Part 34

Sinne oli saapunut raati, Rakkauden Veljeskunnan johtaja ja kansalliskaartin kapteeni puhumaan kirkkoherran kanssa kreivin hautajaisista, joiden piti olla huomenna. Huhuttiin suurista lahjoituksista seudun köyhille. Kapteeni, muudan parrakas garibaldilainen, oli käynyt palatsissa ottamassa asiasta selvää. Ja todellakin oli lahjoitettu 70,000 liiraa eräälle lasten kodille ja 30,000 liiraa jaettavaksi vuosittain myötäjäisinä kolmelle seudun köyhimmälle tytölle. Kapteeni oli heti tehnyt ohjelmansa kunnianosoituksiksi hautajaisissa jalosydämiselle lahjoittajalle, pannen pormestarin ja johtajan päät pyörälle ja nimittäen heitä kaikessa ystävyydessä maalaistölleröiksi, koska he näyttivät olevan hämillään eivätkä aavistaneetkaan mitä nyt oli tehtävä, epäröivät, katselivat toisiaan ja murisivat, että oli suorastaan hulluutta tuhlata niin paljon rahaa kuolleen vuoksi, joka kaikeksi lopuksi, pormestarin sanojen mukaan, ei ollut itse kunnalle lahjoittanut mitään. Liikuttaakseen hiukan noita maatuneita olentoja kapteeni oli tuonut heidät eräiden ystäväinsä kanssa kirkkoherran luokse kysymään tämän vaikutusvaltaista mielipidettä. He ympäröivät don Innocenzon puhuen kaikki yht'aikaa, huutaen toinen toistaan vaikenemaan, riidellen ehdotusten ja suunnitelmien sekasotkussa: kansalliskaarti, juhlapuku, tavallinen puku, tervehdyslaukaus, kolme tervehdyslaukausta, sen seudun soittokunta tai tuon seudun soittokunta, puhe kirkossa, puhe hautausmaalla. Don Innocenzo sai heidät vaivoin rauhoittumaan ja seuraamaan itseään sisälle. Silloin tuli esiin viisi, kuusi tyttöä, seudun iloisimpia veikistelijöitä, jotka ensin Martan kimppuun hyökättyään tulivat nyt tulipunaisina ja silmät vielä naurusta kiiluen kirkkoherraa vastaan, pyytäen kylän tyttöjen nimessä kukkia hänen puutarhastaan tehdäkseen seppeleitä hyväntekijänsä arkulle. Martta oli ryöpyttänyt heidät tiehensä sanoen, että he olivat nenäkkäitä, kun kiusasivat kirkkoherran kukkia pannakseen ne ehkä sitten päähänsä tai antaakseen ne ihailijoilleen, joita heillä aina oli ympärillään. Eräs tytöistä oli vastannut hänelle, niin että kaikui, toisten ympärillä nauraessa. Kirkkoherra ei käynyt puolustelemaan kukkaparkojaan huolimatta Martan silmäyksistä ja murinasta.

Steinegge halusi kärsimättömästi tavata Edithiä, ei puhuakseen hänelle, mutta nauttiakseen sitä enemmän tämän kasvoja katsellessaan siitä salaisesta mielihyvästä, että voisi kertoa tälle piankin odottamattoman hyvän uutisen. Edith ei ollut puutarhassa. Steinegge heitti syvin kumarruksin hyvästi viranomaisille ja juoksi ylös tyttärensä huoneeseen.

Mutta hän ei ollut sielläkään. Kuitenkin oli vuoteella hänen hattunsa, hansikkaansa ja pieni muistikirja. Steinegge avasi sen ja näki piirustuksen järvestä poppelien alla. Hän tunsi heti Alpe dei Fiorin maalaukselliset huiput, nuo samat, jotka kahdeksan kuukautta sitten olivat panneet Edithin sanomaan: Nyt mennään murhenäytelmään. Piirustajatar oli kirjoittanut erääseen nurkkaan: _Am Aarensee_. Steineggen mieleen tuli heti tuo surumielinen laulu:

Ach, tief im Herzen da sitzt ihr Weh Das weiss nur der vielgrüne Wald.

