Part 21

Silla hymyili. Koko hänen hienoutensa loisti yhdessä ainoassa kravattineulassa; se oli suuri helmi Hollannin ruusukivien ympäröimänä ja hopeaan juotettuna, muisto hänen äidiltään. Hän käytti aina tummia hansikkaita, tummia kravatteja ja tummia pukuja. Mutta hänen olemuksensa teki hienon vaikutuksen ja tusinapuvutkin näyttivät hänen yllään ylhäisiltä. Mutta itse asiassa hänen hihansa kiilsivät kyynärpäistä alaspäin aika lailla, ja takin kauluksessa näkyi eräitä värivivahduksia, jotka eivät ollenkaan olleet hienouden vaatimat.

— Katsokaa, sanoi hän työntäen Steineggen eteen kirjoittamansa paperin.

— Pyydän anteeksi, olen sokea kuin jokin kreivi Rechberg, sanoi Steinegge vetäen esiin silmälasikotelonsa ja naurahtaen. Hän sammutti sikarinsa, pani lasit nenälleen ja luki kulmakarvat kohollaan ja suu auki kuin olisi koettanut katsoa itseään laseista.

Silla tarttui kielioppiin, jonka oli löytänyt eräästä vanhojen kirjojen kaupasta tuomiokirkon lähellä. Silminnähtävästi se oli Itävallan ajoilta kuulunut jollekin iloiselle koulupojalle, joka oli töhrinyt sen täyteen nimiä, vuosilukuja ja kirjoittanut verbien taivutusten ylitse:

Su nell'irto, ineroscioso Alemanno, Su, Lombardi...

[Ylös takkuista, kiusallista saksalaista vastaan, Ylös lombardialaiset...]

Hetken äänettömyyden päästä ovi, jota Steinegge oli osoittanut, avautui hiljalleen. Silla nousi. Hänen tuolinsa kolisi ja ovi sulkeutui uudelleen.

— Aivan oikein, rakas ystävä, sanoi Steinegge pannen vihon takaisin paikalleen. — Te kirjoitatte paremmin kuin minä saksalaisia kirjaimia. Ei uskoisikaan, kuinka kuokka ja lapio ovat pilanneet käteni, tiedättehän, Sveitsissä.

Steinegge pani silmälasit takaisin koteloon, järjesteli kravattiaan ja nousi.

— Rakas opettajani, sanoi Silla. — Tämä on kahdestoista tuntimme.

— Entä sitten?

Silla veti lompakostaan käärön.

— Oo, huudahti Steinegge kääntäen hänelle selkänsä ja juosten ympäri huonetta kädet levällään ja pää kumarruksissa. — _Das nehme ich nicht, das nehme ich nicht!_ En tahdo, en tahdo!

— Mutta kuinka? Ettekö muista sopimustamme?

— Oo, rakas ystävä, olisin suorastaan kurja, jos ottaisin rahojanne. Tahdon kutsua tyttäreni.

— Seis! Jollette ota, niin emme tule näkemään toisiamme enää koskaan.

— Antakaa, antakaa sitten nuo kirotut rahanne! Te ette tahdo vastaanottaa vanhalta ystävä-paraltanne pientä palvelusta.

— En, en tahdo, olen ylpeä; minulla on rautainen sydän.

— Oo, teillä on kultaakin parempi sydän niinkuin minullakin. Tiedän, että pidätte minusta; otan siis. Mutta minkä tähden opettelette oikeastaan saksaa?

— Ymmärtääkseni teitä, kun puhutte italiaa.

Steinegge loukkaantui hiukan.

— Eikö mitä, sanoin vain kujeillani, sanoi Silla tarttuen häntä ystävällisesti käsivarteen. — Opettelen sitä ymmärtääkseni Goethea ja erästä... meikäläistä kirjailijaa, mutta enemmän ehkä Goethen vuoksi. Enkö jo sanonutkin teille sitä.

