Part 22

— Niinpä niin, rakas ystävä, mutta ymmärrättehän, että valmistukset vievät paljon aikaa. Nyt tuntuu kuitenkin kaikki menevän hyvin nopeasti.

— Iloitsen siitä todellakin, sanoi Silla rauhallisesti.

Nyt Steinegge heitti kaiken varovaisuuden.

— Häät, sanoi hän, — ovat kuulemma tänä iltana, huhtikuun kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä päivänä. Kansa aikoo valmistaa suuria juhlallisuuksia, musiikkia ja ilotulitusta. Niin ainakin meille on kirjoitettu. Sanotaan myös, että kreivi Cesare olisi tahtonut antaa donna Marinalle kolmesataakaksikymmentätuhatta liiraa myötäjäisiksi, mutta että tämä olisi pyytänyt kreiviä antamaan ne lahjana hänen miehelleen avioliiton solmimishetkellä. Kreivi Cesare on ollut sairaana pari päivää, mutta voi jo paremmin. Kreivi Nepo on ollut viikon palatsissa tämän kuun alussa, ja palvelijat sanovat häntä hyvin ahneeksi, mutta kirkkoherra vakuuttaa päinvastoin, ettei se ole totta, ja sanoo saaneensa häneltä sata liiraa köyhilleen.

Steinegge teki pilaa tuosta loistavasta anteliaisuudesta, joka oli häikäissyt pappiparan, mutta Silla vastusti päättäväisesti, sanoen, ettei hyviä töitä pidä mittailla tai käännellä nurin nähdäkseen vuorin puolelle. Hän jutteli innokkaasti keskeyttäen tavantakaa puheensa tervehtiäkseen vastaantulevia tuttaviaan ja tehden Edithille iloisia huomautuksia henkilöistä ja asioista, jotka kulkivat hänen silmiensä ohitse. Kaikki ne, jotka tervehtivät häntä, vilkaisivat uteliaasti Edithiin. Edith vastaili Sillalle lyhyesti ja häneen katsomatta tai katsoi vain silloin, kun ei voinut muutakaan tehdä. Hänen hymynsä oli kadonnut ja hän oli käynyt hyvin vakavaksi ja tarttunut isänsä käsivarteen.

Sillakin kävi vähitellen harvasanaisemmaksi. Hän epäili, että Edith oli antanut määrätyn merkityksen hänen ilmilausumalleen välinpitämättömyydelle markiisitar di Malombran avioliiton suhteen, ja tahtoi nyt pysyä varuillaan. Hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaasti, ja sumea, suloinen tunne hämmensi hänen ajatuksensa. Joku ihmisjoukosta tervehti häntä juuri silloin; hän ei vastannut. Hän kulki ihmisvirran keskellä näkemättä tai kuulematta mitään.

He olivat saapuneet vallituksen lähistölle. Siellä huokui ilma koleampana ketojen tuoksun täyttämänä, mutta ihmisjoukko nousi siitä huolimatta sankoin joukoin lehtokujan vasenta vierustaa, ja heidän päidensä yläpuolella näki keskellä katua ajajien hitaasti ohivierivän joukon kiertelevän, siinä näki pöyhkeitä ja nöyriä ajajia, ratsu-ajajia parittain ja yksinäisiä ajajia, tyytyväisiä ajajia ja tyytymättömiä, tummia, keltaisia, punaisia, azuurinsinisiä ja vihreitä ajajia. Edith olisi halunnut palata takaisin; ilma tuntui hänestä kostealta ja hän pelkäsi isänsä vilustuvan. Steinegge nauroi hänelle. Koska kummassa oli hänen tyttärensä nähnyt hänen välittävän oliko kostea vai kuiva. Ja korsolla oli hänestä niin hauskaa! Edith oli vaiti.

Juuri lehtokujan alkupäässä Steinegge kohotti molemmat kätensä ilmaan suunnaten joukon saksalaisia huudahduksia erästä herraa kohti, joka seisoi siinä katselemassa ohi vieriviä ajopelejä. Se oli C... jonka kanssa Steinegge oli aikoja sitten yrittänyt perustaa kivipainon. Tämä kääntyi ympäri, katsoi Steineggeen ja tuli sitten käsi ojossa häntä vastaan.

— Suokaa anteeksi, sanoi Steinegge Edithille ja Sillalle. — Tämä on C... Minulla on vähän puhuttavaa hänelle. Menkää te edellä, minä tulen kohta jäljessä.