Tuo kuollut, kylmä maisema lumenvärisine valoineen ja lyijynraskaine varjoineen puhui enemmän surullisesta sydämestä kuin vihreästä metsästä. Steineggen sydän kävi raskaaksi, hän aavisti epäselvästi, että paha oli syvemmällä kuin mitä don Innocenzo oli hänelle sanonut. Ja missähän Edith mahtoi olla? Miksi hän ei voinut antaa tälle ainakin yhtä lohduttavaa uutista, palkinnoksi tämän tekemästä uhrauksesta? Melu, joka kuului salista sekä puutarhasta, talonpoikien karheat äänet ja tyttöjen ajattelematon nauru kiusasivat häntä. Jos Edith kuulee tuon hälinän, kuinka katkeran yksinäiseksi hän mahtaakaan tuntea itsensä! Hän kuuli puutarhassa käveltävän ja meni ikkunaan. Se oli Edith, joka juuri tuli ulos salista, missä hän oli ollut kattamassa pöytää, kun kirkkoherra viranomaisten kanssa tuli. Steinegge nuhteli häntä hellästi siitä, että hän seisoi ilman päivänvarjoa auringonpaisteessa, ja lupasi tämän vastaväitteistä huolimatta tuoda sen alas hänelle; mutta tultuaan puutarhaan hän ei nähnyt Edithiä enää missään. Hän etsi tätä koko talosta, mutta ei löytänyt; vihdoin hän keksi hänet puutarhanportilla puhumassa ruusuja poimivien tyttöjen kanssa. Hän ei huutanut eikä vienyt päivänvarjoa, peläten olevansa kiusaksi ja arvellen, ettei tytär halunnut nyt tavata häntä.

Hän vetäytyi talon kulman taakse, ettei Edith edes näkisikään häntä. Hänestä tuntui, kaukaista taivaanrantaa katsellessaan, että hän olisi mielellään mennyt ikipäiviksi pois ja luopunut Edithistä jos vain olisi voinut palata takaisin siihen hetkeen, jolloin Silla toi kirjansa. Niin niin, kuinka selvästi hän muistikin nyt tyttärensä kiihkeät vastaväitteet! Ja että niin paljon pahaa, niin paljon tuskaa piti johtua hänen sokeudestaan, siitä, että hän ei ollut ymmärtänyt tyttärensä salaista sydämen surua.

Sillävälin salissa päästiin yksimielisyyteen. Äänet rauhoittuivat ja kävivät hiljaisemmiksi, kirkkoherra vieraineen meni puutarhaan puhellen tyynesti.

— Sepä hyvä, sanoi don Innocenzo tyytyväisenä ja katsoen Steineggeen.

— Niin! vastasi kapteeni, — herra komendööri Vezza sanoi sen todellakin minulle. En edes kysynyt häneltä mitään, kun hän sanoi, että tänä iltana herra Silla matkustaa pois ja ettei pidä uskoa kaikkia juoruja.

— Oo! huudahti Steinegge silmät loistaen iloisesta hämmästyksestä. — Suokaa anteeksi, jos yhdyn keskusteluunne. Mitä herra Vezza sanoi teille?

Kapteeni toisti edellisen lausumansa lisäten sen, mitä tiesi Marinan tilasta, johon jokainen kuulijoista esitti erilaisia otaksumiaan.

