Part 31

— Ja sinä et uskonut! sanoi hän. — Mutta annan sen sinulle anteeksi, sillä rakastan sinua, sillä Jumala, näetkö, Jumala tahtoo niin, ja enhän minä itsekään aluksi uskonut. Katso, näin polvistuin minä tässä. Näin.

Hän lankesi polvilleen ja nojasi käsivartensa ja päänsä arkkua vastaan.

— Ja mietin, mietin, etsin muistoistani. En löytänyt mitään. Mutta sitten usko välähti minuun kuin salamanisku ja minä uskoin, lisäsi hän nousten pystyyn ja pannen kätensä Sillan olkapäille. — Ja nyt, muutama päivä sitten, muistan kaikki, yksin pikkuseikatkin. Hän vaikeni katsoen Sillaa silmiin pää alas painuneena ja sanoi hellästi:

— Etkö ymmärrä, että olen ollut, että sieluni on ollut haudassa niin äärettömän kauan, ennenkuin se pääsi irtautumaan tuosta toisesta hirveästä asiasta! Puhu minulle rakkaudesta, etkö näe, kuinka paljon olen kärsinyt. Huuleni ovat sydämelläsi, tahtoisin nähdä sinne sisälle, auttaa sinua löytämään. Ja tiedätkö, rakastin sinua heti ensi hetkestä, heti paikalla.

Sillan järki pimeni uudelleen lukemansa sekä Marinan pehmeän kauneuden ja hänen lempeän, kosketustakin huumaavamman äänensä vuoksi.

Tämä kohotti päätään.

— Mutta minä en tahtonut, sanoi hän. — Minun on tunnustettava sinulle kaikki. Luulin, että kreivi Cesare oli antanut sinun tulla tänne minun vuokseni ja tahdoin vihata sinua; olisin purrut sydäntäni, koska se sinut nähdessäni ja sinua kuullessani sykähteli. Ah, tuona iltana veneessä, ylpeiden sanojesi jälkeen, jos vain olisit uskaltanut! Kun saatoit minut takaisin kappeliin...

— Sisälaiturille, sanoi Silla tahtomattaan.

Marina teki kärsimättömän liikkeen.

— Ei, vaan kappeliin; etkö muista? Kun saatoit minut sinne ja jätit minut heittäen vasten kasvojani ensimmäisen nimeni, niin kaaduin kuin kuollut maahan. Tulin sitten taas tajuihini ja ymmärsin kaikki; sanoin itselleni: hän se on! hän se on oleva! ennemmin tai myöhemmin, kaikkia, kaikkia vastaan hän se on oleva ja täällä! Sitten tulivat Salvadorit tänne. Tiedäthän, että he ovat d'Ormengojen sukulaisia? Silloin Jumala, sillä Jumalan tahto loimusi kirkkaana kaikissa näissä asioissa, antoi minun nähdä kostoni, joka johtui suorastaan itsestään. Tiedätkö, samana iltana kun avioliittoni sovittiin, kun olin antanut myöntävän vastauksen, oli minulla kauhea lamautumisen hetki... sain tietää, että Lorenzo olit, sinä. Häät määrättiin 29 päiväksi huhtikuuta. Minä kirjoitin Pariisiin, ei, ei Pariisiin, vaan Milanoon; kuinka nuo nimet sotkeutuvat päässäni! Halusin tietää tuhansia asioita sinusta. Ja sinä et mennyt koskaan Giulian luokse. Sillävälin huhtikuun 29 päivä lähestyi. Kun ajattelen, kuinka kylmä ja varma olin alussa! Viimeisinä päivinä en ollut enää rauhallinen. Minulla oli joka yö kuumetta. Tahdoin mennä naimisiin hänen kanssaan ja tallata hänet jalkoihini sinun rakkautesi vuoksi, mutta sinua ei koskaan kuulunut. Siirsin häät päivää myöhemmäksi. Kohotin käteni vuoteessani Jumalaa kohden. Silloin hän kosketti minua tänne.

Marina tarttui Sillan käteen ja vei sen otsalleen.

