Part 11

Sitten hän kääntyi katsomaan vanhaa, vakavaa rakennusta, josta hän nyt lähti inhimillisten otaksumien mukaan ainiaaksi. Hän kuunteli vesisuihkun heikkoa valitusta pihalla ja suuren suihkulähteen vakavaa ääntä portaiden päässä. Molemmat kutsuivat häntä, edellinen yhä heikommin, jälkimmäinen yhä äänekkäämmin. Hän ei enää voinut nähdä erästä ikkunaa, mutta katseli katon kulmausta, joka peitti häneltä tuntemattoman huoneen, ja kuvitteli sen mielessään pienimpiä yksityiskohtia myöten intohimoisen voimakkaasti ja nopeasti. Hän hengitti todellakin sen tuoksuvaa lämpöä, näki kuun säteen pilkistävän idänpuolisesta ikkunasta ja heittävän valojuovansa lattialle, hipaisevan tyhjien vaatteiden lainehtivaa joukkoa, kimaltelevan maahan pudonneella neulalla ja korkean kengän kiilloitetulla kärjellä, luisuvan valkealle vuoteelle ja loistavan kapealla, hienolla kädellä, johon se vihdoin kuoli lähettäen heikon hohteen ylös paljaalle käsivarrelle. Tässä hänen mielikuvituksensa hämmentyi, hermostunut kouristus laajeni hänen rinnastaan yli koko hänen olentonsa, ja hän lähti kiireesti kulkemaan päästäkseen tuosta tuskasta.

Ei ihme, että hän kulki harhaan. Ei totisesti ollut helppoa löytää noiden monien samankaltaisten viinitarhojen välissä kiemurtelevien polkujen seasta sitä, joka vei ristikkoportille. Silla valitsi yhden, joka kulki hiukan liian alhaalta. Hän huomasi erehdyksensä, kun pitkän matkaa kuljettuaan näki sen laskeutuvan alas järvelle. Hän ajatteli, ettei kaiken lopuksi ollut varma, löytäisikö avaimen, joka tavallisesti, mutta ei aina, pantiin muurin halkeamaan, ja muisti nyt, että siinä lähistöllä piti olla toinenkin portti, jota viinitarhan työväki käytti. Hän löysikin sen todella. Ympäröivä muuri oli puoleksi murtunut ja jasmiinipensas viereiseltä niityltä työnsi oksiaan sen koloista. Silla oli pian toisella puolella, vähän matkan päässä maihinnousupaikasta, johon niityn työmiehet laskivat veneensä järveltä palatessaan. Tuosta maihinnousupaikasta lähtee tasainen polku, joka yhtyy alempana V...n maantiehen, lähestyen silloin tällöin järven rantaa, väliin taas painuen pensaiden ja pienten muurien väliin, leikaten joskus jonkin ruohoisan, harvan oliivipuun taittaman mäenrinteen. Kävellessään Silla koetti pakottautua ajattelemaan tulevaisuutta, elämää täynnä uhrauksia ja ankaraa työtä, joka häntä odotti. Hän kirosi yötä ja sen himokkaita ääniä ja hekumallista kuuta kirkkaalla taivaanlaella. Hän painoi palavan otsansa oliivipuun runkoa vastaan tietämättä itsekään mitä teki. Tuo raaka ja kylmä kosketus virkisti ja rauhoitti häntä kuin viileä metalli. Hän lähti kulkemaan kiireesti, sillä salamat leimahtelivat jo yössä. Itäisellä taivaalla isot, mustat pilvet alkoivat lopultakin liikkua, levenivät vuoria kohden, työnsivät taivaalle paisuneita huippujaan, jotka aaltoilivat kuin raivoisa vuoksi koettaen saavuttaa kuun ja lähettäen hiljaisuudessa yhtämittaisia salamoita sen pakenevaa valoa kohti. Yht'äkkiä Silla pysähtyi ja kuunteli.

