Part 30

Don Innocenzo oli ääneti, katsellen nuorekkaita, kullalle välkähteleviä hiuksia. Tuo paljastus suretti häntä, hänestä oli ikävää löytää intohimoja sielusta, jossa oli luullut rauhan vallitsevan, ja nähdä tuon kauniin, älykkään pään painuvan murheellisena alas. Menneitten aikojen pitkinä puhteina, jotka hänen oli tapana viettää miettien ja lukien pienessä työhuoneessaan, oli toisia naiskuvia, miettiväisiä ja kainoja, ilmaantunut pyhistä kirjoista hänen eteensä. Hänestä tuntui, että pöytäkellon käheä ääni sanoi nyt hänelle: »Muistatko?» Kas tuossa monien vuosien jälkeen taas yksi noita kuvia, elävä ja todellinen eikä enää sen vaarallisempi hänelle kuin viattomalle lapselle. Ja häntä suretti, että tämä oli haavoittunut, sillä siinä oli jotakin hänen omasta nuhteettomasta nuoruudestaan ja niistä naisihanteista, joita hän oli silloin kaukaa katsellut vavisten kunnioituksesta.

Edith kohotti kasvonsa ja peitti ne käsillään.

— Pelkään, sanoi hän, — etten ole tehnyt kaikkea voitavaani peittääkseni häneltä sieluani.

— Mutta jos tämä nuori herra on jalo henki, jos hän oli mieltynyt teihin, jos te itsekin... anteeksi, pysyn sanoissanne... jos te itsekin... miksi sitten?

Edithin kädet putosivat hänen kasvoiltaan, ja kaksi kosteaa silmää kimalteli don Innocenzon edessä.

— Oh, isä Innocenzo, te, joka tiedätte, kuinka voitte ajatellakaan! Kuinka voisin, isäni tarvitessa minua niin? Panna tyttärenvelvollisuuteni rinnalle, ja ehkä vielä sen edelle, toisen, suuremman velvollisuuden!

Olisinko tullut Italiaan vain tätä varten? Eikä se muuten ole minun kutsumuksenikaan, siitä olen varma.

— Aivanko varma? kysyi don Innocenzo vakavana. — Tiedättekö todellakin, kuinka suuri on tänään ja kuinka suuri voi olla huomenna uhri, jonka asetatte itsellenne?

— Ei, älkää sanoko niin, älkää sanoko niin, pyysi Edith ristien kätensä. — Se, mitä teen, ei ole verrattavissa siihen, mitä olen velkaa isälleni. Kunhan Jumala vain sallisi hänen päästä uskoon! Olen onnellinen, ettei hän ole edes aavistanutkaan mitään. Mitä taas minuun tulee, niin voin unohtaa. Auttakaa te minua!

Pappi parka, auttaa taistelemaan rakkautta vastaan! Suuressa, lapsellisessa hyvyydessään hän piti Edithin uhria järjettömänä. Jos tuo mies oli jalo, jos hän rakasti Edithiä, niin varmasti hän olisi rakastanut tämän isääkin pojan rakkaudella ja olisi varmasti ollut auttajana heidän pyrkimyksessään Edithin toivomaa, pyhää päämäärää kohden.

— Onko tuo teidän uhrinne välttämätön ja hyödyllinen? sanoi hän. — Ajatelkaamme! Voisihan olla, että teidän isänne haluaisi nähdä teidät turvattuna ja että tuo ajatus tuottaa hänelle nyt salaista mielenvaivaa. Ja lisäksi: tiedättekö te, mitä ja millaisia keinoja Jumala voi käyttää palauttaakseen harhaan joutuneen sielun takaisin uskoon. Ehkäpä kristillisen perheen piirissä näitä keinoja on niin paljon, ettette edes voi aavistaakaan mitä. Puhun tulevaisuudesta, sen suhteen, mikä on mennyttä, olkaa aivan rauhassa. Jos jotakin pahaa tapahtuisikin, niin syy ei missään tapauksessa voi langeta teidän päällenne. Ei millään tavalla, uskokaa se. Ja vaikkakin te olisitte antanut tämän herran ymmärtää hm... myötätuntoanne, niin kaikissa tapauksissa ette ikinä olisi vastuunalainen Jumalan edessä niistä kunniattomista teoista, joita tuo herra tekisi.

