Part 19

Marina ei avannut suutaan. Mentyään lähemmäksi Edith huomasi, että hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, ja hän pysähtyi hämmästyneenä. Marina tarttui voimakkaasti hänen käsivarteensa ja viitattuaan Ricoa menemään edeltä lähti kulkemaan nopeasti hänen kanssaan tieltä pois niitylle; yht'äkkiä hän syleili toveriaan ja puhkesi epätoivoisiin nyyhkytyksiin. Hän nyyhkytti nyyhkyttämistään Edithin heikkoon olkapäähän nojaten, puristaen kuin suonenvedossa hänen käsivarsiaan, puhuen suu pusertuneena tämän vaatteisiin ja pudistaen vähän vähä kiivaasti päätään. Edith vapisi liikutettuna kiireestä kantapäähän tuntien rinnassaan värisevän tuon tuhahdetun äänen kaiun, mutta ei voinut erottaa yhtään ainoata selvää äännettä. Hänen sydämensä suli suureen sääliin, aivankuin se olisi ymmärtänyt sitä vastaan nyyhkytetyt sanat; hän tunsi tuskallisen tarpeen löytää lohdutuksen sanoja, mutta ei löytänyt, vaan toisti toisensa perästä: — Tyyntykää, rauhoittukaa! ilman tulosta, päinvastoin Marina pudisti silloin päätään vielä voimakkaammin. Vihdoin kallisti Edith kasvonsa alas ja lähensi huulensa hänen hiuksiinsa, epäili hetken, taistellen jotakin salaista ajatusta vastan, mutta suuteli lopuksi tuota ylpeätä, nyt noin nöyryytettyä päätä ja tunsi lohdutusta kuin olisi saanut voiton. Vähitellen nyyhkytykset tyyntyivät. Marina kohotti hitaasti päätään ja erkani Edithistä.

— Nyt se on ohi, sanoi hän, — kiitos.

— Kertokaa minulle, sanoi Edith hellästi. — Jos näkisitte sydämeeni...

— Olen jo kertonut, vastasi Marina. — Sanoin jo teille kaiken.

Pari kolme kyyneleetöntä, kouristuksentapaista nyyhkytystä puistatti vielä häntä. Edith tahtoi häntä istumaan. — Ei, ei, vastasi Marina, — se on jo ohi. Ja hän puri huulensa verille kiirehtien toistamaan: — Se on jo ohi, se on jo ohi. Hän nojasi suureen, valkeaan, jäiden leikkelemään kiveen, joka kohosi niityn pensaiden keskeltä kuin mikäkin suuren, kivettyneen pedon lapaluu. Hän oli pannut molemmat hartiansa sitä vastaan ja kääntänyt kasvonsa oikeaa olkapäätään kohti, katsellen kättään, joka kiersi raivoisasti kiven outoja leikkelyjä.

— Sanokaa minulle... toisti Edith.

Marina käänsi päänsä ja tempasi sinisen kukan pitkästä varresta, joka kohosi siinä aivan hänen lähellään.

— Mikä kukka tämä on? sanoi hän. — Näyttää ukonhatulta. Ja hän ojensi sen Edithille.

Tämä otti loikan siihen katsomatta ja pyysi uudelleen häntä puhumaan. Marina sai taas kiivaan hermokohtauksen. Tällä kertaa hän syleili kiveä tukahduttaen siihen nyyhkytyksensä. Hän näytti tahtovan tunkeutua sen sisälle jäätyäkseen ja jäykistyäkseen sinne ainaiseksi.

Ja hänen ympärillään vallitsi suuri rauha.

Lehmänkellojen kalkatus täytti luonnon juhlallisen hiljaisuuden synnyttäen ääniä karjalaidunten viattomaan elämään, nuorten pyökkimetsien kullanhohtoiseen vehreyteen ja karjan juottopaikkojen siellä täällä näkyviin, metallinvärisiin läiskiin. Kiven ympärillä ukonhatut kohottelivat teriänsä pakenevaa aurinkoa kohti, sananjalat huolehtivat keväisen vihreän lehtiasunsa kevyestä kauneudesta ja cyklamit nostelivat turhamaisesti kukkiaan pitkissä, paljaissa varsissaan. Kaikki ympäröi Marinaa täynnä rauhaa ja hiljaista, lempeää vakavuutta.

