Part 20

— Nämä herrasväet tarvinnevat lepoa, sanoi hän kääntyen Steineggeihin ja komendööreihin päin. Sitten hän vastausta odottamatta käski tuoda kynttilät ja astui saliin, jossa toisti saman esipuheen.

— Arvelen, sanoi hän Salvadoreille, — että kaikkien näiden väsymysten ja mielenliikutusten perästä tarvitsette lepoa.

— Mutta rakkain eno... alkoi Nepo tullen häntä kohti lyhyin, kiireisin askelin, kädet levällään.

Toinen ei antanut hänen jatkaa.

— Oh, varmasti, mitä hittoa! sanoi hän. — Nyt tuodaan jo kynttilätkin.

Nepo kääntyi ja palasi Marinan luokse, vetäen pään olkapäidensä väliin ja kohottaen kulmiaan.

Kreivitär Fosca tuli väliin.

— Mutta Cesare, sanoi hän hiljaa kreiville, — kuinka omituinen olette! Juuri tänä iltana, kun minun lapsukaisillani olisi ollut suuri halu puhua teille!

— Niin, niin, niin, kiirehti kreivi vastaamaan, — ymmärrän vallan hyvin, ymmärrän vallan hyvin. Kas tuossa ovat kynttilänne!

Ei käynyt väittäminen vastaan.

— Entä te, sanoi kreivi Marinalle jäätyään kahden hänen kanssaan, — ettekö tekin mene?

— Eikö teillä ole mitään sanomista minulle? Ettekö ole tyytyväinen, kun seurasin neuvoanne?

— Mitä? Minun neuvoani?

— Tietysti.

He puhuivat noin kymmenen askeleen päästä katsellen toisiaan vinoon.

— Selittäkää, sanoi kreivi ja pannen kiivaasti jo ottamansa kynttilän kädestään kääntyi suoraan häntä vastaan.

Marinan lähellä, pienellä marmoripöydällä seinän vieressä, oli kristallimaljakko ja siinä oliivinlehtiä ja irtonaisia kukkia. Hän kallisti kasvonsa sanoen:

— Ettekö muista? ja veti henkeensä kukkien suloista, haihtuvaa tuoksua.

— Minäkö? sanoi kreivi nostaen käden rinnalleen.

— Minäkö olisin neuvonut teitä?

Marina kohotti päänsä kukista.

— Te, juuri te, sanoi hän. — Muutama hetki ennen Salvadorien tuloa. Kirjastossa. Te sanoitte, että me kaksi emme sopineet elämään yhdessä, että teidän serkullanne oli loistava asema ja että hän aikoi ottaa vaimon ja että minun tuli ajatella asiaa.

— No niin, no niin, voi olla, että olenkin niin sanonut, vastasi kreivi hämillään ja hangaten kädellään hiuksiaan. — Mutta silloin minä en ollenkaan tuntenut serkkuani, ettekä te ole katsonut tarpeelliseksi kysyä neuvoani, ennenkuin suostuitte hänen pyyntöönsä.

— Minä tunnen hänet nyt. Mielestäni hän on täydellinen gentlemanni täynnä älyä, hyvin hieno, hyvin iloinen, erittäin miellyttävä; mitä te hänestä ylimalkaan pidätte?

— Mitäkö minä hänestä pidän?

— Niin! Ettekö sanonut tänä iltana kreivittärelle, että olitte erittäin tyytyväinen avioliittoon?

— Luonnollisesti. Ottaen huomioon, ettette ole katsonut tarpeelliseksi kysyä minun mielipidettäni ja että olette päättänyt omin päin, niin olen erinomaisen tyytyväinen. Mutta tunnen tarvetta vakuuttaa teille...

Kreivi vaikeni, sillä Catte astui sisään.

— Oh, jumalan nimessä, suokaa anteeksi! huudahti tämä vetäytyen hämmästyneenä takaisin. — Suokaa anteeksi. Luulin, ettei täällä ollut enää ketään. Tulin hakemaan Hänen Ylhäisyytensä viuhkaa.