— En, sanoi Edith, — mutta kuitenkin tuottaisi se minulle suurta surua.

Don Innocenzo vaikeni; hän etsi sanoja, mutta ei löytänyt. Sen sijaan toiset Edithin kertomuksen johdosta heränneet ajatukset tunkeutuivat hänen mieleensä, epäily kunniattomasta juonesta varmeni ja ajatus askaroi: jotakin hänen oli tehtävä, nopeasti, ehkäpä heti, taistellakseen noita aikeita vastaan, joita Edith uskoi Marinan miettivän ja joita Marina itse oli epäsuorasti jo viime syyskuussa ilmaissut puhuessaan eräästä ystävättärestään, joka oli mennyt naimisiin vihasta ja inhosta saavuttaakseen sitä tietä rakastajansa.

— Puhukaa minulle aivan vilpittömästi, sanoi hän äkkiä, — oletteko varma vai ei, että herra Sillan ja donna Marinan välillä on yhteisymmärrystä? Älkää arastelko; tässä ei ole kysymyksessä panettelu eikä sellaisen tuomitseminen, jonka evankeliumi kieltää. Minun virkani voi ehkä olla apuna hyvän palveluksessa, ja minun on senvuoksi tiedettävä, niin paljon kuin mahdollista, totuus. Te, joka tunnette henkilöt ja tapaukset, sanokaa minulle rehellisesti mikä ajatuksenne on.

— Kaksi päivää sitten en ollut varma, sanoi Edith, — mutta tänään pelkään olevani.

— Kuinka? Että heidän välillään on yhteyttä?

— Pelkään sen tapahtuvan, minulla on sellainen aavistus.

— Hän pelkää sen tapahtuvan, sanoi don Innocenzo kuin itsekseen puhuen, ja nojaten kyynärpäätään kirjoituspöytään hän painoi otsansa kättään vastaan kopeloiden hermostunein sormin päätään ja mietti. Hetken päästä hän aukaisi kirjoituspöydänlaatikon ja otti sieltä esille paperiarkin.

— Te ette ole vastannut niihin sanoihin, jotka herra Silla kirjoitti tuohon kirjaan?

— En, isä.

— Kuinka? kysyi don Innocenzo.

Edith ehkä aavisti kirkkoherran ehdotuksen ja puhui siksi niin hiljaa.

— En, en ole vastannut.

Pappi nousi seisoalleen.

— Hyvä, vastatkaa, sanoi hän.

Myöskin Edith vaistomaisesti nousi ja ymmärsi ilman muuta don Innocenzon tarkoituksen.

— Heti, sanoi tämä, pannen mustepullon pöydälle paperiarkin viereen. Edith risti kätensä.

— Luuletteko, herra kirkkoherra, että tämä voi olla minun velvollisuuteni? Ja nyt heti paikalla?

— Luulen. Minun velvollisuuteni on sitten päättää, onko tuo kirje lähetettävä perille ja milloin. Istukaa minun paikalleni.

Edith istuutui vaieten, tarttui lujalla kädellä kynään ja katsoi pappiin.

Tämän silmät saivat juhlallisen ilmeen ja otsa kävi yleväksi.