Hän kuuli lorinaa muurien rei'issä, yöpöllön valituksen vastapäisen rannan metsässä, sirkkojen sirinää ja tuulen heikon humman tuuheassa viinitarhassa ja oliivien hopeanharmaissa lehvissä.

Eikö muuta?

Niin, hän erotti kaksi varovaista, hidasta aironvetoa, jotka halkoivat vettä pitkin väliajoin. Oli vaikea sanoa, kuuluiko se läheltä vai kaukaa. Tähän aikaan järvellä voi vain tottunut korva määritellä välimatkoja.

Airojen loiske vaikeni.

Nyt kuului kölin kumea kolina pitkin rantakiviä. Sirkatkin kuuntelivat. Sitten ei kuulunut enää mitään. Sirkat alkoivat uudelleen laulunsa yhtyen kaukaiseen yöpöllön huutoon ja veden lorinaan muurin rei'issä. Silla ei voinut erottaa rantaan laskevaa venettä. Hän näki vain veden värisevän lehvien välissä. Hän kulki eteenpäin. Pian polku päättyi pienen lahdelman hietikkoon, jonka toisella sivulla mustat kalliot kuvastelivat itseään veteen. Näiden laella, kuusamain ja karhunmarjapensaiden keskellä, kohosi pieni kappeli, ja kappelin juurella näkyi erään purren kapea, musta perä. Kallioiden välissä oli nähtävästi laskupaikka. Järvellä ei ollut muita pursia kuin »Nuoli», Silla tiesi sen. Mutta kuka oli sillä tullut?

Hän epäili Ricoa ja piiloutui. Hän näki varjon kohoavan pensaiden välistä kappelin takaa, juoksevan alas ja häviävän. Heti sen jälkeen helisi hopeainen nauru. Oli mahdotonta olla tuntematta sitä. Donna Marina! Vaistomaisesti Silla hyökkäsi esiin, kuuli kauhun huudahduksen, näki varjon ilmestyvän uudelleen kappelin luokse ja pakenevan pensaiden välitse, donna Marinan turhaan huutaessa tohtoria. Silla tunsi tohtorin, mutta ei jäänyt hetkeksikään miettimään, minkä tähden hän oli täällä. Hän kuuli purren kölin särähtävän uudelleen ranta-kiviä vastaan peräytyen nyt rannasta, ja päästyään kappelin luokse hän näki purren keulan ulkonevan hitaasti ja Marinan vetävän hansikkaita käsiinsä pantuaan pois airon, jota oli käyttänyt tukenaan.

Pysähtykää! huusi Silla seisoen suorana kallionkielekkeellä.

Marina huudahti heikosti ja tarttui airoihin.

Oli mahdotonta antaa hänen lähteä noin. Kallion juurella pohjasora kohosi veden pinnalle. Silla hypähti eteenpäin ja tarttui purren ketjuihin. Marina vetäisi pari kertaa epätoivoisesti airoilla, mutta »Nuoli» totteli piankin sitä pitelevää rautanyrkkiä.

— Teidän täytyy kuulla minua nyt! sanoi nuori mies.

— Ja teidän täytyy ennen kaikkea sanoa minulle, vastasi Marina kuohuen, — onko tuo ylevä toimi, jota tänä yönä harjoitatte, teidän tavallinen ajanvietteenne vai palveletteko sillä enoani!

— Kuinka alhaisten ihmisten joukossa olettekaan elänyt, neiti? Tämäkö on teidän aateluutenne? Silloin voin vannoa, että minun aateluuteni on suuremman arvoinen; ja minulla on syytä toivoa, että nimeni mainitaan kunnioittaen, kun teistä ei ole enää muistoakaan jäljellä!

Seisoen ulkonevalla kallionkielekkeellä, miehekäs otsa paljastettuna, Silla hallitsi venettä ja edessään värisevää naista.

Marina ei tahtonut antaa hallita itseään, hän löi raivon vallassa vettä airollaan. — Jatkakaa, huusi hän, — toinen näytös! Mutta muuten on halpamaista pitää minua tässä väkivalloin.