Edithin läsnäolo oli saanut vallattomat tytöt hiukan kainommiksi. He kertoivat hänelle, että herra kapteeni oli neuvonut heitä tilaamaan seppeleen Comosta tai Milanosta, mutta että he tahtoivat koristaa arkun oman kylänsä kukilla. Seppeleen runkoa valmistettiin parhaillaan; mitä taas kukkiin tulee, he eivät vielä tietäneet, kuinka järjestää ne. Edith neuvoi solmimaan siihen oliivin lehtiä, valkeita ruusuja ja tekemään ristin sinivuokoista. Hän tahtoi itse poimia ruusut, ettei pensaita raastettaisi ja nuppuja turhan vuoksi revittäisi. Hän kuuli toisten puhuvan, ja arvaten, että he puhuivat palatsista, hän pisteli huomaamattaan sormiinsa ja leikkasi joko liian lyhyitä tai liian pitkiä varsia. Hän oli niin kalpea, että tytöt luulivat hänen voivan pahoin ja pyysivät häntä lopettamaan. Hän tunnustikin päätänsä kivistävän, mutta ei tahtonut lakata työstään peläten, että hänen isänsä kutsuisi häntä ja että hän jäätyään yksin tämän kanssa ei kykenisi peittämään rauhattomuuttaan. Sitten miehet tulivat lähelle, tervehtivät ja pysähtyivät katselemaan kukkia ja juttelemaan tyttöjen kanssa heidän onnestaan ja niistä monista avioliitoista, joita kylässä nyt solmittaisiin. Steinegge oli jäänyt paikalleen. Edith näki isänsä, joka tuntui odottavan kärsimättömästi, että joukko hajaantuisi, vilkaisten silloin tällöin edestakaisin kulkiessaan ihmisiin, jotka näyttivät juurtuneen ruusupensaiden keskelle. Marttakin tuli katsomaan talon kulmauksesta varjellen kädellään silmiään auringolta. Sitten hän sanoi jotakin Steineggelle, joka viittasi Edithiä tulemaan, mennen häntä vastaan ja ojentaen hänelle avatun päivävarjon. Hän torui, että tämä ehdoin tahdoin halusi itselleen päänsärkyä ja sanoi leikillään olevansa vihainen, että Edith aamulla oli juossut yksin tiehensä kuin oikukas perhonen ja jättänyt isänsä yksin. Minne ihmeessä neiti oli lennähtänyt? Tietystikin johonkin vaaralliseen paikkaan, jonkin pettävän, haikeamielisen veden varsille etsiäkseen sieltä kuukausia sitten unohdettuja lauluja.

— Oh, isä, sanoi Edith, — ennen kaikkea ei käy päinsä, että menet kurkistelemaan muistikirjaani ja toiseksi, että kannat mielessäsi kaikenlaisia epäilyjä. Haikeamielisyydet jätin sinne, missä ne ovat, Aarenseehen, ja tuosta laulusta en ole löytänyt muuta kuin päällekirjoituksen. Se ei tee pahaa. Ja etkö muista, kuinka nauroimme tuolloin vuosi sitten? Tahdon lopettaa luonnoksen ja panen siihen teidätkin, hyvä herra, jokseenkin vähän arvokkaasti juoksemassa päivänvarjo kädessä tyttärenne perässä. Tahtoisin piirtää siihen naurun purskahduksetkin.

— Panemme toisia, sanoi Steinegge. — Katso, eikö tuo aurinko, tuo vihreys, tuo tuuli ole kaikki yhtä ainoata suurta naurua! Ajattele, jos olisimme Milanossa! Täällä juo nuoruutta! Emmekö lähde hiukan kävelemään? Oletko väsynyt?

— En isä, mutta minne haluat mennä?

— Noin vain kävelylle. Rouva Martta, rouva Martta, voinko kysyä mihin aikaan syödään päivällistä?

— Kello kolme, huusi Martta keittiöstä.

— Silloin voimme mennä vaikka paperitehtaalle.

— Hyvä, hyvä! Minäkin tulen mukaan, sanoi don Innocenzo, joka juuri oli lähettänyt koko joukon matkaansa. — Minulla on puhumistakin insinöörille.

Edith meni huoneeseensa ottamaan hattunsa ja käsineensä. Kun hän palasi takaisin, keskeyttivät kirkkoherra ja hänen isänsä puhelunsa. Hän näki heidän kasvoillaan uuden ilon ilmeen ja kysyi katseillaan sen syytä.

— Menkäämme pian! sanoi Steinegge unohtaen tällä kertaa tavanmukaiset kursailunsa ja meni edellä.