— Ei täällä ole mitään viuhkoja, sanoi kreivi vihaisesti, heittäen tyttöön peloittavan silmäyksen.

— Ei, herra, ei, mutisi viaton Catte-parka hiipien laihoine luineen ja pitkine nenineen ovesta.

— Tunnen tarvetta vakuuttaa teille, alkoi kreivi uudelleen hetken äänettömyyden perästä, — etten ole neuvonut teitä tähän avioliittoon.

Marina hymyili.

— Mutta minä kiitän teitä neuvostanne, sanoi hän, — olen erittäin onnellinen.

Kreivi olisi tahtonut suuttua, mutta ei voinut tällä kertaa. Totta kyllä, että Marina oli päättänyt kysymättä hänen neuvoaan, mutta hänen omalletunnolleen jäivät kuitenkin nuo kirjastossa lausutut ja nyt Marinan muistuttamat sanat. Hän ei ollut mies saivartelemaan omantuntonsa kanssa tyynnyttääkseen sitä. Nyt nuo sanat palasivat hänen mieleensä, hän liioitteli niiden merkitystä ja oli pahoillaan, että oli niitä koskaan lausunut.

— Ja te olette tyytyväinen?

— Olisi vähän liian myöhäistä vastata nyt ei, mutta minä olen onnellinen, johan sen sanoin.

— Kuulkaa, Marina!

Pitkään aikaan kreivi ei ollut puhunut sisarentyttärelleen sellaisella vakavalla hellyydellä, jonka hän nyt pani näihin kahteen sanaan. Hänen rakkaan sisarvainajansa tytär oli tehnyt päätöksen, jonka kautta joutuisi ikipäiviksi pois hänen luotaan. Hän ei uskonut tämän tulevan onnelliseksi ja pelkäsi nyt itse olevansa syypää tähän pahaa ennustavaan avioliittoon, pelkäsi tulleensa puhuneeksi varomattomia sanoja suutuksissaan niistä loukkauksista, joita hänen sisarentyttärensä oli hänelle tehnyt, sekä halusta päästä näkemästä häntä enää tai kuulemasta hänen kiusoittavaa ääntään. Tuo halu, joka tähän saakka oli ollut hänessä luja ja vakava, laimeni nyt, kun asia oli toteutumaisillaan.

Koska Marina ei liikahtanut, otti hän muutaman askeleen tätä kohti ja sanoi:

— Teidän arvostanne tulen minä pitämään huolen tässä tilaisuudessa.

— Minun arvostani?

— Se on selvä. Te menette hyvin rikkaaseen perheeseen. Teidän on mentävä siihen pää pystyssä. — Kreivin oikea käsi oli tullut jo puoleksi ulos taskusta vaistomaisesti odottaen, että Marinan käsi ojentuisi etsimään sitä. Mutta hänen odotuksensa osoittautui turhaksi ja käsi painui taas hitaasti alas. Eno ja sisarentytär seisoivat hetken liikkumattomina vastapäätä toinen toistaan. Sitten eno tarttui kynttiläänsä ja meni vetämään pöytäkelloa uunin reunustalla.

Sill'aikaa Marina tarttui toiseen kynttilään ja lähti äänettömänä huoneesta, ilman että kreivi, joka oli juuri kiertämässä avainta, näytti huomanneen sitä. Hän ei edes sulkenut ovea perässään, mutta hänen hävittyään keskeytti kreivi työnsä ja jäi katsomaan puoliavoimeen oveen. Sitten hän lopetti kellon vetämisen ja lähti hänkin, pää mietteissään alas painuneena, etsimään lepoa.

Vanha, vakava talo nukkui rauhattomana. Useammasta kuin yhdestä ikkunaluukusta tuikki valojuova, ja useammasta kuin yhdestä ovesta kuului kuiskailuja tyhjiin käytäviin ja autioihin portaisiin, aivan kuin meidän asettuessamme hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä öiseen lepoon meidän salaisuutemme tunkeilisivat ulos piilopaikoistaan ja laajenisivat kuiskutellen yli koko sielun.

