Part 29

Steinegge hypähti.

— Oh, anteeksi, se ei ole mahdollista! Näin hänet itse Milanossa toissapäivänä, omassa kodissani, eikä hän silloin sanonut mitään.

— Ja kuitenkin hän on nyt täällä.

— Oletteko nähnyt hänet?

— Tietysti.

Oh, mutta tämä!... Suokaa tuhannesti anteeksi, mutta minä luulen, että teidän silmänne eivät ole nähneet oikein. Oh, tämä on vallan mahdotonta! Hän, hän täällä palatsissa!

Hän nousi ja alkoi kävellä kiivaasti edes takaisin muurin viertä puhuen jotakin saksaksi.

Yht'äkkiä hän pysähtyi. Eräs ajatus oli välähtänyt hänen mieleensä.

— Ehkä hänet on kutsuttu? Ehkä sähkötetty tulemaan?

— Voi olla, mutta en uskoisi, sillä kreivistä olen jo sanonut, missä tilassa hän on, markiisitar ei voinut sietää häntä silloinkaan, kun hän oli täällä ensi kertaa, ja Salvadorit eivät tunne häntä.

Ja mitä hän tekee täällä?

Mutta... tiedättehän te hyvin, mitä hänestä sanottiin? Tullessaan juuri tällä hetkellä näyttää hän panneen pahan okaan markiisittaren ja Salvadorien silmään.

— Perinnönkö vuoksi? Tämä on valhetta, tämä on parjausta! sanoi Steinegge kiihoittuneena. — Suokaa anteeksi, mutta te, herra pastori, ette tunne tätä asiaa. Älkää uskoko. Herra Silla ei ole ollenkaan se, miksi häntä samottiin, ja vannon, ettei hän ole tullut tänne tuo halpamainen asia mielessään.

Don Innocenzo viittasi häntä vaikenemaan: Martta riiteli Edithiltä kahvitarjotinta keittiön ovella.

— Mutta ei, ei, sanoi hän, — eihän tämä sovi teille. No tehkää sitten niin kuin haluatte!

Edith tuli lyhyin askelin ja suu hymyssä tuntien tehtävänsä vakavuuden ja pitäen silmällä puna- ja vihreäkukkaisia kuppeja ja sokeriastiaa heiluvalla tarjottimella. Ilta-aurinko paistoi hänen kasvoihinsa, tarjottimeen ja hentoihin käsiin.

— Tiedätkö, sanoi hänen isänsä kiivaasti saksaksi, — herra Silla on täällä.

Edith pysähtyi vaieten osoittamatta mitään muuta hämmästyksen merkkiä.

— Missä täällä?

— Palatsissa.

Hän toi tarjottimen muurille ja kysyi halusiko don Innocenzo paljon vai vähän sokeria kahviinsa.

Hänen isänsä ihmetteli tuollaista välinpitämättömyyttä. Ehkä hän tiesi jo sen? Ehkä Silla oli sanonut hänelle jonkin sanan toissapäivänä?

Ei, Silla ei ollut sanonut hänelle mitään, eikä hän tietänyt sitä ollenkaan. Hän huomautti, että herra Silla oli ehkä kutsuttu sähköteitse.

— Ei, neiti, tuon herran vuoksi ei ole sähkölankoja naputeltu, sanoi hänen takanaan Martta joka oli tullut tuomaan lusikkaa. Don Innocenzo, kiintyneenä kahviin ja keskusteluun, ei ollut huomannut hänen tuloaan.

— Mitä te luulette tietävänne? sanoi hän.