Don Innocenzo tarttui Edithin käsivarteen ja kuiskasi hänelle: — Noiden kahden välillä ei ole enää mitään; hän matkustaa tänä iltana. — Edith avasi suunsa kysyäkseen jotakin, mutta silloin hänen isänsä kääntyi ja Martta huusi keittiöstä: — Menkää pian, teillä ei ole kovin paljon aikaa!

Edithillä ei ollut enää tilaisuutta pyytää selityksiä. Mutta portilla kirkkoherra kuiskasi vielä pari sanaa hänen korvaansa: — Ehkä teidän korttinne!

— Minun...? sanoi Edith. Don Innocenzo nyökkäsi myöntävästi ja meni ottamaan Steineggeä käsivarresta.

Edith värähti. Kirkkoherra ei ollut sanonut hänelle, että oli jättänyt hänen korttinsa palatsiin. Kuinka kummassa hän oli tehnyt sen kaikkien noiden tapausten jälkeen? Eikö siitä johtuisi korjaamattomia haittoja? Mutta epäilemättä hyvääkin. Vähätpä siitä, ajatteli hän, jos vain hänen korttinsa oli saanut jotakin hyvää aikaan, niin yhdentekevää, että hän tietämättään oli sotkeutunut noihin sekaviin asioihin ja puhunut enemmän kuin ystävällisesti miehelle, joka ehkä ei ollut sen arvoinen. Hän tyytyi tähän ja kiitti Jumalaa, joka oli käyttänyt häntä aseenaan hyvän työn tekemisessä. Mutta hän tunsi samalla, että hänen oma uhrinsa tulisi nyt vaikeammaksi ja tuskallisemmaksi, että tuo mies yrittäisi taas lähestyä häntä ja selittää olevansa syytön. Ja silloin? Silloin taistelu alkaisi taas sitäkin ylpeämpänä hänen sisässään. Sillä jos hän Milanossa oli luullut vain mielikuvituksensa liikutetuksi ja oli tarkkaavaisesti ja ehkä varomattomastikin omaa itseänsä tutkimalla koettanut saada itseään vakuutetuksi siitä, niin nyt hän ei enää epäillyt; sydän se oli, joka vuoti verta!

— Edith! huusi hänen isänsä, sillä hän oli jäänyt muutaman askeleen jäljelle.

Hän kohotti silmänsä ja näki tämän käsi kädessä kirkkoherran kanssa; toivon välähdys leimahti hänen sisässään ja hän kiiruhti isänsä vierelle.

— Tässä olen.

He astuivat nyt uudelle maantielle, joka kylästä eroten kulki niittyjen poikki aina joelle saakka. Ylhäältä katsoen se oli kuin ruma haava tuon vehmauden keskellä, suora ja valkea kahden kääpiöpoppelirivin välissä, mutta kuitenkin kävellessä hyvin miellyttävä. Oli nautinto heittäytyä suureen, vihreään mereen, jossa kukat loistavassa sekasorrossa, pehmeine, voimakkaine elontuoksuineen, kohosivat aaltoina ylös tien vieriin tunkevasta nurmesta. Pienet poppelit heiluivat tuulessa, iso, valkea pilvi vaelteli taivaalla, ja sen varjot liitivät nurmella ja järven sinisellä, välkkyvällä pinnalla, jonka ne värjäsivät sinipunaiseksi.

— Tuo vihreä on todellakin jotakin suurenmoista! sanoi Steinegge, — on kuin olisi jonkin Reinin viinilasin pohjalla.

— Tyhjän, huomautti don Innocenzo.

— Oh, tuo on surullinen ajatus, eikä ollenkaan välttämätön. Tässä lasissa, jonka te sanotte olevan tyhjän, on kuitenkin ihanaa tuoksua, joka virkistää sydäntä ja selvittää aivoja, eikö totta? Minä ihmettelen teitä; minä, ystäväni, olen hyvin henkevä nyt ja kykenen tuntemaan, että joen vesi, jota tuolla rannalla korkeat poppelit juovat, on täynnä aurinkoa, iloista kevään makua, joka huumaa enemmän kuin lasi Johannisbergeriä.