Edith ei ehtinyt edes vastata, kun hänen isänsä oli jo pujahtanut tiehensä ihmisvirran välitse, joka taajana ja yhtäjaksoisena tulvien ei sallinut kenenkään pysähtyä paikalleen. Muutaman askeleen kuljettuaan tahtoi hän mennä lehtokujan keskelle katsomaan näkyisikö hänen isäänsä, mutta tätä ei näkynyt. Oli mahdotonta pysähtyä sinne odottamaan, ja hän tunsi itsensä hermostuneeksi ja yksinäiseksi. Silla ehdotti nöyrästi, että he menisivät eteenpäin, niinkuin Edithin isä oli käskenyt, ettei tämän tarvitsisi turhaan etsiä heitä, jos sattuisi huomaamatta kulkemaan ohitse väkijoukossa.

He kävelivät täpö täyden lehtokujan ja pitkän jonon välissä, joka katseli ohiajavia, vähän vähä pysähtyviä ajopelejä. He kulkivat jonkin verran loitolla toisistaan mitään puhumatta, katsellen suurella innostuksella kaikkia ajopelejä, olivat ne sitten Dumont-kiesejä tai likaisia vuokravaunuja. Ja yhtä mittaa Edith käänsi päätään katsellakseen taakseen.

Sillävälin loppumattomat tasangot vallituksen tuolla puolen alkoivat ilmaantua itäistä taivaanrantaa vastaan, illan varjojen laskeutuessa niiden ylitse ja taivaan kalpean sinen melkein sekaantuessa niihin alhaalla, missä ne lepäilivät laajoina, aukeina ja ahnaina huhtikuun yön sanomattomalle huumalle. Ne ilmaantuivat esiin ajopelien välistä, hävisivät ja ilmaantuivat uudelleen kuin äärettömänä rauhan kuvana maallisen melun tuolla puolen. Lännessä kaupungin tummat, talot piirtyivät oranssinkeltaista taivasta vastaan, joka loi kaihoisaa, lämpöistä valoaan puutarhojen matalille nurmikoille ja lehtokujan paljaille reunuksille. Pitkä tumma ihmisvirta vaelsi hitaasti nauttien illan sulosta ja ilman puhtaudesta, joka oli täynnä kevään tuoksuja ja hienon maailman henkeä, vaununpyörien pehmeää vierintää, velton rikkauden houkuttelevia kuvia. Ja naiset loistovaunuissaan vierivät hiljalleen plataanien vihertävän sumun alla kuin veltot jumalattaret, tulisten silmäysten risteillessä heidän ympärillään ja yleisön uteliaana katsellessa, kun he tuon kirpeän ihailun suitsutuksen imartelemina istuivat liikkumattomina katse tähdättynä jonnekin kauaksi kansan päiden yläpuolelle. Tuo hidas, pehmoinen liikunta ja väsähtänyt, inhimillinen levottomuus näyttivät yhtyvän sopusointuun maan heräävien intohimojen ja uuden aistien hämmennyksen kanssa.

Silla olisi tahtonut puhua keskeyttääkseen äänettömyyden, joka oli täynnä hämmennystä ja väriseviä mielikuvia, mutta ei kyennyt. He saapuivat puiston kahvilan edustalle, juuri kun ihmisjoukko tulvahti sieltä ulos särkien kävelijöiden virran. Silloin Silla tarjosi käsivartensa seuralaiselleen, joka kiittäen pani siihen kätensä, hiljaa, tuskin tuntuvasti. Silla tunsi sydämeensä asti tuon kevyen kosketuksen. Hän halkoi ihmisjoukkoa tehden tietä Edithille ja katseli salaa pientä kättä, joka lepäsi elotonna hänen käsivarrellaan. Päästyään ulos tungoksesta hän tunsi sen hiljaa vetäytyvän pois. Vaistomaisesti hän puristi käsivarttaan ja tietämättä oikein mitä sanoa, tuntien hämärästi heittäytyvänsä uskallettuun keskusteluun, hän puhkesi sanomaan:

— Anteeksi, puhuiko donna Marina koskaan teille minusta?

Edith ei ollut odottanut tällaista kysymystä. Hän ei enää vetänyt kättään pois, vaan vastasi yksinkertaisesti.

— Puhui.

Silminnähtävästi hän valmisteli jotakin varovaista selitystä seuraavaan välttämättä tulevaan kysymykseen, mutta tätä kysymystä ei tullut.