Ja miksi en minä, vaimoparka, jotakin voisi tietää, minäkin? vastasi tämä julkeasti. — Tuo herra on pudonnut suorastaan pilvistä. Ei kukaan häntä odottanut, hyvä herrasväki! Eikä siellä ole ketään muuta kuin Giovanna, joka olisi tyytyväinen, sillä tämä tietää, kuinka paljon herra kreivi piti hänestä. Toiset eivät siedä nähdäkään häntä, ennen kaikkea donna Marina. Minun isäntäni ei tietystikään sano sitä minulle, mutta itse hän sen hyvin tietää, että donna Marina käski tuon herra Sillan tulemaan mukanaan alas puutarhaan antaakseen hänelle hyvän läksytyksen.

— Kuinka te tämän tiedätte? kysyi don Innocenzo ihmeissään.

— Tiedänpä vain. Eikö se ehkä ole totta?

— Että hän kutsui tuon herran kanssaan puutarhaan, se kyllä on totta, mutta mitä hän lienee tälle sanonut, sitä en tiedä minä, ettekä tekään.

— Emme tietystikään ole sitä kuulleet, se on selvä, eikä kukaan ole kuullut, mutta se, joka voi jotakin tietää, sanoo, että hän käski tämän herran lähteä tiehensä, sillä hän se oli, joka tämän ensi kerrallakin lähetti matkaansa.

— Mutta eikö hän sitten ole lähtenyt? kysyi Edith.

— Ei, neiti, ei; ei hän ole lähtenyt; ainakaan en usko. Näittekö hänet tänään, herra kirkkoherra?

— Kyllä, tapasin hänet portaissa.

— Lähdemmekö, Edith? kysyi Steinegge.

— Ei, isä, arvelen, ettei hetki ole sopiva minun mennä sinne. Mene sinä, minä jään don Innocenzon luokse.

— Tänään on meillä toukokuu, sanoi tämä.

— Hyvä, tulen kirkkoon kanssanne.

Steineggen mieleen ei ollut mennä yksin, mutta hän ei kiusannut sen enempää, vaan lähti. Martta palasi tarjottimineen sisään jättäen kirkkoherran ja Edithin kahden muurille istumaan.

— Tiedättekö, hän on niin hyvä, sanoi Edith kiihkeästi. — Hän on niin hyvä, oh, paljon parempi minua. Ja teistä hän pitää niin kovin. Hän halusi tavattomasti tulla tänne. Se on kuin Sallimus, tuo hänen kiintymyksensä teihin, puvustanne huolimatta. Eilenkin illalla puhuimme uskonnosta. Minä sanoin, että on olemassa sieluja, jotka aivan luonnollisella tavalla ovat välittäjiä tavallisten ihmisten ja Jumalan välillä, olkoon sitten heidän maaelämänsä muoto mikä hyvänsä, ja että esimerkiksi te, herra kirkkoherra, siinäkin tapauksessa, ettette olisi pappi...

— Oh, neiti Edith!

— Niin, niin, te olette sellainen sielu. Uskon sen, ja minulle tekee hyvää uskoa sekä sanoa niin. Jospa tietäisitte, kuinka paljon teitä tarvitsemme. Isänikin sanoi voivansa uskoa sen.

Hänen liikutuksensa oli yhtä voimakas kuin äkillinenkin.