— En ymmärrä näitä asioita, sanoi hän liikutettuna, — mutta olen aina ajatellut, että intohimoisen suhteen sijasta, oli se sitten pyhitetty tai pyhittämätön, voisi kahden, todellakin ylevän, todellakin voimakkaan sielun välillä olla toisenlainen side, jo itsessään pyhä: rakkaus, sanokaamme vain tuo niin suuri sana rakkaus, joka olisi täydelleen kristillisen ihanteen mukainen, osa ihmissielujen sisäisestä yhteydestä heidän tiellään Jumalaa kohden. Sanoisinpa, ettei maan päällä ole mitään sen kauniimpaa kuin tuollainen suhde, vaikkakin avioside on pyhä ja sillä on korkea merkitys. Te tahdotte tehdä tuon uhrauksen isällenne. Olkoon, mutta miksi repiä sydämestänne yksin sen henkilön muistokin, joka oli teille rakas? Miksi luopua virvoittavasta tunteesta, joka saattaa teidät toivomaan tuon henkilön ajallista ja iankaikkista hyvää niinkuin omaanne? Miksi toinen henkilö ei voisi tuntea samanlaista tunnetta teitä kohtaan, niin että kumpikin, vaikka eri teitä kulkien, täyttäisi omat velvollisuutensa tuo suuri voima sydämen syvyydessä? Kirjoittakaa niin, kirjoittakaa niin.

— Te olette pyhä mies, sanoi Edith, vaan hänen kasvoillaan ja äänessään oli surumielinen _mutta_.

— Ymmärrän hyvin tuollaisen suhteen kauneuden, lisäsi hän, — mutta riittäisikö se hänelle? Eikö hän taistelisi sitäkin suuremmalla innolla, päätöstäni vastaan ja saattaisi minua moneen tuskalliseen kiusaukseen?

Don Innocenzo tunsi itsensä nöyryytetyksi. Hän huomasi tuntevansa maailmaa paljon vähemmän kuin Edith, tunsi, ettei kyennyt tällaiseen keskusteluun, mutta hänen vakaumuksensa pysyi lujana.

— Voi olla, vastasi hän huoaten. — Kirjoittakaa niinkuin haluatte, vain muutama sana, kunhan se vain kohottaa hänen mieltään.

Edith ei vastannut. Hän jäi kynä kädessä miettimään katsellen tuleen. Kirkkoherra avasi ikkunan ja nojasi käsivarsiaan sen lautaan. Tähdet katselivat häntä sanoen, että hän oli oikeassa, mutta maa sanoi hänen olevan väärässä.

Hetken perästä Edith kutsui häntä ojentaen kirjoittamansa avonaisen kirjelapun hänelle.

— Ei, sanoi pappi, — en suinkaan lue sitä, sanokaa vain, ovatko ne sanoja, jotka antavat rohkeutta?

— Oh, don Innocenzo! huudahti Edith rukoillen, — olen kirjoittanut, olen täyttänyt toivomuksenne. Lukekaa, jos haluatte, mutta älkää tehkö minulle enää kysymyksiä, älkää puhuko minulle enää tästä.

— Hyvä, hyvä, pysykää rohkealla mielellä muistaen, ettei Herra tahdo, että antaudumme surun valtaan, ja nyt lepäämään, sillä onkin jo myöhä.

Edith kuunteli isänsä oven edessä, ennenkuin meni huoneeseensa. Tämä nukkui. Suloisempaa, liikuttavampaa unta ei voinut olla olemassa hänelle kuin hänen isänsä rauhallinen, lapsellisen säännöllinen hengitys. Hän jätti kynttilän omaan huoneeseensa ja palasi takaisin pimeässä, nojasi otsansa oven pieleen ja kuunteli etsien voimaa ja sielun rauhaa, joita hän niin tarvitsi.

Siinä samassa alkoivat raskaina kumahdella lyönnit kellotornissa, putoillen kaamean juhlallisina katolle, portaille ja pienen, nukkuvan talon permannolle. Edith kohotti pelästyen päätään lukeakseen lyönnit, aivan kuin ne olisivat olleet jonkun peloittavan, odottamattoman vieraan lyömiä iskuja pronssiovelle. Kello oli puoli yksitoista.

IV. PELOITTAVA VIERAS.

Silla, joka loikoi pitkänään nurmella, hypähti istumaan ja luki lyönnit. Puoli yksitoista. Hän otti esiin kellonsa ja katsoi sitä tähtien himmeässä valossa. Tiesihän hän, että kello oli puoli yksitoista: pari minuuttia tätä ennen hän oli jo katsonut sadannetta kertaa kelloaan. Hän heittäytyi syleilemään nurmea kouristunein sormin, repäisten sitä käden täyden. Marina oli sanonut: yhdentoista jälkeen.