— Kuinka suloinen ilta! sanoi Silla, — huhtikuu tuntuu sydämessä. Te ette tahtonut sanoa minulle, mitä kirkkoherra kirjoitti; olin todellakin iloinen, kun kuulin sen isältänne.

Edithin käsi liikahti hiukan, mutta ei vetäytynyt pois.

— Te ette tiedä, miten koettaa välttää jokaista, yksin ystävänkin, kädenpuserrusta, kun on haavoittunut, ja kuinka lohdulliselta tuntuu, kun yhtäkkiä siihen koskiessa ei kärsikään enää kipua.

— Se merkitsee, vastasi Edith, — ettei se ollutkaan muuta kuin pieni naarmu ja että tämä henkilö pelkää kovin kipua. Jos sen sijaan on kysymys sielun haavoista, niin minusta olisi suuri nöyryytys olla tuntematta tuskaa enää ja parantua niinkuin parannutaan kuluneesta tai niinkuin kasvit paranevat talven kylmästä. Eikö teistäkin? Kuinka, paljon väkeä! Ja isää ei kuulu vieläkään!

Hän irtaantui aivan hiljaa Sillasta ja pysähtyi; Steineggeä ei näkynyt.

— Anteeksi, neiti Edith, sanoi Silla ääni hieman vavisten. — Te tuomitsette minua väärin. Olenhan kyllä tottunut tulemaan väärin tuomituksi aina siitä lähtien, kun äitini kuoli. Ja syy onkin suurimmaksi osaksi omassa luonteessani, mutta se tuntuu kuitenkin katkeralta. Sen jaksaa kyllä kestää, jos on hiukan ylpeyttä ja uskoa toistenkin tuomioihin joko täällä tai muualla, mutta väliin ylpeys ja uskokin romahtavat alas sydämen syvyyksiin ja tuntuu kuin itse sydänkin uppoaisi. Antakaa minun puhua, neiti Edith. En näe ihmisissä muuta kuin välinpitämättömyyttä ja onnessa paljasta pilkkaa. Mutta astun siitä huolimatta pää pystyssä, ainakin tähän asti; mutta uskokaa, että on julmaa haavoittaa sellaista, jolle kaikin kääntävät selkänsä. Pyydän teitä antamaan kätenne ja kuuntelemaan minua hetkisen.

— En luullut loukanneeni teitä, sanoi Edit nojaten taas kädellään hänen käsivarteensa, — sehän on niin inhimillistä.

Toinen tarttui päättäväisesti vastahakoiseen kätöseen ja käsivarttaan kohottaen veti sen puoleensa puhellen matalalla äänellä välinpitämättömän ihmisjoukon keskellä innokkaammin ja vilpittömämmin kuin jos olisi ollut Edithin kanssa kahden erämaassa:

— Inhimillistä? Mutta ei niinkuin te luulette. En ole parantunut niinkuin kasvit, jotka aurinko ja ilma saattavat unohtamaan, vaan olen tahtonut parantua hillitöntä tahdonvoimaa käyttäen; olen repäissyt pois sydämestäni ilkeäluontoisen kuumeen, joka alensi minua siveellisesti. Sillä minä en kunnioita tuota naista, enkä milloinkaan ole häntä kunnioittanut.

— Ettekö? sanoi Edith tahtomattaan innostuen.

— En, en milloinkaan. Uskokaa te edes minua, te, joka olette niin jalo. Minulle on äärettömän tarpeen, että joku teidän kaltaisenne uskoo minuun ja tuntee hiukan ystävyyttä minua kohtaan. En puhu asioistani kenellekään, mutta usein minulle sattuu, että tunnen kuolevani tuolla korkeudessa, jonne pakotan henkeni työtä tehden, tutkien ja Jumalaa ajatellen. Kuulen monien synkkien äänien, jotka kasvavat yhä voimakkaammiksi, kutsuvan minua alas kuiluun, lokaan, joka sammuttaa ajatuksen. Anteeksi, neiti Edith, varmasti ikävystytän teitä puhumalla niin paljon itsestäni.

— Oi, ette, sanoi tämä hiljaa. — En olisi voinut aavistaakaan sitä mitä nyt kerrotte.

— Tiedän sen; sydämeni on tavallisesti suljettu. Tänä iltana puhun, sillä minusta tuntuu kuin eläisin unessa.