Kaukaa kuului Ricon ääni:

— Huu, huhuu!

Karjankuljettajain äänet vastasivat:

— Huu, huhuu!

Ne olivat kuin tervehdyksiä auringolle, joka juuri oli nostanut säteensä ruohikosta ja paistoi nyt valkean kiven lakea. Karjankellojen kilinä lähestyi joka puolelta tullen alas alpeilta C:n kylää kohti, joka lepäsi kallioitten välissä eräässä ruohoisessa laaksossa. Lehmät vaelsivat joukoittain pitkissä jonoissa, tunkeilivat toistensa ohitse ahtailla poluilla, ravasivat alas matalia mäenrinteitä, hajaantuivat kulkien hitaasti niityillä ja pysähtelivät silloin tällöin nostaen turpaansa ja ammuen.

Rico huuteli yhä:

— Huu, huhuu!

Marina liikahti, kääntyi Edithiin ja sanoi:

— Lähtekäämme! Nyt se on todellakin ohitse.

Edith pyysi häntä vielä kerran puhumaan ja uskomaan surunsa hänelle.

— Sanoin teille jo kaiken, vastasi uudelleen Marina. En osaisi enää toistaa sitä, minkä jo sanoin. En tunne enää samalla tavalla. Kuvitelkaa, että minussa oli tunne, jota en tietänyt olevan, ja että se yht'äkkiä leimahti esiin, tarttui kurkkuuni, aivoihini, jok'ainoaan paikkaan. Mutta se ei ollut muuta kuin liekki. Nyt se on kuollut. En tunne sitä enää. En voisi edes sanoa, oliko se tuskaa vai kauhua. Tiedättekö, tuntemattomalle tielle astuessa tulee aina esiin epäily: Entä jos erehdyn? Jos kuljen eksyksiin? Se ei kestä kauan, mutta se tulee. Kuulkaa, jos tulevaisuudessa kuulette puhuttavan minusta pahaa, niin muistakaa tämä ilta. Silloin te ehkä ymmärrätte.

— Toivon, etten kuulisi puhuttavan pahaa teistä.

— Oh!

Palattuaan polulle he tapasivat Ricon odottamassa heitä. Oli jo myöhä ja kylmä. He laskeutuivat kiireesti V...tä kohti. Marina oli ääneti omissa mietteissään.

Vasta noin puolen tunnin kävelyn jälkeen hän tarttui Edithin käsivarteen, sanoen:

— Kertokaa hänelle tämä.

— Kenelle? kysyi Edith.

Marina säpsähti, antoi hänen kätensä pudota eikä sanonut enää mitään.

Valkean, jäiden leikkelemän kiven, kielojen, sananjalkojen ja ukonhattujen keskellä illan kalpean taivaan alla, salaisten tuskien poltossa ihmisruumis ja sielu olivat vastikään riuhtoilleet sen kylmiä, säälimättömiä kylkiä vastaan. Jos sen sisällä uinui hämärä henki, vuoren _insensatum cor_, niin se voi unelmoida, että toinen sydän, juuri vapautuneena syntiin ja onnettomuuteen, oli tullut sykkimään kiihkeästi, melkein haljetakseen sitä vastaan, hirveässä tuskan puuskassa, joka oli puhjennut niistä sisimmistä syvyyksistä, jotka ovat omantunnonkin tuolla puolen; se voi uneksia siitä, kuinka kärsitään sen pimeän vankilankin ulkopuolella, tuossa aistien, ajatusten ja rakkauden toivotussa maailmassa. Ei kuulunut enää lehmänkelloja, laaksosta kohosi sumupilviä. Orridosta nousi virran ääni kuin synkkä valitus, ja ylhäällä kävi valkea kivi yhä surumielisemmäksi, yhä synkemmäksi kielojen, sananjalkojen ja ukonhattujen keskellä illan kalpean taivaan alla.