Steinegge oli tyttärensä huoneessa. Hän oli tuonut tälle suuren uutisen: insinööri Ferrieri oli muutama tunti sitten pyytänyt häneltä Edithin kättä. Steinegge-paralla oli suorastaan kuume. Hän tunsi hämärästi, että katsoen Ferrierin kykyyn ja yhteiskunnalliseen asemaan tämä oli suuri onni, tunsi, että insinöörin täytyi olla kunnon mies, sitä todisti hänen keskustelunsa tämän kanssa juuri-ikään. Ferrieri oli rehellisesti avannut hänelle sydämensä ja kertonut tapauksen Orridossa toivoen, että Edith tahtoisi vastaanottaa hänen anteeksipyyntönsä, ja puhui hänestä liikuttavalla kunnioituksella kuin kuusitoistavuotias poika. Sitten hän oli puhunut kauan itsestään ja perheestään peittelemättä hyvää tai pahaa sekä kuvaillut sitä vakavaa ja rauhallista, mutta ylhäistä elämää, jota hän tarjosi Edithille. Steinegge käsitti, että hän olisi siten kadottanut tyttärensä; se suretti häntä, ja samalla hän oli raivoissaan itseään kohtaan voittamattoman itsekkyytensä vuoksi. Hän oli siis ottanut omantunnonasiakseen kuvailla Edithille suurenmoiseksi tämän miehen ja hänen sanansa. Mutta hän oli liiaksi liikutettu voidakseen selittää asiaa niinkuin piti. Hän oli töherrellyt puheensa Terrieristä pannen yhteen nippuun alkupään ja loppupään ja silavoi häntä huudahduksillaan:

— Ylevä mies! Suuri mies! sekaantuen joka hetki ja alkaen taas uudelleen.

Kun hän pääsi loppuun, tuli Edith ja pani kätensä hänen olkapäälleen.

— Minkä neuvon annat minulle, isä? sanoi hän.

Steinegge-parka ei kyennyt vastaamaan sanoin, vaan teki tarmokkaan liikkeen, epätoivoisesti myöntäen sekä päällään että käsillään. Vihdoinkin ankarin tahdonponnistuksin hän sai änkytetyksi nämä kaksi sanaa:

— Suuri onni!

Edith puhui painaen päänsä hänen olkapäätään vastaan, sillä hän ei voinut puhua paljastetuin kasvoin sydämensä asioista.

— Tiedätkö? On olemassa jokin, joka sanoo minulle: hänellä ei ole enää isänmaata, ei vanhoja ystäviä eikä nuoruutta, mutta olen rauhallinen, koska sinä olet paikallasi hänen vierellään ja annat hänelle sydämesi ja koko elämäsi.

— Oi, ei, ei, ei, puhkesi Steinegge puhumaan.

— Se sanoo minulle niin, isä. Ja lisää vielä: et saa erota nyt isästäsi, jos...

Edith alensi ääntään:

— ... jos toivot, että kerran yhdymme kaikki ja olemme onnellisempia, paljon onnellisempia kuin noina surullisina vuosina, jolloin isäsi ponnisteli ja kärsi niin paljon minun ja sinun itsesikin tähden.

Steinegge sulki kätensä tyttärensä käden ympärille toistaen:

— Ei, ei, ei!

— Niin... ja sitten isä, sanoi Edith nostaen ylös valoisat kasvonsa, — siinä on vielä toinenkin pikku seikka. Tuo herra ei ole minun mieleiseni.

— Oo, mahdotonta! Ajattele, lapseni, kuka ties voisimme ehkä siitä huolimatta pysyä yhdessä.

— Ei, ei! Tiedät hyvin, että ensiksi tulisi minun olla hänen vaimonsa ja sitten vasta sinun tyttäresi. Ajattele! Ja entä meidän suunnitelmamme! Meidän pieni talomme ja kävelyretkemme? Ja lopuksi, voin hyvin antaa anteeksi herra Ferrierille, jos niin tahdot; mutta hän ei miellytä minua. Sanot hänelle näin: Tyttäreni suostuu ainoastaan anteeksipyyntöihinne. Eikö totta, että sanot hänelle niin, isä?