— Te uneksitte puhuvanne jo kauan sitten kuolleelle henkilölle, johon voitte täydellisesti luottaa.

— Ei, uneksin kevätyön unelmaa, niinkuin uneksivat ehkä nuo vanhat plataanit toiveita täynnä, kun kuu nousee ja ihmiset menevät täältä tiehensä. Uneksin, että minäkin vielä kerran saan lehteni ja kukkani ja puhelen taas pitkän äänettömyyden perästä lempeän kevään kanssa, kertoen sille syksyn ja talven kaikki surut, kuin ne olisivat jo vuosisatoja sitten koetut. Kuulkaa siis. En kunnioittanut häntä. Edellyttäkäämme ensin tämä: lannistukseni hetkinä on minulla aina ollut mieletön, vaistomainen tunne jostakin synkästä, minua hallitsevasta kohtalosta. Teidän isänne ei ole voinut kertoa teille kaikkea, siksi ettei hän tietänyt kaikkea. Minä avaan nyt sydämeni lempeälle keväälle. Jokin aika sitten julkaisin salanimellä kirjan _Eräs Uni_.

— Saanko lukea sen? kysyi Edith.

— Saatte. Vähän aikaa ennen palatsiin lähtöäni saapui kirjapainoon, jossa tuo kirja oli painettu, kirje, osoitettuna _Erään Unen_ tekijälle, allekirjoituksena _Cecilia_. Se oli tuoksuava kirje, joka räiskyi sarkastista henkevyyttä, oli täynnä ranskalaisia mielilauseita ja puhui paljon kohtalosta ja kohtaloon uskomisesta. Tuon Cecilian äänensävy ei ollut minusta oikein miellyttävä, mutta kirjeellä oli kuitenkin älyn ja omituisuuden viehätys, ja sen lisäksi, hymyilkää vain, se imarteli minun itserakkauttani, joka harvoin on saanut maistaa julkista kiitosta: tunsin siis sitäkin suurempaa nautintoa tuon tuntemattoman lukijattareni minulle salaisesti lähettämistä riveistä. Näette, että tunnustan teille pienet kurjuutenikin. Lyhyesti sanoen, vastasin hänelle. Cecilian toinen kirje saapui palatsiin lähtöni edellisenä päivänä? Se oli täynnä sukkeluuksia ja häikäilemättömän uteliaita kysymyksiä. Päätin lopettaa koko kirjeenvaihdon siihen ja kirjoitin hänelle viimeisen kirjeeni, jonka aloitin palatsissa ja panin postiin täällä tullessani hakemaan kirjojani. Te olette kuullut isältänne mistä syystä ja millä tavalla lähdin pois palatsista. Tuona päivänä olin sattumalta päässyt selville, arvatkaa... Cecilia oli donna Marina. Lähdin matkaan yöllä ja tapasin hänet veneineen. Meillä oli kiivas sananvaihto. Meidät yllätti rajuilma ja minun täytyi saattaa hänet kotiin. En sano teille kuinka ja miksi, mutta jouduin silloin ankaraan kiusaukseen luopua koko matkastani. Tempauduin irti hänestä heittäen hänelle vasten kasvoja hänen salanimensä Cecilian ja pakenin kauhuissani tuon mielettömän ajatuksen takaa-ajamana, että olisin jonkin vihamielisen voiman leikkikaluna, voiman, joka näyttää minulle onnen, tarjoaa sitä, mutta vetää sen heti pois, kun olen tarttumaisillani siihen. Tarvittiin koko ylpeyteni... Te luulette minua vaatimattomaksi, neiti Edith. En ole sitä, paitsi lamautumisen hetkinä, jolloin tunnen itseni suorastaan mahdottomaksi elämään. Tarvittiin siis koko henkinen ylpeyteni saadakseni poljetuksi jalkojeni alle tuon kurjan pelon, tarvittiin ankaraa työtä vapautuakseni tuosta arvottomasta tunteesta sukeltamalla vanhoihin kirjoihin kuin kylmään veteen tai kirjoittamalla ihanteellisista asioista, joissa ajatukseni innoittui ja löysi lepoa. Ja niin voitin. Mutta vasta tänä iltana ymmärrän, kuinka täydellisesti olen voittanut. Ja te...

— Oh, sanoi Edith pysähtyen, — missä olemmekaan?