Silla heitti ketjun luotaan. — Menkää, sanoi hän, — menkää, vain, jos teillä on sydäntä siihen. Mutta tietäkää, etten näyttele huvinäytelmää, vaan synkkää draamaa, jonka toinen näytös on teille yhdentekevä.

— Ah, mutta ei ensimmäinen? kysyi Marina päästäen airot ja pannen käsivartensa ristiin rinnalle.

— Toinen näytös, jatkoi Silla välittämättä tästä keskeytyksestä, — ei tule tapahtumaan täällä. Olkaa rauhassa; tästä yöstä lähtien ette ole näkevä enää dramaa ettekä sen päähenkilöä. Jos olette epäillyt sydämenne viattomuudessa ja epäitsekkyydessä, että minä olisin jotakin enemmän kuin ystävä sille miehelle, jonka sisarentytär ja perijä te olette, niin rauhoittukaa, tuskin olen enää hänen ystävänäkään, sillä vain muutama minuutti sitten olen salaa kuin pahantekijä ainiaaksi jättänyt hänen vieraanvaraisen talonsa, jonka jossakin kylmässä ja hämärässä nurkassa tuo alhainen epäluulo on pilkistänyt esiin. Jos te taaskin olette pelännyt, tässä Sillan ääni vapisi, — jotakin onnetonta suunnitelmaa donna Marina di Malombran ja Corrado Sillan suhteen, niin olette siinä suuresti erehtynyt. Jos kreivi olisi puhunut minulle siitä, olisin heti tukahuttanut hänessä tämän harhaluulon, sillä te olette liian paljon alapuolella sitä ylevää sydäntä, jota odotan ja joka halveksii, niinkuin minä itse, rikkautta ja valtaa. Ja nyt, markiisitar, minulla on kunnia...

-— Vielä sana, huusi Marina lähestyen häntä sivulta pari kertaa airoilla vetäisten, sillä itätuuli kuljetti purtta hiljaa poispäin. — Teidän valtava draamanne ei kelpaa. Haluatte antaa siinä itsellenne sankarin osan. Vallan helppoa, mutta on arvostelijoitakin, herra Silla. Mistä olette keksinyt tuon naurettavan jutun, että minä olisin luuloteltu perijätär? Ettekö ole koskaan huomannut, minkä verran välitän enostani? Ja kuinka uskallatte puhua suunnitelmista minun persoonani suhteen? Luuletteko minun välittävän siitä, mitä te enoni kanssa satutte ajattelemaan tai puhumaan?

Sillävälin »Nuoli» eteni uudelleen tuulen kiihtyessä. Marina vetäisi taas kerran airoillaan ja kääntyi katsomaan Sillaa. Pursi kulki hetken tuulta ja laineita vastaan, jotka kuohuivat kölin alla, ja kääntyi sitten kohta tuulen työntämänä vasemmalle sivulleen. Kuunvalo pimeni nopeasti. Kiitävät pilvenhattarat olivat saavuttaneet sen ja kulkivat nyt sen ohitse; nyt saapuivat suuret pilvenröykkiöt, joihin se kokonaan hukkui, näyttäen isolta, punertavalta lyhdyltä, joka on juuri sammumaisillaan lumituiskuun.

— Minkä tähden? huusi Silla.

Sanat hävisivät aaltojen äkilliseen riehuntaan hänen ympärillään. Ankara tuulenpuuska viskasi »Nuolen» kivelle, jonka päällä hän seisoi.

— Astukaa alas! huusi hän kumartuen ja tarttuen purren laitaan, ettei se törmäisi kalliota vastaan.

— Heti paikalla!

— Ei, työntäkää pois, soudan kotiin!