VII. KOHTALON SORMI.

Kello löi jo kahdeksan, kun Edith ja Marina saapuivat sypressien varjostamille portaille. Tähdet tuikkivat ylhäällä, mutta vanhat, mahdottoman isot puut kätkivät ne niin, että Rico, kuin ainakin moitteeton ritari, pysähtyi huutamaan täyttä kurkkua:

— Valoa!

Sen jälkeen hän hävisi pimeyteen hyppien kuin kissa.

— Tässä olen!

Sitten tuli hävisi.

— Oo, neiti Fanny, vastasi poika, — tuokaa tulta, ja pian!

Tuli välähti uudelleen pihalla.

Edith ja Marina, jotka laskeutuivat hitaasti, voivat kuulla Ricon ja Fannyn riitelevän ja silloin tällöin kreivitär Foscan äänen. Fannyllä oli kynttilä kädessään ja Ricolla pieni lyhty. Kreivitär toisti yhä: — Ettekö ole löytäneet Momoloa? Ettekö ole löytäneet Momoloa?

— Emme, rouva, emme ole löytäneet mitään Momoloita. Ja te, neiti Fanny, menkää kynttilän kanssa, sill'aikaa kun menen hakemaan lyhdyn.

Fanny ja kreivitär lähestyivät kiviportaita.

— Kreivitär! huusi Marina vielä näkymättömänä.

— Etkö ole tavannut poikaani, aarteeni? Etkö ole löytänyt Momoloa? Oi, jumala, mitkä Pontius Pilatuksen portaat! Minua ihmetyttää Momolo, sillä lähetin hänet sinua vastaan viisi minuuttia sitten. Ja poikani lähti sinua vastaan jo puoli tuntia sitten. Odota sinä kynttilöinesi, tässähän on yksi pahuksen porras puoliksi haljennut. Missä olet, Marina? Kohottakaa hiukan tuota kynttilää, herran siunattu. Oh, jumalani, Marina, en näe sinua vieläkään.

Rico kulki edellä lyhtyineen, hypäten kolme porrasta kerrallaan. Pian nähtiin hänen pysähtyvän ja alkavan laskeutua alaspäin. Lyhdyn takana loistivat pimeässä suuret teräsnapit, jotka kreivitär tunsi. Hän meni eteenpäin ja syleili Marinaa.

Hän syleili tätä kiihkeästi useampaan kertaan ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Jumala sinua siunatkoon, kultamuruseni, olit minun sydämeni unelma!

Suuteloista ei tahtonut tulla loppua.

Marina oli vaiti. Edith kysyi Fannyltä, oliko hänen isänsä kotona. Tämä ei tietänyt.

— Ei, rakkaani, sanoi kreivitär irtautuen Marinasta.

— Ei, hän lähti jo hetki sitten muassaan yksi noista kolmesta kuninkaasta vieraalta maalta; ei se aasi, joka tahtoi tänä aamuna näyttää minulle Orridoa, vaan tuo toinen, pitkä, kaljupäinen.

Kreivitär Fosca ei juuri koskaan muistanut ihmisten nimiä, etenkin jos hän tunsi heitä vain vähän aikaa. Hän puhui aina siitä, jolla on pitkä nenä tai vino suu tai silmälasit.

Päästyään vapaaksi kreivittären syleilystä Marina sanoi hätäisen »näkemiin» ja laskeutui alas Fannyn kanssa.

Hänen Ylhäisyytensä tarttui Edithin käsivarteen ja alkoi laskeutua hitaasti jutellen hänen kanssaan ja yhtä mittaa pysähtyen ja peläten putoavansa.

— Mikä enkeli tuo Marina! Mikä tunteen voima, mikä kyky! Varovasti, rakkaani, varovasti! Ja kuinka kaunis! Hetkinen, aarteeni! Enhän minä ole sellainen hyppynukke kuin te. Niin, mitä te sanotte? Ette tiedä? Eikö tuo veitikka ole sanonut teille mitään? Ei sanaakaan? Kuinka hienotunteinen! Oh, jumalani, minä putoan, rakas lapsi. Varovasti! Sanopa, aarteeni, oliko hän hyvällä tuulella tullessanne alas noilta kirotuilta vuorilta?