Hän antoi voimattomien käsivarsiansa vaipua alas, veti niskaansa alaspäin, lysähti kokoon aivan kuin äärettömän raskas jalka olisi astunut hänen hartioilleen. Tällä hetkellä hän ajatteli sitä halpamaista tekoa, johon oli ryhtymäisillään vaikeasti sairaan ystävänsä katon alla, ajatteli menneitä hyviä päätöksiään, lankeemuksiaan ja voittojaan ja ennen kaikkea muinaista synkkää aavistustaan tuosta viimeisestä auttamattomasta lankeemuksesta hirvittävään kuiluun, joka oli edeltäpäin määrätty, kuka ties mihin hetkeen hänen elämässään, ja johon hän sieluineen ja ruumiineen ikipäiviksi katoaisi. Hän tunsi ilman pelkoa saapuneensa nyt tähän kohtaan, tunsi jo heiluvansa yhdellä jalalla ilmassa syvänteen yläpuolella.

Hänen suontensa lävitse kulki katkera voima, jok'ainoa ajatus haihtui, yksin se hetkikin, jossa hän eli.

Hän oli ollut siinä jo tunnin verran, eilisiltaisella paikallaan, sypressin juurella viinitarhan nurmikolla. Nuo iltapäivän viisi tuntia, jotka eivät näyttäneet ikinä loppuvan, olivat nyt ohitse, haihtuneet kuin hetkinen. Hän katsoi kelloaan: puuttui vielä kaksikymmentäviisi minuuttia yhdestätoista.

Menisikö hän heti? Odottaisiko siellä? Häntä vaivasi ajatus, ettei tuntenut veressään hurjempaa kiihkoa. Hänestä tuntui, että vain kuumeinen odotus kidutti hänen aivojaan ja hermojaan, mutta ei mikään muu. Ehkä kohtaus Steineggen kanssa?... Ei, hän ei tahtonut ajatella tuota nimeä.

Hän nousi, syleili sypressin mahtavaa runkoa ja sulki silmänsä kuvitellen seisovansa laiturin portailla ja kuuntelevansa; useampaan kertaan hän uudisti mielikuvansa nauttien tuskin kuuluvasta kuiskeesta, tuntien kahden pienen käden, tuoksuavan ilmakehän ympäröiminä, tarttuvan hänen omiin ojennettuihin käsiinsä ja vetävän häntä ylös hämärään. Olento kohosi ja siirtyi taaksepäin, ja hän seurasi; molemmat olivat vaiti, mutta toisiinsa kiertyneet kädet puhuivat niin selittämättömän selvää ja suloista kieltä, että he huohottivat raskaasti kuin tukehtumaisillaan, mielettöminä melkein ja...

Hän riuhtasi itsensä pontevasti irti sypressistä. Katsoi taas kelloaan: se oli neljännestä vailla yksitoista. Hän siirtyi viinitarhasta kiviportaille ja alkoi laskeutua hitaasti, henkeään pidätellen, varpaisillaan ja pysähtyen joka kerran, kun kuuli rapinaa suihkulähteiden lievän lorinan keskeltä. Ei ainoatakaan valoa näkynyt pimeästä palatsista, ei ääntä kuulunut. Hän lähti kulkemaan oikealle pitkin muurin viertä kumartuen ristinkukkien ja jasmiinien hajallaan riippuvien oksien alitse, työnsi sisälaiturin pienen oven auki ja astui pimeään. Hän ei nähnyt muuta kuin portaiden alkupään vasemmalla ja alhaalla laiturin suulla veden hienon aaltoilun, kun se silloin tällöin painoi veneiden köleihin tyyniä suudelmiaan. Silloin välähti Sillan mieleen, että tuo kohtaus voisikin käydä toisenlaiseksi kuin hän oli kuvitellut, ettei Marina ehkä rakastanutkaan häntä, vaan että jokin outo oikku häntä johti. Tahtoisikohan hän pitää häntä pilkkanaan ja antaa odottaa turhaan koko yön?