Vaikka he olivat niin lähekkäin, että olisivat voineet koskea toisiinsa, oli heidän vaikea ymmärtää toisiaan. Laineet, jotka yht'äkkiä olivat kasvaneet hirvittävästi, pauhasivat korviasärkevästi jymisten. Tanssivan purren peräsin, ketjut ja airot kolisivat. Silla heittäytyi veneeseen, työnsi sen rannasta epätoivoisin sysäyksin ja putosi itse pohjalle. — Peräsimeen! huusi hän tarttuen airoihin. — Selälle! Tuulta vastaan! Marina totteli, istuutui häntä vastapäätä ja veti peräsimen nuoria. Nyt oli taivas kokonaan pimentynyt, ei nähnyt enää eteensäkään. Aaltojen mylvintä kuului kivikkorantaa ja matalia muureja vastaan. Siinä olikin vaara. »Nuoli» liukui liian nopeasti, se kohotti keulansa aallon harjalle halkaisten sen mahtavin iskuin, sukelsi korkeampiin kuin tikarin terä, jolloin kuohuva aallon harja ryntäsi sisään virraten aina perään asti. Kun Marina kuuli veden virtaavan purteen, nosti hän kiireesti jalkansa ja pani ne Sillan jalkojen päälle. Samassa hirmuinen salama leimahti yli koko taivaan, valaisi valjun veden ja vuoret, joilla voi nähdä joka kiven, jokaisen tuulen pieksämän kasvin. Hiukset tuulessa liehuen Marina katsoi Sillaa salamoivin silmin. Oli jo taas pimeä, kun Silla tunsi katseen polton sydämessään. Ja nuo pienet jalat painoivat hänen jalkojaan, painoivat kovemmin perän kohotessa, luisuivat sitten pois ja takertuivat häneen uudelleen. Airot taittuivat. Hän tempasi esille toiset, jotka olivat purressa, souti mielettömästi, sillä, yö, riehuvan luonnon äänet, tuo polttava kosketus ja odottamaton katse sanoivat hänen olevan raukkamaisen. Ja salamat näyttivät hänelle joka hetki tuon naisen tuossa värähtelevänä, kasvot ja rinta häneen päin taivutettuina. Mahdotonta! Hän teki äkillisen ponnistuksen, nousi ja muutti toiselle penkille lähemmäksi keulaa.

— Minkä tähden? kysyi tyttö.

Hänen äänessäänkin oli liikutusta, kuin myrskyn sähköä.

Silla oli vaiti. Marina nähtävästi ymmärsi, eikä toistanut kysymystään. Salamain valossa näkyi tiheä valkoinen harso lännessä, se oli rankkasade V...ssä. Se ei kuitenkaan lähestynyt, ja tuulen ja laineidenkin raivo alkoi vähitellen laimeta.

— Voitte kääntää, sanoi Silla väsyneellä äänellä — Palatsi on tuolla.

Marina ei kääntänyt heti, hän näytti epäröivän.

— Odottaako kamarineitinne?

— Odottaa.

— Palaamme sitten takaisin kappelin luokse. Kymmenen minuutin perästä on järvi taas tyyni; minä nousen siellä veneestä.

— Ei, sanoi Marina, — Fanny ei odota minua. Hän nukkuu.

Marina käänsi »Nuolen» palatsia kohden. Ei kumpikaan puhunut enää. Kun he saapuivat palatsin laiturille, oli jo valoisampaa ja tuuli oli kokonaan tyyntynyt, mutta aallot pauhasivat vielä muureja vastaan, niin että airojen loisketta ei kuulunut.

Myöskin Sillan veri alkoi tyyntyä. He soutivat pylväskäytävän alitse. Sen näkeminen palautti hänet jälleen hänen ylpeään kylmyyteensä.

— Te sanoitte tänä aamuna, etten tunne teitä, sanoi hän. — Sen sijaan tunnen teidät erittäin hyvin.

Marina luuli ehkä, että hän tarkoitti kohtausta kappelin luona eikä vastannut.

— Katsokaa, että se menee sisälaituriin, sanoi hän hetken äänettömyyden kuluttua. — Minä lasken nuorat...

Silla antoi purren luisua varovasti sisään. Heidän soljuessaan hitaasti sisäänkäytävään, vastasi Marina hiljaa:

— Kuinka voitte sanoa tuntevanne minut?