— Hän kosketti minua tänne, ja silloin käsitin, mitä minun oli tehtävä. Menin alas ja puhuin hänelle. Seuraavana iltana lähetin sinulle sähkösanoman. Ja silloin sinä?

Silla tunsi hulluuden vetävän häntäkin hurjasti valtaansa. Seinät, arkku, Marinan silmät ja yksinäinen kynttilä pyörivät huimaavaa vauhtia ympäri. Hän ei ehtinyt vastata, sillä sänkykamarista käytävään vievällä ovella kaikui useita iskuja ja se vedettiin rajusti auki. Vieras, jota ei vuosikausiin oltu nähty palatsissa, oli palannut jälleen yösydännä, tunti sitten, silloin kun Silla odotteli Marinaa laiturin portailla. Giovanna valvoi horroksiin vaipuneen kreivin vuoteen vierellä, toiset nukkuivat suloisessa kevätyössä, uneksien mikä Milanon humusta, mikä Venezian rauhasta, kuka perinnöstä ja kuka Ninan lumivalkeista käsivarsista. Joka portti, joka ovi oli avautunut tuolle vieraalle hänen palvelijainsa mykkinä ja peloissaan totellessa, ihmeissään herransa odottamattomasta tulosta. Hän oli noussut aina kreivin huoneeseen asti, ja jokainen kivi talossa kuiskasi naapurilleen hänen kolkkoa nimeään:

_Kuolema_.

— Markiisitar, markiisitar! huusi Fanny rynnäten sisään. Hän huomasi Sillan ja vaikeni kuin salaman lyömänä. Silla irtautui Marinasta ja astui askeleen taaksepäin. Marina hämmästyi ensiksi, malttoi sitten heti mielensä ja teeskentelyä halveksien tarttui Sillan käteen ja singahdutti jäntevästi:

— Mikä on hätänä?

— Herra kreivi! vastasi Fanny.

— Mitä?

— Toinen kohtaus sattui tunti sitten ja nyt hän tekee kuolemaa. Käskivät tulemaan alas, pian!

Marina syöksähti palvelijattarensa eteen.

— Kuoleeko hän?

Fanny oli kyllä jo kolmen päivän aikana nähnyt emäntänsä silmät oudon näköisinä, vaan ei koskaan sellaisina kuin nyt. Säikähdyksissään hän ei vastannut, vaan seisoi ovella kynttilä kädessään, tukka pörrössä, kaula paljaana, katsoen Marinaa samein, mulkoilevin silmin.

— Tule, sanoi Marina Sillalle ja syöksyi pimeään käytävään pitäen tätä kädestä.

— Pappikin on siellä, sai Fanny sanotuksi.

Silla aikoi ensi hetkessä, vastustaa ja heittää luotaan tuon hermostuneen käden, joka puristi hänen omaansa, mutta ääni hänen sisällään huusi: »Kurja, hylkäätkö hänet nyt?» Hän seurasi Marinaa. Fanny tuli heidän perässään, pidellen kynttilää ylhäällä ja hämmästyksen valtaamana niellen ihmetyksen huudahduksia.

Kynttiläkin näytti häilyvän täynnä tuskaa, kuin sitä vastaan hulmahtaisi pitkin pimeää käytävää kuoleman vakava ja juhlallinen henkäys.

Portaita nousi toisen kynttilän valo. Joku huusi alhaalta:

— Neiti Fanny! Neiti Fanny!

Se oli kamaripalvelija, joka kiipesi hengästyneenä kynttilä kädessä portaita ylös. Hän kysyi Fannylta, toisista välittämättä, oliko täällä krusifiksia.

— Ei, ei, rouva Giovannan huoneessa, rouva Giovannan huoneessa, huusi Catten ääni alhaalta. Fanny alkoi nyyhkyttää ja kamaripalvelija lähti laskeutumaan portaita alas tehden harmistuneen liikkeen ja vaihtaen kiivaita sanoja Catten kanssa. Eräs kaukainen ovi avautui ja joku vaati vihaisesti hiljaisuutta. Heti sen jälkeen lääkärin rauhallinen ääni sanoi kovaa:

— Jäätä!