— Rauhoittukaa, sanoi don Innocenzo — rauhoittukaa. Teidän isänne on ehkä lähempänä Jumalaa kuin moni muu meikäläisistä, jotka hoidamme tätä virkaa, ja ennen kaikkea lähempänä Häntä kuin minä, joka aina olen elänyt tätä hiljaista, toimetonta elämääni, ilman todellisia ahdistuksia, ilman hyviä töitä, henki usein täynnä haikeutta, vaikkakin jo vuosikausia astun joka päivä Jumalan olemuksen syvyyksiin ja vaikkakin voin sanoa eläväni niiden monien suurten sielujen rakkauden lämmössä, jotka häntä ovat rakastaneet. Olen vähääkin vähempi, neiti Edith. Mutta tiedättekö, mikä tuossa sanomassanne on totta? Se, että maisista harrastuksista puhdas tunne arvotontakin henkilöä kohtaan, sanoisinpa yksin sieluttomiakin olentoja kohtaan, tai mitä me sieluttomiksi luulemme, kohottaa sieluamme. Ja tuo kohoava sielu näkee luonnollisestikin kauemmaksi; jos ponnahdus on ollut hyvin voimakas, niin se voi nähdä suorastaan päämäärään asti; ehkä se ei näe tietä, mutta päämäärän se näkee. Teidän isänne pitää minusta, en tiedä miten ja minkä tähden. Eikä tämä tunne, johdu veren siteistä, ei tottumuksesta eikä minkäänlaisesta hyödystä. Ei edes tuosta ajatusten yhtäläisyydestä, joka on tavallisesti ystävyyden perustus, mutta joka sentään antaa sille hienon itsekkyyden varjon, eikö teidänkin mielestänne? Hänen kiintymyksensä minunlaiseeni hyödyttömään miesparkaan loitontaa hänen sydämestään kaiken tuon vihamielisen kaunan, joka luullakseni on kaikkein suurin este hänen tiellään kirkkoa ja, sanoisin myöskin, Jumalaa kohden. Kun hän on luonani ja löytää iloa seurustelusta kanssani, niin olen varma, että ilman mitään ansioita omalta puoleltani jonkinlainen rauhan tunne täyttää hänen sydämensä; ja jos hänen mieleensä silloin muistuu ikävä menneisyys, näyttää se varmastikin hänestä kaukaisemmalta kuin ennen. Toimikaamme! Saatte nähdä, että varmasti saavutamme jotakin! Te olette tehnyt aivan oikein, kun ette ole liian innokkaasti ahdistellut, pakotellut ja vaivannut häntä.

— Isä parka! sanoi Edith huoaten. Hän näki tämän rakkaat, rehelliset kasvot, näki hänet tyytyväisenä ja rauhallisena ilman pienintäkään aavistusta noista salaisista suruista tyttärensä sydämessä.

— Oletteko puhunut hänelle koskaan hartaudenharjoituksista? kysyi don Innocenzo puoliääneen.

— Suoraan en koskaan, vastasi Edith samalla tavalla. — Mitä tehdä? Syntien tunnustaminen esimerkiksi! Käsitän, että se on hänelle kaikkein inhoittavin ja vastenmielisin asia, mitä ajatella voi. Kun minä menen kirkkoon, tahtoo hän aina saattaa minua. Tämän ajan kuluessa olen käynyt kaksi kertaa ripillä. Käyn jokseenkin harvoin.

— En moiti! sanoi don Innocenzo.

Uskonnosta puhuminen luonnon helmassa illan ensimmäisten varjojen laskeutuessa maahan hellyttää sydäntä. Silloin sieltä pulpahtaa esiin salaisia, kainoja mielipiteitä, jotka päivällä pysyvät piilossa, peläten ihmisiä ja hiukan myös toisia, nöyrälle omalletunnollemme opettajien, kirjojen ja esimerkkien auktoriteetilla tyrkytettyjä mielipiteitä.

— Hän ei sanonut mitään ensimmäisellä eikä toisella kerralla, jatkoi Edith, — mutta hän kärsi, sen huomasi hyvin, ja pysyi sitten jonkin aikaa surullisena ja vähäpuheisena. Minä luen hänen ajatuksensa. Isä parka, te ette voi kuvitellakaan, millaisia huonoja tovereita hänellä on ollut! He eivät ole voineet pilata hänen sydäntään, mutta he ovat täyttäneet hänen mielensä kaikenlaisilla surkeilla karkeuksilla.