Sillan täytyi varoa, ettei vene töytäisi seinää vastaan, ja laskea hyvin portaiden viereen. Oli vielä pimeä. »Nuoli» viilsi hiekkapohjaa ja pysähtyi. Silla hapuili kädellään kallion hammaskivistä seinämää, johon sisälaituri oli kaivettu, ja löysi pihalle vievät portaat, jotka johtivat palatsin oikeaan siipirakennukseen.

— Portaat ovat täällä, sanoi hän ojentaen kätensä Marinalle, joka tarttui siihen toistaen:

— Kuinka voitte sanoa tuntevanne minut?

Ja hän hyppäsi maahan keulasta; mutta sotkeutuen ketjuun kaatuilun Sillan syliin. Tämä tunsi hänen rintansa ja kasvonsa itseään vastaan, ja huumauksen sokaisemana hän puristi tuota tuoksuvaa, lämmintä, kevyesti puettua olentoa, puristi tukahduttaakseen hänet ja kuiskaten yhden ainoan sanan hänen poveensa antoi hänen sitten luisua maahan ja riensi pois portaita pitkin pihalle.

Marina jäi siihen liikkumattomana, käsivarret ojennettuina. Se ei ollut unta, se ei ollut harhaa, ei mikään epäilys ollut mahdollinen. Silla oli sanonut: — Cecilia.

IX. PIENI POSTI.

Donna Marina di Malombra donna Giulia de Bellalle.

»Palatsissa syyskuun 2 p:nä 1864.

Luulen arvanneeni, kuka on _Erään Unen_ tekijä. Minun täytyy tietää se varmasti sekä myös hänen osoitteensa. Annan sinulle kunniasanani, etten aio lähteä etsimään häntä. Päästä hetkeksi irti, ole hyvä, ihailijaparvesi. Hieman taitavuutta, niin V...n kirjapainosta varmasti löydät kaikki.

Marina.»

Donna Giuka de Bella donna Marina di Malombralle.

»Varesessa, syyskuun 4 p:nä 1864.

Oletko syttynyt tuleen? Ihailijaparveni on hajallaan. Joku mainitsi minulle eilen illalla, että V...n kirjapaino on ollut kuukauden päivät kiinni. Neuvoisin kääntämään lehteä. Jos kuitenkin kuulen jotakin asiasta, niin lupaan kirjoittaa sinulle heti.

Giulia.»

TOINEN OSA

MUSTAN- JA PUNAISENKIRJAVA VIUHKA

I. KUULUMISIA NAUSSAUSTA.

Syyskuun kuudentena päivänä vallitsi palatsissa odotus. Vaatimaton ruohon tynkä, joka siellä täällä pyrki esiin pihan valkeasta ja ruusunpunaisesta hiekasta, oli kokonaan hävinnyt. Mahtava joukko uusia, juuri ulos nostettuja ruukkuja näytteli ylhäisiä kukkiaan ja komeita lehtiään. Ne seisoivat kuin korkeat herrat ja naiset odottamassa kuninkaallisen hovin ohikulkua, ja ristinkukat, jasmiinit ja muut muureilla kiipeilevät kasvit katselivat taempana, kuin kansa satoine silmineen.

Tällä hetkellä ei siellä kuitenkaan näkynyt muita kuin Steinegge, joka kauttaaltaan siistittynä ja vakavana käveli tuon kunnioittavan uteliaisuuden keskellä, pysähtyen vähän väliä katsomaan, ilmaantuisiko kiviportaiden päähän ketään, tai juttelemaan herra Paolon kanssa puoleksi maahan haudatun keittiön rautaristikkoisen ikkunan lävitse, jonka takana tämän nähtiin liikuskelevan kuin minkäkin valkean jääkarhun.

Steinegge katsoi kelloa. Se oli puoli kaksi. Kreivi oli sanonut, että hän suunnilleen näihin aikoihin palaisi asemalta Salvadorien kanssa. Steinegge lähti nousemaan kiviportaita ottaen mahdollisimman kohteliaan ilmeen.