Matalat, kiireiset äänet kertasivat:

— Jäätä! Jäätä!

Marina ei kiirehtinyt enää, vaan astui hitaasti ja vasten tahtoaan vavisten. Palatsin pimeys oli täynnä juhlallista kauhua; nuo pelästyneet äänet, nuo valot, jotka heijastelivat siellä täällä, lisäsivät sitä yhä. Ennenkuin hän astui alakerran käytävään, kulkivat Vezza ja Mirovich ohitse kiireissään, kumarassa ja ilman kravattia ja kaulusta. Puutarhuri, joka toi jäätä, yllätti heidät, tuuppasi kyynärpäällään ja meni edelle. Yhtäkkiä kuului don Innocenzon kaikuva ääni:

— _Renova in eo, piissime pater, quidquid terrena fragilitate_...

Ei muuta. Varmasti joku ovi oli avattu ja taas suljettu.

Marina ja Silla astuivat käytävään Fannyn seuraamina, näkivät Vezzan ja Mirovichin avaavan hiljaa kreivin huoneen oven ja pujahtavan sisään ja kuulivat taas hetkisen don Innocenzon äänen:

— _Commendo le omnipotenti deo_...

Fanny kirkaisi, laski kynttilän maahan ja pakeni. Marina pysähtyi ja kääntyi katsomaan häntä.

— Tyhmyri! sanoi hän. Sitten hän kuiskasi Sillalle:

— Toissa yönä, mennessäni kostamaan, kaaduin tähän, juuri tähän samaan aikaan. Enkö jo sanonut sinulle, että haavoitin hänet kuoliaaksi?

Ja hän astui askeleen eteenpäin. Mutta siinä samassa hän tunsi Sillan jäntevän käsivarren kiertyvän ympärilleen ja kantavan hänet portaille. Hän vaikeni hämmästyneenä, sitten pettyen Sillan tarkoituksen suhteen sanoi tälle hymyillen: — Myöhemmin!

Toinen ei sanonut mitään.

— Päästä minut!

— En, vastasi Silla. Ääni ei ollut enää huumaantunut, vaan sellaisen ääni, joka äkkiä näkee jotakin kauheata.

— Kuinka? sanoi Marina.

Ja hän käyristyi koettaen tempautua irti kuin käärme varpushaukan kynsistä. Lopulta hän rauhoittui synkän näköisenä.

— Ohoi, tuo kynttilä! Kuka on jättänyt tuon kynttilän tuohon? sanoi Catte tullen kreivin huoneen vastakkaiselta puolelta. Toinen liikutettu ääni kertaili: — Jeesus Maria, Jeesus Maria!

Fanny oli laskenut kynttilän ensimmäiselle porrasaskelmalle. Catte ja kreivitär Fosca kulkivat ohitse katsoen ylös portaille ja pysähtyivät. Silloin Silla vaistomaisesti laski vapaaksi Marinan, joka hypähti käytävään noiden kahden naisen hämmästyneiden silmien eteen ja riensi sitten tervehtimättä heidän ohitseen. Kreivitär Fosca, suureen, mustaan huiviin kääriytyneenä, katsahti Sillaan salama vakavan arvokkaissa, rahvaanomaisissa kasvoissaan, ja meni sanaakaan sanomatta edelleen. Silla laskeutui käytävään ja näki hänen menevän Catten kanssa kreivin huoneeseen. Marinaa ei näkynyt, ja hän ymmärsi tämän jo astuneen sisään ja löi raivoissaan nyrkillä otsaansa. Sitten hän astui varpaillaan kuolevan oven eteen ja kuunteli.

Leveä, lyhyt ja vakava ääni kuin tuskin kosketettujen urkujen vastasi:

— _Amen_.

Silla puristi kuin hukkuva oven käsiripaa. Ovi avautui; kuiskattiin: — Sisään.

Hän astui, ei katsonut, ei nähnyt mitään ja putosi polvilleen erään tuolin viereen oven lähelle.