— Kääntykääpä katsomaan, sanoi don Innocenzo, — kuinka kauniilta taloni näyttää täältä.

Todellakin tuo pieni talo valkeine taitekattoineen oli soman näköinen yläpuolella toisia ja hiukan sivummalla niistä.

— Sekin näyttää katselevan meitä, huomautti Edith, — ja hymyilee meille kuin vanha isoäiti, joka ei itse pääse liikkeelle.

— Oo! huudahti Steinegge, — minä olisin onnellinen, jos voisin aina elää täällä!

— Entä minä sitten, isä! Tuntuu kuin rakastaisin kaikkea täällä. Kirkkoherra, etsikääpä meillekin täältä pieni pesä.

— Onhan täällä minun pesäni, vastasi tämä. — Niin, tulkaapa asumaan vanhan papin luokse. Miksikä ei? Eikö se olisi ihanaa? Ettekö olisi tyytyväisiä talossani? Minusta näyttää siltä, kuin Marttakin jo tulisi hyvin toimeen, eikö totta?

Edith hymyili, hänen isänsä suli kiitollisuuden huudahduksiin sekä vastaväitteisiin.

— Ei, ei, sanoi Edith. — Ensiksikin meille olisi mahdotonta jättää Milano ja toiseksi, ei se noin kävisi päinsä. Meillä pitäisi olla oma pieni talomme.

— Todellakin? Jäisittekö te tänne yksinäisyyteen ikiajoiksi?

Edith vastasi suurin, vakavin silmin. Don Innocenzo vaikeni.

— Hän ei olisi ainoa tänne haudattu aarre, sanoi Steinegge kääntyen kohteliain liikkein kirkkoherraan päin.

Don Innocenzo puolustautui nauraen ja punaisena tuota imartelua vastaan.

— Oh, ei, minä olen vanha, esihistoriallinen astia. Minä sopisin tänne erittäin hyvin, mutta minun tyttäreni ei mitenkään!

— Miksikä ei, isä?

Hän vastasi kiivaasti saksaksi, niinkuin hänellä oli tapana rakkautensa tai vihansa kuohuessa.

Steinegge kääntyi don Innocenzoon päin:

— Eikö totta, tämä seutu ei sovi nuorelle neidille, vaan ainoastaan vedenneidoille.

— Vedenneidoille? Kuka tietää, jollen olisikin! Rakastan kirkkaita vesiä ja niittyjä ja metsiä...

— Niin, mutta en usko, että vedenneidot rakastavat sellaisia keltaisia vanhoja ukkoja kuin minä ja haluavat käydä kävelyllä kirkkoherrojen kanssa.

Tuo omituinen mies pysähtyi, levitti kätensä ja sulki silmänsä.

— Näen hyvin kunnioitetun herra Andreas Gotthold Steineggen, jonka hiukset ovat hiukan valkoisemmat kuin nyt ja joka on rakkaan ystävänsä kirkkoherran talossa, ja tämä on kokonaan ilman hiuksia. Näen tuon saksalaisen herran pitävän sanomalehteä kädessään ja puhelevan kiivaasti Schleswig-Holsteinin asiasta ystävänsä kanssa, joka antaa tuoda sisään... sormen verran Valtellinaa sulattaakseen Augustenburgin ruhtinasta. Eikö niin?

Hän aukaisi hetkeksi silmänsä katsoen don Innocenzoon, joka nauroi, ja sulki ne sitten uudelleen.

— Ja nyt näen... Oh, mitä näenkään? Nuoren vedenneidon, puettuna matkapukuun astuvan saliin kuin tähdenlento, syleilevän vanhaa saksalaista huuhkajaa, ja kuulen hänen sanovan tulleensa viettämään pari päivää kirkkaiden vesien, niittyjen ja metsien keskellä. — Yksinkö? kysyy huuhkaja. Silloin tämä vedenneito tekee pienen liikkeen pienellä sormellaan, jonka tunnen...