Hän istahti portaille katsellen ylös, jossa pieni, soikea ikkuna näytti kappaleen taivasta, sypressin heiluvan latvan ja vain yhden kalpean tähden.

Puuttui vielä seitsemän minuuttia yhdestätoista. Hänen kellonsa ja kirkon kellon välillä oli kahden minuutin ero. Kirkonkello oli siis yhdeksän minuuttia vailla yksitoista. Hän ajatteli, että kun hänen kellonsa olisi yksitoista, niin olisi hänellä vielä kaksi minuuttia odotettava, kaksi iankaikkisen pitkää ja kiduttavaa minuuttia. Mutta kas, siinä samassa hän kuuli erään muita kiireellisemmän kellon palatsin syvyyksissä lyövän kimeästi yhtätoista. Donna Marinan kello oli siis nyt yksitoista.

Hän nousi, astui alas portaita aina sinne asti, mihin ei ikkunan heikko valo ulottunut, painoi kätensä kumpaakin seinää vastaan, taivutti vartalonsa eteenpäin ja kuunteli.

Kaikki oli hiljaa.

Silloin heikko oven vingahdus salpasi hänen henkensä. Seurasi varovaisten askelten kapinaa, kuului ääni, ei ääni, vaan lyhyt hengähdys:

— Renato!

Silla oli jo ryntäämäisillään esiin, mutta jalka ei liikahtanut.

Hetki sen jälkeen hän kuuli taas, mutta tällä kertaa kovemmin:

— Renato!

Ääni tuntui eikä tuntunut donna Marinan ääneltä.

Hän otti askeleen taaksepäin.

Silloin kuului nopea vaatteiden kahina liukuvan portaita alas ja sitten äkkinäinen pysähdys.

— Silla, Silla!

Hän se oli; Silla ei voinut nähdä häntä, mutta tunsi tytön läheisyyden muutaman porrasaskelman päässä.

— En ole Renato, sanoi hän liikahtamatta.

— Ah, ette muista nimeä. Kätenne.

Hän hypähti kiivaasti portailta alas ja putosi Sillan käsivarsille; tämä pusersi häntä itseään vastaan kohottaen hänet ylös maasta.

— Onko se totta, sanoi hän sammuvalla äänelle huulet Sillan kaulalla, — onko se totta, mitä sanoitte eilen illalla?

Silla ei vastannut; pusersi vain lujemmin häntä itseään vastaan suudellen hänen olkapäätään ja tuntien sametinhienon posken ja pienen, palavan korvan painautuvan tiukasti poskeensa.

— Onko se totta? kertasi Marina hellästi.

Oli mahdotonta tuntea tuon ylpeän kaunottaren värisevän sydämellään, hengittää hänen povestaan kohoavaa, tuoksuavaa lämpöä, kuulla kaulallaan tuon sammuvan äänen ja olla kadottamatta ajatuksensa pienintäkin valohiukkasta. Silla sai tuskin sanotuksi:

— Ja sinä?

— Jumala, kuinka kauan jo! vastasi Marina. Sitten, kuin äkillisen ajatuksen iskemänä, hän irtautui kiivaasti Sillasta ja pani kätensä hänen olkapäilleen.

— Siis, et muista kaikkea? sanoi hän.

Toinen ei ymmärtänyt, vastasi umpimähkään ojentaen kuin juopuneena käsivartensa.

— Kaikki, kaikki!

— Myöskin Genovan?

Nuo oudot sanat eivät jaksaneet tunkeutua Sillan aivoihin, hän kertasi vain kärsimättömästi:

— Kaikki, kaikki!

Marina tarttui hänen käsiinsä ja yhdisti ne rajusti.

— Kiitä Jumalaa, sanoi hän.