Suntio astui puutarhaan ja kirkkoherraa tervehdittyään meni hakemaan kirkon avaimia. Don Innocenzo sanoi hyvästi Edithille, joka jäi muurille istumaan. Heti yksin jäätyään hän tunsi syvän lamaannuksen valtaavan mielensä. Hän oli rakastanut ja luopunut rakkaudestaan, mutta vasta nyt hän huomasi kadottaneensa Sillan kokonaan, vasta nyt, kun hän tiesi tämän palanneen takaisin palatsiin Marinan luokse. Muutaman minuutin perästä kellot alkoivat soida laskevan auringon viimeisen lämpimän valon värittäessä kirkkoa. Ja Edithistä tuntui, kuin ne olisivat sanoneet: »Hyvästi rakkaus, hyvästi suloinen rakkaus, hyvästi hempeä nuoruus!» Hän nousi ja meni sisälle, mutta sinnekin tunkeutui kellojen ääni, vaikka haikeampana: »Hyvästi, hyvästi!» Edith nousi ylös huoneeseensa. Ikkunat olivat auki ja kellot kertasivat kovemmin kuin koskaan: »Hyvästi!» Valkeiden verhojen välistä näki lännen taivaalla iltatähden välkkyilevän. Edith ei tahtonut antaa liikutuksen voittaa itseään ja meni isänsä huoneeseen, jossa tunsi itsensä heti tyynemmäksi. Hän sulki ikkunan tietämättä oikein miksi. Sitten hän ryhtyi harjaamaan erästä päällystakkia, katsoi olivatko napit lujassa, pani sen käännöksille ja asetti sitten tuolille, pöyhötteli sängyn tyynyjä, järjesteli ja silitteli lakanoita hellästi kuin äiti pannessaan kuntoon sairaan lapsensa vuodetta ja jäi sitten katselemaan kirkasta tähteä, tällä kertaa rauhallisena, ja kuuli Martan kutsuvan puutarhasta:

— Neiti! Oh! Neiti!

Martta halusi tietää, menisikö Edith kirkkoon, sillä silloin hänkin olisi voinut mennä ja sulkea koko talon.

He liittyivät naisiin, jotka kiipesivät alhaalta kylästä, päät peitettyinä tummiin huiveihin, astellen yksi toisensa perästä mykkinä kirkkoon, ojensivat kätensä vihkivesiastiaan, kumarsivat pääalttarin tulille ja hävisivät pimeään, oikealle ja vasemmalle. Don Innocenzo tuli pian esiin messupaidassa ja kasukassa ja alkoi lukea rukouksia neitsyt Marialle, lukien vuoron perään _Pater nosteria_ ja _Ave Mariaa_.

Edith olisi halunnut seurata noita rukouksia sydämellään, mutta ei voinut, niin mahtipontisen väärällesointuvia ja imeliä ne olivat. Hänestä tuntui mahdottomalta, ettei don Innocenzo olisi osannut löytää mitään arvokkaampaa Marian suuren ja puhtaan sielun ylistykseksi, sielun, joka oli ikuisesti naisellisen ruumiillistuma kristillisessä kirkossa. Ja todellakin don Innocenzo oli yrittänyt ottaa käytäntöön eräitä omia tekemiään rukouksia, paljon yksinkertaisempia ja vakavampia, mutta koska noita edellisiä kerrattiin jo ikiajoista lähtien, niin ne miellyttivät paljon enemmän yleisöä. Kylän tekopyhät olivat panneet toimeen nöyrän kapinan ja kiusasivat pappi-parkaa niin kovin saadakseen takaisin valtaistuimet, manttelit ja tähtikruunut, että hänen oli täytynyt lopulta myöntyä.