Steinegge aukaisi silmänsä ja tarttui Edithin käteen suudellakseen sitä; mutta Edith vetäisi sen pois, ja toinen otti nauraen kaksi pitkää harppausta eteenpäin, kääntyen sitten katsomaan häntä.

— Eikö se ollut kaunis näky? sanoi hän.

Edith viivytteli hetken vastausta. Hän ei tietänyt mitä ajatella. Tuossa hänen isänsä puheessa oli jokin salainen tarkoitus, jokin pohdittu ehdotus.

— Oletko siis väsynyt minuun? sanoi hän, — tahdotko elää yksin?

— Kuinka, yksin? huudahti don Innocenzo. — Ettekö kuule, että hän eläisi minun kanssani?

— Minä olen väsynyt, hyvin väsynyt sinuun, vastasi Steinegge. — Mutta en tahtoisi elää yksin. Tulisin lepäämään hiukan tänne herra kirkkoherran luokse muutamaksi kuukaudeksi vuodessa. Näetkö, nyt en enää tee pilaa, minun tarvitsisi todellakin olla pitkä, pitkä aika herra kirkkoherran luona.

Edith katsoi jälkimmäiseen. Oliko tämä jo puuttunut suureen kysymykseen? Menivätkö asiat hyvin? Kirkkoherra katseli mitä tarkkaavaisimmin eräitä kiesejä, jotka tulivat vaivalloisesti tehtaalta pitkin huonoa tietä.

— Me tahdomme etsiä viisasten kiveä, jatkoi Steinegge, — kiveä, joka muuttaa kullaksi kaikki, mikä on rumaa ja tummaa ympärillämme ja ennen kaikkea sen, mikä on kovaa sisällämme.

— Ja löytääkö tämän pienen, arvokkaan kiven täältä? kysyi Edith sydän sykkien.

— En tiedä, mutta toivon.

— Ja miksikä en voisi etsiä sitä yhdessä teidän kanssanne?

— Siksi, ettet tarvitse sitä, ja siksi, ettemme tahdo.

— Mutta mitä minulla sitten teet, isä?

— Niin, en tiedä vielä.

Tällä hetkellä kiesit saapuivat kulkijain kohdalle ja erottivat Edithin molemmista toisista. Don Innocenzo lähestyi kiireesti Steineggeä sanoen hänen korvaansa:

— Älkää sanoko liian paljon.

— En voi, vastasi toinen.

Kiesit menivät ohitse.

He olivat saapuneet joen varrelle, missä tie teki mutkan laskeutuen rantaan pitkin poppeliriviä aina tehtaalle asti.

— Menkää, sanoi Steinegge kirkkoherralle. — Me odottelemme täällä.

Steinegge laskeutui tyttärineen tieltä alas nurmiselle rinteelle erään suunnattoman kallion varjoon, joka putosi suoraan jokeen. Sen vihreät, puhtaat aallot olivat kuin suloinen runoelma, vaikkakin vanha ja rahvaanomainen runoelma, jonka viaton sydän, liian täynnä rakkautta ja mielikuvia, runoili. Ne riensivät hypähdellen, nauraen ja laulellen kirkkaina aina epätasaista pohjaa myöten kivi- ja kukkarannoille. Ne hyväilivät nurmea, purivat kiviä; ja virran kapea juova sai silloin tällöin kiihkeitä väristyksiä, levittäen kevyttä kuohua ilmaan. Näihin moniin ääniin vastasi poppelien iloinen humina niiden kohotellessa teräviä huippujaan safiirinsinistä taivasta kohden.

— Ah, sanoi Steinegge:

So viel der Mai auch Blumen häuft zu Trost und Augenweide...

Edith keskeytti hänet:

— Isä, miksi sanoit minulle tuon asian?

— Minkä?

Että kerran tahtoisit elää minusta erossa?