Edith ymmärsi aina huonosti kreivittären puhetta. Nyt hän ei ymmärtänyt suorastaan mitään.

— Autuas, eikö totta? alkoi taas kreivitär. — Autuas, tyttöparka? Niin, kyllä minä näin. Onko tämä viimeinen porras? Liikutettu, sieluni! Jumalan nimessä, vihdoin olemme alhaalla!

He kulkivat pihan poikki Ricon opastamina.

Lyhdyn pitkät ja hoikat säteet kulkivat hoiperrellen valkealla hiekalla, hypähtelivät ylös ja levenivät arumien isoille, samettimaisille lehdille, kimaltelivat hetken suihkulähteen helmissä ja jalokivissä, jotka kertoivat kertomistaan vanhaa, yksitoikkoista, haikeamielistä tarinaansa.

Palatsin vieressä kreivitär pysähtyi, veti Edithin luokseen ja sanoi hiljaa:

— Ooh, yhtä kaikki, minä sanon sen teille! Olen jo ymmärtänyt, että olette koko vekkuli ja tiedätte kaiken. Marina menee naimisiin poikani kanssa!

Siinä samassa heikko ääni huusi ylhäältä:

— Teidän Ylhäisyytenne!

— Kuka se on? Mikä on hätänä? kysyi kreivitär kääntyen katsomaan taakseen.

— Olen Momolo, Teidän Ylhäisyytenne!

— Mihin pahukseen olette tunkeutunut?

— Olen täällä, Teidän Ylhäisyytenne!

— Hän on tuolla ylhäällä, sanoi Rico nauraen kuin hullu ja juoksi muurin luokse, joka kiertää viinitarhaa, nostaen lyhtyään niin korkealle kuin voi.

— Kas, hän on tuolla ylhäällä!

Vain Momolon mustat koivet näkyivät.

— Kuinka ihmeessä olet joutunut sinne, hölmöläinen?

— Ei hätää, Teidän Ylhäisyytenne! Eksyin vain tieltä... Minusta itsestänikin alkoi jo näyttää, ettei tämä oikein kävellyt... Jos tahtoisitte hyväntahtoisesti, Teidän Ylhäisyytenne, lähettää tänne tuon poikasen lyhtyineen, niin olen paikalla käytettävänänne...

Poikanen nauraa räkätti haljetakseen.

— Oletko nähnyt kreivi Nepoa?

— En, Teidän Ylhäisyytenne.

— Hyvä, nyt tämä veitikka tästä tulee lyhtyineen ja sitten menette yhdessä kreivi Nepoa vastaan ja sanotte hänelle, että markiisitar on jo tullut.

— Palvelijanne, Teidän Ylhäisyytenne!

Rico juoksi ylös portaita lyhtyineen, ja kreivitär astui sisään huomaamatta, oliko Edith jo mennyt sinne ennen häntä vai ei.