Lattialle vuoteen viereen laskettu kynttilä valaisi valkeita, alas riippuvia lakanoita, vuoteen messinkipalloja ja hajalleen maahan pudonneita jääsiruja, heittäen huoneen poikki don Innocenzon suuren varjon, hänen seisoessaan suorana kuolevan vuoteen vieressä; sairas hengitti kiireesti ja vaivalloisesti koristen. Vuoteen jalkapäässä, puolipimeässä, seisoi lääkäri, hänen vieressään polvistui Giovanna tukahduttaen nyyhkytyksiään vuodevaatteisiin. Siellä täällä suuren huoneen pimeissä varjoissa olivat polvillaan kreivitär Fosca poikineen, Vezza, palvelijat ja puutarhuri. Tämä ja kreivin kamaripalvelija itkivät. Mirovich, vanha maailmanmies, seisoi eräässä nurkassa nojaten seinää vastaan. Hän olisi mielellään mennyt tiehensä, mutta jäi paikalleen huomaavaisuudesta kreivitärtä kohtaan.

Vielä toinenkin henkilö seisoi keskellä huonetta, muutaman askeleen päässä ovesta: Marina. Hänen kenkänsä kiiltävä kärki ja valkea, sinisellä ommeltu hame näkyivät selvästi, hän näytti pitävän käsivarsiaan ristissä rinnalla. Kasvoista ei saanut selvää, vaikka kreivitär Fosca poikineen ja Vezza eivät luoneet hetkeksikään silmiään hänestä.

Don Innocenzo lausui korkealla äänellä _Commendationis animae_-rukoukset pitäen rituaalia kädessään, kuitenkaan siihen katsomatta. Hän ei näyttänyt huomaavan Marinaa eikä Sillaa. Hän ei kääntänyt katsettaan kuolemankalpeasta päästä, joka lepäsi suljetuin silmin ja suu auki, jäiden peittämänä, hiukan vasemmalle olalle taipuneena. Syvällä säälillä hän lausui sanat: — _Ignorantias ejus, quaesumus, ne memmeris domine_... ne kaikuivat ylevinä ja liikutuksen värittäminä kuin ilmaisten kiihkeätä pyyntöä, että Jumala ottaisi rauhaansa tuon hengen, joka Häntä ajattelematta oli tehnyt hyvää maan päällä ja saapui nyt Hänen eteensä, kuin merenkulkija, joka suoraan ja varmasti on purjehtinut päämääräänsä kohti ja joka löytääkin sen sijaan uusia maita ja katoamatonta kunniaa. Tuona tuskan ja vavistuksen yönä nuo pyhät, sointuvat sanat, kohdistetut niin suurella luottamuksella Olennolle, jonka kaikki läsnäolevat, uskoen tai ei, tunnustivat näkymättömänä läsnäolevaksi heidän kaikkien valtiaana tuon kaatamansa miehen yläpuolella, täyttivät huoneen kammolla. He tunsivat kahden yliluonnollisen voiman seisovan vastakkain, joista toinen oli valoisa, kaunopuhelias, säälin sytyttämä, kestävä ja väsymätön, toinen synkkä ja mykkä. Ja tuo jälkimmäinen, kuolevalle sekä elämässä että kuolemassa tuntematon, välinpitämätön ja halveksittu, tuli nyt hänen pyytämättään, hänen viimeisellä hetkellään, kun ei voinut odottaa häneltä enää hyvää eikä pahaa, varjelemaan, puolustamaan häntä ja puhumaan hänen puolestaan peloittavan tuomarin edessä. Kun pappi levähti hetken, kuului kuolevan huohottava, kiireinen hengitys, kuin jalopeura olisi painanut hänen päätään. Yht'äkkiä korina näytti lakkaavan.

— Loppu on käsissä, sanoi don Innocenzo kääntyen läsnäoleviin, huomasi Marinan seisovan ja viittasi häntä polvistumaan, kumartui sitten kuolevan ylitse ja lausui kirkkaalla äänellä viimeiset rukoukset.