Edith ei huomannut, kuinka hän kaikkosi ajatuksineen kirkosta ja rukouksista. Hän kulki mietteissään Orridoon, kuuli Marinan kyselevän häneltä Sillasta, puhuvan serkustaan ja mielipiteistään avioliiton suhteen ja sanovan: »Jos tulevaisuudessa kuulette puhuttavan pahaa minusta, niin muistakaa tätä iltaa.» Sitten hän oli kävelevinään taas Sillan kanssa Milanon vallituksilla ja kuuli tämän puhuvan Marinasta, luki uudelleen omistuksen, joka oli kirjoitettu _Erään Unen_ alkulehdelle, nuo sanat: »jos hänet hylätään, antaa hän itsensä vajota kokonaan». Kaikki selvisi hänelle kuin valon välähdyksessä. Hän säpsähti, pahoitteli hajamielisyyttään ja painoi päänsä rukouspenkkiä vastaan, sulki silmänsä ja pakotti ajatuksensa ja sydämensä kohoamaan Jumalan luokse.

Mutta kauan hän ei jaksanut ponnistella. Entiset ajatukset ottivat hänet pian taas valtaansa ja veivät hänet kauaksi, väistyivät sitten taas vähitellen uuden ponnistuksen tieltä. Näin ponnistellen hän ei kuullut don Innocenzon ääntä eikä rukousten muminaa pimeästä, ei litanian veisuuta, joka kulki avonaisesta ovesta ulos kauaksi iltatuulen huminan mukana. Yht'äkkiä hän tunsi käden hartioillaan; se oli hänen isänsä.

— Tulin juuri, sanoi tämä hiljaa hänen korvaansa.

— Tahdotko, että jään tänne hetkeksi kanssasi?

— Oi, kyllä, isä. Lienet väsynyt, istu.

Hän nousi itsekin istumaan ja otti isänsä käden omaansa. Steinegge oli vaiti hetken ja kysyi sitten arasti:

— Onko se jo lopussa?

— On, isä. Tahdotko odottaa minua ulkona?

— Ei, ei. Emmekö voisi sanoa jotakin yhdessä?

Edith puristi hänen kättään.

— Puhu sinä, sanoi hänen isänsä.

— Ajatelkaamme äitiä, sanoi Edith. — Puhukoon hän Jumalalle, pyytäköön hän meille valoa ja rauhaa ikiajoiksi. Sanokoon Hänelle, että annamme anteeksi kaikille, jotka ovat meille pahaa tehneet, eikö totta isä? Kaikille.

Steinegge ei vastannut. Hänen kätensä vapisi Edithin kädessä.

— Sano, isä, että annamme. Olemmehan niin onnellisia.

— Oh, Edith, jos se olisi vain niille, jotka ovat tehneet pahaa minulle!

— Kaikille, isä, kaikille.

— Koetan parastani, sanoi tämä.

Kirkko oli jo tyhjä, suntio oli sulkenut sivuoven salvat ja don Innocenzo tuli alas pääovea kohden. Steinegget nousivat ja menivät hänen kanssaan ulos. Edith pysähtyi hetkeksi ovelle.

— Oi, kuinka kaunista! huudahti hän.

Taivas oli kauttaaltaan kirkas, ja sitä vastaan piirtyivät vuorten ja kukkulain terävät ääriviivat; alhaalla lännessä välkkyili iltatähti. Kävi tuuli. Kirkon takana vuorella puiden lehvät humisivat. Laakso näytti äärettömän isolta, tummalta vaipalta, joka oli huonosti levitetty kirkkaiden, alastomien tähtien jalkoihin.

— Vahinko, ettei ole kuutamoa! huudahti Steinegge.

Edith tunnusti, että hän väliin piti enemmän tähtien tunteettomasta valosta kuin kuusta. Hänen ajatuksensa mukaan kuu, toinen pieni maa, meidän maapallomme palvelijatar ja ehkä kerran kiinni meidän planeetassamme, imarteli eräitä maallisia intohimoja, ja hellytti sydämiä, kun sitävastoin jylhät, meille välinpitämättömät tähdet kohottivat ihmishengen haltioitumistilaan. Tämä oli hänen ajatuksensa, vaikk'ei hän sitä sanonut. Hän huomautti vain, että tänä iltana Venuksen valo oli niin voimakas, että se synnytti varjoja kirkon valkealle seinälle.