— Oi, ei erossa. Minä vain tulisin viettämään jonkin ajan täällä. Mutta erossa ei koskaan. Ei millään tavalla erossa. Ymmärrätkö? Ei millään tavalla.

Hän sanoi nämä viimeiset sanat matalalla äänellä tarttuen Edithin molempiin käsiin.

— Niin, minä ajattelen nyt ensimmäistä kertaa, ettemme saa olla erossa minkään suhteen täällä sisällä.

Ja hän puristi Edithin käsiä sydäntään vastaan.

Edithin huulet ja sieraimet värähtelivät, ja hänen kurkkuaan puristi. Steinegge veti hänet mitään sanomatta alas nurmelle ja istuutui itse hänen viereensä.

— En, voi, sanoi hän melkein kuin itsekseen puhuen.

— Sydämeni on liian täysi. Se on totta, Edith, emme ole koskaan olleet oikein yhtyneinä. Muistatko iltaa, jolloin tulit, ja minä astuin huoneeseen sinun rukoillessasi? Millaista tuskaa tuottikaan se minulle silloin? Ajattelin, ettet voisi rakastaa minua, koska en uskonut niinkuin sinä. Ja seuraavana päivänä, kun olit messussa, muistatko, että olin ulkona sen ajan? Tiedätkö mitä tein?

Hän puhui ikäänkuin ei olisi tietänyt itkeäkö vai nauraa.

— Puhuin Jumalalle, rukoilin, ettei hän kävisi sinun ja minun väliin, ettei hän ottaisi minulta sinun rakkauttasi.

Edith puristi kiivaasti hänen kättään, huulet tiukasti kiinni ja hymyillen hänelle kostein silmin.

— Ja sitten sinä olit niin hyvä ja hellä minua kohtaan, että loit ympärilleni todellisen paratiisin ja minä ymmärsin, että Jumala oli kuullut rukoukseni. Se liikutti minua, kun näin, että Jumala salli sinun rakastaa minua niin. Olin onnellinen, mutta en aina. Kun menimme yhdessä kirkkoon, niin rukoilin ja kiitin Jumalaa sinun vieressäsi, mutta sydämessäni oli jotakin muutakin, jotakin kylmää ja kiusallista, aivan kuin olisin seisonut oven ulkopuolella ja sinä kaikkien edessä, alttarin lähellä. Minusta tuntui kuin olisin ollut niin äärettömän kaukana sinusta. Inhosin itseäni tuona hetkenä ja olin kylliksi tyhmä rakastamaan sinuakin vähemmän silloin. Kun sitten...

Hän epäröi hetken, kuiskasi sitten Edithin korvaan jotakin, johon tämä ei vastannut, ja jatkoi ääneen:

— Kuinka kärsinkään. Se asia inhoitti minua kaikkein enimmin. Ehkä niiden kiusallisten muistojen vuoksi, joita sydämessäni oli, ehkä siksi, että olin mustasukkainen tuolle piilossa olevalle miehelle, jolle sinä uskoit ajatuksesi. Ei ainoastaan mustasukkainen, pelkäsinkin häntä. Tunsin, että näkymättömänäkin ja tuntemattomana hän voi haavoittaa minua, ottaa minulta jonkin verran kunnioitustasi ja rakkauttasi. Tiedätkö, että väliin valvoin öitäkin tämän vuoksi? Sen jälkeen näin sinut taas samanlaisena minua kohtaan, unohdin ja kävin iloiseksi. Eilen, ollessani taas don Innocenzon kanssa hänen kirkossaan, tunsin, kuinka pitkän matkan olin muutamassa kuukaudessa huomaamattani kulkenut. Minusta tuntui, kuin olisin ollut kauan huokaillun maan avonaisella portilla enkä voisi astua sisään. Nyt, kuule minua, Edith tyttäreni.

Tämä käänsi äänettömänä kasvonsa häntä kohden puristaen yhä hänen kättään omassaan.

Olen astunut sisään, sanoi hän matalalla, värähtelevällä äänellä. Edith kumarsi päänsä alas ja painoi huulensa tuolle kädelle.