Marina astui pari askelta eteenpäin; kynttilän valo lankesi nyt hänen kalpeille kasvoilleen, värähteleville sieraimilleen ja yhteenvedetyille kulmakarvoilleen.

— Kreivi Cesare! sanoi hän.

Kaikki säpsähtivät, kohosivat polvilleen ja katsoivat häntä kauhun valtaamina, kaikki paitsi don Innocenzo. Tämä teki vain vasemmalla kädellään liikkeen häntä kohden.

Mutta Marina ei peräytynyt, ei antautunut. Käsivarret suorina hän ojensi molemmat etusormensa kuolevaa kohden kuin kaksi tikaria ja huudahti:

— Cecilia on täällä...

Tuhahdettuja huudahduksia, tuolien kolinaa, jalkojen liikettä kuului huoneessa. Don Innocenzo kääntyi.

— Pois! sanoi hän.

Nepo, Vezza ja Mirovich ottivat askeleen naista kohti, joka seisoi kuin kummitus keskellä huonetta.

— Jumalan nimessä, viekää hänet pois, nyyhkytti Giovanna. — Hänhän on murhannut kreivin!

Siinä samassa Marina levitti käsivartensa taaksepäin ja taivutti vartaloaan ja kasvojaan alas. Ei kukaan noista kolmesta uskaltanut lähestyä häntä, ei estää häntä huutamasta kimeällä äänellä:

— Rakastettunsa kanssa!...

Silloin nähtiin Sillan syöksyvän hänen luokseen ja nostavan hänet käsivarsilleen.

— Nähdäkseen sinun kuolevan! huusi nainen ylhäältä ilmasta rimpuillen vastaan. Silmänräpäys, ovi avattiin ja suljettiin kiivaasti, Silla ja Marina katosivat, huone kävi taas hiljaiseksi. Nepo, Vezza ja asianajaja lähestyivät varpaillaan ovea.

— Nepo! sanoi kreivitär Fosca matalalla äänellä, mutta lujasti: — Tänne!

Nepo totteli ja meni hänen luokseen. Molemmat toiset poistuivat.

— Kreivi Cesare ei ole voinut kuulla sanaakaan, sanoi don Innocenzo ottaen kynttilän ja pannen sen yöpöydälle. — Hän lepää rauhassa.

Lääkäri lähestyi, pani kätensä kreivin sydämelle, veti esiin kellonsa ja sanoi kovaa:

— Yksi ja kolmekymmentäviisi minuuttia.

Don Innocenzo alkoi heti rukouksen edesmenneen sielun puolesta.

Joku kutsui ovelta lääkäriä, joka poistui. Myöskin palvelijat Nepon käskystä poistuivat, kaikki paitsi Giovanna, joka polvillaan isäntänsä vuoteen ääressä vastaili heikolla, surullisella äänellä papin rukouksiin. Nepo sytytti molemmat kynttilät lipaston päällä. Liekit laajenivat kuin kaksi säikähtynyttä silmää ja paljastivat hänen ahnaille silmilleen kreivin avaimet lipaston päällä, kreivitär Foscan muutaman askeleen päässä ja Mirovichin, joka palasi takasin kasvoillaan vastenmielisyyden ilme tuota vuoteessa makaavaa kohtaan. Hän pysähtyi ja katsoi Nepoon kulmiaan rypistäen. Kreivitär näki sen, pyrskähti itkuun ja meni hänen luokseen käsi ojennettuna, johon vanha ritari kunnioittaen tarttui saattaen hänet ulos huoneesta.

Nepo tarttui avaimiin ja toiseen kynttilään koettaen hiljaa aukaista erästä lipastoa, joka seisoi seinällä vastapäätä vuodetta, koetellen jokaista avainta onnistumatta.

— Oh, Jumala! sanoi Giovanna surumielisen halveksivasti. Don Innocenzo keskeytti hänet.

— Rukoilkaa tai menkää ulos! sanoi hän.

Mutta Nepo ei välittänyt hänestä. Kumartuneena lipaston ylitse ja kiertäen avainta lukossa, melkein koskettaen sitä pitkällä nenällään, hän näytti kärpältä, joka vimmatusti vaanii saalistaan jostakin kolosta.