— Se on totta, mutta minä pelkäsin nyt erästä toista asiaa. Tiedättekö, minun tyttäreni on rikas ja ansaitsee rahaa tunneillaan. Kreivi lähettää minulle yhtä mittaa saksalaisia kirjoituksia käännettäviksi ranskaksi sekä sata liiraa kuussa. Sata liiraa, hehei! Näettehän, että olen rikas.

— Entäpä minä sitten?

— Suokaa anteeksi, sanoi Steinegge kumartaen, — uskon kyllä, uskon kyllä, te myöskin.

Steineggein asunnossa ei kuitenkaan rikkauden loiste häikäissyt. Herrat olivat matalasta kulmahuoneessa aivan katon rajassa. Siihen kuului kaksi rautaristikon ympäröimän ulkoparveketta, toinen etelään, toinen itään päin, seinillä oli vaaleansiniset, tummajuovaiset paperit, katto oli maalattu taivaansiniseksi, siellä täällä jokin valkea pilvi. Silaamaton rautasänky kiiltävine messinkinuppineen ja kukitettuine karttuunipeitteineen seisoi läntisellä seinällä ja sen yläpuolella pienoinen taulu: vaalea hiuskiehkura valkealla atlassilla mustien ebenpuupuitteiden sisällä. Ulko-oven ja Edithin huoneen oven välissä oli uuni harmaasta kivestä, ja se kantoi sirosti reunustallaan kahta petroolilamppua ja näiden välissä sinivuokkokimppua lasissa. Uunia vastapäätä, jykevän lipaston harmahtavalla marmorilla, tuoksui muutama calicanthus, hempeänä kuin sairaan runoilijan surumieliset unelmat. Itäisen parvekkeen ja Edithin oven välillä kohosi kapea, kolmikerroksinen hylly täpötäynnä kirjoja, ja sen yläpuolella oli Friedrich Schillerin pieni rintakuva. Valkea mäntypöytä keskellä huonetta häpesi sinisen ja mustankirjavaa liinaansa, sen rikkauden ja ylhäisyyden vaippaa, peittääkseen sen alle jalkansa.

Molempien parvekkeiden kautta tulvi aina huoneen perimmäiseen nurkkaan huhtikuun virkistävä aurinko, lähettäen kirkkaalta taivaalta sinertäviä välkkeitä pöydän hajanaisiin kukkiin ja lämpimän heijastuksen kattoon vastapäätä seisovista, päivän paahtamista taloista. Vaikkei olisikaan nähnyt noiden parvekkeiden puitteissa ihanaa taulua laajoine taivaankansineen ja myllertävine kattomerineen, jota halkoivat suurten katujen railot, kokoonpantuina varjoista ja valkeista muureista, törröttävistä savupiipuista ja kattoikkunoista, ja vaikkakaan ei olisi nähnyt parvekkeiden juurella Naviglion [kiertävä kanava Milanossa] mustaa kiemuraa ja samansuuntaisen kadun pitkää juovaa, jolla ihmismuurahaisia vilisi pitkänä, hitaana jonona, niin olisi kuitenkin aina ollut tunne tuon huoneen mittaamattomasta korkeudesta, missä se kylpi valossa ja ilmassa ja alhaalta kohoavien äänien tuhahdetussa huminassa kuin yhdessä ainoassa, yhtämittaisessa aallossa.

— Pyydän teitä, sanoi Steinegge ottaen mustepullon ja paperiarkit pöydältä ja pannen ne hyllylle, — auttakaa minua panemaan pöytäliina paikalleen. Tyttäreni pitää paljon tästä.

He ottivat mustan- ja sinisenkirjavan liinan ja levittivät sen pöydälle. Huone sai rauhallisen ja tyytyväisen leiman, joka kuvastui vanhan ystävämmekin kasvoilla.