— Ei, se ei ole mahdollista, ethän suinkaan tee niin. Minä olen vanha, ja jos...

Edith pani kätensä hänen suulleen.

— Isä, sanoi hän, — miksi suret minua? Se on kuitenkin turhaa.

Steinegge ei tietänyt pitikö näyttää iloiselta vai surulliselta. Hän huitoi käsillään, teki tuhansia eleitä ja pamahdutteli teutonisia huudahduksiaan kuin shamppanjapullon korkkeja, yhden toisensa jälkeen. Ennenkuin hän lähti huoneesta, hän alkoi uudelleen pyytää Edithiä miettimään asiaa, harkitsemaan ja viivyttelemään. Vihdoinkin mentyään ulos hän palasi muutaman minuutin perästä koputtamaan ovelle sanoakseen tyttärelleen, että oli vielä aikaa muuttaa mielensä ja että voisi kysyä ensin kreivi Cesaren mielipidettäkin. Mutta Edith keskeytti hänen puheensa.

— Ainakin, sanoi hän kohteliaille tavoilleen uskollisena, — ainakin kiitän herra Ferrieriä sinun nimessäsi ja sanon hänelle: tyttäreni on kiitollinen...

— Minusta se ei ole tarpeellista, isä. Sano hänelle, että otan vastaan hänen anteeksipyyntönsä.

— Ah, hyvä.

Ja Steinegge palasi huoneeseensa juuri samalla hetkellä, kun kreivitär Fosca, nauttien mielihyvää tuntien vanhalla ihollaan Salvadorien suvun lakanoiden raikkaasta pehmeydestä, lähetti luotaan Catten sanoen:

— Se ei miellytä minua ollenkaan, ei ollenkaan. Sammuta.

Kuiskailut käytävissä hiljenivät, valon juovittamat ikkunaverhot tummuivat yht'äkkiä — toinen toisensa perästä; mutta vanha talo ei nukkunut vieläkään rauhallisesti. Läntisessä siipirakennuksessa olivat nurkka huoneen ikkunat järvelle päin avoinna loistaen kuin mahdottoman ison pöllön kellertävät silmät. Marina valvoi.

Hän oli lähtenyt kreivin luota kiusallisen ajatuksen tuottama mielipaha sielussaan, tämän viimeisten sanojen jättämä varjo sydämellään. Mielipaha syveni, varjo laajeni yhä sitä mukaa kuin nuo verhotut sanat saivat hänen mielessään määrätyn tarkoituksen ja soivat soimistaan hänen muistossaan selvinä ja peruuttamattomina, samoinkuin mustepisara pudotessaan huomaamatta imupaperille levenee levenemistään joka puolelle. Hänen kulkiessaan hitaasti kynttilä kädessään pylväskuistikon halki lattia, joka häntä kannatti, katto hänen päänsä päällä, pylväät, kaaret, kaikki olivat täynnä yhtä ainoaa, hänen omantuntonsa pohjalla lepäävää kiusallista ajatusta: kreivi Cesaren hyvyyttä. Sen miehen hyvyyttä, jota hän vihasi ja jota hänen täytyi vihata. Ei, hän ei olisi koskaan tunnustanut tätä velkaansa. Ei koskaan tuo valheellinen ääni pääsisi koskettamaan hänen vihaansa eikä hänen rakkauttaan. Ei koskaan. Hän kulki käytävään ja enon sanat raatelivat tuskallisesti hänen sydäntään; portaissa ilmaantui tämän kuva laihoine vartaloineen hänen eteensä, ja hän näki tuon suuren pään loistavan hellyyttä.