Viha nousi don Innocenzon kasvoille.

— Minä... sanoi hän.

Hän olisi tarttunut mieheen ja heittänyt ovesta ulos, ellei Giovanna rukoillen olisi tullut väliin.

— Antakaa olla, sanoi hän, — jatkakaa, jatkakaa, älkääkä hylätkö häntä.

Nepo oli löytänyt oikean avaimen, avannut lipaston ja hetken etsinnän perästä saanut käsiinsä kokoonkäärityn paperin. Hän vei sen lähelle kynttilää, jota piti vasemmassa kädessään, ja luki päällekirjoituksen, hiustensa kärventyessä liekissä. Mirovich, joka Nepon huomaamatta oli astunut sisään, lähestyi tätä ja sanoi vakavalla, rehellisellä äänellään:

— Se kuuluu minulle.

— Se on luettava heti, sanoi Nepo hämillään. — Tahdon tietää kenen talossa olen.

He menivät yhdessä ulos.

_In expiratione_-rukoukset olivat myöskin jo lopussa. Don Innocenzo rukoili vielä hetkisen ja sanoi sitten hyvästi Giovannalle, joka ei kyennyt edes puhumaankaan.

Yksin jäätyään vanhus asetti sängyn pääpielukseen Nepon sytyttämät kynttilät, pani hajallaan seisovat tuolit paikoilleen koettaen tehdä kaikki niin hiljaa kuin mahdollista, kuin kreivi olisi vain nukkunut. Sitten hän istuutui vuoteen viereen ja katseli krusifiksia kuolleen rinnalla. Hän oli uskollisesti ja nöyrästi palvellut kreiviä neljänkymmenen vuoden ajan saamatta tältä koskaan pahaa tai hyvää sanaa, mutta tuntien täydelleen hänen luottamuksensa ja peitetyn hyväntahtoisuutensa. Hän oli aina rakastanut kreiviä kaikella kunnioituksena ja tietäen oman alemman arvonsa. Ei koskaan, ei koskaan hän ollut tätä näin lähellä kuin nyt, kun tämä ei enää ollut isäntä omassa talossaan vaan toiset anastivat avaimet, ja vain hän, kaikista palvelijoista ja ystävistä, jäi uskollisena tämän vierelle kuin muinaisina voiman ja ylpeyden päivinä. Ei koskaan, ei koskaan hän ollut tätä näin lähellä kuin nyt, kun risti lepäsi tuossa vainajan rinnalla, pieni, hänen kamaristaan tuona yönä haettu risti. Hän nousi ja suuteli ensi kertaa elämässään hervottomia käsiä, jotka pitivät ristiä, ja löysi siitä lohdutusta ja itki.

Tullessaan käytävään don Innocenzo huomasi sen pimeäksi. Kuljettuaan muutaman askeleen seiniä pitkin hän eksyi oikeasta suunnasta ja pysähtyi, aikoen palata takaisin etsiäkseen kynttilää, mutta jäi kuuntelemaan. Ylhäältä kuului ajoittain huutoja, valituksia ja sanoja, mutta hän ei voinut ymmärtää niitä. Kuitenkin hän tunsi donna Marinan äänen. Kukaan ei vastannut. Kiireisiä askeleita kaikui käytävän katolla, sitten taas kaikki oli hiljaa. Don Innocenzon ympärillä, edessä ja takana vallitsi syvä äänettömyys. Mitä tuolla ylhäällä tapahtuikaan? Huudot ja valitukset alkoivat taas. Tuskan hetkiä, jolloin talon sisukset vaikenevat tyhjinä elämästä, jolloin typerryksen sekainen levottomuus ja sekasorto valtaa johdottomat jäsenet! Don Innocenzo, joka oli seisonut tyynenä kuoleman edessä, tyynenä Marinan kaamean ilmestyksen edessä, hämmentyi nyt.

Nopeat askeleet kaikuivat käytävän katolla, sitten portailla ja tulivat alas käytävään.

— Valoa! huusi don Innocenzo.