— Kiitos, sanoi hän. — Paljon kiitoksia. Ah, te ette voi arvata kuinka suurella ilolla minä hommailen tällaista. Ette käsitä mitä tunnen koskettaessani vain yhtä näistä tuoleista. Siitä on jo seitsemäntoista vuotta, kun kosketin omaa tuoliani. Ymmärrättekö, seitsemäntoista vuotta! Tämä puu tuntuu niin suloiselta! Kiitän Jumalaa, rakas ystäväni. Te olette nuori, te ette ajattele tuota vanhaa herraa; minäkin mietin ensin pitkän aikaa, mutta nyt kiitän!... Kuulkaa.

Steinegge tarttui Sillan käsivarteen ja veti hänet luokseen. Hänen silmänsä välähtelivät ryppyisien silmäkulmien alla ja yksi ainoa suuri liekki loimusi hänen kaulallaan ja kasvoillaan.

— Minä kiitän... kertasi hän tukahtuneella äänellä ja ojensi äänettömänä oikean etusormensa ensin pientä hiuskiehkura-taulua kohti, sitten Edithin huoneeseen päin. Lopuksi hän kohotti sen ylös kattoa kohti.

— Jumala on olemassa, sanoi hän. — Ennen muinoin uskoin, että tuolla pilvien yläpuolella on jonkinlainen Preussin kuningas.

Steinegge pudisti rajusti nyrkkiään etusormi yhä suorana.

— On, no, uskokaa minua, lisäsi hän.

— Niin olen aina uskonut, rakas Steinegge, vastasi Silla. — Hukassa olisin ollut, ellen olisi uskonut.

— Jos te tietäisitte, sanoi Steinegge, — kuinka tyytyväinen olen! Väliin minua peloittaa, koska olen liian onnellinen enkä ansaitse sitä, oh en! Mutta sitten lohdutan itseäni, sillä kaikki ansio on tyttäreni. Ah, tyttäreni, rakas ystävä!

Steinegge risti kätensä.

— En voi sanoa mitä tyttäreni on, sanoi hän, — se liikuttaa liiaksi sydäntäni.

— Uskon sen, sanoi Silla puristaen lujasti hänen kättään. — Tunnen hänet.

— Ei, ei, te ette tunne häntä ollenkaan. Täytyisi kuulla, kuinka hän puhuu minulle näistä asioista, joista papit puhuvat. Ajatelkaa, pappien saarnat ovat huonoja positiiveja ja Edithin puheet ovat kuin nuoruudenunelmien musiikki. Me menemme väliin kirkkoon, mutta emme puhu koskaan papeista. Ja kuinka hän ymmärtää hyvin taidetta! Minä alan käsittää taidetta, ennen en ymmärtänyt siitä niin mitään. Menimme eilen... kuinka sanotaankaan! Brera, Breraan. Ajatelkaa, että teidän pitäisi nyt avata jokin saksalainen kirja, suuri Goethen teos, niin ymmärtäisitte kahdeksan, kymmenen sanaa sivulta. Tämä antaisi teille oudon tunnelman ja panisi sydämenne lyömään nähdessänne nämä kahdeksan tai kymmenen valoa pimeässä, ja te miettisitte mielessänne, mitä Goethe voikaan sanoa tuolla sivulla. Sellainen tunnelma oli minulla eilen, kun Edithiä kuunnellessani aloin ymmärtää hiukan tauluja. Ja kirjallisuutta sitten, rakas ystävä! Tuo Klopstock! Tuo Novalis! Tuo Schiller! Mutta, hän ei milloinkaan puhuisi teille näin, älkää uskokokaan! Hyvä!

Niin ratsumestari kuin olikin, Steineggen silmät täyttyivät kyyneleillä ja hänen äänensä kävi matalaksi ja värähteleväksi.