Edith seisoi liikkumattomana samalla paikalla ja samassa asennossa, missä kreivittären sanat olivat hänet yllättäneet. Hän oli hämmästynyt. Muistaen toverinsa oudot puheet ja omituisen käytöksen hän ymmärsi vain sen, että Salvadoreja kävi kovin sääliksi ja että Marina oli peloittava. Vihdoin, kuultuaan Nepon äänen, joka riiteli kiviportailla Ricon ja Momolon kanssa, hän liikahti ja astui sisään toisen ajatuksen tullessa hänen mieleensä, ajatuksen Ferrieristä. Ferrieri ei loppujen lopuksi äsken ollut ollut niin rohkea kuin Marina oli kuvitellut. Häneen oli tehnyt vaikutuksensa Edithin tyyni ja älykäs kauneus, tämän niin kokonaan erilainen käytös kuin muiden tyttöjen, jotka olivat joko liian kainoja tai liian rohkeita. Hän uneksi löytäneensä naisihanteen, tehtaitaan, koneitaan, rautateitään ja kylmää tiedettään arvokkaamman. Arvellen, että tuo kohtaus neljänkymmenenkahdenvuotiaana olisi viimeinen, jonka onnetar hänelle tarjosi, hän tunsi koko karun nuoruutensa alkavan uudelleen vihannoida. Olipa hän jo melkein aikonut puhua Steineggelle ennenkuin Edithille itselleen, mutta Orridon pimeydessä hän kadotti kylmäverisyytensä, tarttui voimakkaasti tytön käteen ja puhui, vaan toinen ei kuullut häntä vetten pauhinan vuoksi. Edithin liikkeestä ja sitten hänen kasvojensa ilmeestä hän ymmärsi loukanneensa tätä syvästi, ymmärsi liian myöhään, kuinka tuossa paikassa kiihkeä rakkauden tunnustus voisi tulla väärin selitetyksi. Ja todellakin, Edith oli selittänyt sen väärin ja mietti nyt minkä ihmeen tähden hänen isänsä oli mennyt ulos Ferrierin kanssa, mikä ei suinkaan ollut tavallista.

Sillävälin saapui Nepo, raivoissaan siitä, ettei ollut tavannut Marinaa, ja huutaen: — Mahdotonta, mahdotonta, hän kulki Edithin ohitse tervehtimättä eteiseen, Ricon nauraessa yksikseen lyhtyineen portailla ja Momolon muristessa:

— Ohoi, lurjus, kunnioittakaamme toki Hänen Ylhäisyyttään, sanon minä!

Nepo törmäsi portaissa Fannyyn, joka tuli kiireesti alas etsimään Edithiä päivälliselle.

— Missä on neiti markiisitar? sanoi hän pysähtymättä.

— Missäkö on? vastasi Fanny hypäten kymmenkunnan porrasta alaspäin. — Huoneessaan, huusi hän sitten portaiden alapäästä, kun Nepo oli jo ensimmäisellä porrastasanteella, jossa hänen äitinsä odotteli häntä kärsimättömänä.

— Missä hän on? kysyi Nepo puoliääneen. — Mitä hän sanoi sinulle? Tietääkö hän, että olet puhunut kreivi Cesarelle?

Näihin moniin kysymyksiin vastasi kreivitär yhtä monin uusin kysymyksin.

— Ja sinä, mitä teit, kun et enää palannut takaisin? Minne hävisit? Löysitkö Momolon? Mene, mene, sano sinä hänelle, että olen jo puhunut ukolle. Kiiruhda! Hänet on jo kutsuttu päivälliselle. Salissa hän ei vielä ole. Hän kai on omassa huoneessaan. Odota häntä pylväskuistikolla. Mene!

Mikä tuntematon rauhattomuuden henki oli tunkeutunut palatsin seinien sisälle? Kaikki siellä olivat hermostuneita kuten Nepo ja kreivitär Fosca. Herra Paolo kolisteli suutuksissaan keittiössä, kun oli tarjottava toinen päivällinen. Catte oli saanut läksytyksen kreivittäreltä erään napin vuoksi ja kierteli nyt sinne tänne etsien herra ties mitä ja muristen hampaittensa välitse, ettei hän koskaan ollut nähnyt emäntäänsä häijympänä kuin tänä iltana. Eräs palvelija juoksi ylös ja alas keittiöstä saliin, kantaen lautasia, pulloja ja laseja ja lyöden epätoivoissaan ovia jaloillaan. Ferrieri ja Steinegge tulivat takaisin kävelyretkeltään kumpikin tavattomasti kiihoittuneina. Kreivi Cesare, Finotti ja Vezza keskustelivat salissa. Vezza heitteli välinpitämättömänä katsojana kylmiä pistopuheitaan, jotka haiskahtivat klerikaaliselle etikalle; Finotti, tuleva jäsen, vastusti niitä raivokkaasti; ja kreivi Cesare vanhan roomalaisen patriisin mielipiteineen tuomitsi ne kurjaksi puolinaisuudeksi, niinkuin sanoisi viholliselle: en pelkää ainoastaan aseitasi, vaan jopa varjoasikin. Hän raivosi kuningasta, ministeriötä, parlamenttia ja johtavia luokkia vastaan, jotka tällä tavalla halliten auttoivat tyhmän ja pöyhkeilevän kansanjoukon röyhkeilemistä. Kreivi Cesare puhui tavallistakin tuimemmin, peläten, että Finotti tai Vezza voisivat luulla häntä liittolaisekseen, eikä hän säästänyt pistopuheissaan kummankaan poliittisia ystäviä.