Kas, tuolla näkyikin jo ihmisiä. Näkyi kreivin suunnattoman suuri hattu, joka kätki melkein hänen palvelijansakin. Mutta entä kreivitär Fosca ja kreivi Nepo?

Ei ketään ollut saapunut Milanon junassa! Kreivi Cesare oli suorastaan raivoissaan serkuilleen. Suutuspäissään hän keksi syyn ripittää kokkia, pani purkamaan valmiiksitehdyt vuoteet, haukkui Steineggeä että tämä ollut häntä vastaan, ja Marinaa, ettei tämä ollut. Näiden kiivaiden purkausten aikana välkkyi »Nuoli» kaukana järvellä auringon paisteessa kiirettä pitämättä.

Puolen tunnin kuluttua kreivi lepytti kuitenkin säikkyneen Steineggen parilla ystävällisellä sanalla ja peruutti _ab irato_ annetut määräyksensä Giovannalle. Mutta Marinan kävi toisin. Viisi päivää oli jo kulunut Sillan äkkinäisen lähdön jälkeen, eivätkä kreivi ja sisarentytär olleet vielä vaihtaneet sanaakaan keskenään. Kreivi oli aikonut ensin lähteä Milanoon, mutta muutti sitten mielensä, ehkä Salvadorien läheisen tulon vuoksi, ja tyytyi vain kirjoittamaan Sillalle. Näiden tulo herätti kovin hänen mielenkiintoaan, tekipä hän senkin ihmeen, että meni asemalle. Giovanna alkoi arvella, että tuo venezialainen herrasväki oli jotakin enemmän kuin itse kuningaskin.

Marina ei näyttäytynyt edes päivällispöydässäkään ensimmäisinä neljänä päivänä Sillan lähdön jälkeen. Fanny ilmoitti kreiville, että hänen markiisitartaan vaivasi kova päänsärky; toisille hän sen sijaan kertoi sen olevan niin kamalan huonoa tuulta, ettei enää tietänyt mitä tehdä.

Tänä päivänä oli Marina lähtenyt soutelemaan ja ilmaantui päivällispöytään kreivin ja Steineggen keskustellessa Gneistin »self-governementista», jonka sisällyksestä Steinegge teki selvää. Kreivi, päätään tai silmiäänkään kääntämättä, jatkoi puhettaan, aivan kuin ei olisi nähnyt keskustelutoverinsa nousevan ja kumartavan syvään ovelle päin. Vasta päivällisen loputtua ja pöydästä noustessaan hän sanoi harvinaisen kylmällä ja rauhallisella äänellä:

— Suvaitkaa tulla luokseni tunnin kuluttua.

Marina vastasi painostaen hieman ivallisesti ensimmäistä tavua:

— Suvaitsen.

Hän odotteli melkein puolitoista tuntia, jonka jälkeen lähetti Fannyn katsomaan, oliko kreivi kirjastossa.

Vastaus kuului, että kreivi oli jo odottanut puoli tuntia.

Hän astui kirjastoon hitain askelin, aivan kuin ajatuksensa olisivat olleet kokonaan muualla, teki pitkän kaarroksen puutarhaan vievää ovea kohti ja tuli sitten istuutumaan nojatuoliin vastapäätä vihollistaan.

— Ennen kaikkea tahdon ilmoittaa teille, alkoi kreivi, — että niiden, jotka kunnioittavat minua asumalla talossani, tulee myös olla kohteliaita. Se ei luullakseni ole liian kallis vuokra, ja tästä päivästä lähtien olette sen maksava, sillä heikkouksiini kuuluu vaatia ennemmin tai myöhemmin velkani takaisin. Ellette tunne rahan arvoa, niin voin antaa teille siinä pienen opetuksen.

Marinan silmät säkenöivät ja hänen huulensa avautuivat.

— Ette vastaa! jyrisi kreivi.