— Meillä käy palvelijatar muutaman tunnin päivässä. Muuten Edith tekee kaikki itse, niin luonnollisesti, niin iloisesti kuin joku toinen menee kävelylle. Minä olen vanha herkkusuu ja laiskuri, juon mielelläni aamukahvin vuoteessa. Mutta vakuutan teille, etten herkuttele kahvin vuoksi, vaan nähdäkseni tyttäreni astuvan sisään ja kuullakseni hänen sanovan minulle saksaksi: — Hyvää huomenta, isä. Joka aamu tuntuu minusta kuin löytäisin hänet kahdentoista vuoden perästä. Hän tuo minulle kahvin, puhdistaa vaatteeni, jopa korjaileekin niitä joskus. Sillävälin juttelemme omasta maastamme ja niin monista, kaukaisista asioista, mutta myöskin hiukan tulevaisuudesta. Edith antaa kolme tuntia melkein joka päivä. Kahdelle rouvalle, rouva Pedulli Ripa ja rouva Serpi, hienoja rouvia, ah! — Steinegge veti silmänsä levälleen ja kohotti kätensä. Nämä rouvat ovat suorastaan rakastuneet häneen ja heidän tyttärensä vieläkin enemmän; monta kertaa he olisivat tahtoneet lähettää hänet kotiin vaunuillaan, mutta hän ei ole koskaan suostunut, sillä hän tietää, etten minä nousisi vaunuihin.

— Te? sanoi Silla. — Mitä se tähän kuuluu?

— Kyllä maar, sillä minä odotan ulkona kadulla koko ajan.

— Ja miks'ette tahdo nousta vaunuihin?

— Se ei olisi sopivaa, rakas ystävä. Ja niin on tyttäreni aina tullut minun mukanani, tuulipa tai satoi. Tunnen itseni silloin ylpeäksi ja nautin, että tyttäreni tullessaan ulos noiden rouvien luota, ei ole enää opettajatar. He ovat pyytäneet hänet päivällisille, jopa olisivat vieneet teatteriinkin, mutta hän ei ole koskaan mennyt pitääkseen vain seuraa minulle; ei koskaan!

Yksin hänen hiuksensakin kiilsivät hänen sanoessaan: ei koskaan, ja nenä oli kurtussa aina juuria myöten.

— Tiedättekö mitä teemme illalla? Ensin Edith tekee työtä, ja minä teen ranskankielisen yhteenvedon Gneististä herra kreiville. Sen jälkeen Edith lukee minulle Schilleriä, Uhlandia tai lausuu minulle nykyaikaisia runoja, joita en tunne, niinkuin Freiligrathia, Geibelia ja...

— Heineä.

— Ei, minun tyttäreni ei lue Heinrich Heineä. Minä tunsin sen miehen Pariisissa. Hän ei ole mikään oikea saksalainen. Jos tulisitte joskus illalla, niin kääntäisin teille näitä runoja ja tarjoaisin kupin teetä, sillä Edith keittää minulle joka ilta teetä.

— Te, sanoi Silla hymyillen, — te juotte teetä!

Steinegge alkoi nauraa äänettömästi väännellen itseään ja huitoen käsiään.

— Aa, te olette pahanilkinen mies. Ymmärrän, ymmärrän. Se on niinkuin _der König in Thule_, tiedättehän: Thulen kuningas, rupeaisi juomaan terveysteetä, eikö totta? Minä juon nykyään kaksi lasia illalliseksi, en muuta.

— Tyttärennekö haluaa sitä?

— Ei, ei, minä itse tahdon niin. Tyttäreni pyysi minun juomaan viiniä illalla, ja pyytää vielä nytkin, mutta minä näin kerran hänen sydämensä hänen silmissään ja juon teetä, rakas ystäväni...

— Kadehdin teitä! sanoi Silla tarttuen hattuunsa lähteäkseen. Steinegge pidätti häntä.

— Odottakaa, tulkaapa kävelylle meidän kanssamme.

Silla epäröi vastata.

— Tulkaa, tulkaa!

Steinegge meni koputtamaan Edithin ovelle pyytäen häntä tulemaan ulos hetkeksi.

Edith tuli heti ja ojensi ystävällisesti kätensä Sillalle.

— Hyvää päivää, sanoi hän. — Sepä oli pitkä tunti!