Tällä kertaa tuo peloittava nimi leikkasi häntä kuin kylmä teräs. Hän vaikeni hämmästyksen vallassa ristityin käsin. Marina oli vaiti muutaman hetken odottaen, että toinen rukoilisi ajatuksissaan, pani sitten oikean kätensä hänen käsivarrelleen ja kuiskasi: — Ja nyt lähtekäämme! ja kääntyi nousemaan portaita ylös.

Silla antoi vaieten vetää itseään pysyen porrasta alempana.

He saapuivat tasanteelle, josta portaat kääntyivät oikealle.

— Tulehan, sanoi Marina laskien hänen käsivartensa vapaaksi ja kiertäen omansa hänen vyötäistensä ympäri. Painoi sitten suunsa hänen korvaansa ja kuiskasi jotakin.

Silla unohti äskeiset käsittämättömät sanat, huumaantui ja aikoi vastata.

— Hiljaa nyt, sanoi Marina pannen vasemman kätensä hänen huulilleen.

Sitten hän työnsi erään pienen oven auki ja he astuivat käytävään. Hän piti Sillaa kädestä kulkien varovaisesti edellä pitkin seinänviertä. Yhtäkkiä hän pysähtyi kuunnellen ja luullen kuulevansa askeleita ja ääniä.

Äänet tulivat alakerrasta kreivin huoneen viereisestä käytävästä, mutta Marina ei välittänyt sen enempää niistä, vaan kulki edelleen. Hän tarttui ovenripaan ja kiersi lukkoa. Valovirta välähti käytävään ja ruusujen lemu tulvahti Sillaa vastaan. He astuivat sisään.

Se oli vanhanaikainen huone.

Kynttilöitä oli sytytetty arkun alaslasketulle läpälle, avonaiselle pianolle ja matalalle kirjahyllylle. Sänkykamarin avonaisesta ovesta tunki heikko valo. Suuria kimppuja vaaleansinisiä glysiinejä ja valkeita ja keltaisia ruusuja oli hajoiteltu sinne tänne.

Marina hypähti kynttilöiden valokehän keskelle vetäen Sillan mukanaan ja kiersi oven lukkoon. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Hänen silmänsä kiiluivat mykkää iloa, kaula ja paljaat käsivarret hohtivat kullalle ja koko olento loisti valkeassa puvussa azuurinsinisine, suurine koruompeluineen.

Sitten hän jätti Sillan ja syöksähti parilla hyppäyksellä pianon luokse ja alkoi, ennenkuin tämä ehti temmata häntä pois, soittaa sisilialaista aariaa _Robertosta_.

— Uhmaan heitä, sanoi hän antaen Sillan laahata itseään pois. — Enkö uhmannut heitä eilen illallakin, vai mitä! Eivätkä he ymmärtäneet mitään.

Silla pelkäsi, että joku pianon äänen kuultuaan nousisi ylös.

Marina nykäytti hartioitaan irtautuen hänestä ja heittäytyi melkein pitkäkseen erääseen nojatuoliin.

— Tänne näin, sanoi hän viitaten Sillaa istumaan maahan viereensä. — Ja nyt kaikki muistosi!

Silla ei vastannut.

Ensiksikin tanssiaiset, lisäsi Marina heti. — Etkö ymmärrä? Tanssiaiset Doria-palatsissa! hän polki kärsimättömänä jalkaansa.

— En ymmärrä, sanoi toinen.

Marina ryntäsi äkkiä istualleen.

— Mutta etkö sanonut muistavasi?

Sillan sisällä liikahti kuin paholainen, jota nuo joutavat lörpöttelyt ärsyttivät, joka ei välittänyt siitä, ymmärsikö hän vai ei. Jääkylmine käsineen hän tarttui Marinan käsiin, painoi hänet väkivalloin pitkäkseen selkänojaa vastaan ja kumartui vastaamaan hänelle.

— En tiedä mitään, en muista mitään. En ole koskaan ennen elänyt, en milloinkaan ennen tätä hetkeä. Tiesin, että tämä hetki oli tuleva ja ja himoan nauttia siitä.