He huomasivat olevansa yksin lehtokujalla. Huomaamattaan he olivat sivuuttaneet kohdan, missä ajopelit ja kävelijät kääntyivät takaisin.

Edith punastui hajamielisyyttään ja kääntyi kiireesti ympäri jättäen Sillan käsivarren, mutta säikähti kuitenkin samassa loukanneensa häntä tuolla äkkinäisellä liikkeellään.

— En voinut tuntea näitä asioita, sanoi hän. — En ymmärtänyt kaikkea, mitä kerroitte, mutta uskon teihin. Jospa tietäisitte, kuinka korkea ajatus isälläni on teistä! En ole italialainen, lisäsi hän pontevasti, — enkä tiedä onko totta, ettei teillä ole mainetta, mutta varmastikaan se ei ole totta, jatkoi hän ääntään alentaen, — ettei teillä ole ystäviä.

Oliko se huhtikuun hempeä runollisuus vaiko äsken uskottujen salaisuuksien synnyttämä liikutus, joka sai Sillan niin herkäksi, että nämä Edithin yksinkertaiset sanat sumensivat hänen silmänsä. Hän tarttui uudelleen Edithin käsivarteen.

— Ah, sanoi hän, — onko totta, onko todellakin totta, että te uskotte minuun, vaikk'ette ymmärräkään minua täydellisesti? Maineesta ja kaikkein loistavimmasta kunniasta luopuisin tuhat kertaa, jos minulla niitä olisi, en ystävyydestä; ei, se ei riitä...

Edithin käsi vapisi hänen käsivarrellaan.

Silla jatkoi epävarmalla ja epätavallisella äänellä, kävellen melkein hoiperrellen ja epätahdissa:

—... Sielusta! Sielusta, joka suostuisi vaatimaan minulta itselleen, ja yksistään vain itselleen, kaikki älyni ja sydämeni luomistuotteet, sielusta, joka olisi sulkeutunut kaikilta muilta paitsi minulta, niinkuin minäkin sulkeutuisin tähän sieluun. Ja sen täytyisi olla polttava, mutta puhdas kuin taivas. Me rakastaisimme yhdessä toinen toisemme kautta Jumalaa ja luomakuntaa yli-inhimillisen voimakkaalla rakkaudella. Minusta tuntuu, että voisimme olla liitossamme voimakkaampia kuin ikinä kukaan voisi aavistaakaan, voimakkaampia aikaa, onnettomuutta ja kuolemaakin. Ja minusta tuntuu, että tunkeutuisimme asiain ja olioiden sisäiseen olemukseen, heidän henkeensä, ja että aivoihimme ilmaantuisi näkyjä tulevaisuudestamme, uskomattoman loistavia näkyjä. Löydänköhän milloinkaan tuon sielun?

— Se olisi itsekäs sielu, sanoi Edith, — jos se tahtoisi yksistään itselleen teidän älynne ja sydämenne aarteet. Maineessa minun mielestäni pitäisi olla jotakin tyhjää, jopa surumielistäkin teidän kaltaisellenne hengelle; mutta omistaa kyky liikuttaa ihmissieluja iloon, suruun, rakkauteen ja hyveeseen, eikä käyttää sitä! Kätkeä valo aivoihinsa lähettämättä sitä suoraan tämän suuren, sumean maailman sekasorron lävitse!

— Tuo ei ole minua varten, neiti Edith. Se vähä, mitä olen kirjoittanut, on vaipunut äänettömyyden helmaan yhtyen täten onnettomuuteeni. Ehkäpä kerran joku selaillessaan omaksi hyödykseen papereitani löytää unohdettujen asiain joukosta...

Samassa Steinegge saapui punaisena ja läähättäen.

— Vihdoinkin! huudahti hän. — Luulin teidän jo kiivenneen johonkin puuhun. Minä olen juossut edes takaisin kuin jahtikoira.

— Suo anteeksi, rakas isä, sanoi Edith hellästi irtautui Sillan käsivarresta ja tarttui isänsä käsivarteen vaikka tämä vastusti kursaillen. — Olimme menneet hetkeksi pois ihmisjoukosta.

Hän puhui saksaksi ja hyväilevällä äänellä painautuen isäänsä vastaan, aivankuin olisi tuntenut omantunnon vaivaa ja tahtonut palkita häntä. Steinegge-parka oli suorastaan autuas ja pyyteli anteeksi, ettei ollut löytänyt heitä ennemmin, aivankuin syy olisi ollut hänen. Silla pysyi äänettömänä.