Vaikkakin oli jo käyty käskemässä päivälliselle, istui Marina yhä makuukamarissaan soikean pöytänsä edessä, joka väliin teki hänelle kirjoituspöydän virkaa ja johon hän nyt nojasi kyynärpäitään painaen ohimoitaan kämmeniinsä. Kynttilä paloi hänen edessään heitellen kultaisia välkkeitä hänen hiuksiinsa ja paljastaen sinertävät suonet hänen valkealla otsallaan, jota osaksi peitti ruusunpunainen pikkusormi; se kimalteli kiiltävissä esineissä, joita oli hujan hajan pimeässä huoneessa, kuin olisivat henkien silmät katselleet tuota miettivää naista. Hänen kyynärpäittensä välissä, aukinaisen kirjoituspöydän taivaansinisellä sametilla lepäsi tuhkanharmaa kirjearkki isoine, kullattuine arabeskeineen, neljä toisiinsa kietoutunutta kirjainta kulmassa; näitten alla oli harakanvarpailla täytetty pieni sotalippu. Harakanvarpaat sanoivat näin:

»Tiedätkö, että minäkin muutan pääkaupunkini Via Bigliltä Borgonuovoon. Näin on keisari käskenyt. Juoksin vielä eilen sanomaan hyvästi vanhalle, rakkaalle, ruohoiselle tielleni. Mikä kauhistus onkaan muutto pääkaupunkiin! Jätin Hänen Majesteettinsa pakkaajain ja verhoilijoiden kanssa pölyn sekaan ja palasin tänne lähettääkseni sinulle heti _un petit pate chaud_. Se on pienoinen sarja yhteen-sovitettuja romanttisia tapauksia, joiden päähenkilönä on _Erään Unen_ tekijä, herra Corrado Silla Via S. Vittorella.

Kerron sinulle joskus toiste tuon pienen tapausten sarjan, joiden avulla pääsin hänestä selville, kun minulla on enemmän kertomista.

_Adieu, ma belle au bois dormant_. Huomenna lähden liikematkoille; menen tanssimaan Bellagioon. Myosotis-parat! Kuka niitäkään enää muistaa? Tällä kertaa pukeudun kokonaan valkeaan, koristeena korallini ja komeita leviä Itämerestä, joita minulle lähettää G... Berliinistä sonettinsa mukana. Sonettia en kuitenkaan pane ylleni!

Giulia.»

Ovelle koputettiin ja Fannyn ääni sanoi:

— Ettekö tule? Ettekö voi hyvin?

— Tulen, vastasi Marina. Hän hypähti pystyyn ja ylpeästi riemuiten kiersi ojennettuja käsivarsiaan taaksepäin kohottaen voitonriemuiset kasvonsa ylös. Hän ryntäsi ulos, viiletti alas portaita pylväskuistikolle, Nepon levottomana odottaessa siellä.

— Vihdoinkin, enkelini! sanoi tämä, — äiti on jo puhunut enolle. Hän on erittäin tyytyväinen. Entä te?

Ja hän kiersi käsivartensa Marinan vyötäisten ympärille odottaen vastausta.

— Onnellinen! sanoi tämä ja luisui pois hänen syleilystään nauraen hopeanhelisevää nauruaan, joka kaikui kuistilta seurusteluhuoneen ovelle, jossa kaikki, paitsi kreivi Cesare, nousivat hänen kulkiessaan ohi keveänä kuin hengetär päätään nyökäten ja hymyillen.