Hän oli ihastuttava yksinkertaisessa, mustassa puvussaan, sinivuokkokimppu vyössä, rinnallaan onyksiin ja kultaan juotettu medaljonki ja kapea, valkea kaularöyhelö, joka kuvasti hänen kaulansa läpikuultavaa ja pehmoista valkeutta. Runsaat palmikot oli kammattu niskaan. Hänen hempeissä, kevyesti vaaleanpunaisissa kasvoissaan huomasi vain suun ja silmien ilmeessä luonteen lujuuden. Kummallista, kuinka nuo silmät voivat kuvata todellista elämänymmärtämystä ja samalla suurta hyvyyttä. Hänen laskiessaan leikkiä ja hymyillessään niihin ilmaantui surumielisen lempeä väri, aivankuin joku toinen hänen henkeensä yhtynyt haikeamielinen olento olisi hiukan iloinnut hänen ilostaan.

Hän ja Silla puhuivat toisilleen jonkinlaisella ystävällisellä tuttavallisuudella, jossa tarkempi huomioiden tekijä olisi heti keksinyt silminnähtävää pidättyväisyyttä, niinkuin kaksi ihmistä, joita samalla yhdistää ja erottaa molemminpuolinen kunnioitus, jotka tutkistelevat, miten olla koskettamatta toisiinsa, sitäkin enemmän, mitä lähempänä kulkevat. Etenkin Sillan käytös ilmaisi tätä usein liiallista varovaisuutta, tätä huolenpitoa itsensä pidättämisestä. Edith sitävastoin oli luonnollisempi ja tasaisempi, hänen tapansa oli ylimalkaan myötäsyntyisen hillitty ja rauhallinen. He tunsivat toisensa jo kauemmin kuin kuusi kuukautta, tapasivat toisensa usein, ei kylmissä seurustelusalongeissa, vaan lämpimän kotielämän tuttavallisuudessa, ja heitä yhdisti molemmille rakas, vaikka erilailla rakas henkilö. Jo heidän tuttavuutensa ensi päivistä lähtien Edith oli puhunut Sillalle palatsista ja sen asukkaista. Marinaa oli hän kuitenkin kosketellut puheissaan mahdollisimman vähän, tuntien heidän suhteidensa koko peitetyn historian. Silla huomasi hyvin tuon varovaisuuden, eikä Edith voinut epäilläkään, ettei hän tietänyt sen syytä. Tuo heidän tietoinen vaikenemisensa muuttui jollakin tavalla salaiseksi siteeksi heidän välilleen, melkein kuin kahden sielun väliseksi sopimukseksi. Tuollaiset salaisuudet kahden henkilön välillä jotka kunnioittavat toisiaan ja tapaavat toisensa usein yhdistävät heitä aluksi jonkinlaisella suloisella tunteella; mutta sitten, tuttavallisuuden ja ystävyyden kasvaessa, tuo vaitiolo, sen sijaan että yhdistäisi, erottaa, ja suloinen tunne käy kiusalliseksi, syntyy hermostunut halu kosketella tuota kiellettyä puheenaihetta epäsuorasti. Silloin tapahtuu kuin kahdelle tasaisella pinnalla vierekkäin vierivälle vesipisaralle: riittää vain hiuksen kosketus, niin ne sulavat yhdeksi: yhden ainoan sanan kosketus särkee viimeiset pidättelyt sydämen purkauksille ja ystävyys tulee täydelliseksi. Mutta Edith ja Silla eivät näyttäneet olevan vielä lähelläkään tätä kohtaa.

Edith suostui mielellään isänsä ehdotukseen ja meni pukemaan ylleen hattunsa ja takkinsa. Myöskin Steinegge pyysi Sillalta monin kursailuin lupaa saada mennä koristamaan omaa persoonaansa. Silla meni sill'aikaa kanavanpuoleiselle parvekkeelle odottelemaan.