Marina ryntäsi pystyyn. Hän tahtoi käydä vastarintaan, mutta ei voinut. Ehkä liian monet sanat tunkeutuivat hänen kurkkuunsa, ehkä hän pelkäsi raivon hetkellä ilmaisevansa salaisuutensa, joka oli säilytettävä edeltäpäin mietittyyn, kohtalon ja hänen oman tahtonsa määräämään päivään ja hetkeen.

— Ette vastaa, kertasi kreivi. — Te vihaatte minua ja minun taloani, mutta luulisin, ettei teistä olisi kovinkaan mukavaa, jos teitä pyydettäisiin lähtemään täältä heti paikalla. Te ette vastaa!

Marina vaipui äänettömänä istumaan.

— Ette voi otaksua, että olisin tietämätön siitä häväistyksestä, jonka olette aiheuttanut ystävälleni Sillalle, joka teidän vuoksenne lähti täältä; ettekä voine myöskään otaksua, että voisin pysyä asiasta välinpitämättömänä. En tiedä, voiko inhimillinen kieli ilmaista kaikkea sitä, mitä tunnen tekonne johdosta. Hyvä, en tahdo tutkia käytöksenne kovin hämäriä vaikuttimia. Mutta varmaa vain on, ettei teille eikä minulle sovi yhteiselämä ajan pitkään. On olemassa äärettömän typerä sanontatapa: veren siteet. Minä en usko, että teidän veressänne olisi kahta soluakaan samanlaista kuin minun. Joka tapauksessa ei ole välttämätöntä takertua näihin siteihin. Paras on leikata ne poikki. Tänään ette välittänyt olla kotona, kun serkkujeni, Salvadorien, piti saapua. Ilmoitan teille, että serkullani on suuri nimi ja kaunis omaisuus, ja on hän aikeissa ottaa vaimon.

— Ah! sanoi Marina ja hymyili katsellen pientä, valkeaa kättään, joka hypisteli tuolin käsinojaa.

— Älkää päästelkö dramaattisia huudahduksia. Älkääkä luulko, että teitä tahdotaan pakottaa. En tiedä, tuleeko teidän silmienne väri miellyttämään serkkuani, enkä voi myöskään tietää, värähdyttääkö hänen äänensä teidän sydäntänne. Mutta luulen, että teidän asemassanne on hyödyllistä tuntea serkkuni aikeet. Voitte käyttää niitä hyväksenne miten parhaiten teitä miellyttää.

— Kiitos. Ja jos herra serkku ei minua miellytä, milloin täytyy minun lähteä?

Marina oli puhunut aivan hiljaa katsellen sormuksiaan, toista toisensa jälkeen, puristi kätensä sitten nyrkkiin ja vei sen lähelle kasvojaan melkein kuin olisi halunnut laskea sen sinertävät suonet, antoi sen lopuksi vaipua alas ja kohotti kreiviin suuret, lapselliset silmänsä.

— Mutta, sanoi kreivi, — milloin minun täytyy? Minusta näyttää päinvastoin, että te itse käytöksellänne osoitatte halua lähteä pois. Olisi ehkä rehellisempää sanoa: milloin _voin_?

— Ei, sillä voin aina. Olen täysikäinen ja omistan kylliksi voidakseni kustantaa itselleni vanhan seuranaisen, joka jättää minut yksin. Milloin minun _täytyy_ lähteä? En itse halua lähteä pois.

Kreivi katsoi häneen ihmeissään. Nuo suuret, kirkkaat silmät eivät sanoneet mitään, eivät todellakaan mitään. Ne odottivat vastausta.

Ette halua lähteä? Tahdotteko sitten, että minä lähden? Vai mitä? Se olisi kai teistä hyvin mukavaa? Mutta Jumalan nimessä, puhukaa selvää kieltä. Ellette tahdo lähteä, niin mitä sitten tahdotte? Miksi käyttäydytte kuin olisin teidän vanginvartijanne? Mitä olen teille tehnyt?

— Te? Ette mitään.