Vasta kun hän astui omaan huoneeseensa, seinien sisälle, jotka olivat imeneet hänen salaisimmat ajatuksensa, hänen olemuksensa tuoksun itseensä, jotka seisoivat vartioiden hänen asioitaan, hänen kirjeitään, hänen rakastamiensa kirjojen salaista viehätystä, vasta silloin hän tunsi itsensä voimakkaaksi, ja hänen sydämensä sumea ärtymys pääsi purkautumaan.

Niin, kultainen isku vasten kasvoja, sitä olivat kreivin sanat olleet! Siinä hänen hyvyytensä! Kiitollisuutta tämän vuoksi? Hän tunsi nousevansa maasta ylpeyden voimalla, pudistavan päältään likaisen rahan, pudistavan sen Nepo Salvadorin niskaan. Hän inhosi niitä kumpaakin samalla tavalla, vihasi niitä, rahaa vieläkin enemmän kuin miestä. Hän ei vielä milloinkaan ollut tuntenut sen inhoittavaa kosketusta, hän oli elänyt pitkän aikaa sen loisteessa näkemättä sitä, tahtomatta ajatella, että loiste hänen ympärillään oli nopeasti vierivää kultavirtaa, jota tuhannet töhryiset ja raa'at kädet toivat ja toiset samanlaiset veivät pois, eikä suinkaan hänen aateluutensa, kauneutensa ja hienon älykkyytensä loistetta. Siinä oli kyllä ollut hetkellinen pimennys heti hänen isänsä kuoleman jälkeen, mutta enemmän ihmisten kasvoilla kuin häntä ympäröivissä asioissa. Hän tiesi, että raha oli maailman jumala, ja hänestä oli huumaavaa halveksia tätä jumalaa. Hänestä oli nautinto ärsyttää ylhäisen naisen kylmyydellä rikasta porvaristoa, jonka naiset olivat aateloituneet, mutta eivät miehet. Hän olisi tahtonut, että näiden ihmisten silmissä ja otsalla olisi jo nähnyt kullan loisteen, että heidän äänessään olisi metallin sointu, että jokaisen porvarirouvan laahustin kantaisi jonon numeroita mukanaan.

Heittää hänen päälleen kultasuihku ei suinkaan merkinnyt hyvyyttä; toisille ehkä se sitä merkitsi, ei hänelle. Ennemmin se oli loukkaus, sillä kreivi Cesaren raha oli varmasti vihamielisyyden myrkyttämää. Ja vieläkin pahempi: luuliko hän täten sovittavansa ehkä monet häikäilemättömyydet, monet epäsuorat loukkaukset? Varmasti hän luuli. Kuinka ihmeessä hän ei ollut ennemmin tätä ajatellut?

Hän soitti Fannya. Fannya nauratti kovin tänä iltana, vähän väliä hän avasi suunsa kuin olisi tahtonut puhua, mutta ei uskaltanut ja näytti odottavan kehoitusta.

— Toivon, sanoi hän vihdoin aukoillen emäntänsä palmikkoa, — että jos teidän tulisi lähteä täältä, niin ette suinkaan jättäisi minua, eikö totta?

— Tee pian, vastasi Marina.

— Pian, pian. Kuinka minua miellyttääkin tuo rouva kreivitär! Kuinka hän onkin herttainen!

Ja tyttö alkoi aukoilla toista palmikkoa.

— Onko totta, ettei Veneziassa ole vaunuja? Kuitenkin on siellä aina parempi, mahtaa olla, kuin täällä, sen sanon. Eikö totta?

Marina ei vastannut.

— Kuinka, tyytyväinen rouva kreivitär olikaan tänä iltana! Melkeinpä hän oli suudella minua. Ihmisparka! Hän pitää minusta todellakin. Sanoi, että olen oikea aarre. Rouva parka! Ei minun oikein sopisi kerrata sitä, mutta niin hän vain sanoi. Niin sanoo neiti Cattekin, tuo neiti Catte-parka, että sellaisia kamarineitejä kuin minä ei heidän seuduillaan olekaan. Niin, on hänkin hyvä. Pitäisi nähdä, kuinka hyvin hän neuloo! Neuloo melkein yhtä hyvästi kuin minä. Hän sanoi minulle juuri...