He kävelivät näin hetken. Väkijoukko alkoi harveta. Lehtokujat, puutarhat ja kaukaiset talot haihtuivat vähitellen hämärän, salaperäisen verhon sisään. Naiset kävelivät kaihoisina katsellen ohikulkijoita pimeän rohkaisemin katsein. Kuului puhetta puistokäytävien pimeiköistä, ja puutarhojen toisella puolen, pitkin pimeän peittämää talojen jonoa syttyivät katulyhdyt kuin suuret, iloon valmiin kaupungin palavat silmät, yksi toisensa jälkeen. Talojen yläpuolella selkeä, tähdetön, helmenvärinen taivas levitteli vielä lämpöistä valoaan vallituksen paljaille reunuksille ja puistokahvilan valkealle edustalle, jota kohden nyt Steinegge ohjasi askeleensa suurenmoiset anteliaisuuden aikeet mielessään. Siltatietä vastapäätä seisoivat tyhjät, komeat vaunut. Vaunupalvelija aukaisi juuri ovea kääntyen kahta naista kohden, jotka tulivat kahvilasta. Silla tervehti.

Sillan ohitse kulkiessaan toinen heistä sanoi tälle erittäin rakastettavalla äänellä:

— Muistakaa! »_Kuninkaan_» jälkeen.

— Onnittelen, rakas ystävä! sanoi Steinegge

— Oh, minkä johdosta? vastasi Silla halveksivasti. — Se on rouva de Bella, vastenmielinen pariisilaisnukke. En seurustele ollenkaan hänen kanssaan. Jospa tietäisitte, kuinka tutustuin häneen! Viime syksynä eräs G..., joka opiskelee filologiaa Berliinissä, lähetteli minulle vanhan runoilijamme Bonvesin de Rivan siellä painettuja runoja. Samalla hän lähetti nähtävästi toisia kirjoja ja valokuvia tuolle rouvalle, joka oleskeli silloin Varesessa. Erään postissa tapahtuneen väärinkäsityksen johdosta vietiin minunkin kirjaseni tämän kotiin täällä Milanossa. Juuri sinä päivänä tuo rouva pyrähti tänne Varesesta ja tapasi minut San Giuseppe-kadulla, kun saatoin tätiäni, rouva Pernettiä. Tätini pysähtyi puhumaan hänen kanssaan ja monien juttujen jälkeen esitteli minutkin. Silloin tuo rouva hämmästyy. — Mutta minullahan on teidän tavaroitanne! sanoo hän. Minä en ymmärrä enkä vastaa. — Tehän olette _Erään Unen_ tekijä, eikö totta? lisää hän. Nyt joudun hämmästyksen valtaan. Silloin hän kertoo nauraen kirjasta ja sanoo viattomasti, että G... oli pannut sen sisään kirjelipun, jossa seisoi: »Lähetä minulle kopio unestasi.» Sitten hän kehoitti minua monin kohteliaisuuksin käymään luonaan, jonne meninkin pari kertaa joulukuussa. Mutta sen jälkeen en enää mennyt. Tänään sain häneltä kirjeen, jossa hän sanoi haluavansa puhua kanssani ja pyysi minua tulemaan luokseen huomenna teatterinäytöksen loputtua.

Silla kertoi tämän kaiken kiihkoisasti, aivan kuin olisi tahtonut puhdistautua jostakin epäluulosta.