— Se on melkein kuin kuu, sanoi hän, — lempeä sekin, mutta minusta se tuntuu pyhemmältä.

Kaikki näytti hänestä pyhältä tuossa mielentilassa, yksin tuulen äänikin kirkon takana.

— Mitä palatsiin kuuluu? kysyi don Innocenzo, jonka piti lähteä alas kylään erästä sairasta tyttöä katsomaan.

— Hiukan parempaa, hiukan parempaa, näyttää siltä kuin kohtaus toisessa keuhkossa olisi jo ohitse.

— Oi, Edith, tuo talo, tuo talo! huudahti Steinegge don Innocenzon mentyä.

— Oh!

Käsivarsiaan kohottaen ja käsiään heilutellen hän otti kolme pitkää askelta eteenpäin.

Edith ei sanonut mitään aina pappilan portille saakka.

— Luulin, ettette palaisikaan enää, sanoi Martta avaten porttia. — Ja entä herra?

— Hiukan parempi. Menemmekö vielä kävelemään muutaman askeleen, Edith?

Edith suostui. Sen sijaan, että olisivat laskeutunee suoraan alas kylään, he lähtivät kulkemaan erästä pientä polkua, joka kiersi alhaalta puutarhan taitse ja laskeutui vinosti valtamaantielle muutaman sadan askeleen päähän kylän ensimmäisistä taloista:

Steinegge kertoi käynnistään palatsissa, missä oli tavannut kreivitär Foscan ja Giovannan. Kreivitär, jo ennenkuin oli tervehtinytkään häntä, oli huudahtanut: — Oh, nyt tämä toinenkin on täällä! Mutta saatuaan kuulla hänen olevan vieraana pappilassa, hän oli käynyt hyvin sydämelliseksi. Steinegge ei ollut ymmärtänyt kolmatta osaakaan hänen kertomuksistaan tuosta surullisesta tapauksesta ja hänen valituksistaan, että palatsissa vallitsi todellinen Babylonia. Kreivittären mielestä Marina oli lohduton eikä tullut hetkeksikään ulos huoneestaan. Häistä hän ei ollut sanonut sanaakaan, mutta sen sijaan oli Giovanna kertonut. Giovanna-parka, kuihtunut ja kyynelissään, oli todellakin säälittävä. Hänen koko huolensa oli kreivin tila, muusta välitti hän vain sen verran kuin se voi vaikuttaa sairaan mielentilaan, jos tämä saisi takaisin älynsä. Hän olisi toivonut, että häät pidettäisiin heti ja kaikki menisivät matkaansa. Hänen mielestään tuo rouva kreivitär ja tuo herra kreivi Veneziasta tähtäilivät vain rahoja. Olivatpa he jo kyselleet häneltä, tiesikö hän oliko isäntä tehnyt testamenttia.

— Mutta on vielä jotakin, joka tuottaa minulle pahempaa mielenahdistusta kuin kaikki tämä, lisäsi Steinegge. — Näin Sillan.

Edith oli vaiti.

— Oo, minkä vaikutuksen minuun teki nähdä hänet siellä! Hänkin näytti hämmästyvän, mutta pakeni, tuskin tervehtien, eikä kysynyt mitään sinusta, ei mitään!

— Eihän hänellä ollut mitään syytä kysyä minua.

— Mutta olimmehan toki hyviä ystäviä, arvelen. Tämä ei ole luonnollista. Pelkään tietäväni liian paljon asioita, Edith. Pelkään... Voit arvata, mitä pelkään. Mutta toisaalta, tuona iltana Milanossa meidän puhuessamme häistä, tuntui hän aivan parantuneelta. Eikö totta, luulen jo kertoneenikin...

— Kyllä, kyllä, isä, tiedän; mutta minne menemme Täällä ei ole miellyttävää.