— Nopeammin.

— Teen, teen. Hän sanoi minulle, että herra kreivi oli tahtonut melkein syödä hänet, koska...

— Oletko lopettanut?

— Kyllä, rouva.

— Hyvä, mene tiehesi.

— Ettekö tahdo, että riisun teidät?

— En, en tahdo mitään. Mene.

Fanny epäröi hieman.

— Oletteko suuttunut minuun?

— Olen, sanoi Marina päästäkseen hänestä pikemmin, — olen suuttunut. Mene.

Ja hän nousi pudistaen tummaa hiusvirtaa, joka putosi hänen kampausvaippansa ylitse.

— Minkä tähden olette suuttunut? kysyi Fanny.

— En minkään vuoksi, mene tiehesi.

— Kuulijaa, alkoi Fanny tulipunaisena, — jos se sattuisi olemaan joidenkin valehtelijoiden vuoksi, jotka täällä talossa kertovat kaikenlaisia juttuja, niin älkää välittäkö uskoa niihin, sillä nuoria ja kauniita herroja olen tuntenut moniakin, eikä kukaan ole koskaan koskettanut sormeanikaan...

— Riittää, riittää, riittää! keskeytti hänet Marina, — en tiedä, mitä tahdot sanoa, enkä välitä tietää. En ole suuttunut. Minua nukuttaa. Mene, mene.

Fanny meni.

— Aa, ihastuttavaa, mutisi Marina jäätyään yksin. — Mainiota tämä!

Sitten hän luki rouva de Bellan kirjelapun.

Hän ei löytänyt enää edellisiä tunnelmiaan. Kaikkea muuta! Giulia oli päässyt selville Corrado Sillan jäljistä, oli kirjoittanut heti, ja kirje oli saapunut vähän sen jälkeen kuin hän, Marina, oli luvannut naida Nepon. Entä sitten? Oliko siinä kohtalon sormi, niinkuin hän aluksi oli luullut? Hän tiesi, että Silla oli Milanossa ja tunsi tämän asunnon. Mikä ihme! Sen hän olisi saanut joka tapauksessa tietää Edithiltä muutaman päivän perästä. Mutta oliko siinä pienintä vihjaustakaan, että Silla aikaisemmin tai myöhemmin palaisi takaisin palatsiin? Ei ollut. No niin? Mitä tämän epätietoisen kohtalon toimeton odotteleminen voi hyödyttää?

Hänen ajatuksensa pysähtyivät tähän kysymykseen ja haihtuivat yht'äkkiä jättäen jälkeensä äärettömän tyhjyyden tunteen. Kaikki hänen aistinsa pingoittuivat vaistomaiseen jonkin merkin, jonkin esineiden äänen odotukseen vastaukseksi tehtyyn kysymykseen. Kaukaa kuului oven kumea kolahdus, sitten oli kaikki hiljaa. Ei atomikaan liikkunut yön raskaassa hiljaisuudessa. Tummat seinät eivät puhuneet enää Marinalle, eivät myöskään esineet huoneen hämärässä, sulkeutuneina painavaan liikkumattomuuteensa. Himmeät välkkeet katselivat häntä ilmeettöminä kuin aaveiden silmät kiiltävän järven salaisista syvyyksistä. Äkkiä hänen ajatuksensa heräsi taas ja hänen sydämensä kutistui kokoon.

Hän näki itsensä nousemassa matkavaunuihin Nepo Salvadorin rinnalla, kuuli piiskan läimäyksen, joka hajoitti kaikki hänen tyhmät mielikuvansa, tunsi vaunujen nykäyksen ja Nepon himokkaat käsivarret. Silloin hän nousi inhon voimistamana; se ei ollut mahdollista, Nepon syliin hän ei milloinkaan vaipuisi, olkoon tuo narri sitten hänen aviomiehensä tai ei! Mutta tämä ajatus toi mukanaan toisen.