— Atalanta, Atalanta! sanoi komendööri Vezza katsoen hänen jälkeensä. Nepo ryntäsi perästä tulipunaisena, silmät pullistuen ulos päästä, kompastui kynnyksellä ja oli kaatua nurin, ellei olisi saanut tartutuksi kiinni Vezzasta.

— Anteeksi, rakas komendööri, sanoi hän hävyttömällä, pilailevalla äänellä, — toivoin syleileväni jotakin vähän parempaa.

— Kirottu aasi, ajatteli komendööri. — Ei haittaa, ei haittaa, sanoi hän kuivasti.

— Eikö totta, eno? vastasi Nepo pannen painon sanalle: eno. — Te, eno, voitte kuvitella, ketä toivoin hyvällä syyllä syleileväni. Kunnioitettavat herrat, te olette vapaat vetämään sanoistani johtopäätöksiä... oikeutetumpia... mitä järkevimpiä johtopäätöksiä!

Hän venytteli sanoja, toisti niitä miettien lisäkettä ja pamahdutti sitten komein kaunopuhujan liikkein:

— Kaikkein luonnollisimpia johtopäätöksiä. En luule voivani paremmin purkaa sisästäni tuota sanaa.

Ja hän kulki voitonriemuisena ohitse.

Kreivi ei voinut olla sanomatta:

— Narri! jonka hän murahti hampaittansa välistä Piemontin murteella.

— Uuh, puhkui Vezza raivoissaan, — purit sen totisesti sisuksistasi.

— Mutta!... sanoi Finotti osoittaen oikean kätensä peukalolla takanaan olevaa salia ja tehden paljon puhuvan irvistyksen.

Kreivi vaikeni.

— Onko syytä onnitella? jatkoi toinen ojentaen kätensä.

— Uuh! äännähti kreivi.

Oliko se vääräksi toteamista vaiko onnittelujen halveksumista?

Ei kukaan kysynyt. Salista kuului vain puhetta.

Siellä kreivitär Fosca ja Nepo pitivät seuraa Marinalle ja Edithille heidän syödessään. Edith tunsi olevansa liikaa ja toivoi päivällisen loppuvan pian päästäkseen menemään isänsä luokse. Tämä kulki edes takaisin salissa ruokasalin oven ohitse heittäen Edithiin outoja silmäyksiä.

— Jumala, kuinka ihanaa seutua tämä on, serkku! sanoi Nepo innoissaan. — Ja tuo Orrido, mikä unohtumaton paikka!

Hän katsoi Marinaan isoilla, lyhytnäköisillä ja ulkonevilla silmillään nojaten kyynärpäitään pöytää vastaan.

— Sydämeni sykähtelee, kun sitä vain ajattelen. Tänä yönä en varmastikaan saa unta silmiini. Ah, se on aivan turhaa, sinä, äiti, et voi ikinä käsittää tuon luolan salaista viehätysvoimaa. Ah!

Hän nousi ylös ja heilutteli käsiään kuin mieletön, jonka jälkeen hän syleili äitiään, niin että tämä alkoi huutaa:

— Hullu, hullu, jätä minut rauhaan hupsutuksinesi!

— Kuulehan, kuulehan, äiti, sanoi hän suoristuen, kreivittären toistaessa Marinalle: — Hän on suorastaan ilonhumalassa, todella ilonhumalassa!

Marina huusi Finottia, joka katsoi uteliaana ovella.

— Anna sen olla, sanoi kreivitär.

— Finotti! kertasi Marina.

Tämä astui rehennellen sisään.

— Kuulkaahan, kuulkaahan, kun kerron, huusi itseensä ihastunut Nepo.

— Finotti, tänne!

Marina pani hänet istumaan Edithin ja itsensä väliin.

— Kuulkaahan, kun kerron! Olin niin innostunut Orridon ihanuuksiin, että kun serkkuni kanssa tulimme viimeiseen luolaan, ison mustan kiven luokse, niin minä, joka en ollenkaan ole perillä voimistelun jalossa taidossa, hyppäsin...

— Ohoo! keskeytti hänet Marina.

— Eikö totta, minä hyppäsin? jatkoi toinen odottaen käsivarret levällään ja katsoen häneen.