He istuutuivat kahvilan edustalle. Lyhdyt eivät olleet vielä sytytetyt, ja pöydät olivat melkein tyhjät. Sen sijaan suuren kaasulampun valaiseman kahvilan sisältä kuului tarjoilijain teräviä ääniä, kuppien ja teevatien kalinaa ja lusikoiden ja tarjottimille heitettyjen rahojen kilinää. Steinegge alkoi puhua G...stä, johon oli tutustunut Itämailla. He olivat tavanneet toisensa Bukarestissa v. 1857 ja vuosi sen jälkeen Konstantinopolissa ja sitten v. 1860 Torinossa. Steinegge puheli kovin mielellään oleskelustaan »suuren portinvartijan» alusmailla. G...stä hän johti puheensa Stambuliin ja Bosporiin. Liikuttaa kummallisesti sydäntä, kun hämärän painuessa kuulee puhuttavan kaukaisista maista, oudoista tavoista ja tuntemattomista, ihmeellisistä kielistä. Silla katsahti vähän väliä Edithiin kuunnellen kertojaa niinkuin kuunnellaan suloista musiikkia lukiessa jotakin kirjaa tai miettiessä, niin että kertomuksen runollisuus värittää kirjaimet ja ajatukset eikä kuitenkaan ainoakaan tavu jää mieleen. Hän runoili Edithin hienosta, tummasta olennosta kuullessaan puhuttavan sypresseistä, maurilaisista suihkulähteistä, valkeista palatseista ja kimaltelevasta merestä. Jokainen ääriviiva tuossa kauniissa olennossa ilmeni hänelle uuden sulon leimaamana ja näytti hänestä läpitunkemattoman, puoleensa vetävän ajatuksen merkiltä. Hän ei nähnyt Edithin silmiä, mutta kuvitteli ne mielessään ja tunsi niiden lempeyden sydämessään, kuvitteli hänen ajatuksiaan, ei ajatuksia itseään, vaan paremminkin niiden arvokkuutta ja tyyneyttä ja ylpeää puhtautta. Ja hänen sisällään syntyi kirkas valo, lämpö, joka oli yhtä kaukana intohimosta kuin välinpitämättömyydestä, jonkinlainen selittämätön luottamuksen alku. Hänet valtasi kuin ylöspäin kohoamisen tunne, omituinen innoitus, näkökyvyn laajentuminen; kaikki näytti hänestä hämmästyttävän elävältä ja selvältä: vallituksen puiden suuret varjot, häntä ympäröivien ruskeiden läiskien ääriviivat, lähellä olevat esineet, kaikki näyttivät uusilta ja mieltäkiinnittäviltä kuin muinoin hänen lapsuutensa aikoina.

Sillävälin Steinegge puhui puhumistaan. Hän kuvaili erästä hullunkurista tapausta matkaltaan Konstantinopolista Messinaan. Samassa läheisen katulyhdyn kaasu leimahti sytyttäjän tulen koskettamana liekkiin valaisten Edithin kasvot.

Tämä oli hyvin kalpea ja vakava eikä katsonut isäänsä päin. Nyt hän säpsähti ja alkoi kuunnella liian äkkinäisesti ja innokkaan tarkkaavasti, jotta sitä olisi voinut pitää vilpittömänä. Silla huomasi sen, ja ilon aalto valahti hänen rinnassaan.

Kun hän sitten myöhemmin saattoi isän ja tyttären kotiin, ei heidän välillään vaihdettu montakaan sanaa. Heidän erotessaan Silla ojensi Edithille kätensä, johon tämä epäröiden laski omansa vetäen sen heti takaisin. Silla tuskin kuuli Steineggen meluavia hyvästelyjä ja lähti matkaansa osaksi pahoillaan, osaksi iloissaan jäädessään yksin. Hän poistui hitain askelin, pää kumarassa, muistellen mielessään Edithin kalpeata kasvoja ja hänen silmiään, kun kaasuliekin leimahdus yllätti ne; hän johdatti yksitellen mieleensä heidän välillään vaihdettuja sanoja, omia tunnustuksiaan ja tuota Edithin varovaisille huulille niin outoa ystävyyden vakuutusta, hänen silminnähtävää hämmennystään heidän erotessaan hänen isästään, jonka hän kuitenkin sitten pian unohti Sillan puhellessa. Kaikesta tästä Silla ei vetänyt mitään erikoista johtopäätöstä, katsoi vain käsivarttaan, jossa Edithin käsi oli levännyt, ja nautti noista muistoista niinkuin kukkien tuoksusta. Ja näytti siltä, kuin hän olisi vähitellen humaltunut siitä. Hiljaiselta kadulta, jossa Steinegget asuivat, hän kulki itsetiedottomasti kaupungin keskustaa kohden. Ihmisjoukot alkoivat tihetä, puotien ihanuudet kasvoivat, vaunujen kolina yltyi. Silla kohotti päätään ja kiiruhti askeleitaan. Kuuma ylpeyden loimu liekehti hänen sisällään, ei aivan harvinainen hänelle, joka näinä hetkinä etsi tavallisesti ihmisjoukkoa, tuntien kirpeää nautintoa tietäessään olevansa sille tuntematon, halveksivansa ja vallitsevansa sitä ajatuksellaan. Huomattuaan yhtäkkiä olevansa korso Vittoriolla hän heittäytyi ihmisvirtaan.