Hänet valtasi huimaava tunne, kuin hän putoaisi pohjattomaan syvyyteen, ja halusi kiihkeästi suistua yhä alemmaksi ilman nousun toivoa.

— Älä purista minua noin, sanoi Marina ponnistautuen irti hänen käsistään.

— En tahdo! huudahti hän, kun Silla ei totellut. Hänen katseessaan ja äänessään oli niin ylpeä käsky, että Silla päästi hänet irti heti. Marina nousi seisoalleen ja loittoni hitaasti, pää kumarassa, kääntyi sitten äkkiä ympäri ja polki jalkaansa lattiaan.

— Mutta muistele, muistele! huusi hän.

Väristys kulki Sillan veren lävitse viilentäen sen hehkua. Jokin muodoton, kauhea aavistus alkoi kohota hänen sisällään.

Marina kysyi kiihkeästi:

— Miksi nimitit minua Ceciliaksi tuona iltana?

— Koska olin keksinyt, että olit kirjeiden Cecilia.

Hän mietti hetkisen ja sanoi sitten tyynesti:

— Luonnollisestikin, olinhan sen jo arvannut. Mutta eilen illalla, lisäsi Marina entisellä kiihkolla, — mutta muutama hetki sitten, miksi sanoit muistavasi?

— Siksi, että luulin sinun puhuvan meidän kirjeenvaihdostamme ja hetkestä, jolloin puristin sinua syliini sisälaiturin portailla.

Marina istahti arkulle, kaivoi sieltä esiin käsikirjoituksen ja näytti vajoavan muutamiksi hetkiksi noiden vanhojen, keltaisten paperien lukemiseen; sitten hän nousi äkkiä ylös.

— Kerron sinulle salaisuuden, joka koskee sinua itseäsikin, sanoi hän ja sammutti molemmat kynttilät arkun kannelta, sitten toiset pianon päältä ja kirjahyllyltä, rauhallisesti ja sanaakaan sanomatta kuin nuo liekit olisivat olleet eläviä olentoja, jotka voisivat kuunnella. Vain makuukamarin avonaisesta ovesta tunki kalpea valo lattialle ja läheisimpiin huonekaluihin.

Marina tarttui Sillan käsivarteen ja vei hänet kaikkein pimeimpään nurkkaan käytävän oven vierelle ja kuiskasi:

— Sinä et tiedä kuka olen.

Toinen ei ymmärtänyt eikä vastannut; tuo muodoton aavistus kohosi kaameana hänen mieleensä.

— Muistatko tuota iltaa pylväskuistilla ja naista, jota syytit ja jonka vuoksi minä suutuin?

Silla oli yhä vaiti.

— Etkö muista? Kreivitär Varrega d'Ormengoa.

— Kyllä, sanoi hän muistaen yht'äkkiä ja odottaen tuskaisesti, että Marina selittäisi tarkemmin. Mutta tämä painoi päänsä hänen olkapäätään vastaan ja purskahti itkuun, sanoen pari sanaa, joita Silla ei kuullut Silla painoi kasvonsa tämän hiuksia vastaan ja pyysi häntä toistamaan sanansa.

— Minä se olen, sanoi hän yhä nyyhkyttäen. Mutta samassa hän säpsähti Sillan vaistomaista liikettä ja hänen tuhahdettua, tuskallista huudahdustaan, astui askeleen taaksepäin ja huudahti:

— Sinä et siis usko?...

— En ikinä! pääsi Sillalta.

Sana, tuskin äännetty, enemmän arvattu, kaikui yhä.

Marina ei itkenyt enää. Hän sanoi hiljaa:

— Kuinka alhaisia olette kaikki! Hyvä Jumala! Oli aika jolloin kukaan ei olisi uskaltanut sanoa Corrado Sillaa alhaiseksi, mutta tuo aika oli jo mennyt, hän tunsi sen katkerasti.