Hän oli sulkenut kirjeen salkkuun ja mennyt panemaan aamuvaippansa matalalle istuimelle peilipöydän eteen. Siihen hän vaipui istumaan ja katsoi vaistomaisesti kuvaansa peilistä, jota kaksi kultahaaraista kynttilää valaisi molemmin puolin. Hän katseli itseään tuosta puhtaasta kuvastimesta, kynttilän valon langetessa ylhäältä hänen hiuksilleen, hartioilleen, rinnalleen; se näytti paljastavan hekumallisen merenneidon puhtaassa ja syvässä vedessä. Kiiltäväin hiusten alla kumartuivat läpikuultavan varjon verhoamat kasvot, leuka nojasi kättä vastaan, joka oli käsivartta paljon valkoisempi, niin että sitä tuskin erotti rinnan kullalle vivahtavasta puhtoisuudesta ja pitsien kuohuista, jotka ympäröivät tuota alastomuutta. Hartiat eivät muistuttaneet ollenkaan Palman aatelisnaisen mahtavia hartioita. Kuitenkaan niissä ei huomannut merkkiäkään laihuudesta, ja niiden hennossa sulossa ja ääriviivojen muodossa oli jotakin haurasta, jonkinlainen ylpeyden ja älykkyyden henki, joka loisti myöskin suurissa, vaaleansinisissä silmissä ja kevyesti rintaa vastaan painuneissa kasvoissa. Eivät koskaan, koskaan vielä rakastajan huulet olleet koskettaneet noita kasvoja! Väristen kuvitteli Marina silloin, että eräs, jonka kasvot hän oli nähnyt viimeksi salamain välkkeessä, saapuisi kuumeisen ja pimeän yön halki kaukaa maan kiihkeiden äänien ja oman toivonsa humaltamana, lähestyisi lähestymistään ja yön varjoja mykempänä astuisi palatsin aukenevista ovista sisälle, nousisi haparoiden portaita, työntäisi hänen ovensa auki...

Hän kohosi seisoalleen nimettömän ahdistuksen tukahduttamana, veti pitkään henkeään löytääkseen viihdytystä, mutta lämmin, tuoksuava ilma oli kuin tulta. Hän rakasti, rakasti ja kutsui häntä puristaakseen hänet käsivarsiensa väliin! Kiihkeänä hän puhalsi kynttilät sammuksiin, vajosi polvilleen tuolinsa viereen, syleili sen selkämystä ja pusertaen kasvonsa sitä vastaan puri sitä hampaillaan.

Siinä hän lepäsi pitkän hetken aivan liikkumattomana, vain hartiat kohoilivat taajaan ja ankarasti nytkähdellen. Vihdoin hän nousi synkkänä ja mietteissään.

Miks'ei hän ollut pidättänyt Sillaa kuultuaan tuon peloittavan nimen?

Miksi, vaikka olikin sillä hetkellä kadottanut kyvyn liikkua, tuntea ja tahtoa, miksi hän ei ollut kuitenkin jo samana yönä hyökännyt umpimähkään intohimonsa vaiston ohjaamana purren perään, hänen luokseen, jota hän ilman pienintäkään epäilyä oli raivostaan ja harmistaan huolimatta rakastanut jo heti ensi näkemältä, joka oli pusertanut häntä rintaansa vastaan sanoen häntä Ceciliaksi. Eikö täten täyttynyt käsikirjoituksen ennustus, että häntä rakastettaisiin tämännimisenä? Miks'ei rientää etsimään häntä heti paikalla? Minkä tähden tämä ilveily Nepo Salvadorin kanssa?

Siinä oli kyllä syynsä, syy, jota Marina ei saanut pitkäksi aikaan mielestään.

Nuo käsikirjoituksen viimeiset sanat! »Antaa Jumalan toimia. Olkoot lapsia, lastenlapsia, sukulaisia, kosto on hyvä heille kaikille. Täällä odota sitä, täällä.» Ja eivätkö tapauksetkin antaneet jo epämääräisesti aavistaa, kuinka hän voisi saavuttaa koston ja rakkauden yhdellä kertaa?