He olivat saapuneet maantielle. Oli pimeä. Venus oli kadonnut, tuuli toi laakson pohjalta sammakoiden kurnuttavan äänen ja kosteiden niittyjen painavaa ilmaa.

— Menkäämme vasemmalle, sanoi Steinegge, teemme siten kierroksen ja palaamme kotiin kylän ja kirkon kautta.

He kulkivat hitaasti, käsi kädessä kylää kohden. Edith puheli rakkaasta Saksanmaasta ja menneistä ajoista. Hänellä oli aina jotakin kerrottavaa, muistoja lapsuusvuosista, jotakin, joka muistui hänen mieleensä sattumalta, etenkin illan hämärän laskeutuessa. Hänen isänsä heltyi ja tuli liikutetuksi, ei niin paljon noiden pienten, hänelle kerrottujen tapausten vuoksi, kuin ajatellessaan, että nyt nuo surulliset vuodet olivat ohitse ja että Edith oli siinä hänen rinnallaan.

Kylässä he tapasivat don Innocenzon, joka juuri tuli ulos eräästä kurjasta hökkelistä. He kuulivat naisen, joka saattoi häntä tulineen alas kadulle, sanovan tuskallisesti:

— Mitä arvelette, herra kirkkoherra?

— Rohkaiskaa mielenne, Maria, vastasi don Innocenzo, — antakaa hänet Herralle.

Nainen nojasi päätään muuria vastaan ja itki.

— Lohduttautukaa, sanoi Edith. — Me rukoilemme puolestanne.

Toinen kääntyi kuullessaan tuntemattoman äänen ja vastasi kuin olisi tuntenut Edithin:

— Tulkaa tekin ylös, tulkaa katsomaan, kuinka kaunis hän on.

Don Innocenzo vastusti aluksi, mutta Edith halusi tehdä vaimoparan mieliksi ja nousi hänen kanssaan sairaan luokse. Keittiössä istui kaksi tyttöstä lattialla leikkien. Isä, kumartuneena tulen ylitse, lämmitti kahvia eikä käännähtänytkään tervehtiäkseen tai katsoakseen vieraaseen. Hän kysyi tylysti vaimolta:

— Pitääkö minun viedä tämä hänelle?

— Oh, Jumalani, sanoi vaimo lohduttomana.

Mies murisi murtuneella äänellä jonkin vihaisen sanan ja istuutui taas synkkänä tulen ääreen.

Sairas oli kaksitoistavuotias, vaalea ja hento tyttönen, joka teki hidasta kuolemaa luullen paranevansa.

Muutaman minuutin kuluttua Edith laskeutui takaisin tielle, jossa hänen isänsä ja don Innocenzo odottelivat.

— Meidän pitäisi oikeastaan hävetä omia pieniä surujamme, sanoi hän.

Ei kukaan heistä avannut suutaan aina kotiin saakka, jossa he erosivat.

Steinegge, tuntien väsymystä, meni levolle, don Innocenzo vetäytyi työhuoneeseensa tai paremmin sanoen kansliaansa. Edith hävisi keittiöön kuunnellakseen Martan esitelmiä kotitalouden tärkeimmistä, kysymyksistä, sokerin ja kahvin hinnoista, tomaattien ja kapperien säilytystavasta etikassa, vahvimmista ja huokeimmista palttinoista. Puolen tunnin juttelun jälkeen Edith lähti keittiöstä ja meni koputtamaan hiljaa työhuoneen ovelle.

Don Innocenzo ei odottanut hänen vierailuaan ja kysyi hymyillen oliko jotakin tapahtunut. Edith vastasi:

— Ei, tahdoin vain sanoa teille pari sanaa.

Pappi luki heti hänen kasvoistaan, että nuo sanat olivat vakavia ja kävi hänkin vakavan näköiseksi.

— Olkaa hyvä, sanoi hän, nousten puoleksi ja osoittaen tuolia vieressään. Sitten hän odotti äänettömänä.