Huhtikuu loisti sinä iltana kirkkaine taivaineen, huokuen kevään iloista lupausta vanhan kaupungin ylitse, joka joi lämpimiä tuulenhengähdyksiä joka ikkunallaan. Ne levisivät lempeinä toreille, hyppelivät kaduilla ja humisivat nurkissa. Tuolla korkealla ne kulkivat suurina, äänettöminä aaltoina heilutellen kattoikkunoihin ripustettua pyykkiä ja ikkunalaudoille järjestettyjä kukkia, jotka keväisen auringonlaskun äärettömässä sulossa hymyilivät taivaalle, viattomina ja epätietoisina vanhojen talojen syntitaakasta. Aurinko laski Sillan selän taakse. Talo, jossa hän oli, oli mahdottoman iso, synkkä rakennus, ja toiset samanlaiset rivissä molemmin puolin heittivät varjojaan alhaalla seisoviin pieniin puutarhoihin, katuun ja osaksi vastapäisiin taloihin.

Parvekkeen alla, hieman vasemmalla, ulkoni ensimmäisestä kerroksesta terassi kahden magnolian välissä, valkopunaruutuisine kivilattioineen ja vaaleanpunaisina graniittireunuksineen. Viisi, kuusi herraa, hännystakit yllä ja valkeat kravatit kaulassa, ilman käsineitä, käyskenteli siellä poltellen. Eräs nainen, kuin pitkä, vaaleansiniseen samettiin kiedottu pyrstötähti, valkea kameelian kukka tukassa, ilmaantui sinne nojaten pieneen, lihavaan herraan, joka myöskin oli puettu hännystakkiin ja valkeaan kravattiin. Tupakoitsijat lähestyivät heti kunnioittavin elein tätä. Silla ei voinut parvekkeelta erottaa puhetta, mutta äänet kuuluivat, ja etenkin pienen, lihavan herran, komendööri Vezzan, äänen kuuli hyvin. Silla tunsi naisen erääksi itsepintaisen hyvin säilyneeksi neljäkymmentäviisivuotiaaksi kaunottareksi, joka muutama vuosi sitten oli eronnut peluri-miehestään ja oli hyvin tunnettu kirjallisista harrastuksistaan, ensiluokkaisista kokeistaan ja neljännen luokan rakastajistaan, niinkuin kerrottiin. Kirpeä hienostuneen aistillisuuden lemu, tuhansien valikoitujen, henkevyyden hienostamien nautintojen _aura_ kohosi tuolta terassilta illan puhtauteen, niinkuin jonkin suuren hotellin maanalaisista keittiöistä epäselvä herkkujen haju nousee ylös kadulle. Mutta täällä ylhäällä, tuulen suurissa aalloissa, haihtui tuo hienon maailman tuoksu. Täällä ylhäällä hengitti suloista ilmaa, joka oli kuin siveän nuoruusiän selittämättömät mielenhaikeudet, sen lemmen hämmennys, joka ei löydä ilmaisuaan, sen ääretöntä tarvetta avata sydäntään. Silla ei ajatellut mitään erityistä; hänen mieleensä tuli muistoja kaukaisista maista, epämääräisiä rakkaudentunnelmia aikaisemmilta nuoruusvuosilta, molli-akordeja ja kansanlaulujen säkeitä. Eräs niistä, joka tänään soi yhtä mittaa hänen korvissaan, oli Markeilta kotoisin, äärettömän suloinen:

Bocouccia riderella spandifiori.

— Herra Silla, sanoi Edith hymyillen. — Aiotteko jäädä tänne?

Hän säpsähti ja kääntyi kiireesti ympäri pyytäen anteeksi hajamielisyyttään.

Edith ja Steinegge odottivat häntä. Edithillä oli tummanharmaa päällystakki ja musta, pieni hattu alaslaskettuine harsoineen.

— On suorastaan vahinko, sanoi Silla hänelle, — että pitää laskeutua alas.

— Te haluaisitte kävellä pilvissä, vai mitä?

Hän katsoi hieman närkästyneenä Edithiin, huomasi tämän hymyssä salatun surumielisyyden ja vaikeni.

— Anteeksi, sanoi Edith, — minussa ei ole runollisuutta.

