertoi, että hän huvittelihe ammuskelemalla kuvapatsaita.

— Ja herra tohtori pelkäsi, pisti väliin eräs kolmas, — että hän olisi tahtonut tappaa itsensä, mutta ettei hänen mieleensäkään johtunut, että tahtoi tappaa tuon toisen.

— Hän kai ei tuntenut hyvin juttua. Vai itsensä tuo olisi tahtonut tappaa! Sanovat hänen hypänneen Acquafondan Pozzoon. Uskotteko te sitä? Kyllä minäkin sen tiedän, ettei häntä ole löytynyt! Sellainen ketteräjalka! Sattui vastaani pari kolme kertaa metsässä. Olisittepahan nähneet, millainen paholainen! Kuka tietää, missä hän tällä hetkellä on? Nähkääs jos hän on tavannut mustalaisparven joka kuljeskelee siedä päin, niin en ihmettelisi ollenkaan, jos hän olisi yhtynyt heihin. Enkä minä ole ainoa, joka niin ajattelee.

Toiset eivät uskoneet ja sanoivat, että pitäisi luodata Acquafondan Pozzo. Mutta tämä ei käynyt päinsä, koska railo oli syvä ja aleni mutkitellen.

Sillävälin pormestari, kirkkoherra ja Steinegge palasivat yhä jutellen. He näkivät varmasti selvään Edithin muurilla, koska keittiön ovesta tunki heikko valo häneen asti.

— Uskokaa toki, sanoi pormestari, — puhutaan yleisesti, että jos nainen oli hullu, niin oli mies vähänarvoinen hänkin. Sillä olihan jo jokseenkin paljon tulla tänne rakastelemaan donna Marinaa, kun kreivivainaja oli kuolemaisillaan ja juuri kun markiisittaren piti naida toinen. Eikö teistäkin? Tuomari oli oikeassa sanoessaan, että oikein se hänelle oli, tuo loppu!

Steinegge oli nähnyt Edithin, mutta toivoi, että nuo sanat tekisivät hyvää hänelle, sillä kirkkoherra oli antanut hänelle toiveita, ettei kysymyksessä ollut kovinkaan syvä tunne.

— Minäkin petyin, sanoi hän, — ja helppoa olikin pettyä tämän miehen suhteen, sillä hän oli miellyttävä, kovin miellyttävä. Luulen hänen olleen monta vertaa paremman sanoissa kuin töissä. Hän ei ole vakavasti pitänyt markiisitar Malombrasta eikä kenestäkään muusta, luulisin. Nähkääs, olen tuntenut useampia näitä kirjallisesti sivistyneitä henkilöitä; kaikki samanlaisia! Heille rakkaus on kuin jonkinlainen hermotauti, he tuntevat sitä milloin siellä, milloin täällä, muttei koskaan todella vakavasti. Toissa päivänä hän tuli palatsiin, tänään olisi lähtenyt, huomenna olisi takertunut kuka ties mihin.

— Hyvä, sanoi don Innocenzo, — _Parce sepolto_.

— Ja oletteko kuulleet tuosta kirjeestä? kysyi pormestari.

— En. Mistä kirjeestä?

— Tämä juuri on erinomaista. Tuo herra komendööri, tutkiessaan herra Sillan taskuja, löysi sieltä aloitetun kirjeen. Siinä ei ole nimeä ja se alkaa »rakas setä», sivu on täyteen kirjoitettu kuin jonkinlainen testamentti. Näyttää todellakin siltä, kuin hän olisi aavistanut olevansa lähellä loppuansa. Kuinka te sen selitätte?