Kului pari minuuttia, ennenkuin Edithin huulet aukenivat. Don Innocenzo katseli tarkkaavaisena kirjoituspöydän päällystä, hankasi sitä oikean käden pikku sormella ja puhalsi kevyesti pois kuviteltua pölyä. Vihdoin Edith alkoi puhua.

Ilman minkäänlaista alkulausetta hän kertoi, mitä oli kuullut isältään Sillan hurmaantumisesta Marinaan ennen pakoa palatsista, puhui Marinan omituisista puheista huviretkellä Orridoon ja hänen omista vaikutelmistaan kuullessaan sinä samana iltana Salvadorin kihlauksesta. Hän kertoi sitten vähemmän varmalla äänellä kävelyretkestä vallituksilla ja kuinka itsepintaista välinpitämättömyyttä Silla oli osoittanut kuullessaan uutisen häistä, kertoi tunnustuksista, joita tämä oli hänelle tehnyt, lisäten päättäväisesti, taistellen omaa liikutustaan vastaan ja voittaen sen, että sinä iltana hän oli päässyt selville Sillan tunteista häntä itseään kohtaan, että hän oli jo jonkin aikaa sitä epäillyt, ettei mitään oltu puhuttu suoraan, viittailtu vain paljon, ja että hänen oma käytöksensä oli ollut omiaan uskottelemaan vastaavia tunteita hänessä itsessään. Ja peittäen kasvonsa käsiinsä hän sanoi olevansa siitä hyvin pahoillaan ja tulleensa kylliksi rangaistuksi.

— Oh, Jumala, sanoi don Innocenzo hämillään. — Tähän saakka ei minusta tunnu... en tiedä... mutta...

Silloin seurasi kertomus tuon päivän jälkeisestä aamusta, Sillan käynnistä ja hänelle valmistetusta jääkylmästä vastaanotosta sekä sanoista, jotka Edith oli löytänyt kirjasta. Nyt don Innocenzo säpsähti, aavistaen liian myöhään, mihin epäluuloon Edithin kertomus johti. Tämä ei jättänyt myöskään kertomatta isänsä äskeistä kohtausta Sillan kanssa ja isänsä siitä saamia vaikutelmia. Hän pelkäsi jonkin surullisen salaisuuden kätkeytyvän palatsin varjoihin ja nuhteli itseään siitä, että oli valppauden puutteessa antanut ravintoa tunteelle, joka, jääden vastausta vaille, voisi yllyttää Sillaa vähemmän kunniallisiin aikeisiin.

— Luulin, että minun täytyi kertoa teille kaikki tämä, sanoi hän, — sillä minusta tuntuu, että te palatsissa käydessänne tiesittekin jo nämä asiat, vaikkakin sinä on moitteen syytä minua kohtaan.

Don Innocenzo imi ilmaa ja hieroskeli hitaasti käsiään aivan kuin niitä olisi pakottanut.

— En todellakaan tiedä mitä moitteen syytä siinä voisi olla...

Näytti kuitenkin siltä, kuin kevyt, kylmä varjo olisi laskeutunut hänen sieluunsa. Hän pureskeli epäselviä sanoja, niinkuin se, joka ei oikein pääse asiasta perille. Sitten hän kysyi Edithiltä, mikä mies tuo herra Silla oikeastaan oli. Edith vastasi uskovansa hänen olevan ylevän hengen, mutta sairaan ja elämän vastuksista loukkaantuneen.

— Ja teistä tuntui, että hän oli mieltynyt teihin? Edith ei vastannut.

— Mutta te puolestanne ette tuntenut mitään häntä kohtaan, ja vain väärinkäsityksen vuoksi herra Silla voi toivoa vastarakkautta?

— Ei, herra, pelkään, ettei se ollut yksistään väärinkäsitystä.

Edith lausui nämä sanat hyvin hiljaa painaen päänsä kirjoituspöydällä lepääviin käsiinsä.