Ehkei hänessä ollut runollisuutta, mutta äänessä, jolla hän sen sanoi ja tuossa somassa olennossa, jota laskeva aurinko valaisi, oli sitä niin paljon.

— Menkäämme siis! sanoi Steinegge.

— Se ei ole mahdollista, vastasi Silla vihdoin Edithille heidän astuessaan ulos.

Hän oli miettinyt kauan tätä vastausta. Edith ei puhunut; ei myöskään voinut nähdä, miten hän vastaanotti Sillan myöhäisen vastauksen, sillä hän oli jo astunut pimeihin portaihin.

Oli lohduttavaa päästä ulos pimeästä ja kylmästä porraskäytävästä vielä valoisalle kadulle, joka oli melkein yhtä puhdas tuulisen päivän jälkeen kuin Steineggen sylinteri. Tämä asteli tyttärensä vasemmalla sivulla jäykkänä kuin ylösalaisin käännetty Y. — Oo, sanoi hän yhtäkkiä pysähtyen, — tiedättekö, rakas ystävä, olen tänään saanut kirjeen don Innocenzolta!

Hän oli ryhtymäisillään etsimään sitä päällystakkinsa taskusta, mutta Edithin luodessa häneen nopean silmäyksen, sanoi hän unohtaneensa sen kotiin ja alkoi puhua suurella innostuksella siitä Sillalle.

— Hyvin ystävällinen kirje, sanoi Edith, — ja hyvin...

— Ei henkevä, ei. Italiankielessä on toinenkin sana, joka minusta tuntuu vaistomaisesti paremmalta tähän kohtaan.

— Sattuva, sanoi Silla.

— Niin, sattuva.

Edith osasi kerrata siitä suurimman osan Sillalle. Ei ollut ensi kertaa, kun don Innocenzo kirjoitti hyvälle saksalaiselle ystävälleen, täyttäen täten Edithin hänelle ilmaiseman salaisen toiveen ennen lähtöään palatsista. Näiden kirjeiden pohjasävy oli täynnä hyväntahtoisuutta ja terävyyttä, ne olivat kirjoitetut klassilliseen tyyliin ja jonkin verran teennäiseen muotoon, niinkuin ylimalkaan on tapana oppineilla miehillä, jotka kirjoittavat harvoin kirjeitä. Hän kosketteli silloin tällöin seurakunnassaan sattuneita surullisia tapauksia, vakavia vaivoja, joita kannettiin kristillisellä kärsivällisyydellä, puhuen kunnioittavasti ttalonpoika-raukoista, heidän hyveistään ja uskostaan, niinkuin mies, joka itsekin on taistellut uskonsa puolesta ja, vaikka onkin siinä taistelussa voittanut, katsoo ymmärtäen niitäkin, jotka ovat epäonnistuneet. Hän kertoi, että pakkanen, lumi ja sateet olivat vahingoittaneet hänen kirkkonsa kattoa ja että edellisenä sunnuntaina eräs nuori mestari oli sattumalta tullut sinne ja soittanut suurenmoisesti erään saksalaisen Bachin musiikkia. Kansaan ei tuo musiikki ollut tehnyt suurtakaan vaikutusta, mutta hän oli yhä vieläkin kuin paratiisissa sen johdosta. Sitten hän kertoi paperitehtaan töiden olevan jo jokseenkin pitkällä ja että sen perustuksia kaivettaessa oli löytynyt eräitä esihistoriallisia astioita ja astioiden sirpaleita, jotka nyt koristivat hänen yksityismuseotaan. Kirkkoherra ilmoitti lopuksi, että hänen vuoriensa lämpöiset rinteet olivat täydessä kevätasussaan, ja kuvaili niiden ulkonäköä harkitun hienoa tyyliä käyttäen pyytäen innokkaasti Steineggejä tulemaan muutamaksi päiväksi hänen luokseen niin pian kuin mahdollista.