— Kuka sitten? Steinegge? Mitä Steinegge on teille tehnyt?

— Pelkään häntä.

— Mitä? Pelkäättekö?

— Hän on niin ruma.

Kreivi kohosi istuimellaan ja tarttuen kiivaasti tuolin käsinojiin käänsi rypistyneen otsansa ja salamoivat silmänsä sisarentytärtään kohden.

— Oh, sanoi hän, — jos luulette pitävänne minua, pilkkananne, niin erehdytte; jos haluatte kujeilla, niin valitsette hetken huonosti. Kun ystävällisesti kysyn, mikä teitä loukkaa talossani, niin ei pidä vastata kuin mikäkin pariisilainen koketti, täytyy puhua vakavasti.

— Mitä se hyödyttää, kun te kuitenkin olette päättänyt, että minun täytyy lähteä?

— Kuka sen on sanonut? Olen vain sanonut, ettemme sovi elämään yhdessä, ja olen osoittanut teille mahdollisen tilaisuuden muuttaa paikkaa ja seuraa. Ja ennen kaikkea olen ilmoittanut, että teidän täytyy tulevaisuudessa olla säädyllinen minua ja vieraitani kohtaan, ellette tahdo pakottaa minua äkillisiin toimenpiteisiin.

Marina ei ehtinyt vielä vastata, kun Giovanna tuli sisään huohottaen.

— Herra kreivi, nuo herrasväet ovat nyt täällä!

— Paholainen! huudahti kreivi nousten ja lähtien kiireesti huoneesta.

Marina nousi ja heittäytyi vastapäätä olevaan, tyhjäksi jääneeseen nojatuoliin, heilutellen itseään siinä käsivarret ristissä, pää heitettynä selkänojaa vastaan, jalka nostettuna toisen päälle ja mustan kengän kiiltävä kärki ojennettuna ilmaan kuin taisteluhaaste.

Alakerrasta kuului useampia ääniä, tai paremmin sanoen, yksi ainoa, yhtämittainen, kaikuva ja värikäs ääni, toisten tuttujen ja tuntemattomien äänien ja kohteliaitten, lyhyiden naurahdusten säestämänä.

— Oo, millainen matka, sanoi tuo ääni. — Oo, mitä seutuja ja mitä väkeä! Onko sinulla käsilaukkuni, Momolo? Kerron teille, jumalan luomat. Kuka sinä olet, kaunokainen? Hänen kamarineitinsä? Hyvä, hyvä, kultaseni! Ja missä tuo siunattu Cesare on? Omilla retkilläänkö, tähän aikaan? Sanopa, aarteeni, mikä nimesi on? Fanny? Kuule, Fanny, tuo valkea paalu tuolla, onko se munkki vai kokki? Valmistakoon meille lihaliemen, jumalan siunaama! Nepo, hiukaiseeko sinua, poika? Oh, jumala, Cesare, kuinka vanha ja ruma!

Näillä viimeisillä sanoilla, jotka tukahdutettiin kasvoja vastaan nostettuihin kämmeniin, kreivitär Fosca Salvador tervehti kiireesti vastaan kiirehtivää Cesarea, jonka kasvot koettivat turhaan näyttää iloisilta. Vielä hullummin kävi, kun kreivitär yritti suudella häntä, antaen puhetulvansa vedenpaisumuksen lailla vuotaa tämän yli. Kreivi joutui täydelleen ymmälle. Hän vastaili: kyllä, kyllä, kyllä, suurella, voimakkaalla äänellään, puristi Nepon kättä ja oli vähällä tehdä samoin kreivittären vanhalle kamaripalvelijallekin, huolimatta tämän syvistä kumarruksista ja yhtämittaisista: Teidän ylhäisyytenne, Teidän ylhäisyytenne!

— Soo, soo! huudahti kreivitär, — saattepa nähdä, että hän suutelee vielä Momoloa. On täällä parempaakin, jos suudella tahdotte; mutta tehän nyt olette kerta kaikkiaan aika jörö.