— Ah, herra! huudahti alastullut juosten suin päin pimeään.

Kirkkoherra tunsi Ricon ja kutsui häntä turhaan luokseen, näki edessään heikon valon välähtävän ja häviävän, kulki umpimähkään eteenpäin ja työnnettyään erästä ovea joutui pylväskuistille.

— Oh, herra kirkkoherra! huudahti Rico, joka oli jo livistämäisillään toiselta puolelta.

Kello saattoi olla kaksi. Ilma oli viileä. Taivas oli uudelleen peittynyt surumielisen vaaleihin pilviin vielä näkymättömän kuun ja vaikenevan veden peilin välillä.

— Tule tänne! sanoi pappi. — Minne menet?

— Menen hakemaan lääkettä.

— Mikä on?

— Kuulkaa!

Huudot alkoivat taas tällä hetkellä yhä selvempinä. Don Innocenzo kurkotti kuistikon kaiteelta ja katsoi ylös oikealle, jossa hän näki yläkerran nurkkaikkunan valaistuna. Ääni tuli sieltä. Nyt ne tuntuivat olevan nuhteita, kirouksia, sitten taas valituksia, ja lopuksi vallitsi taas kamala hiljaisuus.

— Se on donna Marina, sanoi Rico hiljaa. — Hän on kuin hullu. Lääkäri ja herra Silla ovat myöskin siellä ylhäällä. Ja hän sanoo vaikka mitä herra Sillalle.

— Eikö siellä ole ketään muita?

— On, siellä on minun äitini. Myöskin neiti Fanny oli siellä hetken, mutta pakeni tiehensä.

— Ja mitä sinä menet hakemaan?

— Tiedänkö minä itsekään sitä? Herra tohtori sanoi jonkin nimen kuin koralli. Ja käski minun hakemaan Battistin Luisaa häntä hoitamaan.

Don Innocenzo otti kirjeen taskustaan ja antoi sen pojalle.

— Vie se, sanoi hän, — herra Sillan huoneeseen, ja menkäämme sitten yhdessä.

Myöskin palatsin toisessa siivessä alkoi nyt hillitty levottomuus. Useammasta kuin yhdestä ovesta välähti valo ja kuului supatusta. Kellojen nyörit värähtelivät ja hypähtelivät kärsimättömästi ja niiden kaikuva, käskevä sointu kuului kauaksi. Portailla don Innocenzo ja Rico tapasivat Momolon, joka laskeutui alas kynttilä kädessä.

— Taidetaan lähteä! sanoi hän.

Toiset eivät vastanneet.

Tultuaan ulos palatsista lähti Rico juoksujalkaa asialleen, ja kirkkoherra kulki hitaasti katsellen suuria, miettiväisiä sypressejä. Portilla hän tapasi Steineggen. — Te täällä? sanoi hän.

— Kuulin sielukellojen soivan, vastasi Steinegge liikutettuna. — Oh, tämä on todella suuri suru! Minun pitäisi itkeä tuota miestä!

Hän syleili ja suuteli don Innocenzoa tukahduttaen nyyhkytyksensä ja sanoi sitten kiireesti:

— Voikohan mennä eteenpäin? Oletteko nähnyt herra Sillaa?

— Ehei! sanoi don Innocenzo. — Nähnyt, totta totisesti! Ja hän kertoi Steineggelle äskeisen pitkän kohtauksen ja mitä oli kuullut Ricolta.

Steinegge kuohui ja puhkui eikä antanut don Innocenzon lopettaakaan, vaan lähti menemään tarmokkain elein kuin sanoen: Menenpä minä! Hän astui palatsiin juuri, kun puutarhuri tuli ulos kovalla kiireellä edes tuntematta häntä.

Portaita ylös mennessään hän tapasi Fannyn, joka tuli itkien alas Catten kanssa toistaen yhä:

— Oh, en ymmärrä mitään; tahdon pois!

— Pääsette, pääsette, vastasi Catte, — mutta hiukan kärsivällisyyttä, herran siunattu. Tahdotteko jättää emäntänne tuollaiseen tilaan?