— _Quite a new way of leaping_, vastasi Marina hänelle.

— Herran nimessä, Marina, älä viitsi puhua ranskaa, sieluni; Veneziassakin tuon siunatun ranskan vuoksi ei enää osaa elää. Mitä sinä sanoit?

— Tavanmukaisia tyhmyyksiäsi, äiti! Marina puhui englantia eikä ranskaa.

— Anteeksi, tarttui Finotti puheeseen lepyttääkseen kreivitärtä, joka oli sävähtänyt helakanpunaiseksi ja kaatoi itselleen lohdutusta Barolo-pullosta. — Anteeksi, kreivi: englantia, ranskaa! Kun ihmisellä on ollut onni syntyä tuon rakkaan, Sulottarille tehdyn murteen tuoksuva hunaja kielellään, miksi sitten pilata kitalakeaan ranskalla tai englannilla? Kreivitär on oikeassa!

— Olkaahan, luulin teitä pahemmaksikin. Niin, totta totisesti luulin teitä pahemmaksi. Noin olette miellyttävä, kun puolustatte minuakin, vanhaa akkaa. Olkoon meidän kielemme mitä tahansa, mutta se ei ainakaan ole täynnä luita ja ruotoja niinkuin muut kielet. Eikö sanota, että meidän esi-isämme, Jumala heidän sielujaan siunatkoon, puhuivat Venezian murretta paavillekin? Minä en ole syntynyt aatelisena, mutta vanha venezialainen olen, tietäkää se! Minun isoisäni isä kuoli kalastellessaan äyriäisiä ja minun isoisäni palveli Hänen Ylhäisyytensä Anzolo Emon lippujen alla. Puhun vaikka turkinkieltä, mutta ranskaa en osaa ja englantia sitä vähemmän. Alvise-vainaja oli yhtä mieltä kanssani. Kastakaa minut miksi tahdotte, jos elämässäni olen puhunut sanaakaan muuta kuin Venezian murretta. Mutta nyt se ei enää ole hienoa. Nyt pitää hävetä, että ollaan venezialaisia. Nyt pitää puhua näin ja näin... kuulkaa mitä musiikkia! Ei ikinä! Ulkomaalaisten kanssa pitää pakostakin puhua, mutta meidän kesken. Ski, ski, ski, skiu, skiu! mitä surkeaa supatusta!

Tässä kohden kreivitär Fosca tahtoi vetää henkeään ja ammentaa voimia Barolosta, mutta tuskin hän oli vienyt pikarin huulilleen, kun hän jo työnsi sen luotaan sylkien ja huohotellen, Nepon nauraa rähistessä kaadettuaan äitinsä filippiaadin aikana puolet suola-astiasta tämän viiniin.

— Kutsuin teidät älyn miehenä tähän älykkääseen joukkoon, sanoi Marina hiljaa Finottille.

— Ah, markiisitar, vastasi tämä huoaten, — mitä hyötyä on älystä? Tahtoisin mieluummin olla kahdenkymmenenviidenvuotias pässinpää.

Sillävälin kreivitär ja Nepo pitivät sellaista elämää, että kreivi Cesare, Vezza ja Steinegge tulivat myöskin saliin. Ferrieri näyttäytyi hetkisen ovella, mutta ei astunut sisään käyttäen päinvastoin tilaisuutta hyväkseen hävitäkseen huomaamatta koko illaksi.

Nähdessään enonsa tulevan nousi Marina pöydästä ja lähti Nepon käsivarressa saliin päin.

— Te olette mainio hyppyinenne! sanoi Marina hänelle nauraen. Tämän vastatessa juhlallisesti he kulkivat kreivin Cesaren ohitse, ja Marina kohotti ilosta kiiluvat silmänsä enoaan kohti. Kreivitär Fosca, vielä suutuksissaan poikansa hänelle tekemästä tyhmästä kujeesta, kulki häneen katsomatta viuhkaansa löyhytellen.

Kreivi veti esiin kellonsa; se oli jo puoli kymmenen, hänelle aivan tavaton aika.