Luottamus palasi. Hän nousi, sytytti kynttilän ja meni toisen huoneen kynnykselle katsomaan arkkua, joka säilytti salaisuutta. Se seisoi seinän varjossa, melkein näkymättömänä, mustana valkeine leikkauksineen kuin mikäkin sarkofagi salaperäisine kirjoituksineen. Marina katsoi siihen, kynttilän vapisevan liekin kullatessa hänen hiuksiaan ja levittäessä valoaan pieneen ympyrään hänen ympärilleen lattialle ja seinille. Hänen edessään maassa värisi kynttiläjalan pyöreä varjo. Silloin valtasi ja kivetytti hänet yhtäkkiä muuan hänen salaperäisistä menneisyyden muistoistaan. Hänestä tuntui, kuin kerran ennenkin, vuosia takaperin, hän olisi seisonut tällä samalla kynnyksellä, puolipukeissaan, hiukset hajallaan ja nähnyt jalkainsa edessä kynttiläjalan värisevän varjon, ympärillään pienen valokehän ja edessään mustan arkun salaperäisine kirjoituksineen.

KOLMAS OSA

ERÄS KEVÄTUNELMA

I. HUHTIKUUSSA.

— Koira on uskollinen.

— _Der Hund treu ist_.

— Ehei, rakas Silla, _treu ist_, puh, se on suuri virhe. Jos minä sanon _dass der Napoleon ein treuer Hund ist_, niin se on aivan oikein kieliopillisestikin. Hän tahtoo Reinin, _der Kerl!_ Onko teillä tulta?

— Kyllä, mutta antakaa politiikan olla rauhassa.

— Oo, vastasi Steinegge kurottaen kaulaansa ja ojentaen leukaansa ulottuakseen panemaan sikarinsa Sillan ojentaman tulitikun lähelle, — ooh... Hän veti viisi, kuusi kiireistä savua. — En puhunut teistä italialaisista, sanoi hän, — _Der Hund ist treu_.

Silla otti kynän ja kirjoitti.

He istuivat vastapäätä toisiaan neliskulmaisen, rehellisen, jykevän mäntypöydän ääressä, jossa ei ollut liinaa eikä kiiltoa. Steineggellä oli edessään resuinen, kulunut, vanha kielioppi, täynnä töherryksiä ja kömpelöitä piirustuksia. Sillalla oli mustepullo ja paperiarkkeja.

— Mitä pidätte tästä kieliopista? kysyi jälkimmäinen kirjoittaen.

Steinegge käänteli ja selaili kirjaa kujeellinen hymy huulillaan?

— En tiedä, sanoi hän, — voinko kysyä paljonko se maksaa.

— Neljäkymmentä viisi centesimoa.

— Ah, neljäkymmentäviisi centesimoa, yhtä paljon kuin viisi sikaria. Paljon. Minulle se riittäisi kymmeneksi päiväksi. Härkä on sairas, rakas ystävä.

— _Der Ochs ist krank_. Kymmenen päivää?

— Hyvä, kirjoittakaa. Kymmenen päivää. Minä en polta, minä oikeastaan tuuletan silloin tällöin aivojani nenäni kautta.

Steinegge nauroi iloisesti.

— Minun tyttäreni luulee, jatkoi hän puoliääneen, — että minä poltan kaksi sikaria päivässä... Ooh, uh, sehän olisi hulluutta. Minä kerään rahaa viidessä kuukaudessa kaksikymmentä liiraa! Se on jo jotakin. Vai mitä? Ei hullumpaa. Oletteko jo kirjoittanut? Aasi.. aasi.. aasi... Missä tuo aasi nyt on? Aasi on laiha.

— _Der Esel ist mager_.

— Kirjoittakaa. Tämä on viimeinen lause, se on syvämietteinen. No niin, minä tahdon antaa pienen lahjan...

Steinegge osoitti peukalollaan ovea takanaan.

-— Teidän pitää neuvoa minua. Te olette hyvin hieno nuori mies.