— Oh, en tiedä, tahdon pois!

— Pyhä äiti, millaista elämää! sanoi Catte Steineggelle, joka vetäytyi käsipuuta vastaan laskeakseen heidät ohitseen ja katsoi heitä silmät pyöreinä. Hän oli kysymäisillään jotakin, kun kreivitär Fosca huusi ylhäältä:

— Ohoi, tuo Momolo!

— Heti paikalla, teidän Ylhäisyytenne! vastasi Catte laskeutuen kiireesti alas ja vetäen Fannya mukanaan. Steinegge nousi kiireesti ylös.

— Momolo, sanoi kreivitär, luullen Steineggeä palvelijakseen, — mahtoiko tuo ymmärtää oikein, häh? Rattaat tai kiesit kello kuudeksi! Ah, tekö se olettekin! Suokaa anteeksi, rakkahin.

— Matkustaako rouva kreivitär?

— Matkustan, matkustan, ja kirottu se päivä, jolloin tulin!

Nepo kutsui äitiään salin ovelta. Hänen takanaan näkyi Mirovich pöydän ääressä, lamppu, mustepullo ja kaksi suurta paperiarkkia edessään. Kreivitär astui saliin, ja ovi suljettiin Steineggen nenän edessä. Pylväskuistikolla hän tapasi Vezzan nojautuneena järvenpuoliseen kaiteeseen ja lähestyi hattu kädessä häntä, mutta tämä, tuskin häneen vilkaistuaan, viittasi häntä vaikenemaan ja käänsi päänsä toisaallepäin kuunnellen.

Kuului pitkä, heikko vaikerrus.

— Donna Marina? kysyi Steinegge.

Toinen ei vastannut, vaan kuunteli yhä. Mitään ei enää kuulunut; silloin hän kuin unesta havahtuen alkoi puhua nopeaan:

— Hirveitä asioita, tiedättekö. Onko teille kerrottu?

— Kyllä, kyllä, herra kirkkoherra sanoi minulle jo jotakin.

— Oh, ette voi kuvitellakaan tuota hetkeä! Katsokaa!

Vezza kuvasi koko kohtauksen puoliääneen ja keskeyttäen kertomuksensa silloin tällöin kuunnellakseen.

— Kun tulin asianajaja Mirovichin kanssa ulos, tiedättehän, Salvadorien asianajajan, sanoi hän sitten, — tapasin käytävässä donna Marinan kamalien kouristuksien vallassa. Hän ei huutanut, sillä hän puri hampaineen tuon toisen pukua rinnasta, mutta hän voihki. Kutsuttiin lääkäri, kamarineiti ja puutarhurinvaimo. Suurella vaivalla he saivat hänet kannetuksi portaita ylös voimatta avata hänen suutaan. Sitten en tiedä enää mitään varmaa, kiivas hourailu jatkui. Nyt hän on luonnollisesti rauhallisempi, mutta vielä hetki sitten kuului huutoja ja sekavia rukouksia ja kirouksia. Ja aina hän puhui tuolle toiselle. Hän on siellä, tuo toinen, voitte arvata! Ei kertaakaan hän ole tullut alas. Oh, tuntuu aivan uskomattomalta! Etenkin kun ajattelee kohtausta tässä pylväskuistikolla vuosi takaperin. Kesken kaiken, tiedättekö, että tänä yönä, kun Cesare-vainaja sai viimeisen kohtauksensa, olivat nuo kaksi yhdessä?

— Olivatko he yhdessä?

— Yhdessä, yhdessä! Fanny oli tavannut heidät makuukamarissa.

— Oh! huudahti Steinegge viskaten pois hattunsa ja jääden kädet levällään seisomaan.

— Yhdessä! kertasi Vezza hetken vaitiolon jälkeen. — Ja sinä samana hetkenä tiesivät sen jo kaikki.

— Komendööri, sanoi Nepo kuistikon toisesta päästä, — tahtoisitteko olla hyvä!

Komendööri meni ja palasi muutaman minuutin perästä. — Mikä sekasorto! Tiedättekö, että he matkustavat?