— Olen astunut sisään. Älä kysy minulta millä tavalla. Maailma näyttää minusta käsittämättömän toisenlaiselta nyt kuin ennen, kun sielussani olen päättänyt antautua kokonaan sinun uskollesi. Kuinka voi selittää sen, että minä lepään kaiken sen yllä mitä näen? Ja kuitenkin, en ole koskaan tuntenut tällaista levon tunnetta, joka minulle nyt vuotaa silmien kautta sydämeen. Sinä ehkä naurat, kun sanon, että tunnen suurta rakkautta johonkin, joka on luonnossa ympärilläni. Mitä sanot, Edith, kaikesta tästä?

Edith kohotti kyynelien kostuttamat kasvonsa.

— Vieläkö kysyt, isä? Vieläkö sitä kysyt? Muuta hän ei voinut sanoa. Jumala oli vastaanottanut hänen uhrinsa, oli palkinnut hänet. Hänen sielunsa oli tulvillaan tätä uskoa, johon sekaantui kuitenkin hämmästys ja harmi, ettei tuntenut itseään sen onnellisemmaksi.

— Oletko tyytyväinen? sanoi Steinegge laskeutuen alas kastelemaan nenäliinaansa veteen, jonka tarjosi sitten Edithille. Tämä pyyhki sillä hymyillen silmiään.

— Tiedätkö, olen tyytyväinen vielä toisestakin syystä.

Edith oli ääneti.

— Tiedän, että ystävämme Silla matkustaa pois palatsista. Siinä ei näytä olleen ollenkaan sitä pahaa, jota epäiltiin.

— Isä, sanoi Edith nousten, — tietääkö don Innocenzo siitä, mitä sanoit minulle ensin?

— Hiukan, vain hiukan.

Edith katsoi hetken isoa kalliota, johon hän melkein nojasi, kohosi sitten varpailleen poimiakseen halkeamassa kasvavan pienen kukan. Hän sulki sen onyx-medaljonkiinsa ja sanoi isälleen.

— Muisto tästä paikasta ja tästä hetkestä. — Sano minulle vielä kerran, lisäsi hän heikosti, — sano, että olet onnellinen ja että nämä ajatukset ovat syntyneet todellakin sinun sydämessäsi. Sano se minulle uudelleen, isä.

— Kas, missä he ovat! kuului ääni tieltä.

Edith ei sitä kuullut ja kävi taas istumaan nurmelle isänsä viereen, mutta tämä tunsi don Innocenzon äänen ja kääntyen häneen päin ilosta loistaen huusi:

— Näinkö pian?

Don Innocenzo näki, ymmärsi eikä vastannut.

— Herra kirkkoherra, sanoi Edith noustuaan isänsä kanssa tielle. — Nyt löydätte toisen Edithin.

Don Innocenzo koetti näyttää viattomalta, mutta onnistui siinä vain silloin, kun ei tehnyt sitä tahallaan.

— Onko se mahdollista? sanoi hän niin suuresti ihmetellen, kuin olisi ottanut aivan kirjaimellisesti sanat: toisen Edithin.

Mutta sen enempää kysymyksiä ei tehty. Edith käveli isänsä käsivarressa, melkein nojaten päätään hänen olkapäätään vastaan. Don Innocenzo koetteli huohottaen pysytellä heidän perässään, sillä ratsumestari oli aloittanut oikean hyökkäysmarssin. Näin he kulkivat mitään puhumatta niittyjen poikki. Don Innocenzo ei lopulta enää jaksanut, vaan pysähtyi läähättäen.

— Kuinka kaunis onkaan tuo järven juova tuolla alhaalla, eikö totta? sanoi hän.

Tuskin hän sitä näkikään. Steinegget pysähtyivät.

— Kreivi Cesare-parka! sanoi isä hetken päästä. — Kesken kaiken, herra kirkkoherra, ettekö tekin kuullut, että herra Silla lähtee tänä iltana palatsista?

Edith irroittautui hänestä ja kääntyi katsomaan niittyjä toisella rannalla.