— Sinä, sinä, sinä, jatkoi Marina, — sinä kirjoitit minulle, että uskoit elämään ennen tätä elämää. Mutta mikä usko tuo oli? Mielikuvitusta, mutta ei uskoa!

— Sanon sen sinulle, se on totta, sinä pelkäät minua ja luulet minua hulluksi. Kuka käskikään sinua, pieni, raukkamainen sielu, kuvittelemaan olevasi suuri! Pois!

Toinen toisensa jälkeen nuo ylpeät sanat sattuivat Sillaa vasten kasvoja kuin ruoskan iskut kiertäen hänet hillittömään logiikkaansa, kiihoittaen häntä ja synnyttäen hänessä yhä kasvavan halun kuulla lisää. Hän ahdisti Marinaa kiivailla kysymyksillä joutuen rukoilemisesta raivoon. Toinen työnsi hänet yhä luotaan tuolla ainoalla, kovalla:

— Pois! Pois!

Lopuksi Marina antautui.

— Kuuntele minua, sanoi hän, — kävelkäämme.

Ja he lähtivät hitaasti kulkemaan ympäri huonetta kiertäen pianoa, saapuivat vähän väliä makuukamarista kiiluvan valon keskelle ja hävisivät taas pimeään. Marina puhui niin kiireesti ja niin hiljaa, että Sillan täytyi kumartaa korvansa hänen suunsa lähelle voidakseen kuulla jotakin.

Sillan kasvoilla näkyi ensimmäisiä kertoja valoon tullessaan kuumeinen uteliaisuus, sitten hän kulki sen lävitse lasimaisin, laajentunein silmin. Marina puhui puristaen nyrkkiänsä, otsaa vastaan. Yht'äkkiä he pysähtyivät pimeässä. — Mutta kuinka? kysyi Silla. Marina ei vastannut. Hetki sen jälkeen kuului vieterin ponnahdus. Sitten toinen nöyrä kysymys. Marina meni sänkykamariin ja palasi sieltä kädessään sytytetty kynttilä, jonka hän asetti arkulle. Hänkin oli kalman kalpea ja hänen silmiensä ilme oli selittämättömän synkkä. Silla tarttui ahnaasti käsikirjoitukseen. Marina seurasi tarkkaavaisena tuon kaamean kertomuksen kulkua hänen mykillä huulillaan, kulmakarvoillaan ja vapisevilla käsillään. Tuon kuolettavan äänettömyyden kestäessä kaikui kiireisiä askeleita käytävässä useampaan otteeseen, mutta kumpikaan heistä ei kuullut. Aika ajoin Sillaa värisytti ja lukiessaan hän lausui muutaman sanan, jolloin Marina kumartuneena ja raskaasti hengittäen osoitti etusormellaan käsikirjoituksen eri kohtia.

— Muistatko tämän? kysyi Silla häneltä kerran jatkaen lukemistaan.

— Muistan kaikki, kaikki, vastasi tämä. — Lue, lue se ääneen.

Silla luki: »Ne sanoivat, että syntyisin uudelleen, että vielä kerran eläisin täällä, rakastaisin Renatoa ja hän rakastaisi minua, sanoivat vielä toisenkin asian, hämärän, käsittämättömän, ehkä nimen, jota hän silloin kantaisi.»

— Ja sinä et muista? sanoi Marina surullisesti.

Silla ei kuullut häntä käsikirjoituksen viehätyksen valtaamana ja jatkoi äänettömänä lukemistaan. Toinen, kohta sai hänet kauhun valtaan pakottaen hänen kohottamaan äänensä lukiessaan:

»Silloin, silloin tahtoisin minä nousta paareiltani ja puhua.»

— Ja minä puhuin, sanoi Marina, — toissa yönä, aivan kuin olisin paareiltani noussut ja haavoitin hänet kuoliaaksi.

Silla ei välittänyt kuunnella häntä ja jatkoi lukemistaan. Päästyään sanoihin: »Kun seuraavassa elämässäni olen löytänyt ja...» tempasi Marina käsikirjoituksen hänen kädestään, tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi sen alas.