Edith kertasi melkein sanasta sanaan kirkkoherran kirjeen, jättäen vain yhden kohdan pois. Oli outoa kuulla puhuttavan järvestä, vuorista ja yksinkertaisesta maalaiselämästä Porta Venezian korsolla kahden tiheän ihmisvirran välissä, jotka hitaasti kulkivat kaupungin vallituksia kohden ajopelien kumeassa melussa, loistohevosten iskiessä jäntevästi kavionsa kiviin katujen kulmauksissa, joita kaikenkaltaiset valkeat, punaiset ja keltaiset ilmoitukset koristelivat. Aurinko oli jo laskenut, kultaiset pilvet läntisellä taivaalla kuvastivat lämmintä valoaan korkeimpien talojen huippuihin, ja tuuli toi silloin tällöin kevään hengähdyksiä tai savukkeiden ja hajuvesien tuoksua mukanaan. Naiset vaunuissaan näyttivät rientävän kirkasta taivaanrantaa kohden ja antautuivat harvinaisen kaihomielisinä ja hiljaisina lempeän ilman hyväilyihin. Ja nuo kaksi pitkää, mustaa, siellä täällä jonkun vaalean naispuvun värittämää ihmisvirtaa laskeutuivat hitaasti korson kumpaakin sivua askelien ja äänien sekavassa pauhussa, näyttäen kahdelta pitkältä ja painavalta kangaskappaleelta, joita vedettiin käytäviä pitkin ulos kaupungin pimeistä varjoista. Kaikki ikkunat olivat selko selällään. Sillasta tuntui kuin sydämetkin olisivat olleet auki ja että tuo ihmisvirta kätki sisäänsä iloisten ajatusten ja hymyilevien kuvien loppumattomia aarteita, jotka uhkuivat kevään viatonta nuoruutta. Yksiöpä auringossa lämminneiden kivienkin värissä hän tunsi häikäilemättömän huhtikuun voiman, joka kykenemättömänä herättämään näissä elämää pani niihin ainakin halun ja kaukaisen toiveen siihen. Hänen sydämensä ei edes värähtänytkään kuullessaan puhuttavan järvestä ja vuorista, ei ainoakaan menneisyyden äänistä herännyt eloon hänen sisällään.

— Eikö kirkkoherra kirjoita mitään muuta? kysyi hän Edithiltä.

— Ei mitään muuta, vastasi Steinegge.

— Kuinka? Eikö hän puhu mitään palatsista?

— Hm, jonkin sanan.

— Eikö hän puhu donna Marinan naimisiinmenosta.

Steinegge ei voinut vastata, sillä eräs _tilbury_ tuli juuri täyttä ravia, niin että katukivitys kaikui, aivan Sillan sivuitse, joka kääntyi katsomaan hevosta, kaunista, solakkaa raudikkoa.

— Kaunis hevonen! ehätti ratsumestari sanomaan tilburyn ajettua ohitse. — Kaunis, mutta liian kevyt. Unkarilaista rotua, tunnen kyllä. Sopivampi satulaa kantamaan.

— No, niin, kertasi Silla, — eikö hän puhu aiotusta avioliitosta?

Steinegge katsoi häneen kummissaan. Oliko mahdollista, että toinen oli todellakin noin välinpitämätön?

— Niin, hän taisi kirjoittaa jotakin.

— Teidän isänne on valtioviisas, neiti.

— En usko, vastasi Edith. — Onnistuisit siinä huonosti, isä, eikö totta? Mutta te, herra Silla, mikä te olette?

— Utelias, tahdotte sanoa. Olette oikeassa. Mutta mitä viattominta laatua, uskokaa se.

Hän lausui viimeiset sanat innokkaasti kuin antaakseen niiden ilmaista enemmän kuin mitä ne voivat. Silloin Steinegge astui ulos varustuksistaan, kuitenkin jonkin verran varovaisesti, ja alkoi hitaasti selitellä:

— Näyttää siltä, kuin asiat sujuisivat hyvin ja häät pidettäisiin hyvinkin pian.

— Sen kyllä uskon. Eikö siitä ole jo kuusi kuukautta, kun asia tuli järjestetyksi?